En ole koskaan pitänyt korkealentoisuudella hienostelusta. Enkä asioiden ilmaisemisesta niin "taiteellisesti" ettei oikeastaan sano mitään. Minusta sen tyylilajin viljely on valokuvaajienkin keskuudessa ollut tuhoisaa niin ammattikunnan, kuin vakavien harrastajien yhtenäisyydelle ja valokuvaukselliselle luotettavuudelle. Liian usein sattumanvaraisella näkemyksellä ja osaamisella, on voitu luoda tunnettu nimi ja sen mukana hyvä laskutusperuste mitäänsanomattomillekin tuotoksille. Valokuvaaja-ammattikunta ei ole edes ainoa, jossa tämä ilmiö perinteisesti jyllää. Jos harkitusti ilmaisee jotain kyllin käsittämättömästi tai epäselvästi, saa herkästi ansiottoman aasinsillan taiteilijan viitan käyttöoikeuteen. Puhtaasti ansaintakäyttöön, ilman osaamis- ja laatuvastuuta.
Varsinaisen taiteilijakutsumuksensa ehdoilla kuvaaville tämä tilanne ei ole ongelma. Taiteen kenttä tulisi olla niin vapaa kaikista säännöistä kuin mahdollista. Kaikkine seurausilmiöineenkin. Yhteisen teknisen tai valoilmaisullisen laatukäsitteen määrittely, tai edes etsintä ei tuo omaehtoisiin valokuvataiteena tuotettaviin teoksiin mitään perusteltavissa olevaa lisäarvoa. Ellei sellaisena pidetä esimerkiksi teoksien säilyvyyttä lisäävää teknologista osaamista.
Maksavan asiakkaansa viestinnällisiä tai muita tarpeita tuottavan ammattikuvaajan tilanne on tässä valoasiassakin täysin toinen. Valokuvapalveluita ostavan kuluttajan tilanteesta puhumattakaan. Meidänkin alamme kaiken todellisen laatukontrollin ulkopuoliset, sekä äärettömän osaamisheterogeeniset tutkinnot ja "mestaruudet" ovat synnyttäneet olosuhteen josta se kuuluisa "viidakon lakikin" puuttuu täysin. Alan todellisia perustaitoja osamatonkin voi nimittää itseään valokuvaajaksi ja suorittaa, jopa yhteiskunnan kustantamana, useita valtion takaamia tutkintodiplomeja siitä. Ilman mitään vertailukelpoista näyttöä valokuvaajan keskeisimmän työvälineen, valon, todellisesta hallinnasta. Valaisemisen monipuolisesta viesstinnällisestä ja aihekohtaisesta osaamisesta puhumattakaan.
Minusta vasta valaisuelementin sekä tekninen että ilmaisullinen hallinta oikeuttaa VALOkuvaaja nimikkeen käyttöön. Kaikki muu alaan liittyvä on vain sen täydentämistä. Mutta ilman valoymmärrystä kuvaaja ei ole mitään. Titteleistään ja diplomeistaan huolimatta. Valo ja valaisuymmärrys on se oikea kivijalka, jonka varaan voi rakentaa itsensä näköisen ammatillisen tai suurta harrastusmielihyvää tarjoavan valokuvarakennuksen. Sen tien kulkemiseen on nyt tulossa tuntemassani valokuvahistoriassa ensimmäinen kunnollinen suomenkielinen reittiopas. Kirja, jonka tarjoama osaaminen jokaisen kuvaajan tulisi sisäistää. Lyhyesti ilmaistuna pian myyntiin tuleva teos on kunnianhimoisen henkilövalaisijan aapinen, katekismus ja ammatillinen sanakirja. Kaikki tärkeä valaisuosaaminen yksissä kansissa.
Kollegani Tiina Puputti viimeistelee juuri painoon menevää
uusinta valaisukirjaansa, perusteellisesti
päivitettyä ja laajennettua versiota kahdeksan vuoden takaisesta. Siinä hän paneutuu tähän keskeiseen asiaan
todella intensiivisesti, huolellisesti ja vastuullisesti. Kirjan kantava idea on mielestäni ammattitaidon
kannalta ainoa perusteltavissa oleva: Kaiken valaisun ja valokerronnan lähtökohtana ja perusteena
on kuvan viesti, eikä esimerkiksi käytettävissä olevan valaisukaluston
ominaisuudet. Kuvan viesti
kerrotaan sillä kuvallisella tarinalla, joka suunnittelemalla, valaisemalla,
sommittelemalla ja henkilöohjauksella on toteutettavissa. Tiina antaa
kirjassaan ja sen esimerkeissä keskeisille valaisutyyleille sekä visuaaliset, että tekniset ja
kerronnalliset perusteet. Ja kirsikkana kakun päällä järkevät työskentelyohjeet niiden menstykselliseen käyttämiseen.
Tästä tarinallisen valaisun kokonaisprosessista Tiina kertoo tyhjentävästi, piirtää, kuvaa, havainnollistaa ja toistaakin juuri sen oleellisen, mitä kuvaajan tarvitsee osata ja soveltaa valokuvauksellisesti ammattilaatuisen henkilökuvan synnyttämiseksi. Huolimatta kirjan esimerkkikuvien pitäytymisesta vain henkilökuviin, se sisältää kattavasti sellaista yleistä valaisu- ja kuvatietoutta sekä lukemattomia ohjeita, jotka pätevät kaikessa valokuvauksessa ja usein muussakin elämässä.
Minusta tämän kirjan sisällön ja käsitteiden sisäistäminen yhteiseksi kivijalaksi koko valokuvaajakunnassa, aloittaisi aivan uuden luvun ja osaamistason alamme historiassa. Mielestäni sen ottaminen, peruskoulun aapisen tavoin, pakolliseksi tentti- ja myös harjoituskirjaksi kaikessa alamme koulutuksessa, olisi enemmän kuin välttämätöntä.
Silloin valokuvauksellisista kuvista keskustelemista, opettamista, kuvilla kilpailemista ja ostavan yleisön maun jalostamista varten olisi käytössämme yhteisiä sanoja, käsitteitä ja kriteereitä niin teknisessä kuin ilmaisullis-esteettisessäkin mielessä. Silti niillekin kuville, joita halutaan tehdä aivan eri tavalla, jäisi vielä kylliksi tilaa ja vapautta.
MJK