tiistai 3. syyskuuta 2019

Ainoa, mikä ei ole muuttunut.


Tänään 1.9.2019. on kulunut tasan puoli vuosisataa myös koulutukseen tarvittaessa keskittymään pystyvän yritykseni avauspäivästä.  Sen, jonka perustin voidakseni käyttää haluamani työajan valokuvaajien ammatilliseen tukemiseen ja auttamiseen heidän itse valitsemalleen osaamistasolle. Sillä tiellä olen edelleen. En enää 24/7, mutta vaihdellen 1-18/7.

Yritykseni ajankäyttö, juridinen muoto, tilat ja toiminnan päivittäinen painopiste on muuttunut dynaamisesti kymmeniä kertoja näiden vuosien aikana.  Joskus se on ollut yhden ihmisen vinttikomero, toisinaan lähes tuhat neliötä alan oppimiselle pyhitettyä ja rakennettua  tilaa.  Joskus se on ollut vain päässäni itävä vakaumus oman valintani tärkeydestä ja toisinaan yli kymmenen hengen taloudellisen toimeentulon takaaja. Joskus, onneksi hyvin väliaikaisesti,  kukaan ei ole tarvinnut yritykseni palveluja, joskus kuulijoita ja kanssaoppijoita on ollut läsnä useita satoja.  Ammatillisen identiteetin ja sen virallisen symbolin, yhteiskunnan legitimoiman tutkintotodistuksen, on rakentamani osaamisorganisaation kautta tai tuella saanut jo useat sadat ammattivalokuvaajat.

Kulunut puoli vuosisataa on ollut valokuvaajille ammatillisesti, teknisesti, visuaalisesti ja taloudellisesti todellista muutosten myllerrystä.  Aloittaessani koulutustyöni, valtaosa ammattikuvaajien tuotteista  ja palveluista oli käsin tehtyä mustavalkoista hopeakloridi ja -bromidi todellisuutta sekä siihen liittyvää teknologiaa. Tosin myös mystifioituna pisaralla  pimiön punaista valoa. Lisättynä itse kohteeseen vaikuttavalla tavoitteellisella manipulaatiolla.  Taitava ihmistuntija, kohtuullinen sommittelija ja taiteellistieteellisesti kemiallisen jatkoprosessin hallitseva valokuvaaja oli vielä silloin sekä arvostettu, että taloudellisesti menestyvä. Silloinkin, kun hän hallitsi erinomaisesti vain osan näistä avuista.

Vaatimukset ja osaamissisällöt ovat vaihtuneet jo moneen kertaan kuten valokuvaajan identiteettikin.  Myös koko kuvantamisen teknologia on tänään täysin eri kuten ammattiin kulkeutumisen reittikin. Vielä 60 luvulla tyypillisin tie menestyvään uraan kertyi vakavasta harrastuneisuudesta ja innostuksesta, usein sopivan yhteisön, esim. kameraseuran tukemana.  Varsin usein se muodostui syntymisestä alan perheeseen tai liittymällä sellaiseen ns. reittä pitkin. Vakavaa ja luotettavaa työelämän ammattitaidon jakajaa ja sen mittaamistapaa ei silloin ollut juurikaan tarjolla, paitsi ulkomailla. Se reitti oli kuitenkin vain  hyvin harvojen ja merkittävät taloudelliset resurssit omaavien käytettävissä.

Tänään tilanne on monella tavalla täysin käänteinen. Valokuvaajan "ammattitaitoa" hyvin vaihtelevin tavoittein ja arvoin kauppaavia oppilaitoksia on maassamme  parisenkymmentä. Ammatin etäopiskelumahdollisuudet ovat tänään rajattomat niin taloudellisesti kuin sisällöllisestikin ja koko maailman laajuisina netin kautta.  Monenlaista ja hintaista tutkinto- tai menestysdiplomia on saatavilla lähes sillä, että pääsee fyysisesti olemaan läsnä  ns. tutkintotilaisuudessa tai maksaa "kilpailun" osallistujamaksun. Tiedon valtatie tuottaa koko ajan laumoittain uusia "moniosaajia" ilman mitään yhteistä tai sovittua kontrollia edes alan ainoan yhteisen ja muuttumattomana säilyneen elementin ymmärtämisestäkään. Valon. Se on hyvin surullista.

Painotin jo 60 luvulla kaikessa opetuksessani valokuva-ammattilaisen keskeistä velvoitetta kunnioittaa ammattinimikkeensä hallitsevaa määrettä, valoa. Valon kautta ja kanssa työskentelystä on nimenomaan kysymys.  Valosta kaapuna, siveltimenä tai jopa veitsenä. Sen avulla ilmaistavista muodoista ja tunteistakin.  Sen luomista realiteeteista ja mahdollistamista unelmista. Havainnollistin jatkuvasti miten tekniikka  ja kuvantamisen menetelmät  tulevat varmasti muuttumaan nopeasti ja säännöllisesti koko heidän elämänsä ajan. Siksi ainoa pysyvä työväline, jonka mestarilliseksi hallitsijaksi kannattaa opiskella ja kehittyä on valo.  Kuluneet vuosikymmenet niiden ammattilaisten uran havainnointia jotka sen ovat sisäistäneet, on osoittanut myös käytännössä, että  se on ollut aivan keskeinen menestystekijä kaikilla mittareilla.  Tietysti vain siinä tilanteessa, että asianomaiset ovat myös pitäneet huolta muuuttuvien menetelmien jatkuvasta päivittämisestä työssään.

Olen seurannut aina ja edelleen lähes päivittäin sekä kansainvälisen ammatillisen pätevöitymisen, että valokuvilla tapahtuvan kilpailemisen trendejä ja säännöstöä sekä konsultoin niistä omille kontaktiryhmilleni.  Valon hallittu osuus ja osaaminen on siellä edelleen pomminvarma ja ainoa menestyksen avain.  Muotien nopeasti muuttuessa siellä voi satunnaisesti pärjätä uudella kikalla, tekniikalla tai idealla, mutta todellinen kestomenestys perustuu aina valon ymmärtämiseen ja käyttöön. Siksi minusta on niin surullista ja turhauttavaa nähdä jatkuvasti sellaista superlatiiveilla pullistelevaa kaupallista koulutustarjontaa valokuvaajaksi aikoville, jonka näytekuvista huokuu täydellinen valottomuus, tai, mikä vielä pahempaa, täydellinen laaduton valosekamelska. Se on aivan yhtä järkyttävä ilmiö kuin olisi musiikkiopisto, jonka omista oppilaskonserteista puuttuisi täysin nuottien, rytmin, tahtilajien ja melodoioitten hallinta, ja konsertti olisi epävireessä olevien soittimien tuottamaa auditiivisen saasteen levittämistä.

Tämän valokuvallista vastinetta, "valovisuaalista saastetta" vastaan toimivilla kunnon ammattilaisilla olisi tässä edelleen sellainen loputon työmaa, jonka kyisen pellon loputon kyntäminen on ollut minun keskeisin työmaani menneen puolen vuosisadan ajan. Nykyisessä koulutusviidakossa on myös varmasti tilaa nimenomaan laadukkaaseen valonkäyttöön keskittyvälle  ja kykenevälle toimijalle.

MJK

Ps.  Salossa on auki vielä 8.9. 2019 asti Stefan Bremerin retrospektiivinen näyttely, joka osoittaa loisteliaasti ja kiistattomasti sen seikan, etteivät ammattivalokuvaus ja valokuvataide ole eri asioita silloin, kun niitä toteuttaa todellinen osaaja.  Veturitallin näyttelyn näkeminen on jokaiselle oikealle valokuvaajalle selkäytimeen asti painuva elämys. Arvostan suuresti.

sama