Julkinen paneeli valokuvaajakoulutuksen järkevyydestä oli
pari päivää sitten. Sain itsekin
sieltä virikkeitä ja iloakin siitä, että on aina terveellistä nähdä eri
tavoitteellisia kuvia sekä kuulla alaan vihkiytyneiden mielipiteitä ja
näkemyksiä todellisuudesta tällä kentällä. Kyllä valokuvamaailmaan mielipiteitä
mahtuu. Ihan sovinnossa. Kumpa mahtuisi vielä Suomeenkin sitä monipuolista
ammatillistakin osaamista, jota kaikki
ilmoittavat hallitsevansa ja koulutuksessaan jakavansa, vaikka sitä ei koskaan
löydä kuin puheista.
Kuten alan
opiskelijoiden VO:n 40 vuotisen toiminnan juhlanäyttely osoitti. Laaja ja
valokuvataiteen kentällä tiukasti pysyvä kokonaisuus, ilman ainuttakaan
käyttökuvaa. Keskustelussa kyllä
mainittiin, että lähtökohtaisesti valokuvaajakoulutuksen virallinen yhteiskunnallinen tarkoitus
ja tavoite on kouluttaa
korkealaatuisia
valokuvaajia
valokuvaustehtäviin. Sehän ei ainakaan tämän näyttelyn perusteella ole
ollut todellisuutta. Taiteelliseen tasoon en ota muuta
kantaa, kuin että puolustan
taiteen vapautta pysyä teknis-viestinnällisten vaatimustenkin ulkopuolella. Ja työelämässä edellytetystä osaamisesta ei mitään viitteitä ollut nähtävissä ja
keskusteltavissa tässä kokonaisuudessa.
Näyttelyn nimi ja osallistujataso oli yksi silmiinpistävä
osoitus valokuvauskoulutuksen alalla vallitsevasta luokkajaosta, vain noin 10 %
valokuvausta vakavissaan opiskelevista saa oikeuden edes liittyä sitä
opiskelevien järjestöön. Niin selkeästi valokuvaajaksi kouluttautuminen on
jaettu 2 kerroksen väeksi.
Tässäkin
keskustelussa rajoituttiin pääasiallisesti siihen yläluokkaan,
jotka opiskelevat muutaman
yhteiskunnan kokonaan rahoittaman laitoksen kandidaatti- ja
maisteriohjelmissa ja joita
paapotaan julkisesti äärimmäisen
lahjakkaiksi ja monipuolisesti valokuvausta osaaviksi. Ryhmä
johon vuosittain lisätään noin 40 uutta ”onnellista”. Ja joiden saamia valokuvaustoimeksiantoja edes jonkun tahon maksamisssa
valokuvaustehtävissä löytynee maastamme vuosittain ehkä muutama.
Toivottavasti. Ja joiden korkea
taso ja kansainvälinen noste on keskeinen alan juhlapuheiden
sisältö. Hypetys, jonka murusista uskoo saavansa osansa
se vuosittain tähän verrattuna yli kymmenkertainen määrä alalle pyrkiviä nuoria, se alemman väki, joka useimmiten ajautuu toinen toistaan epämääräisemmän valokuvaajaopetusyhteisön ” unelmakaupustelun” kynittäväksi. Kuluttamaan aikaansa ja opintolainaansa katteettomiin jatko-opiskelu- ja ammattitaito lupauksiin. Joille kummallekaan ei ole mitään katetta.
Tässä mainitsemassani keskustelussa, joka oli kuulijoiden ja
osallistujien iloksi jämäkästi, asiantuntevasti ja tasapuolisesti johdettu, kävi taas
todella selväksi tarkalle kuulijalle, että Suomen valokuvaajakoulutukseen sisältyy vain se kuuden
oppilaitoksen ”akateeminen” totuus ja tutkinnot, mutta
muiden oppilaitosten tarjoamien ja alan työelämän 3 eritasoisen tutkintojen
olemassaoloakaan ei edes mainittu.
Olinkin varmasti paneelin jäsenistä ainoa, jolla on niistäkin omaa
kokemuksellista ja hallinnollista tietoa, eikä niitä ollut mielestäni mitään
syytä tähän mukaan väkisin ujuttaa, kun keskustelu painottui selkästi
tämän muodollis-virallisen
koulutuksen järjellisyyteen.
Keskustelun teemaan liittyi se yleinen huoli alan työpaikkojen rajallisuudesta ja nykyisistä suuntauksista niiden
miehittämiseen, sekä se, miten koulutuksen tulisi vastata muuttuneisiin
tarpeisiin ja painotuksiin. Seuraavassa niihin joitakin minun
vastauksian, ilman väitettä että
ne olisivat ainoa totuus tässä asiassa.
Mutta varmasti parempia
kuin nykyinen juoksuhautoihin
juurtunut asemasota ainoasta totuudesta maamme valokuvaajakoulutuksesta.
Joka ei käytännössä sisällä muita kuin nämä VO:n jäsenistöön liittymisoikeudet omaavat oppilaitokset. Ja
vain ”lahjakkaat ja
monipuolisesti
valokuvaamisen hallitsevat”
tutkinto-opiskelijat. Joiden taso paneelipaikan seinillä oli jokaisen itse havainnoitavissa ja määritettävissä. Oman käsityksensä mukaiseksi.
- Yhteistoimintaa alan oppilaitosten ja erityisesti tutkintojen sisällön ja
ammatillisen porrastuksen välillä tulee synnyttää ja tiedotusta lisätä sekä
niiden kesken että niihin hakeutuvien suuntaan. Tällä hetkellähän faktinen tilanne on siinäkin esimerkiksi
se, että yli 10 vuotta alan tehtävissä leipänsä tienannut ja virallisen Valokuvaajan
erikoisammattitutkinnon jo kolmantena peräkkäisenä alan tutkintoinaan noin kuudessa ei
peräkkäisessä vuodessa työnsä ohella suorittanut, joka on osallistunut siihen
mennessä yli 20 erilaiseen alan
pätevimpien ammattilaisten jyryämään viralliseen näyttötilaisuuteen sekä tehnyt nähin tutkintoinsa satoja asiakaskelpoisia
kuvanäytteitä ja kymmeniä sivuja ammatilliseen toimintaansa liittyviä
suunnitelmia ja selvityksiä, on joko AMK-, kandidaatti- tai
maisterikoulutukseen hakiessaan tasan samassa valintakategoriassa ja mahdollisuuksilla kuin reipas
ylioppilaspoika joka ei ole eläessään tehnyt päivääkään mitään työtä tai muita
opintoja, alasta puhumattakaan. Ei enempää alkupisteitä, eikä vapautusta päällekkäisistä läsnäolo-opintoviikoista perusasioissakaan.
Siksi
olenkin useimmiten joutunut noille
”akateemisille” tasoille asti osaamisensa suunnittelevia lahjakkaita jo
työssään karaistuneita valokuvaajia tähän asti neuvomaan olemaan kertomatta
aiemmasta osaamisestaan valintatilanteessa sanaakaan, ettei osaaminen
haittaisi tutkintoryhmään pääsyä.
Kokemus tämänkin tien käyneistä on kyllä ollut se, että ammatillinen osaaminen
on vaikuttanut merkittävästi ja positiivisesti
valintojentekomenuun ” taiteellisiin” suorituksiin keskityttäessäkin.
- Julkinen
hakutiedottaminen epämääräisiin, mutta yhteiskunnan rahoittamiin ”opistoihin” massamedioissa, tulisi joko mennä jonkun laatusensuroinnin läpi, tai varsinaisen päärahoittajan kouluttaa niiden henkilökuntaa
erottamaan tyhjänpäiväiset ammattitaito-
tai tutkinto-osaamiseen harhauttavat myyntiväittämät todellisuudesta.
- Käyttökuvan
ja näyttökuvan erilaisen
tavoitteen ja sen osaamisen vaatimien valmiuksiena määrittäminen koulutuksessa niin
selkeästi, ettei nykyistä tragikoomista tilannetta enää
tarvitsisi koulutustilanteessa ja lopputyöesittelyissäkään kärsiä. Tarkoitan sitä säännöllisesti kuultua selitystä, kun
täydellisen osaamattomuuden, ideattomuuden ja viestinnällisesti mitäänsanomattoman tutkintonäyteteoksen
toteuttajan selityksenä tarjoillaan ”kyllä hän valokuvallisestikin osaa, mutta hän on halunnut tehdä sen
juuri näin”. Sellaisen nimittäminen lahjakkuudeksi, taiteeksi tai luovuudeksi
on mielestäni lähinnä irvokasta. Ja taas sitä kuultiin useimmissa tämänkin keskustelun puheenvuoroissa.
Tämän
keskustelun mielestäni keskeisin
reaalielämän ilmaisu olikin paneelin ainoana ostajapuolen jäsenenä olleen suuren
mediatalon kuvajohtajan vastaus siihen, kun keskustelun
puheenjohtaja kysyi aiheellisesti,
keneltä he tilaavat tarvitsemansa maksulliset kuvat johonkin produktioon. Hän vastasi "siltä, jolla on taito toteuttaa sen
sektorin kuvat heidän mielestään
parhaimmin."
Taito on siis edelleen parempi sijoitus
kuin tutkinto. Koulutuksen
tähdätessä sunnitelmallisesti siihen, on aivan sama, minkä yhteensä kuuden ( 6 ) kategorian ja muodollisesti määritellyn tutkintotason valokuvaajan tutkintoon kukin haluaa sijoittaa. Ja ponnistella siihen, kuitenkin vuosia
elämästään. Siksi tarkka tiedotus
ja rehellisyys sekä hakutilanteessa että itse toteutuksessa, on tässä tilanteessa ainoa tie eteenpäin. Ja se, että eri
koulutustasojen vastuulliset oppivat edes kommunikoimaan keskenään siten, että samoilla
osaamismäärittelyillä tarkoitetaan
edes auttavasti samantapaista asiaa ja osaamista.
MJK