torstai 23. toukokuuta 2013

Lahjakas - innokas - onnekas, osa 2. kahden kerroksen väkeä.




Julkinen paneeli valokuvaajakoulutuksen järkevyydestä oli pari päivää sitten. Sain itsekin  sieltä virikkeitä ja iloakin siitä, että on aina terveellistä nähdä eri tavoitteellisia kuvia sekä kuulla alaan vihkiytyneiden mielipiteitä ja näkemyksiä todellisuudesta tällä kentällä. Kyllä valokuvamaailmaan mielipiteitä mahtuu.  Ihan sovinnossa.  Kumpa mahtuisi vielä  Suomeenkin sitä monipuolista ammatillistakin osaamista,  jota kaikki ilmoittavat hallitsevansa ja koulutuksessaan jakavansa, vaikka sitä ei koskaan löydä kuin puheista.

Kuten  alan opiskelijoiden VO:n 40 vuotisen toiminnan juhlanäyttely osoitti. Laaja ja valokuvataiteen kentällä tiukasti pysyvä kokonaisuus, ilman ainuttakaan käyttökuvaa.  Keskustelussa kyllä mainittiin, että lähtökohtaisesti valokuvaajakoulutuksen  virallinen yhteiskunnallinen tarkoitus ja tavoite on kouluttaa  korkealaatuisia  valokuvaajia  valokuvaustehtäviin. Sehän ei ainakaan tämän näyttelyn perusteella ole ollut  todellisuutta.  Taiteelliseen tasoon en ota muuta kantaa, kuin  että puolustan taiteen vapautta pysyä  teknis-viestinnällisten  vaatimustenkin ulkopuolella.  Ja työelämässä  edellytetystä osaamisesta  ei mitään viitteitä ollut nähtävissä ja keskusteltavissa tässä kokonaisuudessa.
Näyttelyn nimi ja osallistujataso oli yksi silmiinpistävä osoitus valokuvauskoulutuksen alalla vallitsevasta luokkajaosta, vain noin 10 % valokuvausta vakavissaan opiskelevista saa oikeuden edes liittyä sitä opiskelevien järjestöön. Niin selkeästi valokuvaajaksi kouluttautuminen on jaettu 2 kerroksen  väeksi. 

Tässäkin keskustelussa rajoituttiin pääasiallisesti  siihen  yläluokkaan,  jotka opiskelevat muutaman  yhteiskunnan kokonaan rahoittaman laitoksen kandidaatti- ja maisteriohjelmissa  ja joita paapotaan julkisesti  äärimmäisen lahjakkaiksi ja monipuolisesti valokuvausta  osaaviksi.  Ryhmä johon vuosittain lisätään noin 40 uutta ”onnellista”.    Ja joiden saamia valokuvaustoimeksiantoja  edes jonkun tahon maksamisssa valokuvaustehtävissä löytynee maastamme vuosittain ehkä muutama. Toivottavasti.  Ja joiden korkea taso  ja kansainvälinen noste  on keskeinen alan juhlapuheiden sisältö.  Hypetys, jonka  murusista  uskoo saavansa osansa  se vuosittain tähän verrattuna yli kymmenkertainen määrä alalle  pyrkiviä nuoria, se alemman  väki, joka useimmiten  ajautuu toinen toistaan  epämääräisemmän  valokuvaajaopetusyhteisön  ” unelmakaupustelun”  kynittäväksi.  Kuluttamaan aikaansa ja opintolainaansa  katteettomiin  jatko-opiskelu-  ja ammattitaito lupauksiin.  Joille kummallekaan ei ole mitään katetta.

Tässä mainitsemassani keskustelussa, joka oli kuulijoiden ja osallistujien iloksi jämäkästi, asiantuntevasti ja tasapuolisesti  johdettu,  kävi taas  todella selväksi tarkalle kuulijalle, että  Suomen valokuvaajakoulutukseen sisältyy vain se kuuden oppilaitoksen ”akateeminen” totuus ja tutkinnot,  mutta  muiden  oppilaitosten  tarjoamien ja alan  työelämän 3 eritasoisen tutkintojen olemassaoloakaan ei edes mainittu.  Olinkin varmasti paneelin jäsenistä ainoa, jolla on niistäkin omaa kokemuksellista ja hallinnollista tietoa, eikä niitä ollut mielestäni mitään syytä tähän mukaan väkisin ujuttaa, kun keskustelu painottui selkästi tämän  muodollis-virallisen koulutuksen järjellisyyteen.

Keskustelun teemaan liittyi se  yleinen huoli alan työpaikkojen rajallisuudesta ja  nykyisistä suuntauksista niiden miehittämiseen, sekä se, miten koulutuksen tulisi vastata muuttuneisiin tarpeisiin ja painotuksiin.   Seuraavassa niihin joitakin minun vastauksian,  ilman väitettä että ne olisivat ainoa totuus tässä asiassa.   Mutta varmasti parempia kuin nykyinen juoksuhautoihin  juurtunut asemasota ainoasta totuudesta maamme valokuvaajakoulutuksesta.  Joka ei käytännössä  sisällä muita kuin  nämä  VO:n jäsenistöön liittymisoikeudet omaavat oppilaitokset.  Ja vain ”lahjakkaat ja  monipuolisesti  valokuvaamisen hallitsevat”  tutkinto-opiskelijat.  Joiden taso paneelipaikan seinillä oli jokaisen itse havainnoitavissa ja määritettävissä. Oman käsityksensä mukaiseksi.

-                      Yhteistoimintaa  alan oppilaitosten  ja erityisesti tutkintojen sisällön ja ammatillisen porrastuksen välillä tulee synnyttää ja tiedotusta lisätä sekä niiden kesken että niihin hakeutuvien suuntaan.  Tällä hetkellähän faktinen tilanne on siinäkin esimerkiksi se, että yli 10 vuotta alan tehtävissä leipänsä tienannut ja virallisen Valokuvaajan erikoisammattitutkinnon  jo  kolmantena  peräkkäisenä alan tutkintoinaan noin kuudessa ei peräkkäisessä vuodessa työnsä ohella suorittanut, joka on osallistunut siihen mennessä  yli 20 erilaiseen alan pätevimpien ammattilaisten jyryämään viralliseen näyttötilaisuuteen  sekä tehnyt  nähin tutkintoinsa satoja  asiakaskelpoisia  kuvanäytteitä ja kymmeniä sivuja ammatilliseen toimintaansa liittyviä suunnitelmia ja selvityksiä, on joko AMK-, kandidaatti- tai maisterikoulutukseen hakiessaan tasan samassa  valintakategoriassa ja mahdollisuuksilla kuin reipas ylioppilaspoika joka ei ole eläessään tehnyt päivääkään mitään työtä tai muita opintoja, alasta puhumattakaan. Ei enempää alkupisteitä, eikä  vapautusta  päällekkäisistä läsnäolo-opintoviikoista perusasioissakaan.
                      Siksi olenkin useimmiten  joutunut noille ”akateemisille” tasoille asti osaamisensa suunnittelevia lahjakkaita jo työssään karaistuneita valokuvaajia tähän asti neuvomaan olemaan kertomatta aiemmasta osaamisestaan valintatilanteessa sanaakaan, ettei osaaminen haittaisi  tutkintoryhmään pääsyä. Kokemus tämänkin tien käyneistä on kyllä ollut se, että ammatillinen osaaminen on vaikuttanut merkittävästi  ja positiivisesti valintojentekomenuun ” taiteellisiin” suorituksiin  keskityttäessäkin.

-                      Julkinen hakutiedottaminen epämääräisiin, mutta yhteiskunnan  rahoittamiin ”opistoihin” massamedioissa, tulisi  joko mennä jonkun  laatusensuroinnin  läpi, tai varsinaisen  päärahoittajan  kouluttaa niiden henkilökuntaa erottamaan  tyhjänpäiväiset ammattitaito- tai  tutkinto-osaamiseen  harhauttavat myyntiväittämät  todellisuudesta.

-                      Käyttökuvan ja näyttökuvan  erilaisen tavoitteen ja sen osaamisen vaatimien valmiuksiena määrittäminen koulutuksessa niin selkeästi,  ettei  nykyistä tragikoomista tilannetta enää tarvitsisi koulutustilanteessa ja lopputyöesittelyissäkään kärsiä.    Tarkoitan sitä säännöllisesti kuultua selitystä, kun täydellisen osaamattomuuden, ideattomuuden  ja viestinnällisesti mitäänsanomattoman tutkintonäyteteoksen toteuttajan selityksenä tarjoillaan ”kyllä hän valokuvallisestikin  osaa, mutta hän on halunnut tehdä sen juuri näin”.  Sellaisen nimittäminen lahjakkuudeksi, taiteeksi tai luovuudeksi on mielestäni lähinnä irvokasta. Ja taas sitä kuultiin useimmissa tämänkin keskustelun puheenvuoroissa.


Tämän keskustelun  mielestäni keskeisin reaalielämän ilmaisu olikin paneelin ainoana ostajapuolen jäsenenä olleen suuren mediatalon  kuvajohtajan  vastaus siihen,  kun keskustelun puheenjohtaja  kysyi aiheellisesti, keneltä he tilaavat tarvitsemansa maksulliset kuvat johonkin produktioon.  Hän vastasi "siltä, jolla on taito toteuttaa sen sektorin kuvat  heidän mielestään parhaimmin."  

Taito on siis edelleen parempi sijoitus kuin tutkinto.   Koulutuksen tähdätessä sunnitelmallisesti siihen, on aivan sama, minkä yhteensä kuuden ( 6 )  kategorian ja muodollisesti määritellyn tutkintotason valokuvaajan tutkintoon  kukin haluaa sijoittaa.  Ja ponnistella siihen,  kuitenkin vuosia elämästään.  Siksi tarkka tiedotus ja rehellisyys sekä hakutilanteessa että itse toteutuksessa,  on tässä tilanteessa ainoa tie eteenpäin. Ja se, että eri koulutustasojen vastuulliset oppivat edes kommunikoimaan  keskenään siten, että samoilla osaamismäärittelyillä  tarkoitetaan edes auttavasti samantapaista asiaa ja osaamista.

MJK

lauantai 18. toukokuuta 2013

Lahjakas - innokas - onnekas





Osallistumislupaukseni  herätti minussa paljon omakohtaista tajunnan virtaa, kun professori Merja Salo, Aalto yliopistosta, kysyi  mahdollisuuttani yhdeksi paneelikeskustelijaksi  julkiseen ja ilmaiseen tilaisuuteen valokuvakoulutuksen järjellisyydestä Purku klubissa 21.5. klo 17 -19.  Valokuvataiteen museossa.

Tiivistin nykyisen käsitykseni asiasta noihin otsikon kolmeen sanaan. Toivon että tiistaina käytävä keskustelu tuo  siihen paljonkin erilaisia näkemyksiä lisää.  Tätä nykyinen määritelmäni nyt tarkoittaa. Siis tänään, ylihuomisesta en tiedä.

Tuo otsikon kolminaisuus kaikkine osineen on minusta aivan välttämätön henkilölle, joka valmistautuu täyttämään yhteiskunnallisen ja inhimillisen tarkoituksensa ja kutsumuksensa valokuvan valtavalla kentällä, riippumatta siitä, mikä on hänen osallistumisgenrensä ja inhimillis-taloudelliset tavoitteensa.
Yllättäen lahjakkuus sinänsä on noista mielestäni ehkä vähiten  oleellinen, ainakin ylisuurina annoksina.  Se saattaa olla jopa ahdistava este alalla toimimiseen, niin ammattikuvaajana kuin valokuvataiteilijanakaan.   Luonnollisesti visuaalinen lahjakkuus on oiva ominaisuus ilmaisun sektorille suuntautuvalle, muttei  mitenkään ylivertainen useaan muuhun tarpeelliseen lahjakkuuteen verrattuna.  Sosiaalista ja  organisatoorista lahjakkuutta pitäisin tässä tilanteessa vähintään yhtä arvokkaina, samoin verbaalista lahjakkuutta jopa valokuvataiteen kentälle suuntautuvankin perusominaisuutena, vaikka taiteen  sektori  ehkä suurimmat vapaudet näiden ominaisuuksien soveltajalle tarjoaakin.

Käyttökuvan kentällä toimivalle nuo muutkin lahjakkuuden muodot ovatkin sitten sekä menestyksen, että työskentelyn mielekkyyden elinehtoja.  Käyttökuva kun on aina jonkinlaajuisen  ryhmän tulos ja useiden sosiaalisten ja taloudellisten reunaehtojen tuottama kompromissi.  Mitkä sinänsä eivät ole mitään esteitä sen visuaalisen laadun kunnianhimoiseen  etsimiseen ja tuottamiseen. Ovatpa vain lisähaasteita sellaiselle, joka ymmärtää  hyödyntää ja harjoittaa useiden lahjakkuuksiensa vaalintaa, kehittämistä ja täysipainoista käyttämistä. 
Tämä toiminnallis-lahjakkuuksinen kahtiajako näyttö- ja käyttökuvaan kun ei luonnollisesti ole  mikään terävä rajapinta, vaan yksi mielekäs työvälineilmaisu jäsentää valokuvakentän  ulottuvuuksia ja niiden  ominaispiirteitä.

Innokas on mielestäni  selkeä sana sille asennemaailmalle ja –ilmastolle jota ilman mitkään taipumukset tai osaamisetkaan  eivät puhkea kukkaan ja synnytä  elämän mittaista tyydytystä sekä henkilökohtaisena että yhteiskunnallisena  saavutuksena.  Enkä tarkoita senkään suuntautumista vain yhteen ymmärrys- ja osaamisalueeseen vaan laaja-alaisesti  kaikkeen inhimilliseen kulttuuriin ja kanssakäymiseen.  Jokainen valokuva kun sisältää tutkittavissa olevan pysyvän tiivistelmän sen synnyttäneestä kulttuuri-ilmastosta ja tekijöittensä ja myös katsojiensa kaikista elämänkokemuksista. Voiko toisinaan jopa  sekunnin tuhannesosassa syntyneelle tuotokselle  raskaampaa sisällöllis-tunteellista  tavoitetta asettaa.  Ilman tekijöittensä luista ja ytimistä huokuvaa innostusta tulos ei ole kuin varjo tavoitteestaan.  Joka on niin suuri haaste, että kukaan ei pysty elinaikanaan saavuttamaan kuin  osan sen hallinnasta. Innokkuus kannattaa siis sekä periä että hankkia  ja  harjoittaa joka hetki.  Se kun on mielestäni  ammatillisen  ja taidollisen onnen ja harmonian perusta.

No sitten se  onnekas. Miksi se on tässä kolminaisuudessa valokuvakoulutuksen suhteen.  Se on näistä ainoa johon  moni luulee olevan mahdotonta itse vaikuttaa. Mutta siihenkin voi ja tuleekin koko kapasiteetillaan vaikuttaa, jos haluaa nuo kaksi edellistä hyödyntää. 

Usea valokuva-alallekin aikova voi joutua aivan onnensa tai epäonnensa takia sellaiseen koulutusympäristöön, joka ei ole hänen suuntautumistavoitteilleen otollinen maaperä. Tai jopa sellaiseen, ettei se ole sitä mihinkään.  Suomen koulutusjärjestelmä kun on sellainen, että se mahdollistaa myös sellaiset  sekä asiantuntemattomat että ammattitaidottomatkin koulutusyhteisöt, jotka  ovat vain  rahankeräys- ja suojatyöpaikkatavoitteen  ilmentymiä  ilman mitään moraalista  tai  ammattitaidollista vastuuta  koulutettaviaan kohtaan.  Ja  surullista kyllä, aivan erityisesti juuri niillä aloilla, joiden tulokset eivät ole mitattavissa ja punnittavissa  tieteen tarkoin menetelmin.  Vaan ovat vain tunteita, sinänsä siis koulutettavan ja hänen kumppaniensa tärkeintä elämän sisältöä ja liian usein täysin epärealistisia harhaluuloja. Siis sekä ennen että jälkeen koulutustapahtuman. 

En siis missään tapuksessa väitä, ettei jokaisessa koulutusyhteisössä voisi oppia, mutta väitän kyllä,  että aivan liian monessa niiden oppisisältö  laajana ja elämänkokoisena  työvälineenä on täysin käänteistä sille, joka synnyttäisi hedelmällistä ja tyydytystä tuottavaa valokuvallista osaamista ja elämää sekä tekijälleen että yhteiskunnallemme.   Eikä valokuva ole senkään suhteen ainoa ala, jolla niin on.

Eli tähän onnekkuuteensa tulisi jokaisen  valokuvaajan elämää tavoittelevan  ottaa tukeva ja tuottava ote vaikkapa siten, että käyttää todellakin runsaasti aikaa ja vaivaa, päiviä, viikkoja ja tarvittessa kuukausiakin vain sen selvittämiseen, mistä valokuvan valtavan erilaisilla  sisällöllis-taidollisislla  suuntautumisalueilla on kysymys, sekä siihen miten ja missä koulutusyhteisössä  siihen voi saada sellaista ohjausta, joka tukee etsijän omia tavoitteita ja jonka tulokset ovat sekä julkisia että  tiedon tarvitsijan itsensä arvioitavissa ja vertailtavissa.  Ja hakeutua sitten juuri siihen koulutukseen, vaikka se tapahtuisi jopa vuosien tavoitteellisen  valmistautumisen kautta, ehkä joskus jopa useassakin jossain muussa kuin lopullisena tavoittena olevassa oppilaitoksessakin tai työpaikassa.  Myöskin se, että tavoite voi ja saa muuttua matkalla ja se että tietoreppuun kertyy paljon tietoa siitä, mitä ei ainakaan halua, on hyvin tärkeää tietoa sekin. Silloin haluamaansa osaamis- ja elämistasoon pääsyllä ei ole mitään tekemistä satunnaisen onnen kanssa vaan se onni on mielekkäästä tekemisestä ja elämisestä syntynyt  kullanarvoinen sivutuote.  Joka syntyy työstä ja ahkeruudesta ei lahjan tai sattuman kautta.

MJK