maanantai 30. tammikuuta 2023

Osaamisen etsinnästä

 

Muuan viime kesäkurssini  osallistuja, joka opiskelee nykyään vakavasti ammattikuvaajien työelämän tutkintoihin, pohdiskeli lähes kaikkien muidenkin alojen ns. koulutusta vaivaavaa epäkohtaa.  Sitä, tässä tapauksessa juuri ammattikuvaajien koulutuksessa,  että yleensä sen tyypillisissä  kursseissa, suoritusdemoissa, ja oppilastehtävissäkin itse laatu jätetään puoleen väliin. Lopetetaan sekä syvemmälle opastus, että tulosvaatimukset siihen tasoon mistä oikean ammattiosaaminen pitäisi vasta alkaa. Enemmän en voisi olla samaa mieltä.  Selvitin hänelle useita tuntemiani ja osa ylivoimaisiakin syitä, miksi niin on, surullista kyllä.  Niitä en tässä toista. Sen sijaan kerron mitä se minun mielestäni tämän valokuvademoasian erityiskysymyksen mahdollinen  kunnollinen oppimistapahtuma vain itse suorituksen osalta voisi olla.

Oppilas ilmaisi syvän tarpeensa ja tavoitteensa tehdä kunnolla jotain sellaista kuvausta, josta oikeasti oppii viimeisen päälle olevan toteutuksen. Muutamien sitkeiden ja hyvien valokuvaajien kanssa filmiaikakaudella joitakin sellaisia tehneenä, osaan mielestäni hahmottaa, miten se todellisuudessa on tehtävissä, jos voimat ja aika riittää. Tämä ei ole itsensä tehostamista eikä pelotteluakaan, vaan vakavasti otettava tieto siitä työstä, jolla on mahdollista saavuttaa oppilaan kaipaama oppimistulos. 

Lähtöasetelma on luonnollisesti se että tällaisen oppimisprosessin osallistujat ovat jo aloittaessaan ns. hyviä valokuvaajia ammatillisesti luotettavine taitoineen. Eli vähän pitemmällä kuin alamme kaikkien virallisten tutkintojen läpäisytasolla. 

Kyseinen prosessi vaatii yhteensä kolme - viisi kokoontumiskertaa, riippuen siitä, minkä erityistaitoisia osallistujia projektiin osallistuu. Niitä, tässä välttämättömiä erityistaitoja tarvitaan tänään ainakin syvällisen välinetekniikan, valojen, valaisun ja digitaalisen työskentelyn alueelta. Filmiaikana, ja silloinkin vain dialla työskenneltäessä, tuo oli joskus mahdollista vain yhteensä kahdenkin valokuvaajan ryhmällä, muttei enää. 

Ensimmäinen kokoontumiskerta on suunnitelman, aiheen ja toimintatavan päättämistä sekä kaikkien valmistavien toimenpiteiden, tilojen kaluston ja erityistarvikkeiden hankinnan työnjakoa ja mahdollisia alustavia kokeiluja varten, jotta niiden lopullista kuvaa yrittävien kertojen todellisista väline ym. tarpeista ja määristä saadaan selkeä kuva. Huolelliset hankinnat ja järjestelyt sitten ennen seuraavaa kertaa. 

Toisella kokoontumiskerralla yritetään sitkeästi saada aikaan se lopullinen suunnitelman mukainen kuva. Se ei kuitenkaan lähes pomminvarmasti onnistu, mutta saadaan aikaan se realistinen ja selkeä tieto, mitä asioita on aikaisemmasta suunnitelmasta poiketen tehtävä eri tavalla ja tavoitteilla, kuin tällä ekalla kerralla. Samalla saadaan tieto, mitä kuvankäsittelyn keinoja ja osaamisia voidaan järkevästi sitten seuraavalla kerralla ottaa huomioon jo kuvauksen aikana ja valmistautua niiden vaatimiin muutoksiin työn kokonaisprosessissa. 

Kolmas kerta on sitten toimimista tämän hiotun työskentelytavan mukaan ja sen ehdoilla. Usein siihen jää silti vielä paikattavaa yhden uuden työskentelykerran verran. Se neljäs tai viides kerta on sitten kaiken sen digitaalisen jälkikäsittelyn suunnittelua, toteutusta, vertaamista saatavilla olevaan tietoaineistoon ja korjaamista tavoitteen saavuttamiseksi. 

Työskentelykerrat ovat luonnollisesti eri pituisia ja sellaisia, ettei kunkin session lopetusaikaa ole päätettävissä etukäteen, vaan niihin on varattava aikaa ilman takarajaa.

Jos jostain on löydettävissä muutama kyllin pitkällä jo omassa teoreettisessa ja käytännön osaamisessaan oleva oppijavalokuvaaja ja ne , ainakin kaksi,  tarvittavissa erityistaidoissaan heitäkin pitemmällä olevaa ja tähän oppimisprosessiin korvauksetta sitoutumaan valmista huippuosaajaa, sekä toimintaan riittävän laadukkaasti varustetut tilat ja välineet, tällä on onnistumisen edellytykset.

Ymmärrän luonnollisesti, ettei tämä ole tämän päivän ammattiuraansa aloittelevalle valokuvaajalle realismia, mutta kerroin tässä, miten se olisi mahdollista aikanaan, jos riittävän moni oikea henkilö siihen sitoutuu. 

Mihin tämä pitkä, vaikea ja jopa puuduttava oppimisprosessi sitten oikeastaan tähtää, eli mitä se palvelee. Sitä että sen läpikäynyt ja sisäistänyt omistaa sen jälkeen sananmukaisesti pääomanaan sellaisen trimmatun ammatillisen työkalupakin, jolla hän saa jokaisesta sen jälkeisestä uudesta kuvaustehtävästään aivan ratkaisevasti paremman ja nopeammin sillä yhdellä ainoalla kuvauskerralla, joka ainakin asiakastöissä on useimmiten ainoa työskentelyvaihtoehto. 

MJK


keskiviikko 11. tammikuuta 2023

Tiukin tiivistys

 


24.2. 2023 julkistettavan kirjani "Haave erilaisesta koulutuksesta" ennakkotilaukset saattavat

johtaa siihen, että painos loppuu jo ennen julkistamista. Sehän on tietysti sekä ideaalitilanne, että

hiukan harmi, jos joku halukas jää ilman. Uutta painosta en suunnittele. Ainakaan vielä.


Kirjoitusaika oli itselleni hyvin opettava, vaikka kestikin liian kauan. Yli 3 vuosikymmentä.

Alkuperäisen, yli tuhannen A nelosen tutkimustaustaisen sivun karsiminen pariin sataan A vitoseen

oli väsyttävä prosessi. Asiasisältö, jossa lähes jokaisen lauseen joutuu lukemaan ajatuksella ja

kahdesti, ymmärtääkseen sen ytimen, on oma tuskansa sekin. Lukijalle. Puhtaaseen kieleen ja

miellyttävään lukukokemukseen eivät kirjoitustaitoni yltäneet.


Lopputuloksen hyvä puoli on, että asiasisältö ei ole vanhentunut, pikemminkin päinvastoin. Sille

tuntuu, vasta nyt, olevan ehkä havaittavissa olevaa pientä vastakaikua koulutusmaailmassa. 

Siis tämän päivänaikuisopiskelijoilta kuultuna ja koulutuksen aivan uusimmista megatrendeistä 

päättelemällä. Nimenomaan ammatillisen aikuiskoulutuksen kentällä ja sielläkin painottuen sellaiselle

osaamisalueelle, jossa koulutuksen onnistumista ei mitata numeroilla, euroilla, kiloilla tai senteillä, vaan

tunteilla, käyttäytymismallin muutoksilla ja ajattelutavoilla.


Koska tiedän, että ajatuksella lukeminen ei ole nykyihmisen tyypillisin ajanviettotapa, laitoin kirjani

keskeisestä sanomasta tähän lukuohjetiivistelmän, jonka jaksaa sarjakuvalauseisiin tottunutkin

ehkä toteuttaa. Esimerkiksi päättääkseen haluaako paneutua asiaan syvemmin, esim. lukemalla

koko kirjan.


– Jos esimerkiksi luet kirjastani vain lihavalla tekstityypillä painetut lauseet, olet sen verran

kärryillä, että voit päättää muunkin osan lukemisesta tai hylkäämisestä.


– Jos haluat saamastasi tai antamastasi koulutuksesta maksimihyödyn minimipanostuksella voit

ajatuksella lukea vain toisesta luvusta tarinan nimeltä "Tutkittava?". Sen sisäistettyäsi kykenet

luotettavasti arvioimaan koulutuksen toteutuksen laatua ja kyseisen tavan todellista hyödyllisyyttä 

kulloisellekin kohderyhmälle.


– Jos haluat löytää vain jokaiselle ihmiselle hyödyllistä omaa pohtimista virittäviä ajatuksia, 

kannattaa lukea tarinanimeltään "Palautteesta?" ja sen jälkeisillä kahdella sivulla olevat raamitetut 

"teesit".


– Jos haluat ymmärtää, minkä tyylinen koulutus korreloisi minun mielestäni parhaiten oppijan

tarpeisiin, kannattanee lukea vain kolmannen luvun ensimmäinen tarina nimeltään "Anarkistinen

humanismi?" sen lopussa olevine "teeseineen".


– Jos haluat löytää yksinkertaisen, mutta varman tavan tarkistaa, onko jokin oppimistapahtuma

toteutunut, vastausta siihen kannattaa etsiä tarinasta nimeltään "Arviointiasteikko?"


–Jos haluat valmistautua etsimään omaa kutsumustasi koulutuksen kentältä, ehkäpä juuri

valokuvauksen maailmasta, neljäs luku avartaa ymmärtämään sen keskeisiä kysymyksiä ja

rajoitteitakin. Osa sen tarinoista täysin suuntautumisalasta riippumatta.


Lopuksi yksi lyhyt muistinvarainen ote kirjani viimeisestä tarinasta:

 "Minusta tuntuu, että olen saanut elää etuoikeutetun elämän, koska olen löytänyt oman tieni 

ja paikkani tässä yhteiskunnassa, sekä hyväksynyt sen niin haaveekseni kuin kutsumukseksenikin. 

Valinnoillani on luonnollisesti ollut hintansa ja surunsa, jotkut niistä sellaisia, joita joku toinen ei olisi 

suostunut koskaan maksamaan. Silti voin kokemusperäisesti ja hyvällä omallatunnolla suositella sinulle 

oman tähtesi seuraamista, kaikkinen niine vaikutuksineen ja vaikeuksineen, jotka sitä valintaasi 

väistämättä seuraavat."


MJK


tiistai 25. lokakuuta 2022

Kapenevalla polulla?

 

Päähäni  kerääntyi  valtaisa kasa pohdittavaa puolen vuoden blogggailutaukoni aikana. Kasa on sinänsä  outo mielikuva ilmiölle, jossa ei ole mitään käsin kosketeltavaa tai silmin nähtävää. Parempaa en kuitenkaan nyt keksinyt. Selkeytystä ja päätöksiä odottava pato on pian purettava. Sama toimenpide tekisi hyvää itse kullekin. Se merkitsee mielen suursiivousta. Kuona on saatava liikkeelle ja raikasta  ajatusvirtaa tilalle. 

Kirjani " Haave erilaisesta opetuksesta" loppusuoran editointiponnistus oli sekä fyysisesti, että mentaalisesti raju kokemus.  Lyhytmuistini jatkuva heikentyminen ja etenevä fyysinen voimattomuus, muutti kirjoittamisen prosessia perusteellisesti.  Jouduin myös punnitsemaan vielä kerran ne opetustapahtumaan sisältyvät asiat, joihin uskon edelleen ja joiden mukaan olen elänyt. Vain muutaman viikon editoinniksi olettamani prosessi, ahdisti minua päivittäin yli neljä vuotta. Kirjani ensimmäisestä versiosta, yli 30 vuotta sitten, ei tainnut jäädä mitään jäljelle. Jokainen tarkistusluenta aiheutti olennaisia muutoksia sekä sisältöön, että rakenteeseen. Eikä vähiten sen asiasisällön karsiminen viidesosaansa. Kehittyikö se, vai pelkästään muuttui, selvinnee ehkä neljän kuukauden kuluttua. Kirjani julkistus on 24.2.2023. klo 13-14. Tamperella, ellei suuremmat voimat toisin päätä.  

Kirjaprojektin valmistuminen toi valintoihini tyhjemmän kohdan, kuin olin olettanut. En tiedä vielä, onko vuosia sivussa olleen kirjaluonnokseni "Vaarin veneet kertovat" jatkaminen nyt oikea keino tuon aukon täyttämiseen.  Ainakaan en sitoudu valmistumisaikatauluun, edes itselleni. Enkä edes siihen, että sen kaikki kertojaveneet, ovat jo  löytyneet. Tiedän Munterin olevan nyt hyvissä käsissä, mutta koen edelleen aina haikeaa surua, kun se putkahtaa esiin jostain syystä. Sen "jäähdyttelyveneeksi" hankkimani Amalian syystoimet muodostuivat myös jo liian raskaiksi nykyisille voimilleni.  Aavistin tilanteen jo keväällä. Siksi seuraan paljon Amaliaa pienempien  purkkareiden  markkinatilannetta. Mutta vain minulle mahdollisessa hintaluokassa, eli suunnilleen polkupyörän hinnoissa. Koko veneaskartelun lopetus kummittelee mielessäni päivittäin, mutta siitä henkireijästä haluan pitää vielä kiinni. 

Minulle realisoitui jo infarktin ja syöpälöytöjen jälkeen,  että elän sellaista elämäni syksyä, jonka jälkeen ei tule koskaan enää kevättä. Toista kymmentä vuotta on yllätyksekseni tätä vaihetta silti jo takana. Jokainen uusi ruska muistuttaa edellistä selkeämmin väistämättömän lähestymisestä ja sen hyväksymisestä rauhallisesti.  Periksi antamisen torjuntaan, minulla on koko ajan ollut  tärkeäksi ja tarpeelliseksi  kokemani keskeneräinen projekti, kuten kirja tai vene, tai kotitalon korjaus tai........  Pienempiä ja suurempia sitoutumisia ja velvoitteita.  Jokaisen uuden kesto on aina ollut suunniteltava edellistä lyhyemmäksi. Se on ollut tekemisteni harmittavin puoli. Mieleni synnyttää koko ajan houkuttelevia ja pitkäjänteisiä projekteja, mutten halua kesken jääviä läheisteni harmiksi. 

Jos olisin kauppiaan luonteinen, nyt olisi kunnollisen ja palkitsevan, vaikkei rahakkaan projektin aika. Pitäisi muokata myyntikuntoon ja myydä tai lahjoittaa uudelle omistajalle, mainion valtameripurkkarini lisäksi pari pientä puista purjejollaa, pari perämoottoria, monenlaisiin hinauksiin sopiva Volvo, kolme eri tarkoituksiin modifioimaani perävaunua, pyörillä liikkuva kirjoituskämppäni, sähköskootteri, kylmä varastotila Ylöjärvellä, muutama vanha ja iso iMac lisämonitoreilla, kolme diahäivesettiä, rajaton määrä erilaisia purjeita, heloja ja retkeilyvarusteita, käyttämätön kolmipyörä, käyttämätön Nikon Fm setti, kymmeniä sähköisiä ja satoja manuaalisia työkaluja, laatikoittain toimivia sähköpienlaitteita, monen sortin ja järjestelmän videokameroita ja-nauhureita, yli 50 vuosikertaa vanhojan Valittuja paloja ja Tekniikan maaailmoita, satoja venealan lehtiä, viisi hyllymetriä merikirjallisuutta, kymmeniä hyllymetrejä taidekirjoja, valokuvakirjoja, kauno- ja tietokirjallisuutta, historiallisten kameroiden hyllykkö kameroineen, muutama syntikka ja monenlaista muuta äänentoistoa, puolitoista metriä vinyyli lp levyjä ja niiden digitointisetti, satoja c kasetteja ja -kokoelmia,  joka tyylin valaisimia, niin barokkikruunuja kuin valokuvausfloodejakin.  jne....  

Tavaran omistaminen ja ylläpito ei minusta tunnu loppuelämäni tarkoitukselta. Tuon tavaravuoren jokaisen esineen, olen aikanaan hankkinut sellaisten asioiden ja tekemisten mahdollistamiseksi, joista mielekkääksi ja merkitykselliseksi kokemani elämä on muodostunut.  Resursseiksi niihin tekoihin, joista on ollut minulle ja lähimmäisilleni hyötyä tai iloa. Nyt päättyvä kirjoituskesäni varmisti tunteen, että jälleen yksi jakso elämässäni on lopullisesti ohi. On oikea aika luopua iloisesti voimani ja resurssini ylittävista suunnitelmista ja haaveista.

Polkuni kapenee selkeästi jälleen, mutta senkin aion kulkea sekä täysillä, että niin lähellä kummankin puolen ojia kuin mahdollista.

MJK


maanantai 4. huhtikuuta 2022

Kurssitusta vai koulutusta valokuvaajaksi haluavalle?

 

Lupauduin yhdeksi lisätalkoolaiseksi tulevan kesäkuun valokuvauskurssille. Paikka on  minulle mieluisa yhteistyökohde Oriveden Kampus.  Luotan myös muun ryhmämme, Sakarin ja Timon työskentelymoraaliin ja -taitoon tässä projektissa.  Tiedän, että tulemme tekemään parhaamme, jotta kaikki eritasoisetkin kurssilaisemme kokisivat hedelmällisen, innostavan ja opettavan viikon kesäisellä Orivedellä. 

Valokuvaharrastajille suunnattujen kurssien toteutuksistani on jo melkoisesti aikaa. Siksi jouduin ensin tarkasti miettimään muille kuin ammattilaisille suunnatun kurssitusfilosofian  ytimen itselleni selkeäksi.  Kesken oleva kirjani toi siihen myös uutta ja minulle lopullisesti vasta nyt selkeytynyttä näkökulmaa.

Nuorempana rakentelin useimmat harrastajakurssini  eräänlaiseksi jonkun teeman seisovaksi pöydäksi valokuvauksen valtavasta maailmasta, vaikka mihinkään erityisalaan ollut aikaa paneutua syvällisesti.  Virikkeitä oli oltava tarjolla kaikesta. Minulle se tarkoitti käytännössä satojen kirjojen, tuhansien opetusdiojen, sekä kymmenien videoiden ja kuvauslaitteiden raahaamista paikalle.  Työskentely oli lähes ympärivuorokautista luennointi- ja kuvankatselupalvelua kurssilaisille.  Siitä sai kukin valita itseään kiinnostavimmat osat.  Tai halutessaan lomailla ja naukata tiedonmurun silloin kun halusi.

Ajat ja keinot ovat nyt täysin toiset. Valokuvausosaamisen tietotaitoa löytää tänään niin paljon kuin jaksaa etsiä ja omaksua netistä ja suomenkielisestä alan kirjallisuudesta. Mitä sellaista maksullisella kurssilla enää voisi tarjota, mitä ei muualta jo ilmaiseksi saisi?   Se on kokeneen kouluttajan henkilökohtaista, intensiivistä täsmäohjausta ja paneutumista kurssilaisen omiin kuviin, tavoitteisiin, suorituskykyyn sekä niiden kehityssuuntauksen etsimiseen.  Siksi meitä on nyt kesän kurssia vetämässä kolme, jotta henkilökohtaista täsmäohjausta olisi saatavilla riittävästi.  Yhteisiä tietoiskuja tai demoja unohtamatta. Tavoitteena kurssilaiselle olisi henkilökohtainen buusti etsimäänsä ja toivomaansa suuntaan. Kunhan itse tietää, tai ottaa kurssilla selvän, mitä on etsimässä. Ja viihtymistä kaupanpäälliseksi.

Miten tämä sitten eroaa hyvästä ammattikuvaajien koulutuksesta? Todella merkittävästi, vaikka keskeisten teknis-taiteellis-sisällöllis-ilmaisullisten osaamisten luulisi olevan samoja.

Niin ei kuitenkaan ole. Hyvältä ammattilaiselta vaaditaan edellämainittuja taitoja aivan eri syvyydellä ja valtavasti muutakin, hyvin kurinalaista, osaamista.  Sellaista, joka on myös hallittava ihan selkäytimessään  silloin, kun toimitaan työelämän, rahan, ajankäytön ja liiketoimintajuridiikan ehdoilla. Kun työskennellään annetuilla, eikä valituilla, kuvausaiheilla ja viestinnällisillä tavoitteilla, joita kuvaaja itse ei ole voinut päättää. Toimitaan ammatillisesti asiakkaan, eikä harrastajan omilla ehdoilla. Siihen vaadittuun osaamiseen ei netistä tai kirjoista löydykään enää patenttiratkaisuja, eikä koulutettavan omiin olosuhteisiin ja hänen asiakkaansa vaatimuksiin sopivia vastauksia. 

Tämän päivän menestyksellisen ammattikuvauksen  vaatimuskentällä on loputtomasti pulmia, joihin ei ole ohjekirjaa eikä kiertotietä, vain tinkimätön osaamiseen paneutuminen ja sen määrätietoinen opiskelu.  Ammattilaisen on tuotettava tarkasti rajoitetussa ajassa joskus useat ristiriitaisetkin kriteerit  täyttävä kuvatuote. Jonka käyttökelpoisuuden ja laadun muut arvioivat.

Mielestäni ammattivalokuvaajaksi kouluttautumisen ja sen ohjaamisen prosessi on, harrastajakuvaajan  kurssittamiseen verrattuna, vetäjän tulosvastuiltaan monikertaisesti raskaampi sekä ohjaajan että koulutettavan osalta.  En tarkoita, että kumpaakaan lajia saa tehdä toistaan helpompaa tietä. Vain aivan eri tavoitteilla ja keinoilla.  Kesäkurssilla kouluttajan tulee koko osaamiskapasiteetillaan olla innostava opastaja ja kanssaseikkailija. Hän voi ja saa vilpittömästi iloita kurssilaistensa löydöksistä, arvostaa ja kehua sellaistakin lopputulosta, joka vaativassa ammattityössä olisi vain myötähäpeää herättävä.  Kysymys on niin täysin eri tavoitteista ja lähtötasosta.  Joka tietysti saa myös harrastelijakuvaajalla olla ammattitasoinen. Kurssilaisen pienikin loikka eteenpäin hänen paikalletulopäivänsä osaamistasosta on molemminpuolisen ilon ja kunnioituksen arvoinen. 

Ammattilaisen vastuullinen koulutus ja ohjaus tarkoittaa loputonta täsmätavoitteisten harjoitusten määrää. Niiden tulee aina sisältää oppilaan kulloisenkin kuvaustehtävänsä aloitustasoon verrattuna ylivoimaisia vaatimuksia, joissa taidollinen epäonnistuminen ensimmäisellä suorituskerralla on jopa todennäköistä.  Se on kuitenkin ainoa tie, jonka kulkeminen synnyttää hänelle horjumattoman laadun ja toteutusvarmuuden kivijalan. Kyvyn ylittää jokaisessa tehtävässään joku aikaisempi osaamisensa. Sen tosi ammattilainen tarvitsee valokuvaajana menestyäkseen. Prosessi on tinkimättömyydessään hyvin saman sisältöinen kuin huippu-urheilijan ammatillinen valmennus.

Ammattivalokuvaajaa todelliseen työelämäosaamiseen  kouluttavalla on suuri kokonaisvastuu siitä tasosta, johon koulutettavan on yletyttävä saadakseen palkitsevia työtoimeksiantoja. Ohjaajan on oltava usein sekä piiskuri että taikuri. Hänen on tehtävä sellaisia raskaitakin valintoja, joita ei harrastajakurssitilanteessa tarvitse edes ajatella. Ammattilaiseksi kouluttajalla on oltava kristallinkirkas tieto niistä esteistä, joista hänen oppilaansa on selviydyttävä työelämässä menestyäkseen.  Silloinkin, kun tutkintorima on yhteiskunnan toimeksiannosta asetettu niin alas, ettei pelkällä muodollisen tutkinnon läpäisytaidoilla ole työelämässä mitään onnistumisen edellytyksiä. Kuten tilanne valitettavasti on valokuvausalalla tällä hetkellä.

Surullista kyllä,  tämänkin kevään juuri meneillään olevalla oppilaspyydystyskaudella  mediat ovat pullollaan toinen toistaan houkuttelevammilla ylisanoilla ja katteettomilla lupauksilla myytäviä valokuvauksen opintoja ja tutkintojakin.  Luvataan lyhyen ja helpon osallistumisen tuottamaa "taitoa" ja "osaamista". Kunhan on valmis maksamaan riittävästi euroja pelkästä paikalla olostaan.

Puolen vuosisadan kokemuksella tästä sekä yhteiskunnan, että kaupallisen koulutusmaailman unelmahöttökentän pelistä, haluaisin antaa sinne hakeutuvalle pari kunnollista ja jo kansanviisauden ajalta toimivaksi koeteltua ohjetta:

                      - Älä koskaan osta sikaa säkissä. Älä hakeudu koulutukseen, jonka käynyttä ja opintojensa tulokset kokenutta et ole huolellisesti haastatellut. Sen toteutuksesta ja siinä saavutetuista todellisista hyödyistä.  Suomi on niin pieni maa, että jokainen löytää varmasti kaveripiiristään tai vaikkapa netistä aikomasi koulutusohjelman käyneen. Jollei muuten, niin vaikka kysymällä valmistuneitten nimilistaa aikomastasi koulutusorganisaatiosta. Ja ottamalla muutamiin heistä yhteyttä.

                      - Ethän osta tuntemattomalta kadulla autoakaan.  Älä koskaan mene kurssille, jonka laadusta ja toteutuksesta vastuullinen henkilö tai organisaatio on sinulle tuntematon ja josta et saa kaivettua todellista, heidän palvelujaan käyttäneen arviota. Ansaittuun hyvään maineeseen on varmasti syynsä. Samoin tarvitsemiesi tietojen harkittuun panttaamiseen.

                      Jos joku asia tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, se ei olekaan.  Mihinkään todelliseen taitoon ei ole oikotietä. Muutaman päivän kurssi ei, lupauksistaan huolimatta,  pomminvarmasti tuota minkään lajin riittävää ammatillista osaamista ilman sen jälkeistä pitkää ja raskasta käytännön, useimmiten ohjattua ja tarkistettua lisäharjoittelua. Nopeasti "opitut"  senhetkisen muodin mukaiset kikat ja konstit ovat lyhyt tie, joka ei johda mihinkään.

MJK


sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Tilinpäätös 2021

Mennyttä ei saa takaisin, mutta ellei siitä ole jotain oppinut, niin se on mennyt oikeasti hukkaan. Tuoreen lisäkyvykkyyden hyödyntämisaika tosin vähenee kiihtyvällä nopeudella.

Vuosi 2021 oli jännittävän opettava sekä globaalisti, että yksilötasolla. Eivätkä iso naapuri ja pari vastaavaa toisella puolen palloamme tehneet loppuvuottakaan vähemmän jännittäväksi. Oman presidenttimme uudenvuodenpuhe viesti Suomelta odotettua jämäkkää sovittelevaisuutta, mutta pieniä taitavat silakat olla joulukaloiksi. Puhumattakaan omasta maailmastani, joka on tuossa mittakaavassa sen kuuluisan hyttysen pierun miljardisosa. Mutta täydet sata prosenttia omista ajatuksistani ja kokemuksistani. 

Siksi minun on pysyttävä vain niiden viitekehyksessä omassa tilinpäätöksessäni. Voin jättää pois asiat, joita en halua kohdata enää edes painajaisunissani. Tosin siinä onnistumatta. Mutta monta positiivistakin tiedonjyvästä pääsi sisäisen kovalevyni rajallisen tilan täyttäjiksi. Yritän nyt kirjoittamalla  kiinnittää ne sinne tiukemmin, jotta niiden oppi, edes itselleni, tulisi hyödynnettyä päivittäiselämässäni. Löysin ainakin viisautta omien mahdollisuuksieni käyttöön ja sellaisia uusia rajojani, joiden ylittäminen olisi ainakin tyhmää. Lisäksi se olisi henkisesti ja fyysisestikin tarpeettoman kivuliasta.

Koronakaranteeni, perheessämme onneksi vapaaehtoinen, osoitti konkreettisesti ystävyyssuhteiden merkityksen. Niihin tein joitakin uusia järkeistämisiä ja kokeilujakin. Ajattelen nykyään sekä läheisiäni, että yhteistyökumppaneitani ja ystäviäni hyvin kiitollisena sekä yhä lämpimämmin ajatuksin päivä päivältä.

Säännöllisen kirjoittamisen velvoite synnytti  päässäni lukemattomia pohdiskeluja ja monen tiedon harkittua etsintää. Fyysiset rajoitteet senkin suhteen turhauttivat päivittäistä elämistäni. Silmieni vauriot ja selkäni istumiskelvottomuus rajoitti kirjoitteluaikani murto-osaan toivomastani. Kirjani editointityö edistyi siksi auttamattoman hitaasti. Hankkimani uudet fyysiset apulaitteet lisännevät kirjoittamisen hyötyaikaa jatkossa. Toivon. Väliaikainen perävaunutyötilani  osoitti selkeästi hyödyllisyytensä. Se mahdollisti  täydellisen kirjoitustyöhön keskittymisen muutamaksi tunniksi kerrallaan. Minusta se on edelleen tarvitsijalleen loistava ratkaisu hinta-laatu suhteeltaan. Toistaiseksi.

Purjealuksestani luopuminen tuntuu edelleen päivittäin surulliselta menetykseltä, mutta se oli niitä väistämättömiä valintoja, joita vielä pystyn tekemään. Rauhalliseen ja pelottomaan lopulliseen lähtöön valmistautumisen lisäksi. Fyysisen suorituskykyni tasainen hiipuminen yllättää minut silti jokaisen, aikaisemmin mahdollisen, ponnistukseni yhteydessä. Siksi kotitaloni korjausvelka kasvaa päivittäin, vaikka käytän siihen enemmän tunteja kuin aikaisemmin. Siirtymä kerrostaloasumiseen ei silti huokuta vielä riittävästi. Toivon, ettei sitä valintaa tarvitsisi koskaan tehdä. Aika näyttää.

Yksi uusi asia kirkastui minulle menneenä kesänä veneilyn maailmasta. Nykyinen kelpo veneeni on sopivan edullinen, hyvin suunniteltu, viihtyisä sisustukseltaan, nopea, erinomaisessa kunnossa, turvallinen ja riittävän vähätöinenkin. Klassisella tavalla myös kaunis.  Mutta minä olen silti väärä henkilö siitä nauttimaan.  

Järvellä en tarvitse nopeutta, enkä erinomaisia purjehdusominaisuuksia. Siellä kun ei ole mitään, minne pitäisi kiirehtiä. Jo pelkkä laiturista irroittautuminen tarkoittaa minulle perillä oloa. Myrskyssä purjehdusta en enää kaipaa, enkä tarvitse. Maisemista ja hiljaisuudesta nauttiminen rauhallisesti risteillen hyvässä seurassa, on se, mitä veneeltäni toivon. Siihen en tarvitse nykyisen veneeni mahonkisisustusta, viittä makuupaikkaa ja viiden tonnin painoista sulavaa runkoa. Muutaman hengen päiväretkiin riittää vaikka trailerivene, kunhan sieltä löytyy vessa ja purjeet. Seisomakorkeus sisällä olisi todellista mutta tarpeellista ylellisyyttä. Nopea matkanteko vain kolmelle sitlooraan mahtuvalle ei silti ole se, mitä haluan.  

Minulle se, että voin tarjota purjehduselämyksen Nässyllä mukaan haluaville, on viime kesänä varmistunut  veneilyni täyttymykseksi näissä olosuhteissa. Kaipaan aikaa, jolloin laitoin vain nettiin tiedot lähtöajasta, jolloin mukaan tulivat juuri ja vain ne, jotka veneretkeä sillä hetkellä halusivat. Kivoja ihmisiä, uusia ja vanhoja tuttuja sekä harvemmin tapaamiani jonkun aikakauteni kavereita. Nykyveneessäni ahdistun oikeasti siitä valintapakosta, kuka ei mahdu mukaan retken neljänneksi. Vielä pahempaa, kuka ei kehtaa kieltäytyä, jos kyselen häntä mukaan silloin, kun hän ei ehtisi tai haluaisi.

Uudenvuodenlupauksia en nytkään tee, mutta toimintasuunnitelma on jälleen selkeä.  Kirjani on saatava ensiksi painoon. Lumityöt on tehtävä päivittäin lähikuukaudet. Kotiremontti jatkuu katon vaihtamisella, piharakenteiden kunnostamisella ja talon maalauksella.  Voimieni mukaan koko vuoden ja vähintään seuraavankin. Tarpeettomiksi lähiaikoina muuttuvat perävaunut myydään, kuten vanha laivaverstaskin. Jos siitä jää yhtään käyttörahaa, seuraan sellaisten halpojen, mutta vähätöisten  veneitten markkinoita, joihin mahtuu kannelle reilusti kymmenkunta retkeilijää ja jotka ovat, ainakin muokattavissa ääneti, eli purjeilla kulkeviksi. Isoihin projekteihin sitoutumisen aika on minulta ohi, mutta unelmia jaksan ja haluan vielä pitää hengissä.

MJK


perjantai 17. joulukuuta 2021

Kompromissi vai valinta?

 


Viisas ystäväni, jouluterveisiä sinne Nurmekseen, määritteli kauan sitten hyvän ihmiselämän

tilaksi, joka on toimiva kompromissi sen suhteen, mitä itse haluaa ja mitä muut haluaa.


Lähettelin usealle taholle loppusuoralla olevan kirjani esimerkkiraakatekstejä, löytääkseni

sellaisen keinon, jolla se olisi niidenkin, minulle vieraiden, ulottuvilla, jotka sen ehkä

haluaisivat lukea, mutta eivät ole välittömässä omassa kontaktipiirissäni. En siis etsi

kustantajaa, vaan oman taloudellisen hyötynsä tavoitteilla toimivaa jakelijaa. 


Palaute sai minut pohtimaan blogini otsikon aihepiiriä ja omaa motiiviani huolellisesti.


Hieman karrikoiden, palaute jakaantui kahteen ääripäähän. Toinen kannusti pitämään

tiukasti kiinni jo kirjoittamastani tyylilajista, aiheen käsittelytavasta ja laajuudesta. Toinen,

ehkäpä enemmistö, kannatti hyvin rajua sisällön edelleen lyhentämistä ja samalla tyylilajin

keventämistä ja viihteellistämistä helpommin lähestyttäväksi. Tähän enemmistöön lasken

kuuluvaksi myös ne näytteeni vastaanottajat, joilta ei ole tullut mitään kommenttia.


Johtopäätös: Kaupallista jakelijaa tuskin löytyy. Käsittemäni näkökulma tuskin kiinnostaa

niitäkään tuhansia kouluttajia, jotka opettavat ilmaisullisia ja muitakin ei numeraalisilla

arvoilla mitattavissa olevia ammatteja. Vaikka siihen paneutuminen, edes kerran elämässään,

saattaisi olla heillekin merkittäviä uusia ajatuksia herättävä teko.

Lopputulos oli kyllä tasan oletustenikin mukainen. Juuri siksi päädyin omakustanteeseen jo

suunnitteluvaiheessa.


Täten realisoitunut levikkioletus antaa minulle mahdollisuuden sellaiseen uuteen valintaan,

josta minulla ei ole juurikaan aikaisempaa kokemusta. Koko työurani on ollut keskittymistä

jonkun toisen, yksilön tai yhteisön, tarpeitten tarkkaan tunnistamiseen ja asiakkaan

tavoitteisiin pyrkimiseen minun keinoillani ja taidoillani. Käyttögraafikon, käyttökuvaajan,

työnohjaajan, laivurin ja aikuiskouluttajan toimenkuvissa. Omat valintani ovat perustellusti

suodatettu apuani tarvinneen ehdoilla ja tavoitteilla. Työni toteutusvaiheet ja -tavat ovat silti

olleet usein sekä haastavia, että opettavia ja palkitsevia myös minulle.


Vaikka viisi suorittamistani virallisista tutkinnoista ovat olleet taiteen kentällä, en ole koskaan

kokenut, enkä soveltanutkaan, taiteilijan identiteettiä. Nyt tulin, ensi kertaa elämässäni,

ajatelleeksi, että tässä olisi siihen oiva tilaus. Kouluttajataiteilijan laaja retrospektiivinen

kirjallinen näyttely koulutuksen ytimestä, helmineen ja harharetkineen. Kuten kenen tahansa

muunkin lajin taiteilijan. Toteutettu tekijänsä ehdoilla ja valinnoilla. Taiteilijamaailman

tapaan, tekijä on sijoittanut siihen, ilman ulkopuolisten kuratointia, vain ja juuri oman

totuutensa tai näkemyksensä ja katsoja, tässä tapauksessa lukija, saa sitten vapaasti

muodostaa siitä oman käsityksensä. Ihastua tai vihastua. Mutta se ei vaikuta itse teokseen.


Kuten tavallisesti, kulloisestakin muodista ja julkisuudesta sivussa olevan tekijän näyttely ei

varmasti saavuta massojen yleisömenestystä, mutta saattaa olla joillekin harvoille siihen

paneutua haluaville valtavan arvokas virike ja jopa tuki heidän omalla urallaan.


Siksi se kannattaa tehdä.


MJK






tiistai 30. marraskuuta 2021

Valoa näkyvissä?

 

Kehitys kehittyy, sanoo vanha simppeli hokema. Koin sen ihan konkreettisesti, kun olin viikon verran vähän auttelemassa euroopan ammattikuvaajien järjestön FEP:n uusimmassa arvonimijyryilyssä. En siis itse tuomaroinnissa vaan rakennus- ja kuljetustehtävissä. Kukin kykyjensä mukaan.

Itse tapahtuma oli tällä kertaa varsin mittava. Arvioitavana oli lähes kuusikymmentä QEP hakusarjaa ja puolentoista kymmentä MQEP hakukokoelmaa. Toista tuhatta viimeisteltyä työnäytekuvaa tuomaroitavana. Valtava määrä työtä ja toiveita pakattuna suuriin pahvi-, puu ja metallilaatikoihin. Monen pitkän päivän urakka  kahdestatoista eri maasta tänne Tampereelle kerätyn ja  huippukokeneen tuomariston pohdittavana. 

Lopputulos oli neljä uutta kansainvälistä mestaria ja parisen kymmentä saavutettua laadukkaan eurooppalaisen ammattilaisen diplomia. Kummassakin läpäisseiden ryhmässä oli hienosti puolet suomalaisia ammattivalokuvaajia. Määrä on siksi oikeasti merkittävä, että kuvakokoelmat arvioidaan nimettöminä ja päätuomari vastaa siitä, että kunkin arvonimihakijan kokoelmaa ei edes näe hänen omasta maastaan olevat tuomarit.  Joten minäkin käytännön apuhenkilönä pystyn ottamaan niihin kantaa nyt vasta, kun kaikki läpäisseet, ja vain ne, löytyvät jo FEP:n webbisivuilta .

Kerron, mitä mieltä itse yksityishenkilönä olen lopputuloksesta. Sinä lukija voit vapaasti muodostaa oman näkemyksesi käymällä niitä katsomassa siellä FEP:n uusimman arviointikerran sivuilla. Suosittelen sitä kaikille kehittymishaluisille kollegoille. Ei mene hukkaan.

Aika, jota olen toivonut jo aikaisemmissa kuvapohdinnoissani näyttää nyt lähestyvän vääjäämättömästi. Ainakin hyvien ammattilaisten kuvatuotannossa. Onneksi. Sekä ihailtu ja parjattu digitaalinen ylikäsittely puuttuu nyt täysin tuomaroinnin onnistuneesti läpäisseistä kuvista. Luonnollisesti jokseenkin kaikissa on digitaalista työkalua varmasti käytetty, mutta, minun mielestäni, juuri oikeassa tarkoituksessa. Eli parantamaan kuvan esteettistä ja sisällöllista kerrontaa, viimeistelyä ja valokuvauksellista laatua.

Tämä parikymmentä vuotta kasvukipujaan väläytellyt valokuvaajan voimakas työkalu, on nyt saavuttanut kypsän aikuisuuden. Se on luonnollisena osana  jokaisen valokuvan ammattilaatuista viimeistelyä, kerrontaa ja ilmaisua, tarvittaessa. Lisäksi sen on taitajan käsissä ihan oma ja sinänsä korkealle arvostettava kuvallisen taiteen ja usein jopa virtuoosimaisen osaamisen väline. Ihan omana itsenään.  Kumpaakaan käyttöaluetta väheksymättä.

Se, että tällä kertaa päämääränsä ja tavoitteensa saavuttaneissa kokoelmissa ei ollut ainuttakaan erityisesti digitaaliseen työskentelyyn tukeutuvaa sarjaa, ei myöskään ole osoitus sen ilmaisutavan kuolemasta. Sillä on oma ansaittu ja arvostettu paikkansa kuvallisessa maailmassa sekä omat mestarinsakin. Menetelmänä se on onnistuessaan sekä poikkeuksellisen työläs että taiteellisesti hyvin vaativa. Siksi sen hallisevia mestareita ei  löydykään joka arviointisessiossa.  

Niitä tullee kyllä jatkossakin löytymään, kuten uusia näitäkin, tällä arviointikerralla arvonimensä saavuttaneita yksinkertaisen ja puhtaan valo- ja sommitteluilmaisun käyttäjiä. Niiden lukumäärä nyt  ilahdutti minua perinteisen valokuvalaadun ystävänä.

MJK