tiistai 20. huhtikuuta 2021

Valokuvan barokkiaikako?


Olin taas muutaman päivän ja myös toipumisajan TAYS:in letkujen jatkeena ja piikkien neulatyynynä, joten aikaa oli päivittää oma näkemykseni uusimmista alamme kilpailukuvista. Perinteiseen tapaan alkukevät täyttyi sekä kymmenistä  täysin kaupallisista rahankeruudiplomivalokuvakilpailuista että muutamista alamme  yhteisöjen vähän virallisemmista. Keskityin  luonnollisesti vain jälkimmäisiin. Edellinen FPA 2020, Fotofinlandia 2020 ja vain ammattikuvaajille sallitut juuri päättyneet FEP 2021 ja WPC 2021. 

FEP 2021 oli ennen näkemätön suomalaismenestys. Saaliiksi tuli muhkea kasa kirkkaita mitaleita, kultaisia ja hopeisia kameroita  ja lähes lukematon yksittäisten kuvien top ten vyöry.  Lisäksi Vuoden Ammattikuvaaja Euroopassa titteli tuli taas Suomeen, jo kolmas kerta viimeisten neljän vuoden jaoissa. Asemamme yhtenä Euroopan  johtavista ammattikuvausmaista on edelleen kiistaton.  World Photographic Cup 2021 oli tuloksiltaan vähän vaisumpi, yhden sarjan kulta ja pari top teniä, mutta kuitenkin kunniakas sijoitus kuudenneksi 38 maan globaalissa mittelössä. Mukana olivat  kuitenkin kaikki valokuvauksen ja muunkin kulttuurin suurvallat.

Mielenkiintoista Suomen tilanteessa oli se, että maajoukkueemme kuvina ammattivalokuvaustamme edustamassa oli viime kevään FPA:ssa ja useat myös Fotofinlandiassa palkitut. Samat, jotka julistettiin silloin maamme median ja sinne suhteita omaavien valokuvataiteilijoiden ja journalistien toimesta läpikelvottomaksi kitchiksi. Euroopan ja maailman  kovemmissa mittelöissä ne rankattiin vahvan ammattitaidon ja valokuvalaadun huippuesimerkeiksi. Sanotaan, että makuja on monia eikä niistä muka voi kiistellä. Paitsi Suomessa, jossa yksi alamme koulukunta on päättänyt etuoikeudekseen tuomita kaikki muita tyylejä, aiheita ja tekotapoja  edustavat kuvat. Onneksi niin ei maailmalla ole, vaan Suomen ammattikuvaus on erittäin arvostettua ja palkittua silloin, kun tuhannet omien maittensa valitsemat edustuskuvat arvioidaan itsenäisesti ja nimettöminä kymmenien koulutettujen monikansallisten ja kokeneiden valokuvatuomarien pisteyttäminä.

Tämä Suomen ainoaksi oikeaksi valokuvataiteeksi julistautuneen suunnan, sekä maailmalla palkitun suomalaisen ammattivalokuvaajaosaamisen selkeä arvostus- ja osaamisristiriita innosti minut  nyt käymään läpi myös virallisen "valokuvataiteemme" tason. Siis sen valokuvaajaryhmän, joita yhteiskuntamme taidehallinto tukee yli miljoonalla eurolla vastikkeetonta tukirahaa vuosittain.  Löysin nelisen sataa sellaista alamme taiteilijan ammattinimikettä käyttävää, joilta löytyi myös heidän työtään esittelevät kuvalliset nettisivut. Kävin ne läpi huolella ja ajatuksella, jokaisen löytämäni 400 tekijän jokaisen valokuvan. Jollei muusta syystä niin siksi, että keräsin todellista tietoa ja kompetenssia asiasta mahdollisesti käytäviin keskusteluihin. Tässä on nyt valokuvataiteellistaidollinen yhteenveto minun silmälasieni ja kouluttajakokemukseni suodatusten läpi. Makuasioihin puuttumatta. Noin neljänsadan tekijän sivuilta noin sadan kuvissa oli tunnistettavissa edes jonkun tasoista valokuvallista osaamista tai -näkemystä. Minun kriteereilläni kunnollista valollista ja valokuvallista osaamista osoitti noin 20. Käytännössä samat, jotka myivät sivuillaan myös asiallisen laatuista ammattikuvauspalvelua. Usealta tuntemaltani ja arvostamaltani valokuvataiteilijalta ei löytynyt lainkaan sivuja, joten oikeita valokuvaajaosaajia, minun kriteereilläni, löytynee yli tuon 20.  Satojen muiden kuvalaadusta en halua sanoa mitään, etten tulisi syytetyksi panettelusta.

Valokuvilla kilpaileminen on vakiintunut osaksi sekä harrastus- että ammattiurakehitystä ja -rakentelua.  Siksi kerron tässä ja nyt näkemykseni siitä, mitä sellaisen tulee ottaa huomioon, joka haluaa käyttää sitä positiivisena oman osaamisensa ja arvostuksensa hankintavälineenä.

Tuhansia tämän hetken kilpailu- ja palkittuja kuvia analysoineena näen tilanteen sekä taidollisena ja näkemyksellisenä kasvumahdollisuutena, että hyvin huolestuttavana joiltakin osin.

Digitaalisuus on tuonut valokuvaajalle, ennen näkemättömät työkalut kuviensa teknisen laadun, sisällön ja visuaalisen tason paranteluun. Äärimmäisen terävän kaksiteräisen miekan. Kuviensa virheitten tai puutteiden korjailuun satumaisen tehokkaat työkalut ja samalla houkutuksen mennä yli alueelle, johon ei oma taito tai maku, ainakaan vielä, ylety.  Minun mielestäni usein ei jyryjenkään, jotka mielestäni ovat liian usein kunkin hetken päiväperhosten lumoissa.  Tällä hetkellä digitaalisesti peruskäsittelemättömällä kuvalla ei ole enää menestymisen mahdollisuutta missään kategoriassa ammattilaisten mittelöissä. Ei edes niissä sarjoissa, joissa varsinainen kuvamanipulaatio on kielletty. Jo perusviimeistely, ilman manipulaatiota, sisältää tänään niin paljon lähes huomaamatonta säätöä ja parantelua, että sitä sisältämätön kuva ei tule missään kovassa kisassa pääsemään edes loppusuoralle.

Palkituissa kuvissa on nyt vallalla, kollegani Tiina Puputin määritelmä, kuvabarokin aikakausi. Kaikkea on liikaa ja äärimuotoonsa venytettyinä, muotoja, värejä, kontrasteja, perspektiivejä, vääntelyjä , kääntelyjä, korjailuja, liitännäisiä..... jopa yksinkertaisuuskin liian kuivaksi puristettuna. Yksi perinteiselle valokuvaukselle ominainen piirre, sävykkyys, rauha, selkeys ja seesteisyys löytyy enää äärimmäisen harvoista poikkeuspalkituista. Eri kilpailuluokkien rajoitukset ja ohjeet tulkitaan tänään aina niin äärirajoille kuin mahdollista, ja urheilusta tuttua dopingia löytyy kaikista luokista ja kaikista maista. Ylivoimakkaat tehosteet ovat tehneet kuvakilpailuista viidakon, jossa ei kuulu huutokaan. Onneksi aika, lahjomaton laatutuomari, kulkee vääjäämättä aikanaan taas uutta tyyliä kohti, toivottavasti tällä kertaa uusklassisismia kuvaihanteena. Toivon minä.

Tämä barokkityylin ylipursuava liioittelu näkyy tänään sekä ärsyttävästi että mielestäni myös eettisesti äärimmäisen arveluttavasti myös valokuvaajien omien kilpailumenestystensä julkistamisteksteissä eri medioissa. Trumpismin siirtymänä alallemme. Voi olla, että se on liiketoiminnalle hetkellisesti piristävää, mutta asioita tuntevalle se herättää lähinnä myötähäpeää. Siis sellaiset ilmiöt, kuten yhdelle omien kilpailusarjojensa voittaneesta annettu vuodeksi, aivan ansaittu, kunnianimike "Vuoden Ammattikuvaaja Europassa" ja yhden WPC:n kilpailusarjan kultamitalin voitto pistemäärällä, jolla toisessa kovemmassa sarjassa ei olisi päässyt edes loppusuoralle, on muuttunut  ja "oikeuttautunut" itse julkaistussa oman yrityksensä mediatiedotteessa  sanamuotoon "meillä on sekä Euroopan, että Maailman paras valokuvaaja".

MJK

tiistai 1. joulukuuta 2020

Eri lähtökohta


 

"Minulle lahjakkuus ja ahkeruus ovat saman janan eri päät, sinulle sama asia".

Näin määritteli eräs puolen vuosisadan takainen oppilaani pedagogisen näkemyksemme eron kouluttajauramme nykyisessä eläkeläisvaiheessa. Lause herätti mielessäni monenlaisia kysymyksiä. Sekä tuloksista, että itse matkalla olosta.  Miten erilaista otetta vaaditaan näiden periaatteiden mukaan toimivalta vastuulliselta kouluttajalta?  Liekö jompikumpi painotus oikeudenmukaisempi tapa valita koulutettaviksi pyrkivät?  Eri aloilla?  Vaikuttaako se ammatillisen uran aloitustaitoon merkittävästi?  Päätelmäkseni tuli tänään, kyllä. Sovittu ja julkistettu koulutustulostavoite määrää sopivimman menettelytavan.  Sekä oppilasvalinnassa, että hänen ohjaamisessaan tavoitteeseensa. Hyvät esimerkit näiden suuntautumisten koulutueroista  löytyvät vapaiksi taiteilijoiksi ( fine art ) ja sovelletun taiteen ( functional ) elämänuralle kasvatettavien opintieltä. Se on toteutettava äärimmäisen erilaisin filosofisin ja käytännön ratkaisuin.  Vaikka niitä usein pidetään samana taitolajina. Keinovalintoihin liittyy toinenkin keskeinen funktio, etsiikö koulutettava henkisen ja taloudellisen tyydytyksen tuottavaa ammattia tai tasapainoista elämää, vai keskittääkö hän koko työskentelynsä tinkimättömästi omaan taiteelliseen uranosteeseensa.

Virallisten koulutusohjelmien ennalta määritelty tutkintosisältö ratkaisee sekä siihen pääsyn kriteerit, että etenemisen luonteen ja keinot. Onko hallinnollisen järjestelmän luoma polku tai valtatie lainkaan oikea lähtökohta nuoren ihmisen tiekartaksi?  Johonkin työelämän tehtävään se sopinee loistavasti, toiseen ei missään tapauksessa.  Vuosikymmenten takaisen työpaikkani rehtori määritteli tilanteen osuvasti, kun kipuilin vähempilahjaisen oppilaamme suoritusten riittämättömyydestä edes toivomiini minimitavoitteisiin. Hän sanoi: "Opettajan tehtävään ei sisälly velvoitetta siitä, että lähettää maailmalle vain omaa osaamistaan jatkuvasti ylittäviä ammattilaisia. Sensijaan hänen tulee kykyjensä mukaan mahdollistaa koulutettavilleen keinoja kehittyä sellaisiksi, mihin heillä on realistiset edellytykset".

Yhteiskunnan rahoittamien laitosten muotoon ja oppituntien lukumäärään sidottu työskentelymuoto on syy, miksi tein suurimman osan omaa kouluttajan uraani perustamassani ja valtion määräysvallan ulkopuolisessa oppilaitoksessa. Tämä valintani mahdollisti yksilöllisemmän, intensiivisemmän ja joustavamman työskentelytavan, joka mielestäni palveli paremmin koulutettaviemme tarpeita ja tavoitteita.  Kurssimme olivat silti nimiltään ja juridiselta statukseltaan voimassa olevan opetusjärjestelmän virallista tutkintokoulutusta.

Minulla on mielestäni jo kohtuullinen faktatausta tämän lahjakkuus vai/ja ahkeruuskysymyksen monipuoliseen arviointiin. Puolen vuosisadan vastuullinen työskentelyni ammatillisen koulutuksen kaikilla eri tutkintotasoilla ja itse suorittamani lukuisat perus- toisen ja korkea-asteen tutkinnot sekä monivuotinen erityyppisten koulutusprosessien tutkiminen. En väitä, että mielipiteeni on ainoa totuus, mutta kuitenkin pitkäjänteisesti siihen paneutuneen henkilön perusteltu näkemys.

Valtaosan  työelämätyöskentelystäni ja opetustyöstäni sekä viisi omista tutkinnoistani olen suorittanut taiteen sovellusten kentällä, jossa ei ole sellaisia absoluuttisia totuuksia tai raja-arvoja, kuin insinööritieteissä, matematiikassa ja muilla yksiselitteisin numeraalisin tuloksin mitattavilla aloilla. Siten alamme tulosten hyvyys tai huonous on erilaisten mielipiteiden, muotitrendien, makuasioiden, asiantuntijoiden, työnantajien ja maksavien asiakkaiden kriteereistä muodostuneiden kokemusten tulkintaa. Ja hajonta tietysti sen mukainen.

Käsitykseni painottuvat siten omiin kokemuksiini, aktiiviseen oppilaitteni uraseurantaan ja selvityksiin. Niitä olen tehnyt noin tuhannen vastuullani vuosia olleen ja visuaalisen osaamisen ammattilaiseksi kouluttautuneen eri ikäisen aikuisen elämästä. Joistakin perheistä tai yhteisöistä jopa kolmen johdollani opiskelleen sukupolven otannalla. Oman lisänsä näkemyksiini on tuonut vastaava määrä niitä muihin ammatteihin suuntautuneita, joiden tutkintoihin tai harrastuksiin on liittynyt lyhyemmät ja pitemmät vastuullani olleet visuaaliset koulutusjaksot. Pääosa heistä on ollut graafisia suunnittelijoita, muotoilijoita, kuvataiteilijoita, arkkitehtejä, terapeutteja ja kouluttajia. Muutama asia oppimisprosessin keskeisistä valinnoista ja mielekkyydestä on selkiytynyt itselleni siten, että pidän niitä  omaa koulutustoimintaani ja valintojani ohjaavina seikkoina.

Lukuisia erityislahjakkuuden omaavia kouluttaessani olen surukseni usein havainnut heillä olevan rasituksenaan valtava kivireppu sellaisia ominaisuuksia joita ”tavallisemmilla” synnyinlahjoilla varustetuilla en siinä mittakaavassa ole tavannut. Heidän mielipiteensä ovat usein niin ”äkkivääriä” että se saattaa aiheuttaa tarpeettomia konflikteja. Heidän itsekritiikkinsä saattaa olla kumpaan suuntaan tahansa vahingollisen ylikorostunut, eikä ”tavallisempaan” työteamiin sopeutuminen ja siinä  hyödyllisenä jäsenenä työskentely  useinkaan ole heidän ominta vaikutuskenttäänsä. Muutkin taidollisten tavoitteitten ja mielenrauhan kannalta negatiiviset narsistiset piirteet korostuvat kokemukseni  mukaan poikkeuslahjakkaitten populaatiossa myös selkeästi keskiarvo-otantaa tiheämmin.  Jotkut sosiaaliset arkipäivän tilanteet kiistatta aiheuttavat heille myös tunnistettavaa kärsimystä. Esimerkiksi yhteislaulutilaisuudet, katunäkymien asuvärikirjo, valottomuus valokuvien tulvassa, liikekieli tanssipaikalla ja tällaisten kirjoitusten verbaalinen rajoittuneisuus.

Koulutuskelpoisen yksilön parhaat ominaisuudet ovat minusta neljän A:n sääntöni mukaiset: aktiivisuus, ahkeruus, aikuisuus ja auttavaisuus. Syntymälahjakkuus ainoana valintakriteerinä ei kuulu niihin, vaikkei siitä mitään haittaa useimmiten ole. En missään tapauksessa kiellä siihen liittyvän geeniperimän keskeistä merkitystä tai jopa elinehtoa lahjakkuusalansa ehdottoman globaalin huipun tavoittelussa, mutta jokseenkin kaikille sitä ”alemmille” arkielämän ja ”onnellisuudenkin” tasoille, erityisesti työelämässä, noilla neljällä muulla on aivan ylivoimainen vaikutus riittävän tason saavuttamisessa. Mielestäni muodollisen koulutuksen yhteiskunnallinen tarkoitus on antaa vastuulliseen ja arvostettavaan alansa ammatilliseen työskentelyyn riittävä tietotaitotyökalupakki, jonka kasvattaminen siitä eteenpäin on sitten kohdehenkilön oman kyvykkyyden varassa. Siinä perimälahjakkuus on keskeinen työkalu, mutta ilman noiden muiden neljän jatkuvaa käyttöä, liian usein pelkkä rasite. Jollain taiteen äärialueilla löytynee tästä pääsäännöstä täysin poikkeavaa etenemistä.

Kokemukseni mukaan tietotaidollinen ja sosiaalinen aktiivisuus on välttämätön osaamisessaan edistyville, sillä kaikki ammatillista käyttöarvoa omaava tieto on tänään jokaisen työpöydällä olevan läppärin syövereistä poimittavissa. Sen harjoittelu taidoksi asti vaatii silti aina valtavan ahkeruuden. Joka on yllättävän harvinainen, vaikka kaikille itsestään selvä, jopa ainoa, ponnahduslauta huipputuloksiin. Joskus silti este, kun se liittyy ominaisuuksiin, tyhmyys, ahneus ja itsekkyys.  Kolmas A,  kaikkinainen ”aikuismainen” vastuullinen suhtautuminen tavoitteisiinsa pyrkimiseen on, havaintojeni mukaan, ollut suorastaan oikotie ja takuu loistavaan suorituskykyyn myös ilmaisullisilla aloilla. Kokemukseni on myös osoittanut, että kun havainnoin opintojensa alussa olevien tai niihin vasta hakeutuvien luontaista auttavaisuutta ja palvelualttiutta, saan selkeän etiäisen tulevasta taidollisesta ja arvostetusta menestyjästä.

Menestys on tietysti monella eri muuttujalla ja näkökulmalla varustettu käsite, jota pohdinkin jossain aikaisemmassa blogissani. 

MJK

 

 

tiistai 24. marraskuuta 2020

Sillanrakentajille töitä!

 

 

En osaa edes kuvitella kulttuuria ilman kuvia. Visuaaliset tuotokset havainnollistavat ihmiskunnan kehitystä koko tiedossamme olevalta ajalta. Valokuvan keksiminen  lähes 200- vuotta sitten, synnytti nykyisen kuvatuotannollisen tasa-arvon ja samalla niiden rajattoman laatu-, aihe- ja käyttöpaikkakirjon.  Tänään valokuvaus tunnustetaan globaalisti laajimmin käytetyksi ilmaisun ja tiedon tuotantotekniikaksi. Kännykkänäppäilynkin muodossa  se  houkuttelee nyt kiihtyvästi uusia käyttäjiä kirjoitustaitoa helpompana ja nopeampana sekä muistojen että tiedon tallentajana. Jokainen inhimillisen kulttuurin, tieteen tai taiteen sektori  tarvitsee poikkeuksetta valokuvauksen jonkun nykyjohdannaisen apua omassa kehitysprosessissaan.

 Valokuvatekniikan synnyssä pyrittiin kahteen päämäärään. Toinen tavoitteli kuvataiteilijoille vallankumouksellista ilmaisukeinoa ja toinen kirjanpainajan työtä helpottavaa apuvälinettä. Molemmat ratkaisut löytyivät aikanaan.  Sen jälkeen ne monipuolistuivat ja eriytyivät jatkuvasti yhä kauemmas toisistaan.  Nykyinen, mielestäni tarpeeton, juopa ”puhtaan” taiteellistavoitteellisen ilmaisun ja  liiketaloudellis-käytännöllisen sovellutusten välillä, on ollut olemassa valokuvan keksimisestä asti.

 Kuluttajienkin havaintopiiriin näkyvä rotko valokuvan kahden päivittäisen perusmuodon, näyttökuvan (fine art photography) ja käyttökuvan (functional photography), välillä on syventynyt Suomessa jatkuvasti  70 luvulla tapahtuneen valokuvataidekäsitteen juridisen legitimoinnin jälkeen. Molempien käyttötapojen soveltamiseen menestyksellisesti ylettyvät vain harvat ja poikkeuksellisen kyvykkäät valokuvaajat. He, jotka ovat kyllin uteliaita ja avoimia näkemään mahdollisuuksia siinä, missä useimmat muut näkevät vain esteitä.  Nämä mestarit osoittavat kiistatta töillään, että sekin vaihtoehto saavutetaan lahjakkuuden ja ahkeruuden tuloksena. Joskus samassa kuvassakin. Minulle lahjakkuus ja ahkeruus ovat synonyymejä.

 Fotofinlandian julkinen mediajälkipyykki osoitti jälleen, että vikojen löytäminen toiseen käyttötarkoitukseen luodusta huippulaadukkaastakin kuvasta on maailman helpoin ja tarkoituksettomin tehtävä. Sellaiselle, joka ei tunne tai tunnusta kollegan lähtökohtia, tavoitteita ja niiden rajoitteita. Omastaan poikkeavan ammattisektorin kuvakokonaisuuksien sisäistäminen ja arvostaminen vaatii merkittävästi työteliäämmän paneutumisen. Siksi sitä ehkä niin paljon vältellään. Kukapa pitäisi siitä, että voi menettää hyviä selityksiä ja perusteluja omille vajaaksi jääneille suorituksilleen.

 Yhden kilpailun tulosten kyseenalaistamiskeskustelu tulisi nyt huomata muuttaaa loistavaksi tilaisuudeksi  muokata erilaisista näkemyksistä rakentavia keinoja yhteiseksi voimavaraksi koko alallemme. Voimme rakentaa funtionaalisen ammattiosaamisen ja siitäkin vapaan valokuvataiteen välille sillan sillä energialla, joka tuhlaantui eri medioissa toistettuihin, muka nokkeliin, perusteluihin palkittujen kuvien sisälllön, moraalin ja estetiikan virheistä.  Palkintokuvien tekninen taidokkuus tosin myönnettiin. Silti menetimme jälleen ainutlaatuisen tilaisuuden yhteisen ammatillisen osaamisemme ja arvostuksemme vahvistamiseen.

Jokaista meistä kuvantekijöistä yhdistää intressi kehittää oma taidollinen ja taiteellinen  suorituskykymme sille tasolle, johon meiltä löytyy edellytykset. Tärkein rakentamisen elementti syntyy siitä, millaista palautetta keräämme ympäröivästä maailmasta ja miten prosessoimme sen mielessämme sekä jaamme edelleen omalle kontaktipiirillemme.  Monipuolinen, ajatuksella pohdittu ja perusteltu palaute on ehkä tehokkain tapa tuottaa omiin suorituksiimme liittyviä parannusoivalluksia. Kasvuumme liittyvä ehtymätön, mutta kirpeä lähde.

Tarjoan tämän blogini kommenttiosiossa nyt neutraalin kutsun ja vapaan foorumin tietojen käsitysten ja tunteiden vaihtoon tarkoitetun sillan rakentamiseen.  Sen tarkoitus on syyttelemättä tai halveksumatta lisätä tietoa tämän käsite- ja arvostusrotkon eri  puolen kulkijoiden todellisista arvoista, mielipiteistä, tekniikoista sekä mahdollisista yhteisesiintymistä ja  –työtä vielä tänään estävistä ongelmista.  Eri suuntautumisalojen nettiryhmät ovat osoittautuneet pikemminkin tätä rotkoa syventäväksi vaikutuksiltaan.

Tavoitteeni tässä on yksiselitteisesti yrittää synnyttää kaikkia valokuvaajia hyödyntävää toimintaa ja löytää siihen avoimesti suhtautuvia halukkaita.

Myös kuvia ja niiden syntyyn vaikuttaneiden valintojen tarinat, toivotan enemmän kuin tervetulleiksi kannanotoiksi ja palautteiden vastaanottopyynnöiksi.  Erona tässä keskustelussa  muuhun somejulkaisemiseen on, että voit esittää tuotoksesi tai mielipiteesi myös nimettömänä, jollet halua nimeäsi julkistaa, ehkä leimaantumisen takia.

Kaikkinainen tiedon lisääminen jostain asiasta on pitkä askel sen ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi. Uskon tällaisen sillan voivan laajentua joskus vaikkapa eri suuntautumisalojen  valokuvaajien väliseksi valtaväyläksi, jolle myös aikanaan kasvatettavissa oleva  niitty saa ja voi täyttyä kaikenlaista kukista.     

 MJK

 

 

 

 

 

 

maanantai 9. marraskuuta 2020

Kuka hyötyy julkisesta kyräilystä?

 

 

Eilen kirjoittamani satiiri synnytti kosolti ennakoimaani ryhmä- ja yksityisluonteisempaa palautetta. Sehän oli satiirini tavoite.  Huomion kiinnittäminen selkeään epäkohtaan.

Johtaako se mihinkään, onkin eri kysymys. Vakavaa rakentavaa tai edes tavoitteellista keskustelua tekstissäni kärjistämässäni ilmiössä en ole koskaan havainnut millään julkisella foorumilla.  Palaan nyt asiaan ilman leikkimielisyyttä, kenenkään syyllistämistä tai tuomitsemista. Jos joku tästä sellaista löytää, katsokoon ensin peiliin. Näin minä asian olen nähnyt ja sen muutoksia alamme keskusliiton syntymästä asti seuranneena. Tämä on perusteltu yhden asiantuntijan oma mielipide, johon minulla ei ole mitään tarvetta sekoittaa tunteita.

Keskusliiton synnytti valtion taidehallinnon pyyntö yhdestä koko valokuvausalaa edustavasta keskustelu- ja neuvottelukumppanista. Niin lainsäädännöllisissä asioissa kuin taloudellisissakin ja lisäksi hyödyllisten tilastotietojen ajan tasalla pitämisessä.  Alamme yhteisen edustuselimen koonti aloitettiin ensin valokuva-alan neuvottelukuntana ja rekisteröitiin myöhemmin nykyiseen juridiseen muotoonsa. Samasta lähtokohdasta syntyivät sitten myöhemmin vielä isommat ja useiden eri  ilmaisullisten alojen yhteisöt, mm. Kopiosto, Kuvasto, jne. Tavoite oli ja on edelleen maamme kulttuurin ylläpito, kehittäminen ja osittainen rahoittaminenkin yhteisistä varoista.

Kulttuurin hallinnossa ei ole eri rahakönttejä "käyttökulttuurille" ja "korkeakultuurille", vaan ne ovat samassa budjetin kuluryhmässä. Se asetelma hyväksytään luonnollisesti, että käyttökulttuurin luonteeseen kuuluu sitä tuottavien merkittävä oma panos toimintansa rahoittamiseen ja korkeakulttuuri ei ole siihen sillä tavalla niin velvoitettu, koska maamme ja kieliryhmämme pienuuden takia sille ei ole mahdollista löytää riittävää määrää sen annista maksavia. Perusasetelma yhteikunnassamme on kuitenkin se, että kutakin kulttuuritasoa tulisi tukea, ohjata ja kehittää mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti.

Tähän asetelmaan en palaa tässä muulla tavalla kuin mainitsemalla, että vain ja juuri Finnfoton toiminnalla ja olemassaololla on valokuvaajille saavutettu ne kaikki "automaattisilta" nykypolvelle tuntuvat juridiset ja taloudelliset edut, joista niin "käyttökuvaajat" kuin "näyttökuvaajatkin" tänä päivänä nauttivat.

Mahdollisesti suomalaisissa geeneissä jo syvällä asustavan itsenäisyyskaipuun takia kaikki suuremmat kulttuuriryhmät ovat myös pirstoutuneet yhä erikoistuneemmiksi yhteisöiksi. Yhteistoiminta on valitettavasti jäänyt saatavissa olevien yhteiskunnan eurojen jakoneuvotteluihin. Hienosta "monitaiteellinen" määreestä huolimatta. Näin on luonnollisesti käynyt myös valokuvaajien heterogeenisessä kokoonpanossa. Finnfotoa perustettaessa tämä hajaantumiskehitys valokuvaajissa ei ollut vielä alkanut.

Valokuvataiteen käsite ammatinvalinnallisessa mielessä syntyi vasta alan korkeakoulun perustamisvaiheen jälkeen ja sen hidas siirtyminen myös kuvataiteen muiden alojen koulutuksessa yhdeksi valintavaihtoehdoksi  tapahtui hiljalleen sekä useiden synnytys- ja hyväksymistuskien kautta.  Tänään se on yksi kuvataiteen normaaleista perustekniikoista.  Valokuvataiteen sektorin siirtymä maksullisesta ihmisiä ja yrityksiä palvelevasta ammattitoiminnasta omaehtoiseksi ja  itsenäiseksi kuvataiteen sektoriksi on tällä hetkellä kiistaton ja sinänsä johdonmukainen taidemaailman kehityksen vaihe.

Yhteinen tekninen nimike, valokuvaus, on jo vuosia sitten lakannut määrittelemästä niitä tapoja ja tekniikoita, joilla tätä nimikettä käyttäviä kuvallisia tuotoksia esitellään gallerioissa tai myydään arkikäyttäjilleen ammattikunnan eri haaroissa. Digitaalinen tuotantoprosessi viimeistään rikkoi kaikki kyseiseen valmistamisnimikkeeseen liittyvät tavat ja rajoitteet. Yhteistä lienee enää valon käyttö tuotoksen syntyprosessissa.

Tällä hetkellä on jo päivänselvää, että niin "käyttökuvaa" kuin "näyttökuvaa" valmistavilla ja myyvillä "valokuvaajilla" ei ole mitään ristiriitaa kummankaan sektorin asiakkaiden tarpeiden tyydyttämisessä. Heillä on aivan selkeästi omat asiakaspiirinsä ja toimeentulonsa lähteet sekä hankintatavat. Jopa eri verotusjuridiikkansakin, joka on yksi seuraavana selkeyttämistä vaativista tavoitteista koko alan puitteissa.  Yhteinen ammattinimike sekoittaa silti käsitteitä.

Kummankin valokuvallisen elinkeinon selkeä ja yksiselitteinen määrittely omiksi aloikseen vähentäisi olennaisesti niiden välisiä säännöllisiä, mutta täysin hedelmättömiä syyttely- ja arvostuskonflikteja. Se olisi molemmille eduksi. Alku tuohon selkyttämiseen on luontevasti  jo tapahtunut tosiasia, että näyttökuvaajajien järjestö ihan aiheellisesti kuuluu yhteiskunnan kuvataiteilijoiksi järjestäytyneeseen yhteisösektoriin.  Se on myös vapauttanut heidät kaikesta niistä asiakaskohtaisista työkentelyraameista joihin käyttökuvaajien on kuvansa sovitettava niin visuaalisessa kuin  sisällöllisessäkin mielessä. Siten eri sektoreiden tuotokset eivät ole millään järkevällä tavalla yhteismitallisesti arvioitavissa eivätkä arvotettavissakaan.

Minä näen nykyisen nokittelun siten, että tässä koko ammatillisen käyttökuvaperinteen halveeraamisessa pääasiallisesti juuri ja vain näyttökuvaajien mediaesiintuloissa on kysymyksessä aivan yksiselitteisesti edelleen kesken olevan identiteetin kasvukivut, jotka aika kyllä hoitaa. Ruoho aidan toisella puolella on perinteisesti vihreänpää ja siellä jaettava rahat olisi kiva saada omaankin käyttöönsä. Käyttökuvaajien puolella tätä mahdollisuutta tai tarvetta kalastaa myös muiden vesillä ei ole. Hyvin harva ja todella kaikilla mittareilla poikkeuslahjakas valokuvaaja toimii kyllä sujuvasti ja ansiokkaasti molemmilla kentillä. Mitään syytä ei ole sellaistakaan estää, pikemmin kunnioittaa. Mielestäni juuri huippuunsa viety ammatillinen käyttökuvan osaaminen on siinä taidetta kuin toisesta lähtökohdasta sellaiseksi tarkoitettukin.

Jos kumpikin valokuvausta elinkeinonaan käyttävä sektori pohtisi ja valitsisi julkisiin purkauksiinsa omista lähtokohdistaan syntyneiden tuotosten paimentamisen sekä määrittelisi vastuullisesti oman  rahoitustapapohjansa ja keinonsa, niin mitään tarvetta ei  millään  osapuolella ole toisen valintoja eri medioissa ylenkatsoa tai halveksia. 

Minä näkisin myös todella mielelläni työelämässä leipänsä tienaavien  käyttökuvaajien aktivoituvan yleensäkin kollegoittensa tuotoksista kommentointiin silloinkin, kun se on positiivista ja arvostavaa.  Samoin lukisin ja arvostaisin  taiteellisessa mielessä ja -tavoitteilla tuotettujen gallerististen valokuvanäyttelyiden kritiikkejä siihen syvällisesti perehtyneiden valokuvataidekriitikoitten kirjoittamina.

MJK

Käsityksiä muodosta ja sisällöstä


    Pohjolan jäisillä perukoilla lymyilee karu pieni maa. Sen nimeksi voimme tässä sopia vaikkapa Katee.  Sen vaakunakuviona tunnetaan alaspäin osoittava peukalo ja siinä komeilee  maan sanallinen tunnus, Kylmyys, Kovuus, Kateus. Harvaan asutun valtion jäyhä väestö koostuu ylpeistä, ujoista ja kilpailuhenkisistä, mutta outoa kyllä, yhdistysaktiiveista kansalaisista. Siksipä pienessä Kateen valtiossa löytyy eripituisten juoksumatkojen yhteisöjä toista kymmentä ja jopa niiden keskusliittokin. Siihenkin valtaosa  alan yhdistyksistä kuuluu.  Liitto edustaa koko juoksijakenttää valtiovallan suuntaan ja edistää niin juridisesti kuin taloudellisesti lähes kymmenen tuhannen järjestäytyneen juoksun harrastajan ja yli tuhannen ammattilaisen tarpeita ja -toiveita tässä lajissa.  Juoksuharrastuksen ja -ammatin monipuolinen edistäminen myös julkisuudessa, on keskusliiton pääagenda.

    Siksipä keskusliitto päätti kutsua maan kaikki kansalaiset avoimeen juoksulajien seitsenottelun. Palkittavat lajit koostuisivat useista ylikansallisista  juoksu-urheilun perusmatkoista. Kirsikaksi kakun päälle valittaisiin myös kisan kokonaisvoittaja. Palkinto- gaalassa jaettaisiin lihavia ruskeita kirjekuoria sekä luonnollisesti julkista arvostusta ja sillä lisättäisiin juoksemisen suosiota. Palkintokuorien  sisältö rahoitettaisiin sekä yhteiskunnan jakamista varoista, että kilpailijoiden lukuisista osallistumismaksuista.  Odotettavissa oli siis kohtalainen palkintopotti, sillä Kateen kansan kilpailuhenkisyys tunnettiin.

    Kateelaiset juoksijat, varsinkin ammattilaiset, ovat maailman- ja Euroopanlaajuisissa juoksukilpailuissa saavuttaneet lähivuosina aivan ennenkuulumatonta menestystä. Siksi tähän kansalliseen suurkilpailuun löytyi helposti juoksulajeihin laajalti pätevöityneitä tuomareita useista kaukaisista maista. Mailmanluokan tuomareille tämän kisan työkeikka on tänään arvostettu meriitti. Koronan takia se ei sisältänyt, edes päätuomarille, matkaa eksoottiseen Kateen maahan, vaan tuomarityöskentely hoidettiin sähköisesti ja toisia tuomareita, tai edes kilpailijoita, koskaan tapaamatta. Näin siis yksiselitteisesti parhaat juoksusuoritukset ratkaisivat palkintosijat, jotka laskettiin  matemaattisesti pelkistä  kunkin eri juoksulajin suorituspisteistä. Tuomaroinnin sijainti sähköisesti maapallon eri kolkissa toi kisaan sekä  kilpailijoiden täydellisen anonymiteetin, että paikallisista olosuhteista ja eri tuomareiden mittausvälineistä riippumattomat tulokset.

    Kilpailu sai odotetun suursuosion ja julkisuuskin oli ennakoidun mukainen. Keskeisten tv kanavien uutiset huomioivat  tulokset kiitettävästi, samoin kansallinen ja paikallinen lehdistö.  Tosin tulosten julkistamispäivänä mediahuomiosta kilpailivat myös erään  suurvallan huippujännittävä päämiehen vaali ja Kateen keskusverotoimiston julkistamat kansalaisten viimeisimmät verotiedot.

    Seitsemän juoksulajin ja pääpalkinnon tulosten julkistamisen jälkeen puhkesi juoksijapiireissä, Kateen tyypilliseen tapaan, valtava  syyttely ja parku sijoituksista, kisan järjestämis- ja julkistamistavasta, julkistamisen paikkakunnasta ja jopa kyseisen tapahtuman rakennuksesta, tuomarien valinnasta sekä palkintojen rahoituksesta.  Kaikkien eri juoksumatkojen kärkisijat ja pääpalkinnon ansainnut erityisesti mollattiin maan rakoon jokaisessa tiedotusvälineessä ja sosiaalisessa mediassa, joihin omiin sijoituksiinsa tyytymättömät onnistuivat mielipiteensä ujuttamaan.

    Ennenkuulumattoman laajan ja julkisen parjauskampanjan taustalta löytyi omaperäinen kansallinen suojuoksuun keskittynyt yhteisö, jonka jäsenkuntaa ei löytynyt palkituista edes heidän omassa leipälajissaan. Suojuoksu löytyi siis kilpailulajeiksi valituista juoksumatkoista.  Julkinen viesti kaikissa heidän saavuttamissaan tiedotuskanavissa väitti, että suojuoksun kaikki palkintosijat oli petoksella saavutettu, koska matkan voittaneet eivät juosseet soiden mudassa ainoalla ja vain heidän itsensä hyväksymällä tyylillä, takaperin, housut kintuissa tai hameet korvissa.  Myös tuomaristo oli heidän mielestään kohtalokkaan väärä ja asiaa tuntematon, koska se ei koostunut heidän omista kavereistaan tai lahkonsa esikuvista.  Ratkaiseva osoitus tuomariston täydellisestä kyvyttömyydestä ja korruptuneisuudesta oli heidän läheiset suhteensa juoksijoiden maailmanlaajuisiin järjestäytyneisiin organisaatioihin. Suojuoksijoiden yhdistys kun ei suostu kuulumaan mihinkään yhteiselimeen muiden lajien kanssa eikä tunnustamaan muiden juoksulajien  tulos- ja tavoitekriteereitä.

    Kaikkien seitsemän voittajan suoritustapa ja tulos saivat näissä suojuoksijoiden omissa parjausolympialaisissa poikkeuksetta täydellisen tyrmäyksen, pikamatkojen nopeimpien kynnet olivat liian kirkkasti lakattuja, mailerien kampaukset  ja tukat väärin leikattuja, keskimatkojen parhailla oli piikkareissaan liian monta kylkiraitaa, pitkien matkojen juoksijoilla oli numerolappu väärin kiinnitettynä ja päämatkan, maratoonin, kokonaisvoittaja juoksi suorituksensa väärän suuntaisessa valossa. Lisäksi koko palkintopotti olisi kuulunut jakaa vain tunnustuksellisille suojuoksupuritaaneille, kuten joskus aikaisemmin, kun tuomaristo oli kokonaisuudessaan heidän paikallisia sukulaissielujaan.

    Nyt koko Kateen kansa tietää, että ainoa hyväksyttävä ja arvostusta ansaitseva juoksulaji on suolla rämpinen takaperin hameet korvissa tai housut kintuissa. Kaikki muut juoksutavat ovat vääräoppinen ja halveksittava osoitus koko muun juoksijamaailman inhottavasta pinnallisuudesta.

MJK

 

 

 

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Valaisijan kivijalka kirjana

 


En ole koskaan pitänyt korkealentoisuudella hienostelusta.  Enkä asioiden ilmaisemisesta niin "taiteellisesti" ettei oikeastaan sano mitään. Minusta sen tyylilajin viljely on valokuvaajienkin keskuudessa ollut  tuhoisaa niin ammattikunnan, kuin vakavien harrastajien yhtenäisyydelle ja valokuvaukselliselle luotettavuudelle.  Liian usein sattumanvaraisella näkemyksellä ja osaamisella, on voitu luoda tunnettu nimi ja sen mukana hyvä laskutusperuste mitäänsanomattomillekin tuotoksille. Valokuvaaja-ammattikunta ei  ole edes ainoa, jossa tämä ilmiö perinteisesti jyllää. Jos harkitusti ilmaisee jotain kyllin käsittämättömästi tai epäselvästi, saa herkästi ansiottoman aasinsillan taiteilijan viitan käyttöoikeuteen.  Puhtaasti ansaintakäyttöön, ilman osaamis- ja laatuvastuuta.

Varsinaisen taiteilijakutsumuksensa ehdoilla kuvaaville tämä tilanne ei ole ongelma. Taiteen kenttä tulisi olla niin vapaa kaikista säännöistä kuin mahdollista. Kaikkine seurausilmiöineenkin.  Yhteisen teknisen tai valoilmaisullisen laatukäsitteen määrittely, tai edes etsintä ei tuo omaehtoisiin valokuvataiteena tuotettaviin teoksiin mitään perusteltavissa olevaa lisäarvoa. Ellei sellaisena pidetä esimerkiksi teoksien säilyvyyttä lisäävää teknologista osaamista.

Maksavan asiakkaansa viestinnällisiä tai muita tarpeita tuottavan ammattikuvaajan tilanne on tässä valoasiassakin täysin toinen. Valokuvapalveluita ostavan kuluttajan tilanteesta puhumattakaan.  Meidänkin alamme kaiken todellisen laatukontrollin ulkopuoliset, sekä äärettömän osaamisheterogeeniset tutkinnot ja "mestaruudet" ovat synnyttäneet olosuhteen josta se kuuluisa "viidakon lakikin" puuttuu täysin. Alan todellisia perustaitoja osamatonkin voi nimittää itseään valokuvaajaksi ja suorittaa, jopa yhteiskunnan kustantamana, useita valtion takaamia  tutkintodiplomeja siitä. Ilman mitään vertailukelpoista näyttöä valokuvaajan keskeisimmän työvälineen, valon, todellisesta hallinnasta. Valaisemisen monipuolisesta viesstinnällisestä ja aihekohtaisesta  osaamisesta puhumattakaan.

Minusta vasta valaisuelementin sekä tekninen että ilmaisullinen hallinta oikeuttaa VALOkuvaaja nimikkeen käyttöön. Kaikki muu alaan liittyvä on vain sen täydentämistä. Mutta ilman valoymmärrystä kuvaaja ei ole mitään. Titteleistään ja diplomeistaan huolimatta.  Valo ja valaisuymmärrys on se oikea kivijalka, jonka varaan voi rakentaa itsensä näköisen ammatillisen tai suurta harrastusmielihyvää tarjoavan valokuvarakennuksen. Sen tien kulkemiseen on nyt tulossa tuntemassani valokuvahistoriassa ensimmäinen kunnollinen suomenkielinen reittiopas. Kirja, jonka tarjoama osaaminen jokaisen kuvaajan tulisi sisäistää.  Lyhyesti ilmaistuna pian myyntiin tuleva teos on kunnianhimoisen henkilövalaisijan aapinen, katekismus ja ammatillinen sanakirja.  Kaikki tärkeä valaisuosaaminen yksissä kansissa.

Kollegani Tiina Puputti viimeistelee juuri painoon menevää uusinta valaisukirjaansa,  perusteellisesti päivitettyä ja laajennettua versiota kahdeksan vuoden takaisesta.  Siinä hän paneutuu tähän keskeiseen asiaan todella intensiivisesti, huolellisesti ja vastuullisesti.  Kirjan kantava idea on mielestäni ammattitaidon kannalta ainoa perusteltavissa oleva:  Kaiken valaisun ja valokerronnan lähtökohtana ja perusteena on kuvan viesti, eikä esimerkiksi käytettävissä olevan valaisukaluston ominaisuudet.  Kuvan viesti kerrotaan sillä kuvallisella tarinalla, joka suunnittelemalla, valaisemalla, sommittelemalla ja henkilöohjauksella on toteutettavissa. Tiina antaa kirjassaan ja sen esimerkeissä keskeisille valaisutyyleille sekä visuaaliset, että tekniset ja kerronnalliset perusteet. Ja kirsikkana kakun päällä  järkevät työskentelyohjeet niiden menstykselliseen käyttämiseen.

Tästä tarinallisen valaisun kokonaisprosessista Tiina kertoo tyhjentävästi, piirtää, kuvaa, havainnollistaa ja toistaakin juuri sen oleellisen, mitä kuvaajan tarvitsee osata ja soveltaa valokuvauksellisesti ammattilaatuisen henkilökuvan synnyttämiseksi. Huolimatta kirjan esimerkkikuvien pitäytymisesta vain henkilökuviin, se sisältää kattavasti sellaista yleistä valaisu- ja kuvatietoutta sekä lukemattomia ohjeita, jotka pätevät kaikessa valokuvauksessa ja usein muussakin elämässä. 

Minusta tämän kirjan sisällön ja käsitteiden sisäistäminen yhteiseksi kivijalaksi koko valokuvaajakunnassa, aloittaisi aivan uuden luvun ja osaamistason alamme historiassa. Mielestäni sen ottaminen, peruskoulun aapisen tavoin, pakolliseksi tentti- ja myös harjoituskirjaksi kaikessa alamme koulutuksessa, olisi enemmän kuin välttämätöntä.  

Silloin valokuvauksellisista kuvista keskustelemista, opettamista, kuvilla kilpailemista ja ostavan yleisön maun jalostamista varten olisi käytössämme yhteisiä sanoja, käsitteitä ja kriteereitä niin teknisessä kuin ilmaisullis-esteettisessäkin mielessä.  Silti niillekin kuville, joita halutaan tehdä aivan eri tavalla, jäisi vielä kylliksi tilaa ja vapautta.

MJK

 

 

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Ajatusten ja sanojen oikeuksista

                                                                                                                                    
      Oppimisprosessin ydintä käsittelevä kirjaprojektini takkuilee edelleen. Ajatuksia tulee ja menee hallitsemattomasti. Niiden rajaton massa roiskuu tulvana päälleni. Pelkistyskykyni, tai oikeastaan sen nyt ilmennyt puute,  loikkaa uniini jokaöisenä painajaisena. Aamut valkenevat kaaoksen ja väsymyksen ameeboina. Selkeät ajatukset, jos niitä yöllä oli, katoavat pimeyden mukana. Eivätkä palaa.  En ole enään varma, pettääkö muistini lopullisesti, vai eikö pääni suorituskyky riitä tärkeiksi kokemieni havaintojen prosessoimiseen kirjalliseen muotoon.  Tajuamieni oppimisprosessin avainkohtien määrä kasvaa eksponentaalisesti, vaikka tavoitteeni oli tiivistää se murto-osaan aikaisemmista versioistaan.

      Aivoni tuottavat  nyt ympärivuorokautisesti  käsitteitä ja oivalluksia, joita en ehdi edes kirjata, ennenkuin ne katoavat jälleen hallitsemattomaan tajunnan virtaan.  Työni olisi nyt vaskata sieltä ne harvat kultahiput, jotka auttaisivat lukijoitani sitten, kun en ole enää niitä selittämässäkään.  Jokainen uusi oivallus poikii kaverikseen kymmenen vielä tärkeämpää. Niin minusta koko ajan tuntuu.

       Olen keskittynyt pitämään mieleni avoimena ja kirjoittanut omalla tavallani muistiin havaintoja, joita olen tehnyt. Sovitettuina luonnollisesti juuri ammatillisen valokuvaopetuksen suodattimen läpi ja minulle ominaisen selitystapani latistamina.  Hämmästyttävintä  on ollut se, kuinka usein ja tarkasti ne ovat korreloineet muihinkin ammattialoihin ja koko elämään. Samoin se, kuinka päivänselviä asioita ne ovat, kun ne ovat edessäni verbaalisessa muodossa. Minun ymmärtämilläni sanoilla.

      Kun olen editoinut niitä muidenkin ymmärrettäviksi, olen törmännyt hallitsemattomaan rajoitteeseen.   Se on tekijänoikeuteen liittyvältä tuska, etten tiedä enkä muista, mistä ne ehkä ovat, jossakin muodossa, peräisin. Enkä sitäkään, onko mukana jopa tarkka jonkun muun jäsentämä sanamuotokin. Monenko saman peräkkäisen sanan lauseesta tulee kirjallinen tai tiedollinen plagiaatti?  Onko tietokirjallisuudessa sellaista käsitettäkään? Vaikka niillä ei olisikaan enää mitään yhteyttä siihen lähteeseen, joka kyseisen näkemyksen synnytti.

     Minä en sitä tiedä, enkä muista. Minulla ne ovat muodossa, joka on liimautunut ja muuntunut mieleeni, minun omaksi totuudekseni. Minä uskon niiden olevan tärkeitä ja pohtimisen arvoisia. Mutta kuka on havainnon alkuperäinen isä?  Vai ovatko ne ihmiskunnan yhteistä tietoperimää, jota tulisikin levittää kaikkien iloksi?  

Kuvista minulla on käsitys, tai ainakin mielipide, milloin on kysymys kopioista tai uudesta alkuperäisteoksesta. Ainakin silloin, kun niitä voidaan visuaalisesti verrata.  Mutta miten verrata juridisesti omiaan ja lukemattomia muita maailman ajatuksia ja sanoja?  Joita on ehkä lukenut tai kuullut. Jotain tajunnut ja jotain ei. Valveillako vai unessa?

     Ainakin seuraavat ajatukseni ja lauseeni ovat minulle nyt tuolla harmaalla alueella. Minulle totta, mutta kenen luoma oli alkuperäinen päätelmä?  Onko sillä henkistä tai juridista merkitystä? Näitä asioita saa, ja mielestäni tuleekin ajatella. Mutta onko näiden ajatustensa kirjoittaminen ja saattaminen muidenkin ulottuville jonkun muun oikeuksien polkemista?

Oppimisesta

- Ihminen itse on oman toimintansa pahin rajoittaja. 
Selittää hän tekemättömyytensä valinnat miten tahansa.

- Minkä tahansa muunkin taidon tai osaamisen  opettelu jollekin tasolle, ei haittaa itselleen läheisimmän ja tärkeimmän taidon oppimista.  
Jokainen uusi kyky helpottaa sen tärkeimmän kehittämistä ja selkeyttää sen  arvoa itselleen.

- Useimmat ihmiset määrittelevät oman osaamis- ja toimintakenttänsä selkeästi kapeammalle sektorille, kuin mitä heidän kykynsä mahdollistaisivat.

- Ihminen, joka ei kehitä ja harjoita itsessään olevia luovia kykyjä ja taitoja, taantuu hämmästyttävällä nopeudella lähes turhaksi luontokappaleeksi.

- Luomiseen ja oppimiseen ei tarvita kenenkään lupaa eikä taloudellisia resurssejakaan.  
Oppiminen sinänsä on sekä haaste, että palkkio.

- Oppimisen ja kasvun merkki on se, kun itse tajuaa realistisesti voivansa jo tehdä aikaisemman omansa tai toisen tekemän suorituksen selkeästi paremmin.

- Omaa elämäänsä analyyttisesti seuraamalla ja pohtimalla, voi oppia vaadittavista asioista  ratkaisevasti enemmän, kuin opin hakemisella ulkopuoleltaan.

- Osaava etsijä löytää kaikesta näkemästään, lukemastaan ja kuulemastaan 
selkeän peilikuvan omasta elämästään.

- Huonompikin, mutta tehty, jäsentely auttaa selviämään paremmin siitä valtavasta kaaoksesta ja virikeähkystä, jonka keskellä jokainen luova ihminen vaeltaa koko ajan.

- Sanotaan että liike on lääke, siksi ajatteleminen liikkuessaan voi tuoda tajuntaan sellaisia asioita ja erityisesti havaintoja, joita ei paikallaan ollessaan löytäisi.

- Jokainen sellainen teko, elämys ja tilanne, jonka jaksat elää uudelleen tarkasti analysoimalla ja pohtimalla sen sisältöä, vie sinua merkittävästi eteenpäin.

- Joka kerta ,kun palaat mielessäsi aikaisemmin kokemaasi elämykseen tai ongelmaan, sieltä löytyy opittavaksesi uusia asioita, joita voit käyttää tai hylätä lopullisesti. 
Tapahtuivatko ne todella siten kuin muistat, on silloin sivuseikka.

- Kaikesta kokemastasi ja ymmärtämästäsi syntyy sellaiset elämäsi talon pystytykselle tarpeelliset rakennustelineet, jotka voit tarvittaessa ja halutessasi purkaa pois  näkymää häiritsemästä.

- Lahjakkuus, ahkeruus  ja kärsivällisyys on lähes aina sama asia.

- Ahkeruus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että korjaat tuotoksiasi, kunnes niistä on häipynyt se persoonallisuus, josta ne tunnistaa juuri sinun tekemiksesi.

- Jokainen löytämäsi uusi idea on siemen sihen kasvimaahan, 
jossa se voi synnyttää kokonaisen puutarhan ideoita.

- Huonoista ideoista ja tuotoksistakin on todellista hyötyä, sillä ne opettavat konkreettisesti, 
miten ei tule tehdä. Niihinkin voi aina palata tarvittaessa.

- Oppiminen ja opettaminen muuttaa aina tekijänsä ja kokijansa elämän. Kumpikaan ei synnytä tulosta  ilman, että asettaa itselleen aina edellistä osaamistaan vaikeampia haasteita 
ja pyrkii niihin periksiantamattomasti.

- Opetus- ja oppimistilanteessa joka minuuttiin ja sanaan on pakko keskittyä niin huolellisesti, että sen vastapainoksi on syytä tavoitteellisesti järjestää itselleen tilanteita, joissa sananmukaisesti on "aivot narikassa".

- Vaikka syvällinen opettamis- ja oppimisprosessi on luonteeltaan yksinäinen ja henkilökohtainen, oikean vertaisryhmän olemassaolo ja suunnitelmallinen käyttö tehostaa sitä moninkertaisesti.

- Opiskelussasi ole lainkaan tärkeää, onko suorituksesi yhtä hyvä tai parempi kuin jollain muulla, ainoa, millä on todellista merkitystä on se, oletko tehnyt siinä parhaasi. 
Se on ainoa tavoittelemisen arvoinen asenne ja työtapa.

- Vasta opettaminen on työtään rakastavalle  se todellinen opinpolku, 
sillä vasta silloin usea tieto aukeaa lopullisesti, kun syntyy velvollisuus välittää se toisille.

- Opettajan keskeisin taito on osata vaistota ja päättää, miten kunkin oppijan tie on autettavissa.  
Joku tarvitsee tyrkkäyksen vuorelta oppiakseen lentämään ja toinen kantamista pienenkin ojan yli voidakseen tulla sellaiseksi, mikä on hänelle mahdollista.

- Tehokkainta opettamista on toisinaan koko auttajan roolinsa riisuminen 
ja syvällinen samaistuminen täysin kanssaoppijaksi.

- Opettamisen puoskaroinnilla on tehty varmasti  monituhatkertainen määrä pahaa siihen toiseen alaan verrattuna, jonka yhteydessä tätä sanaa yleensä käytetään.

- Koska oppiminen sisältää aina kasvamista myös ihmisenä, sitä ei voi määräänsä enemmän nopeuttaa. Useimmiten  ylemmän tason saavuttaminen edellyttää oppijalta käytännön toimimista, ainakin väliaikaisesti myös opintoyhteisön ulkopuolella.

- Kasvaakseen itsekseen on kyettävä myös jättämään turvallinen ryhmä, koulutus ja ohjaaja.

- Oppijaa on myös rohkaistava kaikenlaisiin harharetkiinkin opintiellään, jotta hän oppii ilman ohjausta tunnistamaan kullan ja katikullan eron. Vain oikeaa tietä kulkenut on melko aseeton tahattoman, mutta kohtalokkaan  virheensä korjaamisessa.

- Hyvin vaativa työ vaativan opiskelun rahoittamiseksi ei ole aina hyvä ratkaisu, sillä jokaisen kokonaiskapasiteetti on silti rajallinen.  Siksi olettaisin olevan usein tarkoituksenmukaisinta, että kovimmat oppiponnistukset keskittyisivät rutiinityötä oppiajan ulkopuolella tarjoavaan ajanjaksoon.

- Tehokas ja tuloksellinen opintie on rytmitetty akun lataamisen ja purkamisen periaatteella. 
Ellei teoriaa pääse kertaamaan ja soveltamaan käytännössä pian, se painuu väistämättä seuraavan teoriakerroksen alle unohdukseen ja tavoittamattomiin.

- Opiskelet mitä tahansa, jokainen sen parissa viettämäsi tunti pääsääntöisesti lisää motivaatiotasi 
sen aihepiirin parempaan hallitsemiseen.

- Vasta suvereenilla mestarilla on riittävän realistinen käsitys omankin taitonsa vajavaisuudesta.

- Todelliseksi tekijäksi tulee vain todellisten ja runsaitten tekojen kautta, eikä sellaista oikotietä ole olemassakaan, jota käyttämällä voisi oikaista tai välttää varmasti eteen tulevat ponnistelut .

- Mikään todellinen huipputaito ei pysy edes käyttökunnossa ilman tavoitteellista ja säännöllistä ylläpitoharjoittelua.

- Oppimisprosessin tehokkain motivaattori ja katalysaattori on se, että oppija itse ymmärtää työn alla olevan kokonaistehtävän olevan hänen tulevaisuudelleen  kuin kultahipun löytyminen valtavan maamassan seulomisen palkkiona.

- Se, että oppija pitää häneltä edellytetyn työskentelypanoksen määrää liian suurena, indikoi sitä,
että kysymyksessä ei ole se osaaminenkaan, jota hän tavoittelee.

- Opettajan on pystyttävä kuvailemaan havainnollisesti mutta todenmukaisesti oppijalle se osaaminen ja sen käyttötarve, jonka hän voi saavuttaa vasta työskentelynsä suoritettuaan. 
Jos se ei vastaa hänen pyrkimyksiään, mitään motiivia ja intohimoa siihen ponnistelemiseksi ei synny. Eikä tulosta.

- Jos opettajalla itselläänkään ei ole edellämainitusta päämäärästä syvällistä omaa kokemusta, yhteinen ymmärrys ja motiivi ei kohtaa. Eikä päämäärä voi toteutua.

- Jos ihmisellä ei ole unelmia, hänellä ei ole oppimiseen riittävää motiiviakaan ponnistella niin paljon, että siitä syntyisi minkään taidon tai tiedon hallintaa.  
Ihminen ilman unelmia on kuollut, vaikka hän olisi elossa.

Palautteesta

- Kritiikin ja palautteen käsitteiden ero on syytä sisäistää sekä tilanteessa, että sanoinakin. Pääsääntöisesti krittiikki liittyy valmiiseen ja julkaistuun teokseen, ja palautteeseen puolestaan sisältyy edelleen keskeneräiseen tuotokseen liittyvä neuvova elementti.

- Luovan työn tekijän on syytä harjoitella vastaanottamaan sekä menestys että pettymys, jotta ne pysyvät oikeassa tärkeyskategoriassaan. Sieltä eivät hyökkää alueelle, jossa niitä ei tarvita, 
vaan ovat siellä vain häiriöksi.

- Palautteen antajan tärkein taito on vaistota, millä tavalla sen vastaanottaja kokee ja tulkitsee sen. Kirjo siinä on  suurempi, kuin itse viestin tarkka sisältö.

- Työnsä kautta tai tilannekohtaisessa työroolissaan ihminen voi ja saa ilmaista sellaistakin, 
mitä ei koskaan tekisi "siviilihahmossaan". Vastuu on niin erilainen.

- Kaikki se palaute, mitä saat teoistasi ja tuloksistasi, 
kertoo vähintään yhtä paljon palautteen antajasta.

- Vain sellaisen antama palaute kannattaa ottaa vakavasti, josta sinulla on varma tieto, että palautteen antajalla on todellinen ja syvällinen tieto sekä sinun  tuotoksesi todellisuudesta synnystä 
sekä nyt että tavoittelemassasi tulevaisuudessa.

- Osuva palaute on sellainen, joka tuo esille ja pohdittavaksi niitä seikkoja 
joita et ole itse huomannut tai osannut vielä huomioida työskennellessäsi.

- Kaikki palaute on silti syytä kuunnella ja oppiakin siitä, 
mutta sen ei saa antaa karkoittaa sinua pois omalta polultasi.

- Palaute toimii aina parhaiten kun sen vastaanottaja on valmistautunut ottamaan sen huomioon 
ja ymmärtää, että sen varsinainen tarkoitus on parantaa ja helpottaa hänen työtään.

- Tuloksesta näkyy, kuuluu tai tuntuu aina, onko sen tekijällä ollut sydän, palo ja intohimo 
sen synnyttämiseen.

- Julkinen tai itse ymmärretty menestys luonnollisesti motivoi myös.  
Silloin se tapahtuu tietysti helpompaa tai ainkin miellyttävämpää tietä.

- Jokainen itseilmaisun tuotos korreloi suoraan tekijänsä itsetuntoon.

Elämisestä

- Itselleen luomansa säännöt ja rajoitteet voi ja saa rikkoa.

- Jokapäiväinen elämä on suuri seikkailu sille, joka sen huomaa ja siksi myös sellaisena kokee.

- Jokaisen tehtävänsä ja velvollisuutensa  saa ja voi ymmärtää sekä toteuttaa tavalla, 
joka tuottaa mahdollisuuden löytää siitä iloa ja elämyksiä.

- Aikaa ei kannata koskaan käyttää sen selittelemiseen ja perustelemiseen, 
miksi ei toimi kuten ne, joiden toimintaa samoissa asioissa ihailee.

- Nähdäkseen kyllin selkeästi, usein kauempaa, oman elämänsä, on tärkeää harjoitella erilaisia etäännytyksen keinoja ja menetelmiä. Kilometrejä, aikoja, ajatuksia, tekoja.

- Syvästi kuunteleminen on aivan eri asia kuin kuuleminen. Itsensä ja muiden.

- On selvää, että jokaisessa elämässä, roolissa ja ammatissa on ne karikot, joilla jokaisen on käytävä, osatakseen jatkossa pysyä poissa niiltä.

- Kyky sekä nähdä, että sanoa tai muuten ilmaista toisin, on varmenpi älykkyyden krteeri, 
kuin suuri hankittu tietoviisaus.

- Jos haluat jossain asiassa eteenpäin, poista siitä ensin liiat valintavaihtoehdot.

- Mikään tekosi, ajatuksesi tai elämyksesi ei ole sinullekaan kokonaan uusi tapahtuma tai ulottuvuus, vaan siihen vaikuttaa oleellisesti kaikki siihen mennessä kokemasi ja ajattelemasi.

- Jos et itse luo aktiivisesti ja kaikkine kykyinesi sisältöä  ja tarkoitusta tähän ainoaan elämääsi, 
kuka sen tekisi.

- Jokainen valintasi, ajatuksesi ja tekosi vie sinut yhä syvemmälle siihen suureen seikkailuun 
tai samantekeväisyyteen, joka elämästäsi tulee.

- Väitetään että kaikkea toimintaa maailmassa motivoi jonkun asian himo.   
Minusta kaikkea positiivista toimintaa ja sen saavutuksia ainakin edeltää vastustamaton intohimo.

- Ihminen,  joka ei vaali ja huolla sisimmässään asuvaa seikkailun kipinää, ei pysy sillä tiellä, 
jonka hän saisi ja voisi kulkea.

- Älä silti takerru aikaisempiin sunnitelmiisi, vaan muuta niitä iloisesti, kun syitä ilmenee.

- Uteliaisuus on kaikkien seikkailujen siemen.

- Kyllä sellaisellekin retkelle kannattaa välillä lähteä, josta ei tiedä mihin se johtaa ja miten. Jokaisesta lopputuloksesta oppii aina.

- Elämä on kuitenkin vain tunteiden ketju, kuten seikkailu on opittavien ja nautittaviksi 
tai ponnisteltaviksi tarkoitettujen tapahtumien ketju.

- Jokaiseen uuteen seikkailuun lähtiessäsi olet myös jo eri ihminen kuin yhteenkään aikaisempaan mennessäsi. Siksi voit löytää sieltä nekin asiat, joita et aikaisemmissa ole huomannut.

- Jokainen uusi seikkailu tuottaa sinulle myös sitä kokemusta, 
jolla voit ehkä joskus auttaa toista oman tiensä löytämisessä.

- Luovalla ihmisellä on hyvä olla ainakin kaksi perhettä, se jonka biologiseksi jäseneksi hän on joutunut tai päässyt ja se henkinen, minkä hän on löytänyt tai koonnut ympärilleen.

- Ihminen joka ei käytä aikaansa myös siihen, mikä häntä maailmassa todella kiinnostaa, 
haaskaa saamansa elämisen lahjan, vaikka olisikin hengissä.

- Suuntaansa päättämättömän ihmisen elämä kuluu odotukseen siitä elämästä, joka alkaa huomenna.

- Menneisyytensä unohtamiseen ei ole syytä eikä käyttöä, sillä kaikki se kuitenkin säilyy sinussa 
ja vaikuttaa joka hetki sinuun, nyt ja tulevaisuudessasi.

- Jos minkään toimenpiteesi taustalla on kosto tai toisen mollaaminen, puhumattakaan oman etevämmyytesi korostamisesta, se on syytä jättää kokonaan tekemättä ja pohtimattakin.

- Vaikka loppu hyvin, kaikki hyvin ajattelu onkin yleinen, joskin perusteeton, luulo, erityisen tärkeää on tieto, että huono alku pilaa  muun kokonaisuuden onnistuneesta lopusta huolimatta.

- Jollei itse päätä omaa polkuaan, vaan poikkeaa siltä muiden neuvomiin tai vaatimiin suuntiin, 
on turha valittaa, jos huomaa olevansa täysin eksyksissä.

- Jollei itse päättämäsi tie kulje omaa unelmaasi kohti, kannattaa miettiä onko se oikea tie. 
Unelman voi kyllä useinkin vaihtaa, muttei kannata lähteä koskaan tielle,
jonka päässä sitä ei edes ole.

- Ihminen on omassa päässään aina yksin ja silmäkkäin sen todellisuuden kanssa 
josta kertyy hänen koko elämänsä.

- Jos ihminen on onnistunut valitsemaan ja kasvamaan työhön, jota rakastaa ja jolla on merkitystä, silloin todelliset eväät myös onnen kokemukseen ovat ainakin koossa.

- Mikään merkittävä työ tai ura ei tule automaattisesti tai lahjaksi, 
vaan se on itse ja yksin rakennettava kivi kiveltä.

- Myös epäonnistumisen tunteet ovat siitä tärkeitä, että ne ovat muunnettavissa uudeksi kokemukseksi, voimaksi ja motiiviksi uuteen ponnisteluun.

- Jos elämää ajatellaan vaikka helminauhana, sen kokonaisuus muodostuu aivan erilaiseksi, kun siihen lisää haluamiaan helmiä ja poistaa tarpeettomia tai muuttaa niiden järjestystä tai sijaintia yllään. Siksi on syytä harkita huolella millaisia helmiä nauhaansa kerää.

- Hyvä elämä ei ole kokemusten järjestäytymätön kasa, vaan ne on jäsennelty ja aseteltu tarkoituksenmukaisiin ryhmiin ja jokaisen ryhmän sisälle on myös tehty harkittu ja johdonmukainen merkityshierarkia.

- Yksi keskeinen taito on juuri siinä mitkä osat osaat karsia tai pienentää kokonaisuuden kannalta merkitsemättömiksi. Huippusuoritus on aina sekä   oikeiden asioiden korostamista, 
että harkittua pois jättämisen taitoa.

- Ikääntymisen antama ajallinen välimatka aikaisempiin kokemuksiin, auttaa niistä kertyneen olleellisen tietotaidon ymmärtämisessä ja  soveltamisessa uudessa parannetussa muodossaan.

- Ihminen on usein luovimmillaan, kun hän keksii tekosyitä ollakseen tekemättä sen, 
mitä hänen olisi kehittyäkseen tehtävä.

- Olen huomannut, että jokaisen ihmisen luoma tuotos on aina omakuva hänestä ,toteutetaan se missä muodossa, millä tekniikalla tai tavoitteella tahansa.  Siksi tuotoksestaan ei kannata häivyttää sen sellaista persoonallista luonnetta, joka on syntynyt juuri sinulle  ominaisen työskentelyn tai ajattelun  seurauksena. Silloin sitä ei tarvitse myöskään selittää. Niin kauan kuin sinusta tuntuu, että sinun on selitettävä työtäsi sen tutkijalle, se ei ole valmis.

- Se, että hahmottaa oman paikkansa, roolinsa ja merkityksensä sukupolvien ketjussa, rauhoittaa ja ohjaa hedelmällisten jatkovalintojen runsaudessa.

- Oman elämänsä hallintataito on siitä erikoinen "ammatti" että sen harjoittajan kyvykkyys kasvaa koko ajan iän lisääntyessä.  Aivan viimeistä jaksoa usein lukuunottamatta, 
ellei ole niin onnellinen, että on kuollut ennen sitä.

 MJK