tiistai 24. marraskuuta 2020

Sillanrakentajille töitä!

 

 

En osaa edes kuvitella kulttuuria ilman kuvia. Visuaaliset tuotokset havainnollistavat ihmiskunnan kehitystä koko tiedossamme olevalta ajalta. Valokuvan keksiminen  lähes 200- vuotta sitten, synnytti nykyisen kuvatuotannollisen tasa-arvon ja samalla niiden rajattoman laatu-, aihe- ja käyttöpaikkakirjon.  Tänään valokuvaus tunnustetaan globaalisti laajimmin käytetyksi ilmaisun ja tiedon tuotantotekniikaksi. Kännykkänäppäilynkin muodossa  se  houkuttelee nyt kiihtyvästi uusia käyttäjiä kirjoitustaitoa helpompana ja nopeampana sekä muistojen että tiedon tallentajana. Jokainen inhimillisen kulttuurin, tieteen tai taiteen sektori  tarvitsee poikkeuksetta valokuvauksen jonkun nykyjohdannaisen apua omassa kehitysprosessissaan.

 Valokuvatekniikan synnyssä pyrittiin kahteen päämäärään. Toinen tavoitteli kuvataiteilijoille vallankumouksellista ilmaisukeinoa ja toinen kirjanpainajan työtä helpottavaa apuvälinettä. Molemmat ratkaisut löytyivät aikanaan.  Sen jälkeen ne monipuolistuivat ja eriytyivät jatkuvasti yhä kauemmas toisistaan.  Nykyinen, mielestäni tarpeeton, juopa ”puhtaan” taiteellistavoitteellisen ilmaisun ja  liiketaloudellis-käytännöllisen sovellutusten välillä, on ollut olemassa valokuvan keksimisestä asti.

 Kuluttajienkin havaintopiiriin näkyvä rotko valokuvan kahden päivittäisen perusmuodon, näyttökuvan (fine art photography) ja käyttökuvan (functional photography), välillä on syventynyt Suomessa jatkuvasti  70 luvulla tapahtuneen valokuvataidekäsitteen juridisen legitimoinnin jälkeen. Molempien käyttötapojen soveltamiseen menestyksellisesti ylettyvät vain harvat ja poikkeuksellisen kyvykkäät valokuvaajat. He, jotka ovat kyllin uteliaita ja avoimia näkemään mahdollisuuksia siinä, missä useimmat muut näkevät vain esteitä.  Nämä mestarit osoittavat kiistatta töillään, että sekin vaihtoehto saavutetaan lahjakkuuden ja ahkeruuden tuloksena. Joskus samassa kuvassakin. Minulle lahjakkuus ja ahkeruus ovat synonyymejä.

 Fotofinlandian julkinen mediajälkipyykki osoitti jälleen, että vikojen löytäminen toiseen käyttötarkoitukseen luodusta huippulaadukkaastakin kuvasta on maailman helpoin ja tarkoituksettomin tehtävä. Sellaiselle, joka ei tunne tai tunnusta kollegan lähtökohtia, tavoitteita ja niiden rajoitteita. Omastaan poikkeavan ammattisektorin kuvakokonaisuuksien sisäistäminen ja arvostaminen vaatii merkittävästi työteliäämmän paneutumisen. Siksi sitä ehkä niin paljon vältellään. Kukapa pitäisi siitä, että voi menettää hyviä selityksiä ja perusteluja omille vajaaksi jääneille suorituksilleen.

 Yhden kilpailun tulosten kyseenalaistamiskeskustelu tulisi nyt huomata muuttaaa loistavaksi tilaisuudeksi  muokata erilaisista näkemyksistä rakentavia keinoja yhteiseksi voimavaraksi koko alallemme. Voimme rakentaa funtionaalisen ammattiosaamisen ja siitäkin vapaan valokuvataiteen välille sillan sillä energialla, joka tuhlaantui eri medioissa toistettuihin, muka nokkeliin, perusteluihin palkittujen kuvien sisälllön, moraalin ja estetiikan virheistä.  Palkintokuvien tekninen taidokkuus tosin myönnettiin. Silti menetimme jälleen ainutlaatuisen tilaisuuden yhteisen ammatillisen osaamisemme ja arvostuksemme vahvistamiseen.

Jokaista meistä kuvantekijöistä yhdistää intressi kehittää oma taidollinen ja taiteellinen  suorituskykymme sille tasolle, johon meiltä löytyy edellytykset. Tärkein rakentamisen elementti syntyy siitä, millaista palautetta keräämme ympäröivästä maailmasta ja miten prosessoimme sen mielessämme sekä jaamme edelleen omalle kontaktipiirillemme.  Monipuolinen, ajatuksella pohdittu ja perusteltu palaute on ehkä tehokkain tapa tuottaa omiin suorituksiimme liittyviä parannusoivalluksia. Kasvuumme liittyvä ehtymätön, mutta kirpeä lähde.

Tarjoan tämän blogini kommenttiosiossa nyt neutraalin kutsun ja vapaan foorumin tietojen käsitysten ja tunteiden vaihtoon tarkoitetun sillan rakentamiseen.  Sen tarkoitus on syyttelemättä tai halveksumatta lisätä tietoa tämän käsite- ja arvostusrotkon eri  puolen kulkijoiden todellisista arvoista, mielipiteistä, tekniikoista sekä mahdollisista yhteisesiintymistä ja  –työtä vielä tänään estävistä ongelmista.  Eri suuntautumisalojen nettiryhmät ovat osoittautuneet pikemminkin tätä rotkoa syventäväksi vaikutuksiltaan.

Tavoitteeni tässä on yksiselitteisesti yrittää synnyttää kaikkia valokuvaajia hyödyntävää toimintaa ja löytää siihen avoimesti suhtautuvia halukkaita.

Myös kuvia ja niiden syntyyn vaikuttaneiden valintojen tarinat, toivotan enemmän kuin tervetulleiksi kannanotoiksi ja palautteiden vastaanottopyynnöiksi.  Erona tässä keskustelussa  muuhun somejulkaisemiseen on, että voit esittää tuotoksesi tai mielipiteesi myös nimettömänä, jollet halua nimeäsi julkistaa, ehkä leimaantumisen takia.

Kaikkinainen tiedon lisääminen jostain asiasta on pitkä askel sen ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi. Uskon tällaisen sillan voivan laajentua joskus vaikkapa eri suuntautumisalojen  valokuvaajien väliseksi valtaväyläksi, jolle myös aikanaan kasvatettavissa oleva  niitty saa ja voi täyttyä kaikenlaista kukista.     

 MJK

 

 

 

 

 

 

maanantai 9. marraskuuta 2020

Kuka hyötyy julkisesta kyräilystä?

 

 

Eilen kirjoittamani satiiri synnytti kosolti ennakoimaani ryhmä- ja yksityisluonteisempaa palautetta. Sehän oli satiirini tavoite.  Huomion kiinnittäminen selkeään epäkohtaan.

Johtaako se mihinkään, onkin eri kysymys. Vakavaa rakentavaa tai edes tavoitteellista keskustelua tekstissäni kärjistämässäni ilmiössä en ole koskaan havainnut millään julkisella foorumilla.  Palaan nyt asiaan ilman leikkimielisyyttä, kenenkään syyllistämistä tai tuomitsemista. Jos joku tästä sellaista löytää, katsokoon ensin peiliin. Näin minä asian olen nähnyt ja sen muutoksia alamme keskusliiton syntymästä asti seuranneena. Tämä on perusteltu yhden asiantuntijan oma mielipide, johon minulla ei ole mitään tarvetta sekoittaa tunteita.

Keskusliiton synnytti valtion taidehallinnon pyyntö yhdestä koko valokuvausalaa edustavasta keskustelu- ja neuvottelukumppanista. Niin lainsäädännöllisissä asioissa kuin taloudellisissakin ja lisäksi hyödyllisten tilastotietojen ajan tasalla pitämisessä.  Alamme yhteisen edustuselimen koonti aloitettiin ensin valokuva-alan neuvottelukuntana ja rekisteröitiin myöhemmin nykyiseen juridiseen muotoonsa. Samasta lähtokohdasta syntyivät sitten myöhemmin vielä isommat ja useiden eri  ilmaisullisten alojen yhteisöt, mm. Kopiosto, Kuvasto, jne. Tavoite oli ja on edelleen maamme kulttuurin ylläpito, kehittäminen ja osittainen rahoittaminenkin yhteisistä varoista.

Kulttuurin hallinnossa ei ole eri rahakönttejä "käyttökulttuurille" ja "korkeakultuurille", vaan ne ovat samassa budjetin kuluryhmässä. Se asetelma hyväksytään luonnollisesti, että käyttökulttuurin luonteeseen kuuluu sitä tuottavien merkittävä oma panos toimintansa rahoittamiseen ja korkeakulttuuri ei ole siihen sillä tavalla niin velvoitettu, koska maamme ja kieliryhmämme pienuuden takia sille ei ole mahdollista löytää riittävää määrää sen annista maksavia. Perusasetelma yhteikunnassamme on kuitenkin se, että kutakin kulttuuritasoa tulisi tukea, ohjata ja kehittää mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti.

Tähän asetelmaan en palaa tässä muulla tavalla kuin mainitsemalla, että vain ja juuri Finnfoton toiminnalla ja olemassaololla on valokuvaajille saavutettu ne kaikki "automaattisilta" nykypolvelle tuntuvat juridiset ja taloudelliset edut, joista niin "käyttökuvaajat" kuin "näyttökuvaajatkin" tänä päivänä nauttivat.

Mahdollisesti suomalaisissa geeneissä jo syvällä asustavan itsenäisyyskaipuun takia kaikki suuremmat kulttuuriryhmät ovat myös pirstoutuneet yhä erikoistuneemmiksi yhteisöiksi. Yhteistoiminta on valitettavasti jäänyt saatavissa olevien yhteiskunnan eurojen jakoneuvotteluihin. Hienosta "monitaiteellinen" määreestä huolimatta. Näin on luonnollisesti käynyt myös valokuvaajien heterogeenisessä kokoonpanossa. Finnfotoa perustettaessa tämä hajaantumiskehitys valokuvaajissa ei ollut vielä alkanut.

Valokuvataiteen käsite ammatinvalinnallisessa mielessä syntyi vasta alan korkeakoulun perustamisvaiheen jälkeen ja sen hidas siirtyminen myös kuvataiteen muiden alojen koulutuksessa yhdeksi valintavaihtoehdoksi  tapahtui hiljalleen sekä useiden synnytys- ja hyväksymistuskien kautta.  Tänään se on yksi kuvataiteen normaaleista perustekniikoista.  Valokuvataiteen sektorin siirtymä maksullisesta ihmisiä ja yrityksiä palvelevasta ammattitoiminnasta omaehtoiseksi ja  itsenäiseksi kuvataiteen sektoriksi on tällä hetkellä kiistaton ja sinänsä johdonmukainen taidemaailman kehityksen vaihe.

Yhteinen tekninen nimike, valokuvaus, on jo vuosia sitten lakannut määrittelemästä niitä tapoja ja tekniikoita, joilla tätä nimikettä käyttäviä kuvallisia tuotoksia esitellään gallerioissa tai myydään arkikäyttäjilleen ammattikunnan eri haaroissa. Digitaalinen tuotantoprosessi viimeistään rikkoi kaikki kyseiseen valmistamisnimikkeeseen liittyvät tavat ja rajoitteet. Yhteistä lienee enää valon käyttö tuotoksen syntyprosessissa.

Tällä hetkellä on jo päivänselvää, että niin "käyttökuvaa" kuin "näyttökuvaa" valmistavilla ja myyvillä "valokuvaajilla" ei ole mitään ristiriitaa kummankaan sektorin asiakkaiden tarpeiden tyydyttämisessä. Heillä on aivan selkeästi omat asiakaspiirinsä ja toimeentulonsa lähteet sekä hankintatavat. Jopa eri verotusjuridiikkansakin, joka on yksi seuraavana selkeyttämistä vaativista tavoitteista koko alan puitteissa.  Yhteinen ammattinimike sekoittaa silti käsitteitä.

Kummankin valokuvallisen elinkeinon selkeä ja yksiselitteinen määrittely omiksi aloikseen vähentäisi olennaisesti niiden välisiä säännöllisiä, mutta täysin hedelmättömiä syyttely- ja arvostuskonflikteja. Se olisi molemmille eduksi. Alku tuohon selkyttämiseen on luontevasti  jo tapahtunut tosiasia, että näyttökuvaajajien järjestö ihan aiheellisesti kuuluu yhteiskunnan kuvataiteilijoiksi järjestäytyneeseen yhteisösektoriin.  Se on myös vapauttanut heidät kaikesta niistä asiakaskohtaisista työkentelyraameista joihin käyttökuvaajien on kuvansa sovitettava niin visuaalisessa kuin  sisällöllisessäkin mielessä. Siten eri sektoreiden tuotokset eivät ole millään järkevällä tavalla yhteismitallisesti arvioitavissa eivätkä arvotettavissakaan.

Minä näen nykyisen nokittelun siten, että tässä koko ammatillisen käyttökuvaperinteen halveeraamisessa pääasiallisesti juuri ja vain näyttökuvaajien mediaesiintuloissa on kysymyksessä aivan yksiselitteisesti edelleen kesken olevan identiteetin kasvukivut, jotka aika kyllä hoitaa. Ruoho aidan toisella puolella on perinteisesti vihreänpää ja siellä jaettava rahat olisi kiva saada omaankin käyttöönsä. Käyttökuvaajien puolella tätä mahdollisuutta tai tarvetta kalastaa myös muiden vesillä ei ole. Hyvin harva ja todella kaikilla mittareilla poikkeuslahjakas valokuvaaja toimii kyllä sujuvasti ja ansiokkaasti molemmilla kentillä. Mitään syytä ei ole sellaistakaan estää, pikemmin kunnioittaa. Mielestäni juuri huippuunsa viety ammatillinen käyttökuvan osaaminen on siinä taidetta kuin toisesta lähtökohdasta sellaiseksi tarkoitettukin.

Jos kumpikin valokuvausta elinkeinonaan käyttävä sektori pohtisi ja valitsisi julkisiin purkauksiinsa omista lähtokohdistaan syntyneiden tuotosten paimentamisen sekä määrittelisi vastuullisesti oman  rahoitustapapohjansa ja keinonsa, niin mitään tarvetta ei  millään  osapuolella ole toisen valintoja eri medioissa ylenkatsoa tai halveksia. 

Minä näkisin myös todella mielelläni työelämässä leipänsä tienaavien  käyttökuvaajien aktivoituvan yleensäkin kollegoittensa tuotoksista kommentointiin silloinkin, kun se on positiivista ja arvostavaa.  Samoin lukisin ja arvostaisin  taiteellisessa mielessä ja -tavoitteilla tuotettujen gallerististen valokuvanäyttelyiden kritiikkejä siihen syvällisesti perehtyneiden valokuvataidekriitikoitten kirjoittamina.

MJK

Käsityksiä muodosta ja sisällöstä


    Pohjolan jäisillä perukoilla lymyilee karu pieni maa. Sen nimeksi voimme tässä sopia vaikkapa Katee.  Sen vaakunakuviona tunnetaan alaspäin osoittava peukalo ja siinä komeilee  maan sanallinen tunnus, Kylmyys, Kovuus, Kateus. Harvaan asutun valtion jäyhä väestö koostuu ylpeistä, ujoista ja kilpailuhenkisistä, mutta outoa kyllä, yhdistysaktiiveista kansalaisista. Siksipä pienessä Kateen valtiossa löytyy eripituisten juoksumatkojen yhteisöjä toista kymmentä ja jopa niiden keskusliittokin. Siihenkin valtaosa  alan yhdistyksistä kuuluu.  Liitto edustaa koko juoksijakenttää valtiovallan suuntaan ja edistää niin juridisesti kuin taloudellisesti lähes kymmenen tuhannen järjestäytyneen juoksun harrastajan ja yli tuhannen ammattilaisen tarpeita ja -toiveita tässä lajissa.  Juoksuharrastuksen ja -ammatin monipuolinen edistäminen myös julkisuudessa, on keskusliiton pääagenda.

    Siksipä keskusliitto päätti kutsua maan kaikki kansalaiset avoimeen juoksulajien seitsenottelun. Palkittavat lajit koostuisivat useista ylikansallisista  juoksu-urheilun perusmatkoista. Kirsikaksi kakun päälle valittaisiin myös kisan kokonaisvoittaja. Palkinto- gaalassa jaettaisiin lihavia ruskeita kirjekuoria sekä luonnollisesti julkista arvostusta ja sillä lisättäisiin juoksemisen suosiota. Palkintokuorien  sisältö rahoitettaisiin sekä yhteiskunnan jakamista varoista, että kilpailijoiden lukuisista osallistumismaksuista.  Odotettavissa oli siis kohtalainen palkintopotti, sillä Kateen kansan kilpailuhenkisyys tunnettiin.

    Kateelaiset juoksijat, varsinkin ammattilaiset, ovat maailman- ja Euroopanlaajuisissa juoksukilpailuissa saavuttaneet lähivuosina aivan ennenkuulumatonta menestystä. Siksi tähän kansalliseen suurkilpailuun löytyi helposti juoksulajeihin laajalti pätevöityneitä tuomareita useista kaukaisista maista. Mailmanluokan tuomareille tämän kisan työkeikka on tänään arvostettu meriitti. Koronan takia se ei sisältänyt, edes päätuomarille, matkaa eksoottiseen Kateen maahan, vaan tuomarityöskentely hoidettiin sähköisesti ja toisia tuomareita, tai edes kilpailijoita, koskaan tapaamatta. Näin siis yksiselitteisesti parhaat juoksusuoritukset ratkaisivat palkintosijat, jotka laskettiin  matemaattisesti pelkistä  kunkin eri juoksulajin suorituspisteistä. Tuomaroinnin sijainti sähköisesti maapallon eri kolkissa toi kisaan sekä  kilpailijoiden täydellisen anonymiteetin, että paikallisista olosuhteista ja eri tuomareiden mittausvälineistä riippumattomat tulokset.

    Kilpailu sai odotetun suursuosion ja julkisuuskin oli ennakoidun mukainen. Keskeisten tv kanavien uutiset huomioivat  tulokset kiitettävästi, samoin kansallinen ja paikallinen lehdistö.  Tosin tulosten julkistamispäivänä mediahuomiosta kilpailivat myös erään  suurvallan huippujännittävä päämiehen vaali ja Kateen keskusverotoimiston julkistamat kansalaisten viimeisimmät verotiedot.

    Seitsemän juoksulajin ja pääpalkinnon tulosten julkistamisen jälkeen puhkesi juoksijapiireissä, Kateen tyypilliseen tapaan, valtava  syyttely ja parku sijoituksista, kisan järjestämis- ja julkistamistavasta, julkistamisen paikkakunnasta ja jopa kyseisen tapahtuman rakennuksesta, tuomarien valinnasta sekä palkintojen rahoituksesta.  Kaikkien eri juoksumatkojen kärkisijat ja pääpalkinnon ansainnut erityisesti mollattiin maan rakoon jokaisessa tiedotusvälineessä ja sosiaalisessa mediassa, joihin omiin sijoituksiinsa tyytymättömät onnistuivat mielipiteensä ujuttamaan.

    Ennenkuulumattoman laajan ja julkisen parjauskampanjan taustalta löytyi omaperäinen kansallinen suojuoksuun keskittynyt yhteisö, jonka jäsenkuntaa ei löytynyt palkituista edes heidän omassa leipälajissaan. Suojuoksu löytyi siis kilpailulajeiksi valituista juoksumatkoista.  Julkinen viesti kaikissa heidän saavuttamissaan tiedotuskanavissa väitti, että suojuoksun kaikki palkintosijat oli petoksella saavutettu, koska matkan voittaneet eivät juosseet soiden mudassa ainoalla ja vain heidän itsensä hyväksymällä tyylillä, takaperin, housut kintuissa tai hameet korvissa.  Myös tuomaristo oli heidän mielestään kohtalokkaan väärä ja asiaa tuntematon, koska se ei koostunut heidän omista kavereistaan tai lahkonsa esikuvista.  Ratkaiseva osoitus tuomariston täydellisestä kyvyttömyydestä ja korruptuneisuudesta oli heidän läheiset suhteensa juoksijoiden maailmanlaajuisiin järjestäytyneisiin organisaatioihin. Suojuoksijoiden yhdistys kun ei suostu kuulumaan mihinkään yhteiselimeen muiden lajien kanssa eikä tunnustamaan muiden juoksulajien  tulos- ja tavoitekriteereitä.

    Kaikkien seitsemän voittajan suoritustapa ja tulos saivat näissä suojuoksijoiden omissa parjausolympialaisissa poikkeuksetta täydellisen tyrmäyksen, pikamatkojen nopeimpien kynnet olivat liian kirkkasti lakattuja, mailerien kampaukset  ja tukat väärin leikattuja, keskimatkojen parhailla oli piikkareissaan liian monta kylkiraitaa, pitkien matkojen juoksijoilla oli numerolappu väärin kiinnitettynä ja päämatkan, maratoonin, kokonaisvoittaja juoksi suorituksensa väärän suuntaisessa valossa. Lisäksi koko palkintopotti olisi kuulunut jakaa vain tunnustuksellisille suojuoksupuritaaneille, kuten joskus aikaisemmin, kun tuomaristo oli kokonaisuudessaan heidän paikallisia sukulaissielujaan.

    Nyt koko Kateen kansa tietää, että ainoa hyväksyttävä ja arvostusta ansaitseva juoksulaji on suolla rämpinen takaperin hameet korvissa tai housut kintuissa. Kaikki muut juoksutavat ovat vääräoppinen ja halveksittava osoitus koko muun juoksijamaailman inhottavasta pinnallisuudesta.

MJK