tiistai 23. syyskuuta 2014

Päivä terveydenhoidolle




Syksyn  bloggailuni piti alkaa vasta kun laivat ovat talviteloilla, mutta mikään muuhan ei olekaan pysyvää kuin jatkuva muutos.  Tämä yönä mielessäni pyörii koko ajan yhteiskunnan terveyspalvelujen toivoton resurssitilanne ja sen heijastuminen apua tarvitsevien perusturvallisuuteen. Onnellinen hän, joka ei niitä vielä tarvitse. Tosielämän ajatuksiani viimeiseltä vuorokaudelta.

Lähdin aamulla kantasairaalaani neuvottelemaan oman hoitosuunnittelmani  jatkoaikataulusta. Se onnistuikin toiveitteni mukaisesti siten, että seuraavat leikkaukset tehdään vasta laivojen noston jälkeen. Tällä kertaa vuorossa ovat molemmat kädet, joita tarvitsen laiva-askarteluun ja kirjoittamiseen niin kauan kuin mahdollista. Käsien paikkuuseen mennee kuukausi, jos kaikki onnistuu toivotulla tavalla.  Talvelle sovitut  tekstisidonnaisuudet kirjoihini ja laivojen ensi kesäkin on siis ainakin mahdollinen.
Aamupäivän tutkimusten päätteeksi sain kuitenkin  kiireellisen lähetteen keskussairaalamme ensiapuklinikalle, jonne siirryin puolelta päivin tuorein dokumentein  aamun koetuloksista. Ja vastuulääkärini pyyntö pikaisista jatkotutkimuksista.

Ilmoittautumisluukulle pääsin jo puolen tunnin jonotuksen jälkeen, joka tapahtui aulan kolean rakennustyömaan kyljessä.  Sain uuden jonotuspaikan odottamaan sisälle pääsyä.  Jälleen puoli tuntia ennen kuin hoitaja huuteli peräänsä  nimillä lauman meitä omin jaloin liikkuvia ja vei meidät  operaatiotilojen käytävään jossa jakoi  meille paikat siellä oleville pyöräsängyille. Jokunen nuori taisi päästä operointihuoneisiinkin. Minä sain paikan kirurgisen työsalin oven pielestä neljän käytävän risteyksestä, joista kaksi vei ulos ja kaksi muuta eri kuvantamispaikkoihin.  Varsinainen näköalapaikka toiminnan hermokeskusliikenteeseen.  Siinä vietinkin sitten seuraavat tunnit iltaan asti.

Siitä ensimmäinen puoli tuntia meni  pelkässä liikenteen ihmettelyssä pyörätuoleja ja paareja tuli ja meni kaikkiin suuntiin lähes yhtenäisenä jonona erilaisten univormujen työntämänä. Ja hoitohenkilökuntaa kiireisin askelin yksin ja kolmen hengen ryhmissä.  Potilaat olivat useimmiten  rauhallisia kuten minäkin, mutta erilaisista tuskista ja niihin liittyvistä äänistä sain kyllä edustavan näytteen.  Sängylle en ollut saanut kehoitusta mennä makuulle, joten istuin sillä räätäliasennossa, etten pitkine koipineni estä ohi soljuvaa ruuhkaliikennettä.

Alle tunnin odotuksen jälkeen paikalle ilmestyi kiireisen oloinen nuorimies joka käski käymään makuulle ja paljastamaan alavatsani. Siihen hän tökkäsi pari kertaa kysyi olenko kuumeinen ja paljonko tökkiminen sattui sekä kauanko akuutti kiputila oli tähän asti kestänyt. Sitten hänen puhelimensa soi, ja hän katosi paikalta siihen puhuen.  Tämä tutkimus oli kestänyt paljon alle minuutin. Siinäpä sitten makoilin ruuhkassa sädehoidon tatuoinneilla koristeltua paljasta alavatsaani esitellen hänen paluutaan odottamassa. Turhaan.

Noin puolen tunnin kuluttua palelin käytävän vedossa jo sen verran, että vedin  housut ylös ja paidan alas sekä nousin taas istumaan, sillä se oli vähemmän kivulias asento.  Noin  15.30 käytävää pitkin kulki tyttö, joka jakoi meille siinä odotteleville sairaalapeittoja kylmää vastaan. Olin lähimpänä porrashuonetta, jossa ihmiset  kulkivat koko ajan ulkovaatteissaan, joten  toimenpide miellytti minua kovasti.  Ensimmäinen pieni inhimillinen positiivinen tilanne  kolkossa ja ahdistavassa kylmässä käytävässä.

Vähän klo 16 jälkeen aloin etsiä paikkaa tarpeillani käyntiin ja  lääkitysaikani pillerirumbaan. Sellainen löytyi viereisestä kirurgisesta hoitosalista, jossa noin parikymmentä akuuttia tapausta odotteli toimenpiteitään tai oli toipumassa niistä.  Joku huuteli hiljaisesti  apua säännöllisesti muutaman sekunnin välein koko sen ajan jonka olin paikalla, kenenkään sinä aikana ehtimättä asian vaikuttaa. Oletan kysymyksessä olleenmahdollisesti narkoosista heräämistilan. Erään vanhemman henkilön luona oli kuitenkin  ihmisiä hänen voivottessaan jatkuvasti ja niin äänekkäästi, että se kuului käytävälle asti silloin kun siinä ei ollut muuta hälyä.  Sitäkin kesti noin tunnin.

Sinä aikana ehdin pohtia hyvin perusteellisesti, kuinka onnellinen olin kun oma vaivani ei ollut, ainakaan toivottavasti, nopeasti pahenevaa  lajia, näin koko ajan miten henkilökunta ponnisteli niiden auttamiseksi, joilla se ilmeisesti oli sitä. Erityisesti lapset ja nuoret näyttivät olevan erituyisasemassa huolenpidon suhteen. Mielestän hyvin aiheellisesti.

Vähän ennen viittä se pikadiagnoosin tehnyt nuorimies kysyi ohi kiiruhtaessaan, onko kukaan käynyt asiaani hoitamassa ja kun sanoin ettei, hän huikkasi käytävän toisesta päästä heillä olevan hiukan kiiretilanne. Luonnollisesti ymmärsin sen, ja ajattelin löytyisikö jostain sellainen henkilö jolta voisin kysyä, saanko mennä välillä kotiin  hoitamaan oman lääkitykseni ja syömään päivän ensimmäistä ateriaa. Silloin vapautuisi hoitojonossa yksi paikka sitä kiireellisesti tarvitsevalle. Luovuin ajatuksesta, sillä se vaikuttaisi liikaa sarkasmilta heidän todellisessa  kiiretilanteessaan, enkä halunnut häiritä henkilökuntaa.

Jälleen lähes tunnin odotusta ja siitä turhautumista. Kukaan ei ollut kertonut minulle , mitä on tekeillä  tai mihin minun pitäisi varautua.  Tässä vaiheessa olisin ollut valmis lähtemään jo kokonaan pois, ellei kunnioitukseni minua vuosia hoitaneen  hienon lääkärin tänne lähettämis päätökseen olisi pitänyt minua paikalla. Kipuisena ja palelevana.  Mietin ahdistaako minua oma tilanteeni vai havaintoni ja tuore kokemukseni kyseisen yhteiskunnan resurssoiman yksikön kamppailusta  toivotonta hoitomäärätarvetta vastaan. Päätin jäädä katsomaan kuinka juttu päättyy.

Sairaalaretkelle lähdöstäni täyttyi jo yhdeksän tuntia, ja aloin tosissani miettimään, pitäisikö kysyä kuinka on tarkoitus pitää odottajat tajuissaan nestevajauksen ja ateriointimahdollisuuden puuttuessa. Onko minulla mahdollisuus pyytää vaimoa tuomaan kotoa lääkkeitä ja eväitä jos odotus edelleen jatkuu kauan. Keskustelin tästä mahdollisuudesta vaimon kanssa puhelimessa, kun paikalle saapui nuori ja tehokkaan tuntuinen naislääkäri.

Hän hoiti tarvittavan tutkimuksen ja päätösenteon siinä, illalla jo hiljaisemmalla, käytävällä nopeasti varmasti ja ystävällisesti sekä kirjoitti  nipun reseptejä mukaaani. Lupasi että saan tulla takaisin jos hänen ohjeensa ja lääkityksensä ei tähän akuuttiin tarpeeseen muutaman päivän kuluttua riitä. Hän myös perusteli järkeen käyvästi, miksi niitä tutkimuksia, joita varten minut sinne alunperin lähetettiin, ei nyt saada tehdyksi.  Kipulääkitykseni määrättiin nyt kuitenkin kuusinkertaiseksi itse käyttämääni verrattuna ja nippu kolmilääkkeitä lisäksi.  Niistä olin vähän jopa mielissäni, koska se nyt pakottaa vaimon harjoittelemaan paluuta autokuskiksi, jos  akuuttia kuljetustarvetta ilmenee, kuten nytkin oli tilanne.

Eli pääsin poistumaan ensiavusta noutamaan tulleen vaimon kyydillä ja sudennälällä varustettuna Prisman suuntaan, sillä siellä oli apteekki vielä auki. Ja mikä tärkeämpää, myös Mäkkäri ja  Minetti.  MacFiest:in ja  Appalsiinijugurttijäätelön  sekä ison kokiksen ääressä oli helppo todeta kuluneen markkinointisloganin syvä totuus ”hyvä ruoka, parempi mieli”

MJK