Pääsin vasta nyt, lähes parikymmentä vuotta digitaalisen
kuvankäsittelyn fotarien työvälineeksi vakiintumisesta, havainnoimaan ja
sisäistämään sen päivittäiskäytön mahdollisuudet taitavissa käsissä. Tähän asti
useimmat näkemäni digikuvajaiset ovat olleet joko valokuvauksellisesti
puolimatkaan jääneitä tai kömpelöitä erikoisuuden tavoittelu yrityksiä.
Filmityöskentelyn tämän päivän huipputasoa en sitten olekaan nähnyt. Tai
ainakaan tajunnut sitä katsovani. Mutta
sen aikaisemmista vaiheista tiedän riittävästi. Valtaosa niistäkin kun
valitettavasti on ollut samantekeviä.
Tätä digi- tai analogista kuvantamista ja sen vaikutuksia
muuhun elämisen tasoomme pohtiessani olen päässyt nyt henkilökohtaisen kantani
suhteen rauhaan. Tällä hetkellä oma käsitykseni siitä on suunnilleen seuraava:
Kehittyminen kumman tahansa työskentelytavan mestariksi on
pitkä ja raskas polku, useimmille käymätön. Vaatimukset poikkeavan laadukkaan
lopputuloksen suhteen ovat monessa suhteessa yhteneväiset ja myös erilaiset.
Niin myös niillä saavutettava lopputulos, niitä mihinkään arvojärjestykseen
asettamatta. Keskeisin ero onkin
juuri matkassa, ja erityisesti sen aikana koettavissa tunteissa. Syy jonka vuoksi juuri aloitinkin tämän
aiheen pohdintani. Siitä tiivistelmä blogini otsikossa.
Jos ohitan tässä blogissa oman intohimoni,
visuaaliskerronnallisen valaisutyöskentelyn, muita merkittäviä erovaisuuksia on
silti aivan riittämiin. Molemmissa
tekniikoissa ne vaativat huipputasolla yhtä paljon harjoittelua ja erityisesti
kokemusta määrättömästi. Harkittua tavoitteellista käsi- ja aivotyötä satoja
tai tuhansia tunteja, riippuen tavoitelaadusta ja lähtötasosta myös. Kummassakin huippulaatu on mahdoton
saavuttaa ilman erittäin vankkaa visuaalista ja viestinnällistä
pohjasivistystä. Ja sen jatkuvaa kokemuksellista kehittämistä. Siihen
digimaailma tarjoaa ennen näkemättömät mahdollisuudet jokaiselle.
Jokapäiväiseen asiakastyöhön riittävä taso onkin sitten vain
valinta- ja ahkeruuskysymys. Siihen digiteknikka on tuonut, pääsääntöisesti
laiskoille ihmisille, liian yleisesti myös ammattilaisten käytössä olevan
oikotien. Helpon tien päässä
olevine vaatimattominen tuloksineen ja tyydytyksineen. Kukapa koneen suorituksista
syvällisesti pääsisikään nauttimaan.
Tämän päivän kamerat ja kuvankäsittelyohjelmat kun ovat kehittyneet
teknisesti niin taitaviksi, että ovat vieneet valokuvaajan tavoittamattomiin
sen taikahetken, johon osa lajin tunnepohjaisesta hienoudesta tiivistyi. Ja latistaneet myös jatkokäsittelyn
tunnekokemukset kirjanpitotoiminnan tasolle. Visuaalisista
lisämahdollisuuksista huolimatta.
En siis halveksi tässä kirjanpitoa, vaan totean sen
prosessin olevan tiedon tarkkaa luettelointia ja järjestämistä, joka vaatii
huomattavan määrän aivotoimintaa ja vaikeidenkin yhtälöiden soveltamista ja
hallintaa. Kuvankäsittelyssä vielä lisättynä visuaalisten elementtien
hahmottamisella ja valintaprosessilla.
Vaativaa työtä, jota arvostan kovasti, ja siinä huipulle pääsevä on
kiistatta todellinen taiteilija ja työn sankari. Mutta sitten on se mentaalinen
ja usein myös vahvuus puoli, jota digitekniikalla kuvaava ei tarvitse, eikä se siksi
ehkä kehitykään muunkaan elämisen mausteeksi. Siinä suhteessa digin keskeinen ominaisuus, ”oho eiku” on
hyvin kaksiteräinen miekka.
Järkyttävän laaja valotusvara raw formaatissa ja kaiken korjattavuus,
lisättävyys, poistettavuus sekä uusittavuus kuvankäsittelyssä pitää useita
stressitekijöitä kyllä loitolla, mutta estää samalla sen vastuullisen kehitysprosessin, joka hopeakuvan
huippulaatua aina edelsi. Kykyjä
ja kokemuksia joiden soisin olevan edelleen osa kuvantajan elämysmaailmaa. Myös valotyöskentelyn osalta.
Oma matematiikkansa ja tekninenkin virtuositetti
filmiaikakauden huippukuvia kyllä edelsi, sitä monimutkaisempi, mitä vaativanpia
visuaalisia ja kerronnallisia tavoitteita kuvilla oli, usein
asiakaslähtöisesti. Laadukkaan
latentin valotuksen aikaansaaminen filmille ja kopiomateriaalille oli ja on
edelleen jatkotyöskentelyn kivijalka. Mikään osa siitä ei ole uusittavissa laukaisuhetken
jälkeen ja ja tieto sen onnistumisesta on saatavissa pääsääntöisesti vasta
silloin kun itse kuvaustilanteesta
ei ole enää mitään korjattavissa. Aikansa huippudiafilmille, Kodacrome, kuvattaessa
Suomessa vasta 2-3 viikkoa laukaisun jälkeen. Siksi täydellinen
valotusmuuttujien hallinta toi
kuvaukseen aivan oman sellaisen lisämomentin, jota digissä ei
käytännössä edes ole, tuskinpa kaivataankaan. Se toi kuitenkin kuvaamiseen oman makunsa ja jännitteensä.
Nimenomaan ammattilaisille, sillä ainuttakaan vajavaista tekniikkaa korjaavaa
toimenpidettä asiakastyöhön ei ollut tehtävissä kehitysprosessin jälkeen.
Erityisesti dialle ja vaativassa asiakastyössä yleistä
monivalaisu- ja valotustekniikkaa käytettäessä hallittavaksi pakollisten
teknisten muuttujien määrä oli hurja. Valotus oli oltava kuvan pinta alan
jokaisella neliäsentillä 1/3 aukon
tarkkuudella tavoitteellisesti oikea
ja samalla lopullinen. Siihen pääsemiseksi kaluston piti olla täysin trimmissä ja kalibroituna myös
omaan silmään. Värihallinta
käsitti esim: emulsiotestit, resiprookkitaulukot ja –testit, objektiivien korjaussuodatukset,
värilämpötilan ja värivirheen korjaukset ja muunnokset, valaisinten
välähdysaikojen korjaukset., latenttiajan värisiirtymät, toimintalämpötilan
balanssoinnit, laboratoriokohtaisen virheen eliminoinnit ja
kuvauspaikan värihäiriöiden poiston.
N. 70 tarkkuussuotimella kuvaustilanteen kameralaukussa ja
huolellisilla omilla testimuistiinpanoilla varustettuna pääsi sellaiseen
tilanteeseen, että myös laukaisuhetken visuaalisille valinnoille riitti
aivoenergiaa. Jatkona olikin sitten se jännittyneisyyden täyttämä odotus
kehitysprosessin kestäessä, useimmiten päivän–pari. Ja palkintona kunnolla
tehdystä työstä ilon ja ihastuksenkin tunteita lopputuloksen tyydyttäessä
asiakasta ja itseäkin. Ja sitten se seikkailu oli ohi. Ja mieli avoinna
seuraavaan koitokseen.
Juuri niitä tunteita joiden synty digityössä joko puuttuu
kokonaan tai syntyy pieninä, lähes huomaamattomina palasina käsittelyprosessin edetessä. Ja tavallisimmin myös keskeytyessä
silloin, kun kyseisen tuotoksen hieromiseen ei enää voi tai kannata käyttää
maksullista työaikaa. Jäljelle jää
ainakin pieni ahdistus siitä ,mitä vielä olisi ollut tehtävissä lopputuloksen
parantamiseksi. Kesken jäänyt
prosessi mieltä ja tunteita kuormittamassa.
On makuasia, haluaako olla huolellisesti pedatusta ja jo
toteutetun seikkailun tuloksesta ihastunut
ja usein yllättynytkin, vai vuorokausia koneen valoa tuijottaen nakerretun kollaasin ylpeä esittelijä. Huippumiehiä kumpikin. Joku tapa sopii toiselle se toinen
toiselle. Molempien suvereeni
hallinta on oikeaa huippuammattitaitoa. Liian iso pala useimmille. Siis
kannattaa iloita siitä, minkä on valinnut. Siinäkin on haasteita loppuelämäksi.
MJK