maanantai 2. lokakuuta 2017

Oikeus omaan kuolemaansa



Lähiaikoina on mediassa ollut taas useita tarinoita itsemurhista, tai niiden epäonnistuneista yrityksistä, joiden seurauksena henkiin jäänyt on silloin passitettu pakkohoitoon päävammaiseksi leimattuna ja sitä vapaudenrajoitustoimenpidettä on hehkutettu hänen auttamisenaan. Minusta asialla on toinenkin, täysin vaiettu puoli, jota olen mielessäni pohdiskellut.  Erityisesti silloin, kun omasta ystävä- ja tuttavapiiristäni joku on päätynyt tuohon tekoon.  Kaikki heistä, jotka tunsin niin läheltä, että tiesin teon taustan, olivat käsitykseni mukaan valinneet itse sen vakaasti harkiten, eikä missään satunnaisessa mielenhäiriössä. 

Tein kerran, kauan sitten, huolellisesti ja ajan kanssa harkiten itselleni arvokartan tärkeimmistä arvoistani. Tarvitsin sitä saadakseni silloin rauhan monien vaikeiden ja elämänkokoisten valintojeni taustatueksi.  Kartasta on ollut minulle usein selkeää käyttöä uusien ongelmien ja valintojen työstövälineenä itselleni.  Arvojeni tärkeysjärjestys ei ole vuosien aikana juurikaan muuttunut, tilanteiden vaihdellessa.   Vaikka olen tehnyt yhteiskunnallisesti keskeisimmän elämäntyöni  muiden ihmisten tavoitteiden tukijana  ja ehkä poikkeavan kiinteässä henkisessä symbioosissa heidän kanssaan, minulle tärkein arvo on silti koko ajan ollut yksityisyys.  Sekä omani, että ammatillisen työkentelyni satojen kanssaoppijoiden.

Tähän yksityisyyteen liittyy vahvasti se suuri eettinen kysymys, että onko ihmisen auttamista, jos hänen, kenties tärkein ja lopullisin yksityinen valintansa keskeytetään tavallaan väkivaltaisesti ja yhteiskunnan sekä lääketeollisuuden keinoilla.  Häntä estetään toteuttamasta omaa vakaata valintaansa.  Sama asia liittyy käsitykseeni laillistetusta eutanaasiasta, jonka kannattaja olen aina ollut.  Siis tilanteessa, jossa lähtijän tahto on todistettavasti ilmaistu mitattavissa olevissa täysissä sielun voimissa, mutta fyysiset rajoitteet estävät häntä toteuttamasta sitä itsenäisesti. Minusta useassa tapauksessa oman lähtönsä  ajan ja muodon päättäminen on sellainen elämään kuuluva perusoikeus, jota sivistyksen nimissä ei saisi ihmiseltä evätä.

Käsitykseni tästä asiasta perustuu paljolti siihen, että ne sellaiset oman fyysisen kuolemansa hetken itse valinneet, jotka tunsin niin hyvin, että minulla on mahdollisuus ja riittävät tiedot heidän valintansa syihin ottaa henkilökontaista kantaa,  eivät missään tapauksessa, edes tekohetkellä olleet mielestäni henkisesti sairaita, tai muutoin holhouksen tarpeessa, vaan älykkäitä, sosiaalisia ja harkitsevia yksilöitä. Heillä on  ollut käsitykseni mukaan erittäin painavat henkiset, fyysiset, sosiaaliset tai  aatteelliset syyt valintaansa. Siksi minusta on omituista, että näin suureen, lopulliseen ja ratkaisevaan tekoon kyenneet saavat leiman henkisen vamman kantajina. Sellaisen, joka  olisi jollain ylihinnotetulla kemikaalilla ajan kanssa poistettavissa.  Samalla, kun toisen ihmisen hengen todistetusti anastaneita, tai sen varmasti aiheuttavia huumeita levittäviä, käsitellään useimmiten täysijärkisinä, usein jopa poikkeuksellisen älykkäinä, eikä passiteta suoraan hoitoon vankimielisairaalaan.

Toinen puoli asiaa onkin sitten nämä ”epäonnistuneet” ja avunhuudoksi tulkittavat itsemurhayritykset. Niissä minua mietityttää se huolellinen ennakkosuunnittelutyö, jolla sellaista huomiota haluava varmistaa ja organisoi, että apu saapuu ajoissa. Mitenkään väheksymättä sitä, että he varmasti ovat tilanteessa, jossa heidän omat keinonsa tai voimansa eivät heidän mielestään riitä siitä selviämiseen.  Siinä lääketieteellinen näkemys heidän, ainakin väliaikaisesti, vammaisesta mielestään saattaakin todella olla oikeassa. Mielen todellinen sairaustila on mielestäni kysymyksessä silloinkin, kun tällainen teko valitaan selkeällä koston tai kenties läheisten haavoittamisen tavoitteella. Minusta on jotenkin mahdoton uskoa, että jos ihmisen lopullinen harkittu päätös on oman kuolemansa tavan ja ajankohdan valinta, hänen järkensä ei riittäisi sen tekemiseen siten, ettei paluuta ole muiden auttamanakaan.

Minusta vapaata omaa tahtoaan ja pitkällistä huolellista harkintaa noudattaen tehty valinta  tällaisen lopullisen ja vain itseään koskevan ratkaisun toteuttamiseksi, on sellaista yksityisyyttä, johon mielestäni luvaton puuttuminen on vääränlaista apua ja inhimillisyyttä. Samoin kuin sen henkinen kriminalisoiminen murha sanalla tai muukaan leimaaminen.  Niitä, jo hämmästyttävän useita kyllin hyvin tuntemiani lähimmäisiä, joiden vaellus tässä inkarnaatiossa on päättynyt itse valittuna hetkenä ja tavalla, pidän edelleen sekä vahvoina, että kyllin rohkeina valitsemaan sen etenemistavan, joka heidän omassa tunne-, järki-, ja  käsitemaailmassaan oli  heille tarkoituksenmukaisin.

Siksi haluan muistaa heidät rohkeina oman tiensä sekä valinneina, että kulkeneina. Vastuullisina omista päätöksistään loppuun asti.  Minusta ne taustalla olleet syyt, jotka johtivat lähtöpäätökseen, ovat juuri sitä yksityisyyttä, joka on jokaiselle sitä jälkileimaamatta suotava.


MJK

1 kommentti: