Olen seurannut innokkaasti menneen vuodenvaihteen
valokuvakilpailuja. Niitä onkin riittänyt joka lähtöön. Useita kymmeniä. On Fotofinlandiaa, Suomen ja Euroopan
vuoden valokuvaajaa, Eisa Masteria, Vuoden Journalistia, Vuoden hääparia, World
Cuppia, jne…….. Lisäksi on jaettu myös maailmanlaajuisesti ja kymmenien eri
valokuva- ja valokuvaajajärjestöjen omia täysmestareita, puolimestareita,
haastajamestareita, vuoden mestareita, kuukauden mestareita, viikon
mestareita…….. Jokseenkin kaikissa
edellisissä kunnianosoitukset,
palkinnot, kultaiset kamerat, mitalit, diplomit ja muutkin luokittelumerkit ja
tunnukset jaetaan periaatteessa vain tekijänsä kuvallisista ansioista.
Pystyn keksimään vain yhden valokuvakilpailemisen muodon,
jota ei ole vielä nähty. Se olisi
kuvakilpailu pelkällä tekstiratkaisulla. Eli voittajaksi valittaisiin paras
selitys siitä, millainen voittajakuva olisi, jos se olisi tehty. Tai vaikkapa
vain idea mitä aihepiiriä olisi kuvattu jos olisi käytetty kameraa. Hyvin lähellä
näitä ratkaisuja ollaankin jo.
Riippuen siitä, mitä genreä valokuvan laajalla kentällä kussakin
kilpailussa arvostetaan. On
selvästi alan kilpailuja, joissa vain aihepiiri tai kohde vaikuttaa
finaalipaikkaan ja jopa lopullisiin palkintosijoihin. Täysin kuvien osaamistasosta riippumatta. On myös niitä,
joissa vain kuvien muka mystinen mitäänsanomattomuus ja täydellinen
sommitteluharmonian tai –jännitteen puute on ainoa tie kultaan ja
kunniaan.
Myös sellaisia valokuvakilpailuja ja niissä palkittuja löytyy
oikein korkojen kanssa, joissa rekvisiitan hankkija, kampaaja, puvustaja,
lokaation hakija ja meikkaaja sekä toisinaan jopa kuvaajasta poikkeava
jälkikäsittelijä ja hänelle kerätyt
sadat samaan kuvaan koottavat tiedostot vaikuttavat lopputulokseen moniverroin
enemmän, kuin se kameraa käyttänyt, joka saa lopputuloksesta kunnian ja
maineen. Minun on vaikeaa
hahmottaa ero sellaisen palkinnon saajan ja elokuvaohjaajien Oscarin välillä,
paitsi että elokuvaan vaikuttaa vielä satakertainen määrä muita lahjakkuuksia
ennen sen julkistamista.
Lisäksi elokuvan ohjaajalla on siinä kuukausien tai vuosien
täysiaikainen ponnnistelu ja valokuvaajalla enimmillään viikon tai jopa
kuukauden. Joissakin
kuvakilpailuissa kaikilla palkituilla mielestäni enintään muutaman minuutin ja
täydellisen sattumanvaraisuuden.
Toisaalla löytyy ilokseni niitäkin kilpailuja, joissa myös
perinteinen valokuva- ja valaisuestetiikka, hallittu kuvasommittelu, sekä
teknisen toteutuksen puhtaus on
loppusuoralle päässeiden kuvien yhteinen nimittäjä. Sellaisia löytyy useammin erityisesti
vain ammattikuvaajille tarkoitetuissa
kansainvälisissä koitoksissa ja myös joidenkin FIAP:in jäsenmaiden
amatöörijärjestöjen perinteisissä avoimissa valokuvataiteen katselmuksessa. Kunkin kilpailun suuntautumiseen ja palkittujen tyylilajiin
näyttää mielestäni vaikuttavan
järjestäjätahon ajallisen perimän lisäksi kunkin kerran jyryn koostumus ja
heidän kuvallinen suuntautumisensa.
Minusta olisi
kilpailuhalullisia valokuvaajia palveleva teko, jos kaikissa valokuvakilpailuissa sitä arvioivien omat
kuva-arvostukset julkaistaisiin muodossa tai toisessa jo ennen kilpailukuvien
sisäänjättöpäivää. Säästyisi paljon turhaa aikaa ja rahaa, kun niitä kuvia ei
lähetettäisi lainkaan mukaan, joiden menestyminen juuri siinä koitoksessa on
täysin mahdoton vain aihepiirinsä
tai genreen sopimattoman jopa
liiallisen osaamistasonsa takia.
Sellaista tilannetta ei ole ainakaan minun näköpiiriini vielä tullut,
jossa jyryn aikaisempi jo tunnettu
kuvien arvostus- ja tyylihyväksyntä olisi
laajentunut kilpailukuvien erilaisuuden vaikutuksesta.
Olen selkeä kuvasuvakki, eli sitä mieltä, että kyllä
maailmaan kaikenlaisia kuvia ja niitä eri perustein arvostavia mahtuu. Suuressa
maailmassa tilanne sen suhteen onkin varsin selkeä. Eri tavoitteisille ja –tasoisille kuville on riittävästi
kunkin tyylilajin avoimia katselmuksia
kilpailuhalullisten kierrettäväksi.
Saman genren samoilla kuvilla kun on taipumus menestyä oman
tyylilajinsa kilpailuissa toisensa
jälkeen. Jonka tarkoituksenmukaisuutta
en ole vielä hahmottanut.
Täällä kotimaassamme kaikki on niin paljon pienempää ja
maltillisempaa, joten luulisi,
että myös ainakin kuvasta leipänsä saavat
kannattavat kaikkien kukkien elinmahdollisuutta samalla pienellä
niitylläkin. Niin ei
kuitenkaan tänäkään vuonna näyttänyt olevan maan arvostetuimmaksi ilmoitetussa valokuvakilpailussa.
Se osoittautui jälleen kerran pelkästään yhden marginaalisen kuvasuuntautumisalan sisäiseksi mittelyksi, jonka
finalistikuvien ansiot tarvitsisivat löytyäkseen jopa pitemmät verbaaliset selitykset
kuin niissä nyt jo mukana oli.
Senkin tarpeellisuutta, että kuvansa saa valokuvakilpailussa laajasti selitellä
jyrylle ja nämä selitystekstit jopa kuviin upotettuina ovat osa lopullistakin
kilpailusarjaa, on minusta aika vaikeaa perustella, ellei sitten kysmyksessä
ole juuri tuo idealla ja aihepiirillä kilpaileminen, johon ei niitä itse kuvia
varsinaisesti enää kaivattaisikaan. Onpa tämä saman kilpailun pääpalkinnon muutama vuosi sitten
voittanut sarja jonka jokaisessa kuvassa oli pääaiheena juuri kyseinen
selitysteksiti.
Jollain tavalla minusta on samalla sekä koomista, että myös
surullista, kun kyseisessä alamme suurtapahtumassa edes 15 palkittavan
finalistin joukkoon ei tänäkään
vuonna vahingossakaan mahtunut
ainuttakaan niiden maailmalla arvostettujen ammattikuvaajien kuvasarjaa, jotka
säännöllisesti ns. putsaavat pöydän kansasinvälissä satojen ja tuhansien kuvien
ammattilaismittelöissä. Siitä
huolimatta, että hekin tähän kansalliseen ”huippulaadun” katselmukseen
kuvakokoelmallaan osallistuivat.
Outoa olisi ajatella , että hyvän valokuvan käsite on avoimissakin laajemmissa
kilpailuissa niin paljon Suomen ”ainoasta
oikeasta” poikkeavaa. Tilanne
muistuttaa minusta sellaista tilannetta, joka urheilussa tapahtuisi jos
piirikunnallisissa kisoissa maailmanluokan menestyjät sijoittuisivat säännöllisesti parinkymmenen
harrastajakuntoilijan jälkeen. Poikkeuksetta.
Minusta olisi
sekä tarpeellista, että valokuvan
kulttuurihistoriallisen
merkityksen arvostamista ja myös taltiointia, jos myös ”arvostetuimman”
kansallisen valokuvakilpailun genrelaji vaihtuisi vaikkapa vuosittan ja se ilmoitettaisiin myös julkisesti
etukäteen. Silloin esille ja
palkinnoille olisi mahdollista päästä
muillakin kuvaajakantän osaajilla, kuin pelkkää kotimaista taidekuvan tämänhetkistä genreä
edustavalla osaamisella. Tai sitten kyseisen ”arvostetuimman” kotimaisen
kilpailun järjestäjätaho,
nimi ja rahoittaja on syytä pitää vain kyseisen valokuvauksen
rajoitetun haaran piirissä.
Valokuvauksen koko kulttuuri on mielestäni edelleen niin valtavasti laajempi kokonaisuus,
että sen näyttäminen kokonaisuudessaan olisi edelleen oman jo perinteisen palkintofooruminsa arvoinen.
Oma kantani kaikkeen kuvilla kilpailemisen toimintaan on se,
että todella hyvällä kuvalla tai
niiden kokoelmalla voi menestyä millä avoimella foorumilla ja jyryllä tahansa,
mutta niihin osallistumisen todellinen merkitys on se taidollinen, ammatillinen ja
inhimillinen kasvu joka on
väistämätön seuraus siitä, kun ponnistelee jatkuvasti ja säännöllisesti yhä
parempiin kuvallisiin suorituksiin.