Tämä vanha klisee Napolista vähän muunneltuna tuli
välittömästi mieleeni tutustuessani ystäväni ja kollegani Tiina Puputin
uusinpaan kirjaan, Valo ja valaisu, niin merkittäväksi tapahtumaksi sen koin.
Kysymyksessä on nimittäin suomalaisen ammatti/
käyttövalokuvauksen historiassa
todellinen merkkipaalu. Yhden ajan loppu ja toivottavasti myös uuden
alku. Tässä muodossa laadukkaan henkilökäyttökuvan tekemiseen tarvittavaa perusvalo/valaisuymmärrystä
ei nimittäin ole ollut äidinkielellämme luettavissa missään painetussa muodossa
ennen tätä teosta. Muillakaan kielillä sitä ei mielestäni ole ollut
löydettävissä näin tiiviinä ja selkeänä kokonaisuutena. Erittän selkeine ja
havainnollisine kuvituksineen. Nyt tämä keskeinen tietopakkaus on kenen tahansa
valokuvaajan hankittavissa, ja omassa tuotannossaan hyödynnettävissä. Siihen liittyvine ristiriitoineen, eli
oletan taas käyvän niin, että ne jotka sitä eniten tarvitsisivat, eivät sitä
edes ymmärrä hankkia ja soveltaa.
Jopa sellaisen oudon ilmiön uskon liittyvän tähänkin teokseen, pitää
olla jo varsin kehittynyt valokuvaaja, ennen kuin kykenee sisäistämään kirjan
jokseenkin jokaisen lauseen sisältämän tietohelmen.
Olen aina omassa opiskelussani käyttänyt työskentelymetodina
alleviivausta tai huomiovärihuopista painottamaan sellaisia merkityksellisiä
lauseita, joiden sisältö on tarkemman pohdinnan ja työssään soveltamisen
arvoista. Tämän kirjan kohdalla se merkintätapa tarkoittaisi käytännössä
jokseenkin jokaisen lauseen painottamista. Vaikka luonnollisesti tiesin kirjan asiatarkistuksen osia
ennakkolukeneena sen tyylin tiiviyden, taiton ilmavuus, selkeys ja avainkohtien
hienovarainen korostus yllätti minut silti positiivisesti. Kuvien painolaadusta
puhumattakaan. Itse asiassa juuri sen onnnistumista jännitin melkein yhtä
paljon kuin oman lapsenlapseni syntymää. Hienoa, että kummassakin tilanteessa
lopputulos oli enemmän kuin
onnellinen.
Täten tämä blogini otsikon lause tarkoittaa minulle sen henkisen taakan lopullista poistumista,
että tämän tiedon pysyvä dokumentointi olisi jonkin tason henkilökohtainen
velvollisuus. Siltä se nimittäin
on toisinaan tuntunut ja myös minulle usein toivomuksina viestitetty. Se on nyt onneksi minua pitemmälle
kehittäen tehty Tiinan ahkeroimana sekä mielestäni todelliseen käyttöönsä erinomaisessa muodossa. Aikaa kestävin
ja teknisesti puhtain kuvin. Aivan erikoisesti arvostan myös niitä varoittavia
esimerkkejä, joiden toivoisin löytävän tiensä lukutaidottomienkin
tajuntaan. Koulutusurani aikana
kun kohtasin todella harvoja lukemansa ymmärtäviä opiskelijoita. Ja lähes yhtä harvoja sitä tosissaan edes
yrittäviä. Enkä usko muutoksen tapahtuvan lukutaitoa lisäävään suuntaan.
Erityisen maininnan haluan vielä osoittaa teoksen
kielen tyylilajin,
maanläheisyyden, johdonmukaisesta käytöstä. Selkeää ja yksiselitteistä lyhyttä,
mutta silti elävää kieltä ja pysyttely tiukasti poissa sivistyssanojen merkityksettömyyksistä.
Samoin on ilo nähdä kuvia, jotka ovat tyylillisesti
ajattomia ja joiden tavoite on ennen kuvaustilannetta sekä määritelty, että
suunniteltu. Puhdasta ja
pelkistettyä tietoa, joka ei vanhene
eri teknologioiden ja genreiden virrassa. Valon, valaisun ja valoilmaisun todellisella taidolla ja keinoilla
kun ei ole mitään tekemistä
muoti-ilmiöiden kanssa. Niiden
hallintaa tarvitaan jokaisen menneen ja tulevankin tyylin toteuttamisessa
puhtaasti ja laadukkaasti. Mikä ei
valokuvaajien valtaosan käyttämällä päiväperhososaamisella toteudu
koskaan. Siihen tyytyvän kuvaajan valtavasta egosta huolimatta.
Siitä sananmukaisesta
vastakkaistyylilajista koin juuri lähiaikoina täysin päinvastaisen
elämyksen. Olin eräässä
juhlallisesti kuratoidun ja sadoista
tarjokkaista jyrytetyn valokuvataiteen toivojen teosten näyttelyavajaisissa, jossa en rekisteröinyt
silmiini ainuttakaan valokuvaa,
joista olisi löytynyt ensimmäistäkään tämän kirjan valoymmärrystä tavoittelevaa
tai edes soveltavaa neliösenttiä tai ainuttakaan tavoitteellisesti painokelpoisen täyden sävyalan
toteuttamiseen tarkoitettua
tallennetta. En väitä, että
valokuvaus olisikaan vain tämän kirjan maailma, mutta siitä olen ehdottoman
varma, että sen tarjoaman tieto/taitopohjan hallinta parantaisi poikkeuksetta jokaisen muunkin
tyylilajin työskentelijän teosten laatua ja ajan hampaan torjuntaa. Edellä
mainitsemani näyttelyn kokoamiselle annan silti arvoa, vaikka se olikin
toteutettu veronmaksajien selkänahasta hankituilla varoilla, joiden keräämiseen
tarvitaan juuri niitä kunnolla toteutettuja käyttövalokuvia ja niiden taitavia
tekijöitä. Luin myös erittäin
huolella saman näyttelyn 66:n a4 sivun luettelon jossa jokainen mukaan
kelpuutettu taiteilija verbalisoi suomeksi teoksensa luonnetta, tavoitetta tai
merkitystä. Kotikielestäni ja
vuosikymmenten alan harrastuneisuudestani huolimatta, useimmista en ymmärtänyt
yhtään mitään, eikä huomion arvoisuuden osoittavaa merkkaushuopistani tarvinnut
kertaakaan edes kaivaa esiin. Erilaisista oudoista sivistyssanoista ja
mitäänsanomattomista määritelmistä
sensijaan sain vuosikymmenen annoksen. Vastuu sisällöstäkin todella sananmukaiseti
siirrettiin täysin katsojalle ja lukijalle.
Siksi toivon koko sydämestäni, että myös se
valokuvaajasukupolvi löytyisi
pian, jolle tämän valokirjan tarjoaman osaamistason huolellinen sisäistäminen
antaa todella vankan sellaisen ammatti- ja valotaidollisen kivijalan, jolta on
hyvä ja turvallista ponnistaa joko käyttö- tai näyttökuvauksen vaativalle
tielle.
MJK
Ps. Vielä kun löytyisi keinot, joilla tämän kirjan tekijä Tiina
Puputti saataisiin motivoitumaan vielä yhden lisävuoden rajuihin ponnisteluihin
kakkos/ jatko-osan tekemiseen
esine- ja miljöökuvauksen valonhallinnasta ja –suunnittelusta. Silloin tämänkin kirjan taidot oppineille löytyisi todella mielenkiintoinen seuraava taso
vielä vankemman ammattivalaisutaidon hyödyntämisessä. Ja myös muille kuin henkilökuvauksen
taitojen tarvitsijolle sekä haasteita, että oma valokivijalkansa. Tarjota median levittämissä esinekuvissa
rehoittavalle täydelliselle laaduttomuudelle valo tunnelin päähän niille,
joiden ymmärrys riittää silloin sen etsimiseen.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista"Koulutusurani aikana kun kohtasin todella harvoja lukemansa ymmärtäviä opiskelijoita. Ja lähes yhtä harvoja sitä tosissaan edes yrittäviä."
VastaaPoistaVoin tunnustaa kuuluvani näihin ensimmäisen virkkeen ei-ymmärtäviin. Siis koulutuksessa saadun kirjallisen tekstin ymmärtämisen puutteessa oleviin. Oppitunneilla kuullun ymmärtäminen ei kuulu tähän. Puhe-ja kirjoitustaito kun eivät aina korreloi.
Tosissaan koetin kuitenkin ymmärtää, etenkin ammattitutkintoja suorittaessani. Siitä todisteena kymmenet, välillä aika tulikivenkatkuisetkin kirjeenvaihdot bloginpitäjän kanssa.
Ahkeruus kovankin onnen voittaa (ja pään pehmentää). Tutkinnot tuli meikäläisen osalta tehtyä, mutta merkille pantavaa on myös se, että tässä blogissa oleva teksti on selkeydeltään ihan eri luokkaa kuin ne kirjalliset tuotteet, joita minä sain eteeni 10 vuotta sitten valokuvaajan ammattitutkinnon kokeisiin valmistauessani. Blogin pitäjän omia arviontiasteikkoja käyttäen ne olivat lähinnä koiranoksennuksia.
Joten koirateemassa pysyäkseni. "Oppii se vanha koirakin uusia temppua – tai ainakin tekee vanhat temput paljon paremmin, kun kovasti harjoittelee." Kyllä tyylistä ja sisällöstä vielä Matin äänen tuntee, mutta käsiala on – jos nyt ei Esaun, niin ihan ymmärrettävää kuitenkin.
Tuosta harjoittelusta on tullut kokemusta kahden oman kirjaprojektini onnistumiseksi viimeiset pari vuotta. Silti olen enemmän kuin helpottunut ja iloinen että verbaalisuuntautuneet ja siinä kehittyneemmät hoitavat tämän hyvien kirjojen teon edelleen. Eli hyvä Timo ja Tiina! Se käsitykseni opiskelijoiden luetun ymmärtämisen kasvavasta puutteesta ei liity omien tekstieni epäkohtiin vaan vuosikymmenten seurantaan sellaisenkin tenttiosaamistiedon totaalista puuttumisesta, jonka on tähänkin asti jo saanut sekä ulkomaisesta ,että kotimaisesta alan ammattikirjalllisuudesta. Opiskelussa jaetun kirjallisuusluettelon lähes mistä tahansa teoksesta. MJK
PoistaPuhunkin vain omasta puolestani tässä luetun ymmärtämisasiassa. Sitä paitsi valokuvaopinnoissani tenteissä ei minulla ole ollut ongelmia, näyttökuvissa sitäkin enemmän – monestakin eri syystä.
PoistaTiinan ja minun kirjani ovat suunnattu aika lailla eri lukijoille. Minun kirjojeni kohde ovat lähinnä valokuvakerhojen amatöörikuvaajat, Tiinan fokus on selvästi enemmän ammattikuvaajien suuntaan. Tämä on tietysti taustat huomioiden luonnollista. Tiina on opettanut työkseen ammattilaisia, minä olen ollut vetämässä lukemattomia kursseja harrastajille.
Mikä on meidän kirjojemme vaikutus valokuvaukselle? Onko tällaisista kirjoista enemmän hyötyä kuin haittaa? Ajatellen asiaa harrastajakuvaajien tai ammattilaiskuvaajien näkövinkkeleistä. Tästä jokaisella on varmaan oma, joillakin jopa täysin varma mielipide. Omien kirjojeni suhteen olen jäävi eikä se ole enää minun asiani muutenkaan huokailla maailmalle lähteneen hengentuotteen perään. Tiinan kirjasta voisin sanoa sen, että uskoisin jokaisen sen lukeneen harrastajan oivaltavan, että valokuvauksessa ammattimainen valon käyttö on jotain ihan muuta kuin suoralla salamalla päin näköä. Mitä muuta mieltä olin Tiinan kirjasta, sen voi käydä lukemassa täällä.
http://timosuvanto.blogspot.fi/2012/11/ympyra-sulkeutuu.html
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaOlen yrittänyt vähän härnätä keskutelua tänne Matin mietteisiin. Hiljaista on ollut, mutta kun aikansa yrittää, niin ahkeruus kovankin onnen voittaa. Lähes päävoiton. Kaikkien nettivalokuvadebattien suola, pippuri ja tabasco Jore Puusa pyörtää pyhät periaatteensa ja antaa palaa huolimatta näistä sanoista, joiden kuvittelin olevan kaiken loppu: "Tästä syystä suljen Järvisen ja Suvannon itseni ulkopuolelle, heistä ei blogissani enää kirjoita sen paremmin minä kuin kukaan muukaan, enkä minä osallistu heidän blogiensa kommenttiosuuden nimettömän susialuman ulvonnan kommentointiin."
VastaaPoistaMatille kommenttina ja tarkennuksena. Pointtini oli se, että seiskakympin seutuvillakin oleva ihminen voi vielä korjata puutteitaan ja ennen kaikkea myöntää sellaisia olevan. Tätä pidän upeana suorituksena. Puutteiden olemassa olo ja etenkin niiden myöntäminen ei ole minun keksimääni, vaan useassa keskustelussa ja sähköpostiviesteissä mainittu asia.
Merkitystäni ammattivalokuvauksen alasajossa on ylimainostettu. Parhaani olen tietysti yrittänyt, jopa SAV:n hallituksessa pari vuotta myyräntyötä työmyyrän lailla tehden, mutta vielä tuo näyttää jotenkin hengissä sätkivän. Liian iso tehtävä näin kapeille harteille. Uutta kirjaa kuitenkin pukkaa, joten vaikka edellinen kirja Digikuvan osto, myynti ja käyttöoikeus ( http://www.docendo.fi/tuote/951-0-34167-3 ) meni tässä suhteessa pahasti reisille, niin ehkä nyt natsaa. Siinä kerron oikeissa kouluissa käyneenä matemaatikkona, fyysikkona, valokuvaajana, tietokirjailijana ja auskultoineena opettajana amatööreille, millaista fysiikkaa ja matematiikkaa on valokuvien takana.
Anteeksi Suvanto, mainitsin sinut kahdella sanalla, mutta selvä... poistan tekstini ja säästän Kalevan kaltaisesi häpeämiseltä.
VastaaPoistaAnteeksipyytämisen taito on tietysti merkki toisen huomioivasta luonteesta tai hyvästä kotikasvatuksesta. Ehkä molemmista. Tosin minulle jäi hieman epäselväksi, miksi keskusteluun osallistumista pitää pyydellä anteeksi.
VastaaPoistaMJK:n kanssa olen ollut kymmenillä yhteisillä kursseilla kohta 40 vuoden ajan. Oppilaana ja assistenttina. Olettaisin hänen jo turtuneen minun aiheuttamaan myötähäpeään.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista"Tarjota median levittämissä esinekuvissa rehoittavalle täydelliselle laaduttomuudelle valo tunnelin päähän niille, joiden ymmärrys riittää silloin sen etsimiseen."
VastaaPoistaTässä voisi toivomuksena Tiinalle siteerata Goethen viimeisiä sanoja "Mehr Licht". Niin tunnelin päähän kuin hallitusti esineiden kylkiin.