perjantai 23. marraskuuta 2012

Nähdä valokirja ja kuolla....




Tämä vanha klisee Napolista vähän muunneltuna tuli välittömästi mieleeni tutustuessani ystäväni ja kollegani Tiina Puputin uusinpaan kirjaan, Valo ja valaisu, niin merkittäväksi tapahtumaksi sen koin.
Kysymyksessä on nimittäin suomalaisen ammatti/ käyttövalokuvauksen historiassa  todellinen merkkipaalu. Yhden ajan loppu ja toivottavasti myös uuden alku. Tässä muodossa laadukkaan henkilökäyttökuvan tekemiseen  tarvittavaa perusvalo/valaisuymmärrystä ei nimittäin ole ollut äidinkielellämme luettavissa missään painetussa muodossa ennen tätä teosta. Muillakaan kielillä sitä ei mielestäni ole ollut löydettävissä näin tiiviinä ja selkeänä kokonaisuutena. Erittän selkeine ja havainnollisine kuvituksineen. Nyt tämä keskeinen tietopakkaus on kenen tahansa valokuvaajan hankittavissa, ja omassa tuotannossaan hyödynnettävissä.  Siihen liittyvine ristiriitoineen, eli oletan taas käyvän niin, että ne jotka sitä eniten tarvitsisivat, eivät sitä edes ymmärrä hankkia ja soveltaa.  Jopa sellaisen oudon ilmiön uskon liittyvän tähänkin teokseen, pitää olla jo varsin kehittynyt valokuvaaja, ennen kuin kykenee sisäistämään kirjan jokseenkin jokaisen lauseen sisältämän tietohelmen.

Olen aina omassa opiskelussani käyttänyt työskentelymetodina alleviivausta tai huomiovärihuopista painottamaan sellaisia merkityksellisiä lauseita, joiden sisältö on tarkemman pohdinnan ja työssään soveltamisen arvoista. Tämän kirjan kohdalla se merkintätapa tarkoittaisi käytännössä jokseenkin jokaisen lauseen painottamista.  Vaikka luonnollisesti tiesin kirjan asiatarkistuksen osia ennakkolukeneena sen tyylin tiiviyden, taiton ilmavuus, selkeys ja avainkohtien hienovarainen korostus yllätti minut silti positiivisesti. Kuvien painolaadusta puhumattakaan. Itse asiassa juuri sen onnnistumista jännitin melkein yhtä paljon kuin oman lapsenlapseni syntymää. Hienoa, että kummassakin tilanteessa lopputulos oli  enemmän kuin onnellinen.

Täten tämä blogini otsikon lause tarkoittaa minulle sen  henkisen taakan lopullista poistumista, että tämän tiedon pysyvä dokumentointi olisi jonkin tason henkilökohtainen velvollisuus.  Siltä se nimittäin on toisinaan tuntunut ja myös minulle usein toivomuksina viestitetty.  Se on nyt onneksi minua pitemmälle kehittäen tehty Tiinan ahkeroimana sekä mielestäni  todelliseen käyttöönsä erinomaisessa muodossa. Aikaa kestävin ja teknisesti puhtain kuvin. Aivan erikoisesti arvostan myös niitä varoittavia esimerkkejä, joiden toivoisin löytävän tiensä lukutaidottomienkin tajuntaan.  Koulutusurani aikana kun kohtasin todella harvoja lukemansa ymmärtäviä  opiskelijoita. Ja lähes yhtä harvoja sitä tosissaan edes yrittäviä. Enkä usko muutoksen tapahtuvan lukutaitoa lisäävään suuntaan.

Erityisen maininnan haluan vielä osoittaa teoksen kielen  tyylilajin, maanläheisyyden, johdonmukaisesta käytöstä. Selkeää ja yksiselitteistä lyhyttä, mutta silti elävää kieltä ja pysyttely tiukasti poissa sivistyssanojen  merkityksettömyyksistä.
Samoin on ilo nähdä kuvia, jotka ovat tyylillisesti ajattomia ja joiden tavoite on ennen kuvaustilannetta sekä määritelty, että suunniteltu. Puhdasta  ja pelkistettyä tietoa, joka ei vanhene  eri teknologioiden ja genreiden virrassa.  Valon, valaisun ja valoilmaisun todellisella taidolla ja keinoilla kun ei ole mitään  tekemistä muoti-ilmiöiden kanssa.  Niiden hallintaa tarvitaan jokaisen menneen ja tulevankin tyylin toteuttamisessa puhtaasti ja laadukkaasti. Mikä ei  valokuvaajien valtaosan käyttämällä päiväperhososaamisella toteudu koskaan.  Siihen tyytyvän  kuvaajan  valtavasta egosta huolimatta.

Siitä sananmukaisesta  vastakkaistyylilajista koin juuri lähiaikoina täysin päinvastaisen elämyksen.  Olin eräässä juhlallisesti kuratoidun ja sadoista  tarjokkaista jyrytetyn valokuvataiteen  toivojen teosten näyttelyavajaisissa, jossa en rekisteröinyt silmiini  ainuttakaan valokuvaa, joista olisi löytynyt ensimmäistäkään tämän kirjan valoymmärrystä tavoittelevaa tai edes soveltavaa neliösenttiä tai ainuttakaan tavoitteellisesti  painokelpoisen täyden sävyalan toteuttamiseen tarkoitettua  tallennetta.  En väitä, että valokuvaus olisikaan vain tämän kirjan maailma, mutta siitä olen ehdottoman varma, että sen tarjoaman tieto/taitopohjan hallinta parantaisi  poikkeuksetta jokaisen muunkin tyylilajin työskentelijän teosten laatua ja ajan hampaan torjuntaa. Edellä mainitsemani näyttelyn kokoamiselle annan silti arvoa, vaikka se olikin toteutettu veronmaksajien selkänahasta hankituilla varoilla, joiden keräämiseen tarvitaan juuri niitä kunnolla toteutettuja käyttövalokuvia ja niiden taitavia tekijöitä.  Luin myös erittäin huolella saman näyttelyn 66:n a4 sivun luettelon jossa jokainen mukaan kelpuutettu taiteilija verbalisoi suomeksi teoksensa luonnetta, tavoitetta tai merkitystä.  Kotikielestäni ja vuosikymmenten alan harrastuneisuudestani huolimatta, useimmista en ymmärtänyt yhtään mitään, eikä huomion arvoisuuden osoittavaa merkkaushuopistani tarvinnut kertaakaan edes kaivaa esiin.  Erilaisista oudoista sivistyssanoista ja mitäänsanomattomista  määritelmistä sensijaan sain vuosikymmenen annoksen. Vastuu sisällöstäkin todella sananmukaiseti siirrettiin täysin katsojalle ja lukijalle.

Siksi toivon koko sydämestäni, että myös se valokuvaajasukupolvi  löytyisi pian, jolle tämän valokirjan tarjoaman osaamistason huolellinen sisäistäminen antaa todella vankan sellaisen ammatti- ja valotaidollisen kivijalan, jolta on hyvä ja turvallista ponnistaa joko käyttö- tai näyttökuvauksen vaativalle tielle.

MJK

Ps. Vielä kun löytyisi keinot, joilla tämän kirjan tekijä Tiina Puputti saataisiin motivoitumaan vielä yhden lisävuoden rajuihin ponnisteluihin kakkos/ jatko-osan  tekemiseen esine- ja miljöökuvauksen valonhallinnasta ja –suunnittelusta.  Silloin  tämänkin kirjan taidot  oppineille löytyisi todella mielenkiintoinen seuraava taso vielä vankemman ammattivalaisutaidon hyödyntämisessä. Ja  myös muille kuin henkilökuvauksen taitojen tarvitsijolle sekä haasteita, että oma valokivijalkansa.  Tarjota median levittämissä esinekuvissa rehoittavalle täydelliselle laaduttomuudelle valo tunnelin päähän niille, joiden ymmärrys riittää silloin sen etsimiseen.

10 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. "Koulutusurani aikana kun kohtasin todella harvoja lukemansa ymmärtäviä opiskelijoita. Ja lähes yhtä harvoja sitä tosissaan edes yrittäviä."

    Voin tunnustaa kuuluvani näihin ensimmäisen virkkeen ei-ymmärtäviin. Siis koulutuksessa saadun kirjallisen tekstin ymmärtämisen puutteessa oleviin. Oppitunneilla kuullun ymmärtäminen ei kuulu tähän. Puhe-ja kirjoitustaito kun eivät aina korreloi.

    Tosissaan koetin kuitenkin ymmärtää, etenkin ammattitutkintoja suorittaessani. Siitä todisteena kymmenet, välillä aika tulikivenkatkuisetkin kirjeenvaihdot bloginpitäjän kanssa.

    Ahkeruus kovankin onnen voittaa (ja pään pehmentää). Tutkinnot tuli meikäläisen osalta tehtyä, mutta merkille pantavaa on myös se, että tässä blogissa oleva teksti on selkeydeltään ihan eri luokkaa kuin ne kirjalliset tuotteet, joita minä sain eteeni 10 vuotta sitten valokuvaajan ammattitutkinnon kokeisiin valmistauessani. Blogin pitäjän omia arviontiasteikkoja käyttäen ne olivat lähinnä koiranoksennuksia.

    Joten koirateemassa pysyäkseni. "Oppii se vanha koirakin uusia temppua – tai ainakin tekee vanhat temput paljon paremmin, kun kovasti harjoittelee." Kyllä tyylistä ja sisällöstä vielä Matin äänen tuntee, mutta käsiala on – jos nyt ei Esaun, niin ihan ymmärrettävää kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta harjoittelusta on tullut kokemusta kahden oman kirjaprojektini onnistumiseksi viimeiset pari vuotta. Silti olen enemmän kuin helpottunut ja iloinen että verbaalisuuntautuneet ja siinä kehittyneemmät hoitavat tämän hyvien kirjojen teon edelleen. Eli hyvä Timo ja Tiina! Se käsitykseni opiskelijoiden luetun ymmärtämisen kasvavasta puutteesta ei liity omien tekstieni epäkohtiin vaan vuosikymmenten seurantaan sellaisenkin tenttiosaamistiedon totaalista puuttumisesta, jonka on tähänkin asti jo saanut sekä ulkomaisesta ,että kotimaisesta alan ammattikirjalllisuudesta. Opiskelussa jaetun kirjallisuusluettelon lähes mistä tahansa teoksesta. MJK

      Poista
    2. Puhunkin vain omasta puolestani tässä luetun ymmärtämisasiassa. Sitä paitsi valokuvaopinnoissani tenteissä ei minulla ole ollut ongelmia, näyttökuvissa sitäkin enemmän – monestakin eri syystä.

      Tiinan ja minun kirjani ovat suunnattu aika lailla eri lukijoille. Minun kirjojeni kohde ovat lähinnä valokuvakerhojen amatöörikuvaajat, Tiinan fokus on selvästi enemmän ammattikuvaajien suuntaan. Tämä on tietysti taustat huomioiden luonnollista. Tiina on opettanut työkseen ammattilaisia, minä olen ollut vetämässä lukemattomia kursseja harrastajille.

      Mikä on meidän kirjojemme vaikutus valokuvaukselle? Onko tällaisista kirjoista enemmän hyötyä kuin haittaa? Ajatellen asiaa harrastajakuvaajien tai ammattilaiskuvaajien näkövinkkeleistä. Tästä jokaisella on varmaan oma, joillakin jopa täysin varma mielipide. Omien kirjojeni suhteen olen jäävi eikä se ole enää minun asiani muutenkaan huokailla maailmalle lähteneen hengentuotteen perään. Tiinan kirjasta voisin sanoa sen, että uskoisin jokaisen sen lukeneen harrastajan oivaltavan, että valokuvauksessa ammattimainen valon käyttö on jotain ihan muuta kuin suoralla salamalla päin näköä. Mitä muuta mieltä olin Tiinan kirjasta, sen voi käydä lukemassa täällä.

      http://timosuvanto.blogspot.fi/2012/11/ympyra-sulkeutuu.html

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Olen yrittänyt vähän härnätä keskutelua tänne Matin mietteisiin. Hiljaista on ollut, mutta kun aikansa yrittää, niin ahkeruus kovankin onnen voittaa. Lähes päävoiton. Kaikkien nettivalokuvadebattien suola, pippuri ja tabasco Jore Puusa pyörtää pyhät periaatteensa ja antaa palaa huolimatta näistä sanoista, joiden kuvittelin olevan kaiken loppu: "Tästä syystä suljen Järvisen ja Suvannon itseni ulkopuolelle, heistä ei blogissani enää kirjoita sen paremmin minä kuin kukaan muukaan, enkä minä osallistu heidän blogiensa kommenttiosuuden nimettömän susialuman ulvonnan kommentointiin."

    Matille kommenttina ja tarkennuksena. Pointtini oli se, että seiskakympin seutuvillakin oleva ihminen voi vielä korjata puutteitaan ja ennen kaikkea myöntää sellaisia olevan. Tätä pidän upeana suorituksena. Puutteiden olemassa olo ja etenkin niiden myöntäminen ei ole minun keksimääni, vaan useassa keskustelussa ja sähköpostiviesteissä mainittu asia.

    Merkitystäni ammattivalokuvauksen alasajossa on ylimainostettu. Parhaani olen tietysti yrittänyt, jopa SAV:n hallituksessa pari vuotta myyräntyötä työmyyrän lailla tehden, mutta vielä tuo näyttää jotenkin hengissä sätkivän. Liian iso tehtävä näin kapeille harteille. Uutta kirjaa kuitenkin pukkaa, joten vaikka edellinen kirja Digikuvan osto, myynti ja käyttöoikeus ( http://www.docendo.fi/tuote/951-0-34167-3 ) meni tässä suhteessa pahasti reisille, niin ehkä nyt natsaa. Siinä kerron oikeissa kouluissa käyneenä matemaatikkona, fyysikkona, valokuvaajana, tietokirjailijana ja auskultoineena opettajana amatööreille, millaista fysiikkaa ja matematiikkaa on valokuvien takana.

    VastaaPoista
  5. Anteeksi Suvanto, mainitsin sinut kahdella sanalla, mutta selvä... poistan tekstini ja säästän Kalevan kaltaisesi häpeämiseltä.

    VastaaPoista
  6. Anteeksipyytämisen taito on tietysti merkki toisen huomioivasta luonteesta tai hyvästä kotikasvatuksesta. Ehkä molemmista. Tosin minulle jäi hieman epäselväksi, miksi keskusteluun osallistumista pitää pyydellä anteeksi.

    MJK:n kanssa olen ollut kymmenillä yhteisillä kursseilla kohta 40 vuoden ajan. Oppilaana ja assistenttina. Olettaisin hänen jo turtuneen minun aiheuttamaan myötähäpeään.

    VastaaPoista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  8. "Tarjota median levittämissä esinekuvissa rehoittavalle täydelliselle laaduttomuudelle valo tunnelin päähän niille, joiden ymmärrys riittää silloin sen etsimiseen."

    Tässä voisi toivomuksena Tiinalle siteerata Goethen viimeisiä sanoja "Mehr Licht". Niin tunnelin päähän kuin hallitusti esineiden kylkiin.

    VastaaPoista