torstai 14. marraskuuta 2019

Juhlahetki


Läppärini hörähti saapuneen sähköpostin merkiksi. Sain vahvistuksen sille, että tekeillä oleva kirjani painetaan.  Tunneryöppy yllätti minut monella tavalla. Ensin tuli ilo, helpotus ja suuri kiitollisuus kirjan kustantajaa kohtaan.  Sitten mieleni valtasi tieto nyt kasvaneesta  sisältövastuustani ja tinkimättömästä valmistumisaikataulusta.  Jatkossa koin ahdistusta voimieni riittävyydestä siihen. Hetken jopa epäuskoa. Kykenenkö vastaamaan kyllin laadukkaasti  nyt oikeutetuiksi muuttuneisiin  odotuksiin. Tähän asti teksti on ollut vain omaa jäsentelyä valitsemani elämäntehtävän suorittamiseksi kunniallisesti ja rehellisesti.

Kirjani syntytarina ei ole projekti, vaan prosessi. Puolen vuosisadan valmistautuminen ja  neljään kertaan jo kirjoittamani sisältö.  Joka kerta erilaisena. Minun on nyt kuitenkin kirjoitettava se uusiksi vielä kerran.  Siksi, että ymmärrykseni aiheesta on jälleen syventynyt, kuten jokaisen aikaisemmankin kerran väleissä.  Jokainen työstäminen kirjalliseen muotoon on tuottanut aina tarkennusta myös sisältöön.  Se on muuttunut niissä aina edellistä versiota selkeämmäksi ja jopa luettavammaksikin. 

Viimeiset viisi vuotta olen harjoitellut tavoitteellisesti kirjallisen ilmaisuni puhdistamista. Sen sivujuonteena olen saanut myös sanomani sisällöllistä kypsymistä.  Toivomani ja tavoittelemani taitotaso on silti karannut koko ajan edelläni yhä kauemmas kunkin kirjoitushetken osaamisestani. Aloitan nyt jälleen urakan, joka tänään tuntuu lähes ylivoimaisellta. Yksi täysi kierros jo sisäistämääni raakatekstiä ja loppuvuosi sen editointia yksin ja toimittajan auttamana.

Tunne on silti juhlallinen.  Asia, jonka syvällinen ymmärtäminen on ollut aikuiselämäni punainen lanka ja tinkimätön viitekehys, tulee oikeasti siirtymään pysyvään muotoon.  Sellaisten ulottuville, jotka ehkä löytävät siitä uusia virikkeitä omille pohdinnoilleen. Minulla ei ole enään mitään paineita edellyttää lukijoiden olevan kanssani samaa mieltä tai pitävän sitä ainoana totuutena.  Miksi se muuttuisi nytkään sellaiseksi, kun se on koko pitkän syntyhistoriansa ollut vain minun käsitykseni ja tavoitteeni. Minulle elettyä totta, mielestäni myös  perustellusti.

Kallisarvoisia painettuja sivuja en aio täyttää edellisten versioitteni taustatiedoilla, taulukoilla ja tutkimusraporteilla, enkä käsityksilläni omistani poikkeavien työskentelytapojen puutteista.  Sellaisia etsivä löytää niitä muista opetus- ja oppimisprosessia käsittelevistä teoksista. Tulen kykyjeni rajoissa keskittymään kertomuksiin ja johtopäätöksiin tapahtumista, jotka aiheuttivat minussa henkilökohtaista merkityksellistä oppimispohdintaa.  Sellaista, jossa löytämiäni tapoja ja keinoja kokeilin sitten oman opetus- ja oppimisfilosofiani kehittämiseen. Prosessiin, joka on edelleen kesken, yhtenä eläkeläisen altzheimerintorjuntavälineenä.  Jos kirjani toimii jatkossa myös erilaisten virikkeellisten ajatusten herättäjänä joillekin, se on ollut syntyponnistelujensa ja painoprosessinsa arvoinen. 

Velvollisuuteni kirjoittajana on nyt synnyttää uskottava tarina. Kertoa ja kuvailla haaveeni  oppimisilmapiiristä, jossa tiedon, taidon ja tunteiden välittämis- ja kokemisvalmiudet  ovat merkittävästi edellisten sukupolvien keinoja realistisemmat.  Lisäksi sisällyttää tarinaani se ilo ja kunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat mahdollistaneet minulle taloudellisesti nyt tämän etuoikeutetun tilaisuuden.  Yrityksen muuttaa lakisääteistä ankeaa oppivelvollisuutta edes vähän iloisemmaksi ja halutummaksi oppimisoikeudeksi ja -iloksi.  Jokaisen itselleen onnistuneen oppimistapahtuman kokeneelle henkilökohtaiseksi juhlaksi.


MJK

maanantai 14. lokakuuta 2019

Kirkas välähdys

Jokin viikko sitten havahduin hereille unenpöpperöisenä kesken tv:n aamuohjelmassa käynnissä olevan  haastattelun. Kohteena oli Aalto yliopiston tutkijatohtori Frank Martela ja aihepiirinä ihmiselämän tarkoitus. Jokaista varmasti kiinnostava aihe. Se, jota minäkin olen vuosikymmeniä pähkäillyt suuria ja pienempiä valintojani perustellakseni. Tästä haastattelusta sain sen ymmärtämiseen yhden perustavaa laatua olevan jäsentelyn. Mielestäni kirkkaan kultajyvän.

Se on ehkä vain osatotuus, vaikka tähän asti kokemistani selkein ja täsmällisin. Kovin iloinen olen, että senkin sisältö, vaikkei ehkä tarkasti sanamuoto, saavutti korvani. Jopa ilman nykyisin käyttämiäni elekronisia vahvistimia. Lisäksi se toimi katalysaattorina monelle muullekin, minulle tyypilliselle, pohdinnalle. Ja toimii edelleen. Ehkä loppuelämäni.

En tiedä, missä iässä kukin ihminen alkaa kulkea tietoisesti sitä tietä, minkä hän on omakseen valinnut, löytänyt tai joskus vain joutunut. Oma elämäntieni on ollut kauan sen tietoisten tavoitteitten ja tekojen etsintää ja useiden lyhyiden harharetkien pirstomaakin. Ilokseni huomasin vasta nyt, että sen kantava perussävel on pysynyt mukanani jo lapsuudestani asti. Siitä nöyrä kiitos vanhemmilleni ja sisaruksilleni, kaikki jo edesmenneitä. Nyttemmin ymmärrän heidän esimerkkinsä arvon, vaikken saakaan koskaan tietää, käyttäytyivätkö he siten harkitusti vai luonnollisuuttaan.

Olen usein miettinyt selitystä meidän iäkkäämpien rauhalliseen tasapainoon, verrattuna tietään vielä etsivien kiihkeään kiirellisyyteen vaihtoehtojaan kokeillessaan. Muutosta haetaan jopa ennen kuin on edes ehtinyt kulloisenkin valintansa ja olotilansa ytimeen. Ennen tietoa kaikista sen ominaisuuksista ja niiden sopivuudesta omaan elämäänsä. Tai sisäistettyä tietoa siitä, ettei se ainakaan ollut oikea tie. Tänään minusta tuntuu siltä, että ikä ja kokemukset sekä niistä kertynyt palaute ovat ehkä merkittävin käyttökelpoinen tietopankki itselleen ja ympäristölleen oikean harmonian valintaprosessissa.
Sen oleellinen piirre on mielestäni se, että jokaisen jokainen aikaisempi kokemus, teko tai ajatus on  erinomainen tiedon jyvänen uuden ja mielekkäämmän tien valinnassa.

Olen usein havainnut ja itse kokenutkin sen ahdistuksen, joka syntyy siitä, ettei joissain tilanteessa ole tehtävissäkään muita kuin huonoja tai vielä huonompia valintoja. Silloin minua ainakin on lohduttanut tieto, että nekin tiet ovat tarpeen sen kyvykyyden hankkimiseksi, jolla osaa ja saa valita oikein tarjolla olevista hyvistä vaihtoehdoista. Liittymättä mitenkään alussa mainitsemani tohtorin näkemykseen, olen varma, että myös ongelmat, suuretkin, ovat ihmiselämän aivan keskeinen kasvun aiheuttaja ja oleellinen osatekijä korkeamman iän mahdolllistaman rauhan saavuttamisessa.

Palatakseni vielä tämän blogin virikkeenä olleeseen Martelan haastatteluun, se hänen jäsentämänsä kirkas viesti, jonka siitä kuulin, vaikken ehkä tarkasti juuri tässä sanamuodossa, oli " ihmisen elämän tarkoitus on tehdä itselleen merkityksellisiä tekoja siten, että niistä voi tulla merkityksellisiä myös muille".

MJK

lauantai 5. lokakuuta 2019

Palautteesta



Vietin jälleen aikaa yhteiskunnan terveydenhoidon letku-ja piuhaspagetin jatkeena. Siksi minulla oli öisin tilaisuus häiriöttä mutustella ajatuksiani oppimisprosessista. Tämän hetkinen käsitykseni on, että se kulminoituu tasan ja tarkasti ilmiöön nimeltä palaute.

Palaute on todella pieni sana kuvaamaan sitä rajatonta ilmiöiden kirjoa, josta siinä on koko laajuudessaan kysymys. Kaikkea Hesarin kriitikkopalstan kärkevyydestä juuri syntyneen ensimmäiseen turvalliseen sylikokemukseen. Palautteiden täydellistä kirjoa en osaa edes määritellä. Sen tärkeydestä ihmisen kasvulle sain silti kuviteltua jo pienen otteen.  Nyt määrittelen sen mielessäni suunnilleen saman laajuiseksi kuin sanan viestintä. Jokseenkin kaikki ihmisen tuottamat asiat, esineet ja teot ovat viestintää jollekin tai jostakin. Ehkä kaikki ihmisen kokemat tunteet ja ajatukset, usein teotkin, ovat tulosta hänelle kertyneestä tai syntyneestä palautteesta.  Itse asiassa, mielestäni ihmisen koko elämä koostuu siitä, miten hän käsittelee mielessään ja soveltaa saamiaan ja keräämiään palautteita.

Sen takia palautteitten anto- ja vastaanottoprosessi ansaitsisi  aivan ratkaisevasti suuremman aikamäärän ja suunnittelun  kaikissa oppimis- ja kasvuprosesseissa, kuin mitä siihen käytetään.  Se on taito kuten muutkin henkiset kyvyt.  Siksi sen sisällön laatua, kuten tehoakin on opiskeltavissa ja harjoiteltavissa. Sekä antajan, että vastaanottajan asemasta ja tarpeista käsin.  Palaute, syvällisenä ja keskeisenä tunneprosessina, vaatii toimiakseen myös jatkuvaa ja usein pitkääkin inhimillistä kehittymistä sekä antajalta että vastaanottajalta. Siksi ehkä vanhempiin ihmisiin liitetään niin helposti "vanhuus ja viisaus" leimoja.  Kuten lapsiinkin "kunhan se tuosta vähän kasvaa" leimoja. Yöretkilläni, sairaalan rauhassa, kirjoitin muistiin kymmeniä sivuja uusia irtoajatuksiani tästä aihepiiristä. Nyt työstän niitä edelleen tätä oppiprosessin aihepiiriä laajempana käsittelevää kirjaani varten, jonka julkaisemiseen en vielä ole löytänyt taloudellista mahdollisuutta.

Useimmat meistä ovat omalla opintiellään havainneet  rajattoman monta tilannetta, joissa tulos on ollut tavoiteltua huonompi vain puutteellisen palautteen anto- tai vastaanottotaidon vuoksi. Puhumattakaan lukemattomista, mutta aiheettomista negatiivisista tunnekokoemuksista kaikille siinä tilanteessa läsnä olleille.  Kouluttajan työssä tämän taidon laadukas käyttö on minusta kaikkein keskeisin työväline. Valitettavasti se on myös mahdollisuus ja vaara sen soveltamistaidottomuudella aiheutettuihin ja joskus koko elämän mittaisiin taito- ja tunnevammoihin.  Jostain syystä minusta tuntuu, että juuri Suomessa tämä on aivan erityinen ongelma. Siis palautekyvyttömyys puolin ja toisin. Muita kultuureita en tosin tunne niin syvällisesti, että pystyisin asiaa vertaamaan. Yli 70 vuosikymmentä maamme koulutusjärjestelmää kaikissa mahdollisissa rooleissa kahlanneena, uskon käsitykseni sen puutteista tältä osin olevan vähintään todennäköinen.

Räikeimmin minusta nämä palautteen anto-ja vastaanottopuutteet ilmenevät, erään suurvallan päämiehen lehdistotilaisuuksien lisäksi, somen keskustelupalstoilla. Se on mielestäni hyvin surullista, kun ajattelee kyseisen median ennen näkemättömiä rakentavia mahdollisuuksia käyttäjiensä  kyvykkyyksien lisäämisessä omaan elämänhallintaansa ja ammattitaitoonsa. Pieni opinhaluinen ihminen ei ole milloinkaan ennen ollut näin valtavien palautemahdollisuuksien äärellä. Hän ei ole koskaan ennen ollut näin monihedelmäisen hyvän ja pahan tiedon puun juurella.  Siksi puuhaan someen tällä hetkellä omaan kollegaryhmääni sellaista vertaiskeskustelusomeryhmää, joka voisi myös toimia heidän työvälineenään oman ammatillisen ja inhimillisen kehityksensä rakentamisessa. 

MJK  



tiistai 3. syyskuuta 2019

Ainoa, mikä ei ole muuttunut.


Tänään 1.9.2019. on kulunut tasan puoli vuosisataa myös koulutukseen tarvittaessa keskittymään pystyvän yritykseni avauspäivästä.  Sen, jonka perustin voidakseni käyttää haluamani työajan valokuvaajien ammatilliseen tukemiseen ja auttamiseen heidän itse valitsemalleen osaamistasolle. Sillä tiellä olen edelleen. En enää 24/7, mutta vaihdellen 1-18/7.

Yritykseni ajankäyttö, juridinen muoto, tilat ja toiminnan päivittäinen painopiste on muuttunut dynaamisesti kymmeniä kertoja näiden vuosien aikana.  Joskus se on ollut yhden ihmisen vinttikomero, toisinaan lähes tuhat neliötä alan oppimiselle pyhitettyä ja rakennettua  tilaa.  Joskus se on ollut vain päässäni itävä vakaumus oman valintani tärkeydestä ja toisinaan yli kymmenen hengen taloudellisen toimeentulon takaaja. Joskus, onneksi hyvin väliaikaisesti,  kukaan ei ole tarvinnut yritykseni palveluja, joskus kuulijoita ja kanssaoppijoita on ollut läsnä useita satoja.  Ammatillisen identiteetin ja sen virallisen symbolin, yhteiskunnan legitimoiman tutkintotodistuksen, on rakentamani osaamisorganisaation kautta tai tuella saanut jo useat sadat ammattivalokuvaajat.

Kulunut puoli vuosisataa on ollut valokuvaajille ammatillisesti, teknisesti, visuaalisesti ja taloudellisesti todellista muutosten myllerrystä.  Aloittaessani koulutustyöni, valtaosa ammattikuvaajien tuotteista  ja palveluista oli käsin tehtyä mustavalkoista hopeakloridi ja -bromidi todellisuutta sekä siihen liittyvää teknologiaa. Tosin myös mystifioituna pisaralla  pimiön punaista valoa. Lisättynä itse kohteeseen vaikuttavalla tavoitteellisella manipulaatiolla.  Taitava ihmistuntija, kohtuullinen sommittelija ja taiteellistieteellisesti kemiallisen jatkoprosessin hallitseva valokuvaaja oli vielä silloin sekä arvostettu, että taloudellisesti menestyvä. Silloinkin, kun hän hallitsi erinomaisesti vain osan näistä avuista.

Vaatimukset ja osaamissisällöt ovat vaihtuneet jo moneen kertaan kuten valokuvaajan identiteettikin.  Myös koko kuvantamisen teknologia on tänään täysin eri kuten ammattiin kulkeutumisen reittikin. Vielä 60 luvulla tyypillisin tie menestyvään uraan kertyi vakavasta harrastuneisuudesta ja innostuksesta, usein sopivan yhteisön, esim. kameraseuran tukemana.  Varsin usein se muodostui syntymisestä alan perheeseen tai liittymällä sellaiseen ns. reittä pitkin. Vakavaa ja luotettavaa työelämän ammattitaidon jakajaa ja sen mittaamistapaa ei silloin ollut juurikaan tarjolla, paitsi ulkomailla. Se reitti oli kuitenkin vain  hyvin harvojen ja merkittävät taloudelliset resurssit omaavien käytettävissä.

Tänään tilanne on monella tavalla täysin käänteinen. Valokuvaajan "ammattitaitoa" hyvin vaihtelevin tavoittein ja arvoin kauppaavia oppilaitoksia on maassamme  parisenkymmentä. Ammatin etäopiskelumahdollisuudet ovat tänään rajattomat niin taloudellisesti kuin sisällöllisestikin ja koko maailman laajuisina netin kautta.  Monenlaista ja hintaista tutkinto- tai menestysdiplomia on saatavilla lähes sillä, että pääsee fyysisesti olemaan läsnä  ns. tutkintotilaisuudessa tai maksaa "kilpailun" osallistujamaksun. Tiedon valtatie tuottaa koko ajan laumoittain uusia "moniosaajia" ilman mitään yhteistä tai sovittua kontrollia edes alan ainoan yhteisen ja muuttumattomana säilyneen elementin ymmärtämisestäkään. Valon. Se on hyvin surullista.

Painotin jo 60 luvulla kaikessa opetuksessani valokuva-ammattilaisen keskeistä velvoitetta kunnioittaa ammattinimikkeensä hallitsevaa määrettä, valoa. Valon kautta ja kanssa työskentelystä on nimenomaan kysymys.  Valosta kaapuna, siveltimenä tai jopa veitsenä. Sen avulla ilmaistavista muodoista ja tunteistakin.  Sen luomista realiteeteista ja mahdollistamista unelmista. Havainnollistin jatkuvasti miten tekniikka  ja kuvantamisen menetelmät  tulevat varmasti muuttumaan nopeasti ja säännöllisesti koko heidän elämänsä ajan. Siksi ainoa pysyvä työväline, jonka mestarilliseksi hallitsijaksi kannattaa opiskella ja kehittyä on valo.  Kuluneet vuosikymmenet niiden ammattilaisten uran havainnointia jotka sen ovat sisäistäneet, on osoittanut myös käytännössä, että  se on ollut aivan keskeinen menestystekijä kaikilla mittareilla.  Tietysti vain siinä tilanteessa, että asianomaiset ovat myös pitäneet huolta muuuttuvien menetelmien jatkuvasta päivittämisestä työssään.

Olen seurannut aina ja edelleen lähes päivittäin sekä kansainvälisen ammatillisen pätevöitymisen, että valokuvilla tapahtuvan kilpailemisen trendejä ja säännöstöä sekä konsultoin niistä omille kontaktiryhmilleni.  Valon hallittu osuus ja osaaminen on siellä edelleen pomminvarma ja ainoa menestyksen avain.  Muotien nopeasti muuttuessa siellä voi satunnaisesti pärjätä uudella kikalla, tekniikalla tai idealla, mutta todellinen kestomenestys perustuu aina valon ymmärtämiseen ja käyttöön. Siksi minusta on niin surullista ja turhauttavaa nähdä jatkuvasti sellaista superlatiiveilla pullistelevaa kaupallista koulutustarjontaa valokuvaajaksi aikoville, jonka näytekuvista huokuu täydellinen valottomuus, tai, mikä vielä pahempaa, täydellinen laaduton valosekamelska. Se on aivan yhtä järkyttävä ilmiö kuin olisi musiikkiopisto, jonka omista oppilaskonserteista puuttuisi täysin nuottien, rytmin, tahtilajien ja melodoioitten hallinta, ja konsertti olisi epävireessä olevien soittimien tuottamaa auditiivisen saasteen levittämistä.

Tämän valokuvallista vastinetta, "valovisuaalista saastetta" vastaan toimivilla kunnon ammattilaisilla olisi tässä edelleen sellainen loputon työmaa, jonka kyisen pellon loputon kyntäminen on ollut minun keskeisin työmaani menneen puolen vuosisadan ajan. Nykyisessä koulutusviidakossa on myös varmasti tilaa nimenomaan laadukkaaseen valonkäyttöön keskittyvälle  ja kykenevälle toimijalle.

MJK

Ps.  Salossa on auki vielä 8.9. 2019 asti Stefan Bremerin retrospektiivinen näyttely, joka osoittaa loisteliaasti ja kiistattomasti sen seikan, etteivät ammattivalokuvaus ja valokuvataide ole eri asioita silloin, kun niitä toteuttaa todellinen osaaja.  Veturitallin näyttelyn näkeminen on jokaiselle oikealle valokuvaajalle selkäytimeen asti painuva elämys. Arvostan suuresti.

sama


torstai 27. kesäkuuta 2019

Talo 41 v. ja 3 kk. kotinani.



Viimeinen yö tässä kodissa. Huomenna tiedän, miltä tuntuu tulla tänne vain töihin. Jatkamaan talon myyntikunnostusta. Olen tehnyt sitä nyt yli 5 kuukautta. Yhtään ostotarjousta ei ole vielä saatu. Eipä tosin ole ostajiakaan nähty. Näin suuri talo ei ole monenkaan toivelistalla. Kuntotarkastaja  laski menneellä viikolla lämmitettäviksi lattianeliöiksi 381. Autotalli, parvet, vintit ja parveke päälle. Bruttokoko siis 450 m2 luokkaa. Jokainen neliö täynnä muistoja. Onnellisia ja kipeitä, rauhaa ja kuumeista puurtamista. Jatkossa vain jälkimmäistä. Väistämättömään myyntihetkeen asti. Luopumisen surutyö on silloin tehty. Neliöitä en varsinaisesti jää kaipaamaan, vaan niiden mahdollistamia henkisiä ja toiminnallisia resursseja.

Tämä ei ollut minulle vain talo. Sen jokainen hirsi, lauta ja ikkuna oli minulle sekä haaste, että mahdollisuus. Rakentaa jotain, jolla oli merkitystä. Hakata lukemattomia nauloja ja vääntää ruuveja puun neitseelliseen ja tuoksuvaan pintaan. Levittää kymmeniä litroja lakkoja, maaleja, liistereitä. Monen kokoisilla ja karheuksisilla teloilla ja siveltimillä. Kaivaa maan alla saunaan lisäkorkeutta kovaan saveen ja huojua katon harjalla galvanoitua peltiä säältä suojaamassa.  Ikuinen projekti raskasta työtä ja myös sen suunnittelun iloa. Kotitaloni ei ollut minulle  esine, vaan elävä ja hengittävä kumppani. Vaativa ja palkitseva.  Tästä luopuminen ei tapahtunut vapaaehtoisesti, vaan järjen äänen vuosia hokeman hiljaisen hyväksymisen kautta. Surullisena, mutta kiitollisena. Siirtymänä hallitusti tilaan, jossa ei eletä enää suurten tavoitteitten, vaan käytössä olevien voimien ehdoilla.

Oletin, että olen monivaiheisessa elämässäni jo kokenut jokseenkin kaikki tarjolla olevat tunteet. Olin taas väärässä. Lopullisuus tässäkin asiassa on silti eri tavalla syvää kuin odotin.  Osasyynä lienee luultavasti nyt samanaikainen elämäni usean eri sektorin saattohoitoon verrattava tilanne ja olosuhde.  Tulee olemaan todella mielenkiintoista seurata päänsä siirtymää niin monen vastentahtoisen henkilökohtaisen ilmiön hyväksymistilaan.  Jokaisen kauan ja intensiivisesti  eläneen kohtaama vanhuus on todella oman mielenkiintoisen kokemuksensa arvoinen omalla tavallaan. Ainakin sellaiselle, joka jaksaa ja haluaa löytää siitäkin kaiken oppimisen arvoisen.  Toivottavasti se on viimeinen tarpeeni, jonka saan pitää oman hiljalleen rapistuvan tajuntani käytössä. Jatkossakin.

Onneksi seikkailut eivät ole sidottuja mihinkään ikään, ne ovat vain erilaisia.

MJK



sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Invantaariolukuja ja -ajatuksia



25.2. 2019. Klo 03.58. Eilen, Matipäivänä, oli elämäni 27759 päivä. Arvostamani kolleega kertoi, miten synttäripäivä tässä iässä lasketaan. Enää ei sanota, että on taas vuoden vanhempi, vaan että on 365 päivää vähemmän aikaa toteuttaa niitä asioita joita haluaa vielä ehtiä tehdä. Ihmekös, että  ilmassa oli kiireen tuntua. Maalaamista, siivoamista, pakkaamista, kantamista, kuljettamista, muuttovaraston täyttöä.  Hiljaisella tahdilla, mutta kauan. Huomisia myyntikuvauksia varten on kotimme saatava näyttämään sopivan tyhjältä ja siistiltä. Kodin meikkauspuuhaa jatkuu vielä ensi yönäkin. Sen lisäksi, kun käyn viemässä tyttären perheen lentokenttäbussille yöllä tähän samaan aikaan.

Tänään puoleen päivään mennessä olen taas pankin toiveasiakas. Eli heille velkaa yli 300 000. Lainanhoitokuluja siitä kertyy yli 300 kuussa. Toivottavasti ei kauan, vain tämän talomme myyntiin asti.  Uuden kotimme kaikki asumiskustannukset  jäävät onneksi alle nykyisemme pelkän tonttivuokran. Lattianeliöthän putoavat tietysti kolmasosaan, ilmakuutiot viidesosaan ja työhuoneeni koko  kymmenesosaan. Paitsi siellä hengitettävissä olevien ilmakuutioitten osalta. Ne vähenevät alle kahdeskymmenesosaan. Rakastamani henkinen ja fyysinen avaruus katoaa sieltä muistoihini.

Se tarkoittaa kouriintuntuvasti ja henkisesti sitä, ettei meillä enää koskaan pidetä ryhmille koulutusta, valokuvaajien pikkujouluja, purjeitten kunnostusta, isoa kirjahyllyä, purjelaivamallikokoelmaa, kameravitriiniä, studiovalaistusta, video- tai muotokuvastudiota.  Tamän talon resursseista ja tunnelmasta yli neljän vuosikymmenen ajan iloinneena, mieleni on luonnollisesti haikea. Vaihdoin eilen tulostimiini uudet värijauheet. Ne mahtuvat uuteen työhuoneeseeni Macin, pienen kirjahyllyn, työtuolin ja vaatekaapin lisäksi.  Nyt on todellinen aika inventoida myös pääni. Pohtia mikä on tärkeintä, jota tulevilla tila- ja elinaikaresursseillani on tehtävissä.

Synttärionnittelujen määrä fb:ssä sai minut taas sekä onnelliseksi, että nöyräksi. Vaikka tiedänkin, että kyseinen verkko suorastaan pakottaa ihmisiä toistemme merkkipäivien huomioimiseen.  Silti niin monen kanssakulkijani nimi ja onnittelukommentti tuntuu jotenkin liian yltäkylläiseltä.  Nyt tuntuu konkreettisesti siltä, että se toteutunut pienikin auttamis- tai virikeosuuteni heidänkin elämänsä kulkuun, on nyt lopullisesti takana. Niin toiminnallisesti kuin ajallisestikin.

Olen tänään sanomattoman iloinen siitä, että olen jaksanut opiskella lähivuodet kirjoittamista. Vähän kerrallaan ja rauhalliseen tahtiin. Tulos ei ole hääppöinen, mutta selvää kehitystä on havaittavissa. Tärkeimpänä ehkä se, että kynnys aloittaa säännöllinen sanojen naputtelu koneelle on lähes kadonnut .  Kaikki kolme kirjaani etenevät koko ajan öisin vähän kerrallaan ja se neljäskin toisinaan.  Mikään niistä tuskin valmistuu koskaan painokuntoon. Niiden keskeinen funktio tässä tilanteessa onkin selkeä altzheimerintorjunta.  Sanoja, varsinkin ihmisten ja asioiden nimiä, häipyy jo koko ajan mielestäni hälyyttävällä nopeudella.

Minulle tyypilliseen tapaan, jonkinlaisen hyödyllisyyden ja mielekkyden säilyttäminen  ajankäytössäni on nyt keskeinen tavoite.  Tämän kevään ja kesänkin ajan sen kiireellisyysjärjestys  on jo ratkaistu.  Muutto ja myyntiprosessi, niin kodin, verstaan kuin laivojenkin osalta täyttää remontteineen jokaisen valveillaolo- ja jaksamistuntini  niin pitkälle eteenpäin kuin on ennustettavissa.  Siihen yleiseen ilmiöön, mitä nyt tekisin, tuskin koskaan tulen tutustumaankaan

Silti tämä kirjoittamisen prosessin ja toisinaan ilonkin  haluan pitää elämässäni niin kauan kuin siihen kykenen.  Päivitykset kirjoihini ja blogiini harvenevat nyt väistämättä, elleivät mahdolliset fyysiset pysähdykset pakota toisenlaiseen valintaan.  Tai se, että kotona ollessani, muunlaiseen puuhasteluun ei ole enää tilaakaan. Aika näyttää.

Tieto  jatkoajankin hupenemisesta ja loppusuoran lähestymisestä, on nyt päivittän läsnä valinnoissani.  Elämän arvaamattomuus voi silti jatkaa tätä tilannetta ja olosuhdetta vielä vuosikymmenenkin. Tuhansia uusia elämyspäiviä. Siksi uuteen kotiin ja sen rakenteluun on mentävä nyt innoissaan ja seikkailumielellä.  Suunnitelmia sen uudistamiseksi ja yksilöllistämiseksi mieleiseksemme vilisee päässäni kaiken aikaa.  Useat valinnat on silti tehtävä toisin. Sitä olen jo harjoitellut. Kalenterin buukkaukset tulee pitää minimissään.  Mitään sitoumuksia teoista, edes kuukausien päähän, ei saa tehdä.  Hetkessä elämisen taito olisi nyt se ensisijainen harjoittelun kohde, jos se enää on opittavissakaan.  Jokaisesta lisäpäivästä olisi osattava nauttia ja olla kiitollinen.  Ikä ei näytä haasteita ja opittavaa ainakaan vähentävän.

MJK







keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Opettajan yksinäisyys

           



” Miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi, vaikka työskentelen ihmisten kanssa koko ajan” kysyi vuosikymmeniä minua nuorempi naiskolleegani.  Vastasin, ” jos haluat, kerron miten olen sen itselleni jäsentänyt ja saanut sen suhteen rauhan. Tarina tosin on melko pitkä, enkä tiedä,  sopiiko käsitykseni siitä myös sinun tilanteeseesi ”.

Sinun on siksi syytä suhtautua tähän, kuten kaikkien muidenkin näkemyksiin. Yhdelle tärkein seikka, on toiselle samantekevää. Sen ilmiön sisäistäminen on yksi opettajan perusoivalluksia.  Lisäksi sen soveltaminen työhösi riippuu kokonaispersoonallisuudestasi.  Jotkut uskovat ”neutraaliin”, vain faktoista koostuvan, tiedon  siirtoon  päästä toiseen. Kenties joissain asioissa se toimiikin, muttei kokemukseni mukaan minun eikä sinun työkentälläsi.

Tärkeimmät taidot meidän alallamme ovat kokonaisvaltaisia tunneprosesseja. Siksi  työsi on sitä merkityksellisempää, mitä syvemmin olet siihen omalla tunnekapasiteetillasi sitoutunut. Luonnollisesti laajan tietoarsenaalisi lisäksi.  Tulokset on myös arvioitava samanlaisella mittarilla. Ei numeroina, kiloina tai prosentteina, vaan sillä, miten tuotoksesi vaikuttavat kohteensa mieleen.  Eli joka ihmiselle erilaisilla mittareilla. 

Sinun on hyväksyttävä se, että työsi ei onnistu toivomallasi tavalla, ellet kykene siirtämään oppilaillesi osaa omasta kyvystäsi kokea ja ilmaista voimakkaasti kaikenlaisia tunteita.  Elämä on syvimmältään vain tunnekokemusten ketju.  On väitetty, että tunteet ovat aivojen tuottamia harhoja ja kuka tahansa voi tuntea mitä tahansa. Itse otan niiden viestit hyvin vakavasti.  Minusta juuri tunteet ovat ihmisen puhtainta todellisuutta hänelle itselleen. Siksi ehdotan, että hyväksyt urasi edetessä kasvavan yksinäisyyden tunteesi voimavarana, etkä ahdistuksena. Tässä jäsentelyssäni käsittelen pelkästään tätä ihmiskontakteihin liittyvää yksinäisyyttä.  Enkä esimerkisi sellaisen tilanteen yksinäisyyttä, jolloin olet koko ympäröivän ryhmäsi kanssa aivan eri mieltä. Tai vain muissa suhteissa erilainen.

Yksinäisyyden tunne tulee toistumaan säännöllisesti elämässäsi.  Koet sen luultavasti jokaisen sellaisen työtilanteen jälkeen, jossa olet onnistunut siirtämään oppilaillesi kaiken sen henkisen kapasiteettisi, minkä he ovat silloin kyenneet vastaanottamaan. Itsekin sanoit, että intensiivisesti vetämäsi kurssin jälkeen tuntuu aina toivottoman tyhjältä, lähes turtuneelta.  Niin pitääkin. Silloin olet tehnyt osuutesi kaikkien kykyjesi mukaan. On tankkauksen aika seuraavaan koitokseen.  Sitten taas paluu yksinäisyyden kentältä johtamaan joukkojasi.  Opettaja on aina myös koulutusryhmänsä esimies. Se tarkoittaa, että sinun on pystyttävä olemaan kaiken sen esimerkki, mitä haluat heidän omaksuvan. Ei kopioivan sinun tapaasi, vaan luomaan oman näköisensä version siitä, mitä työssäsi olet kyennyt heille välittämään. Sinun on sisäistettavä se todellisuus, että he eivät opi sitä, mitä käsket, vaan sen, miten toimit ja elät. Myös silloin, jos toimintasi on ollut varoittava esimerkki.

Yksinäisyyden syvällinen ymmärtäminen omalla kohdallasi tarvitsee itsellesi selkeän kokonaishahmotuksen siitä, miten ja kehen sijoitat tunteesi. Niidenkään kapasiteetti ei ole rajaton. Selitän millaisen havainnerakenteen siitä olen itselleni rakennellut. Kutsukaamme sitä tässä vaikka opettajan kuusikerroksiseksi ihmiskontaktipyramiidiksi.  Kuten tiedät, pyramiidin kerrosten pinta-alat lisääntyvät ja vähenevät vähintään korkeuden neliössä, kun siirrymme sen sisällä  pystysuunnassa.  Niin käy myös esimerkkini ihmisten määrissä. Eli huipulla olet aivan yksin ja pohjalla eräs miljoonien muiden joukossa.  Alimman tason valtaviin ryhmiin sinulla tulee olla toisenlainen tunnesuhde ja sitoutuminen, kuin huippua lähinnä oleviin harvoihin. Kaikkien kuuden kerroksen asukkeihin sinulla on oltava keskenään erilainen, oma ja harkittu tasapainoinen tunnesuhde. Tämän ymmärtäminen ja kokoaikainen soveltaminen säästää voimiasi niiden auttamiseen, joihin sinä voit teoillasi ja tunteillasi vaikuttaa.  Tunnesuhteesi muutos pohjalta huipulle on muuttuu luonnollisesti portaattomasti, mutta olen selkeyden vuoksi ryhmittänyt pyramiidini kuusikerroksiseksi. Hahmottelen nyt sinulle, millaista väkeä kussakin kerroksessa majailee.  Samalla kerron ehdotukseni tunneintensiteettisi jakamisesta heidän suhteensa. Sinä päätät, onko se sinullekin toimiva suunnitelma voimiesi jakamiseksi tasapainoisesti.

Ensimmäinen kerros, massataso.

Pyramiidin alimman kerroksen valtava ihmismassa koostuu sekä globaalista, että oman yhteiskuntamme jäsenistöstä. Heidän olemassaoloaan siellä et voi kieltää, etkä väheksyäkään. Muttei sinun kannata sijoittaa heihin syviä tunteita. Eikä tuntea yksinäisyyttä siitä, ettei sinulla ole suurempaa kontaktipintaa heihin. He eivät yksilötasolla juurikaan vaikuta tunne-elämääsi ja valintoihisi muulla tavalla, kuin siten, että voit pyrkiä ottamaan heidän olemassaolonsa huomioon harmoonisella tavalla. Et vahingoita heitä eivätkä hekään konkreettisesti sinua.  Mutteivät he lisää eivätkä vähennä tässä puheena olevaa  yksinäisyyttäsi. Nimitän tätä tasoa massatasoksi.
  
Toinen kerros, kontaktitaso

            Jo toinen kerros ja siitä ylöspäin koostuu ihmisryhmistä, jotka sinun on huomioitava jollain sellaisella tunnetasolla, että se vaikuttaa elämääsi ja käyttäytymiseesi. Sellaisia ovat esimerkiksi oman yhteiskuntasi ja koulutusalasi päättäjät, poliitikot, viranomaiset, seuraamasi julkkikset, urheilijat, taiteilijat, jne. Lisäksi ne nimettömiksi jäävät henkilöt, joita kohtaat satunnaisesti, kuten bussikuskit, marketin myyjät, junamatkatuttavat, tietä sinulta kysyvät ja vastaavat. Heidän polkunsa risteää hetkellisesti omaasi. He eivät lisää kohtaamisenne jälkeistä yksinäisyyttäsi. Silti heihin kannattaa sijoittaa aitoja positiivisia tunteita, hymyä, avuliaisuutta, joustavuutta ja muita hyvään käytökseen kuuluvia riittejä. Ei siksi, että niin kuuluu tehdä, vaan siksi, että sillä voit luoda onnellisemman ja lämpimämmän ympäristön itsesi ja heidän elettäväkseen.  Kaikkien kohtaamiesi potentiaalista yksinäisyyttä on sillä tavalla pisaran verran vähennettävissä. Nimitän tätä toista tasoa kontaktitasoksi.

Kolmas kerros, kurssilaistaso.

            Tämän kerroksen väki koostuu niistä ihmisistä, joiden polku kulkee lyhyen aikaa vierelläsi. Sellaisia ovat esimerkiksi kursseillesi tai luennoitsijavierailullesi osallistuvat, etelän matkan viikkokaverit, yhteisen harrastuksen tai tavoitteen parissa useammin kohdatut ja vastaavat.  Luonnollisesti myös tilannekohtaisen mentaalisen ihastuksesi kohteet. Ihmiset jotka herättävät sinussa hetkellisiä yhteenkuuluvaisuuden tunteita.  Ammatillisesti, sosiaalisesti, inhimillisesti, seksuaalisesti tai vaikka kaikkia niitä.  Jotkut heistä jättävät yhteisestä ajastanne myös syvän ja pysyvän muiston.

            Eroaminen heistä aiheuttaa kyllä oman kirpeän kipunsa, muttei se minusta ole vielä sitä tasoa, että se lisäisi yksinäisyyttäsi pysyvästi.  Toisinaan jopa päinvastoin. Sinun ammattitaitoosi ja ihmisrooliisi kuuluu antaa heille kaikkesi sen lyhyen ajan jolloin polkunne yhtyvät. Anna se empimättä, mutta tietoisena siitä, että seuraavallekin ryhmälle on jätettävä energiaa. Kuten myös uuden ammatillisen ohikulkijaryhmän kohtaamiseen ja siihen valmistautumiseen.  Tämän tason, jota kutsun kurssilaistasoksi merkitys, sopivuus itsellesi ja siihen käyttämäsi energiamäärä sinun tulee pohtia huolellisesti.  Minkä osuuden työpanoksestasi aiot ja haluat käyttää tämän tason kontakteihisi. Tuovatko he sinulle lisävoimaa ja laajentavat näkemyksiäsi. Se olisi teille molemmille onnellinen mahdollisuus.  Vai onko heihin käyttämäsi aika pois niiltä kolmelta seuraavalta tasolta, joilla on todellista merkitystä elämäsi sisällölle ja kysymällesi yksinäisyyden kokemukselle.

Neljäs kerros, tutkintotaso.

             Ensimmäinen yksinäisyysjäsentelyni henkilökohtainen ja todella merkittävä taso on neljäs kerros. Nimitän sitä tutkintotasoksi.  Se saattaa monelle myös olla se korkein, johon hän pääsee.  Neljäs kerros voi olla jopa elämäsi onnen, tuskan tai merkityksen pääasiallinen työskentelytaso.  Sinun tulee ymmärtää tämän tason mahdollisuudet ja pyrkiä niiden optimaaliseen ja täyteläiseen soveltamiseen itsellesi.  Minä koen tämän tason toiminta- ja tunnemallin sisäistämisen elintärkeänä vaiheena kaiken muunkin merkityksellisen elämäsi kannalta. 

             Tyypillisiä tämän kerroksen asukkeja ovat esimerkiksi tutkinto-opiskelijasi, ne joiden ammatillisesta ja inhimillisestä kehityksestä olet pitempiaikaisessa koko- tai osavastuussa.  Muita tämän kerroksen avainryhmiä ovat ne opettajakolleegasi, joiden kanssa sinulla on yhteinen ihmiskuva, alaisesi, jos olet esimiesasemassa, tiimikaverit vaativissa pitkäaikaisissa yhteisprojekteissa ja vastaavat suhteet.  Usein myös perheenjäsenesi.  Onko heidän tälle tasolle ”jäämisensä” puolestaan hyvä vai huono asia, riippuu täysin keskinäisestä suhteestanne. Usein se on suositeltavampikin paikka mielessäsi heille, kuin seuraava ylempi taso.
Tämä neljännen kerroksen väki on opettajalle sillä tavalla koko jäsentelyni merkityksellisintä, että heidän kanssaan toimiminen tulee viemään ja myös ansaitsemaan valtaosan yhteistyöenergiastasi, valveilloloajastasi ja yhteiskunnallis-sosiaalisesta vaikutuksestasi.

              Se on myös se vedenjakaja, jonka merkityksen oikealla hahmottamisella voit lisätä tai vähentää omaasi ja  kanssaeläjiesi tuntemaa yksinäisyyttä. Ainakin tavoitteellisesti muuttaa sen olemusta ja sen sisältämää kokemusprosessiasi.  Tällä vedenjakajalla tarkoitan sitä, että jos sinulla ei ole mahdollisuutta tai kykyä toimia kahdella jäljellä olevalla tasolla, voit tällä neljännellä tasolla kokea ja ansaita riittävän ammatillisen tyydytyksen ja elämällesi sen merkityksen, jonka voit toteuttaa inhimillisen kanssakäymisen kautta.  Siihen en edes osaa vastata, ovatko nuo seuraavat kaksi tasoa niitä, joiden mahdollista puuttumista elämästäsi on syytäkään surra.  Nimenomaan sellaisen, jolle elämä ei ole suonut niillä elämiseen tilaisuutta.

             Suhteessasi neljännen kerroksen asukkeihin on merkityksellisintä vastuu, kiintymys ja ymmärrys. Koette toisenne tärkeiksi ja yritätte kykyjenne mukaan tukea toistenne näkemyksiä, tunteita ja tavoitteita.  Usein juuri ne ovatkin teitä yhdistävä tekijä. Yhdessä tai yhteisiin pyrkimyksiin sijoittamanne ajan lisäksi. Siitä seuraa väistämättä se, että toistenne fyysiset ja mentaaliset voitot ja menetykset heijastuvat kumpaankin osapuoleen tunnistettavasti. Se tarkoittaa, että toisistanne ja  toistenne tavoitteista ja arvoista syvällisesti tietoisena eläminen täyttää usein  niin kokonaisvaltaisesti  valveilloloaikanne, ettei noita kahta ylempää tasoa ehdi tai osaa kaivata. Niiden saavuttaminen, merkityksellisyydestään huolimatta, on hieman suuremmassa kädessä kuin omassasi. Se ei tarkoita, että rohkeaa niihin pyrkimistä kannattaisi jättää sallimuksen varaan. Pääroolia siinäkin pelaat sinä itse.

            Tällaisesta neljännen tason tasapainoisesta mutta symbioottisesta vaiheesta ja sen yksilöistä väistämätön luopumisesi aikanaan, tuottaa mielestäni jo sellaista yksinäisyyden tunnetta, jonka käsittelyä sinun on syytä harjoitella ja sen vaikutusta olemiseesi pohtia. Sinun on syytä löytää ymmärryksesi, tasapainosi ja rauhasi juuri sen suhteen. Silloin olet vapaa ja kyvykäs käyttämään tarvittaessa koko henkisen kapasiteettisi juuri tällä tasolla. Se on hyvin tärkeää erityisesti silloin,  kun seuraavien ylempien tasojen mahdollisuutta ei ole, ainakaan sillä hetkellä, käytettävissäsi.

Viides kerros, läheistaso.

           Tyypillisiä viidennen kerroksen asukkeja ovat puolisosi, perheesi, lapsesi, sydänystäväsi, sielunkumppanisi.  Muutokset tämän kerroksen henkilöiden olemuksessa tai määrässä vaikuttavat yksinäisyyden tunteeseesi poikkeuksetta. Muutos voi olla jopa jäytävää fyysistä armotonta kipua tai kenties vapauttavaa helpotusta. Sukulaisuusuhde, edes läheisenä, ei ole tae positiivisesta keskinäisestä vaikutuskentästä. Eikä syvästä yhteisestä arvomaailmasta.
Molemat edelliset syntyvät yleensä pitkän tai intensiivisen yhteisen kokemusmaailmanne aikana. Siksi niistä luopuminen merkitsee yksinäisyyden tunteesi voimakasta kohtaamisprosessia.

          Meriktyksellisintä tämän tason suhteille, on kokea ja elää täyteläisesti se keskinäinen tila, jossa voitte antaa tai saada apua luonnollisella tavalla. Luottamustila, jossa ei tarvitse selitellä osallistumistaan toistensa elämään, eikä myöskään, täydellisen yksityisyyden suomista kumppanillesi pidättäytymällä turhista kyselyistä. Tällainen taso on minun käsitemaailmassani se, jossa läheisen hyvä käy aina vaistomaisesti ja empimättä oman hyvän edelle. Siis ilman kenenkään tarvetta sen ansaitsemiseen vaihtokaupalla tai minkään suoritusehtojen mittarilla. Ehdoton antaminen, eikä debit-kredit kirjanpito. Ilman uhrautumisen tunnetta kenenkään puolelta. Iloista ja puhdasta antamista ja saamista. 

           Surullinen oletukseni on, että valtaosa ihmisistä ei saavuta tai kohtaa tällaista läheissuhdetta koskaan elämänsä aikana. Sen lohdutukseksi voidaan toivoa, ettei tätä tasoa matalampien kerroksien luopumiset aiheuta myöskään heille niin syvää yksinäisyyden tunnetta kuin aikanaan kohdattavat tämänkin viidennen kerroksen menetykset. 
  
Kuudes kerros, valinnan taso.

             Nyt tullaan siihen viimeiseen kerrokseen. Minusta on jotenkin käsittämätöntä, että, kokemukseni perusteella, valtaosa ihmisistä ei koskaan vakavissaan edes yritä kohdata sen ainoaa asukkia, itseään.  Todellinen itsesi kohtaaminen avoimesti ja rehellisesti onkin varmaan yksi elämäsi pelottavimpia kokemuksia.  Ehkä siksi sitä niin paljon vältellään.  Kysymyksessä on kuitenkin suurin löytöretki ja avaruus, joka jokaiselle ihmiselle on tarjolla. Samalla pisin matka, jonka voit ja saat kulkea. Kenenkään estämättä. Kenties suurin saavutuksesi onkin tulla juuri siksi joksi voit tulla. Vain siten voit päästä vapaan valinnan kentälle. Omien tunteittensa syiden ja seurausten mestariksi.  Tajuamaan  omien valintojesi mahtavan vaikutuksen jokaiseen elämääsi hetkeen. Valinnan mahdollisuus sekä onnen että yksinäisyyden kokemuksen merkityksestä.

               Opettajalle tämänkin kerroksen tinkimätön tavoittelu on erityisen välttämätöntä, jotta hän voisi sen mahdollisuuden ja arvon omalla esimerkillään havainnollistaa. Luonnollista seurausta siitä on, että sillä tiellä kohtaat lukemattomia valinnan mahdollisuuksia ja vaikeuksia. Se on osa itsekseen kasvamisen tuskaa ja samalla etuoikeutta. Palkintona on tyyneys myös yksinäisyytesi suhteen. Sen yksinäisyyden, joka tulee sinua seuraamaan erottamattomana varjonasi ja aina sitä tummenpana mitä kirkkaammassa valossa kuljet.  Sen kanssa jokaisen on koko matkansa tehtävä.

§§§

Todellista yksinäisyyttä on vasta se,  jos et löydä ketään,  jota voit auttaa.

§§§







tiistai 5. helmikuuta 2019

5.2.2019. Runeberginpäivänä





Kädessäni on nyt uudet kortit. Myös peli on uusi. Niin säännöt kuin siirrotkin. Tiesin tämän tapahtuvan joskus, mutta silti se pääsi yllättämään. On jälleen edettävä ”prima vista” ilman harjoittelemisen mahdollisuutta. Haaste on armoton, muttei siitä kieltäytymisen vaihtoehtoa ole enää valittavissa.  Täysillä päin ja vasta aika näyttää, tuleeko turpaan.

Kauan itänyt pohdinta luopumisesta itse rakentamastamme kodista sai uuden pika-aikataulun, kun loppuajaksemme sopiva asunto-osoite tuli myyntiin.  Mahdollisuus oli liian hyvä hukattavaksi, joten toimimme heti, vahvistimme kaupan eilen ja aloitamme tulevan kotimme remontoinnin ensi kuun alussa.  Sen eilinen kuntotarkastus karisti tämän muutoksen yltä kaikki siihen kertyneet unelmahattarat.  Haaveet rauhallisesta ja voimia säästävästä siirtymissopeutumisesta uusiin pieniin ja vähähoitoisiin tiloihin. Neljännen elämäni alkusisältö koostuu nyt toistaiseksi kahden asunnon, kahden lainan, kahden taloremonttikohteen, kahden verstaan, kahden kunnostettavan aluksen, kahden auton ja kahden perävaunun loukusta.  Joista yli puolet on lähdössä niin nopeasti kuin mahdollista.  Kunhan voimat riittävät ensin niiden myyntikunnostukseen.

Enpä ole tullut ennen ajatelleeksi, että vuosikymmenten intohimoinen harjoitus työskentelyn, valvomisen, stressin, opiskelun, fysiikan ja mielen rajojen laajentamiseksi, kohtaisi nämä haasteet vielä niiden jo hiipuessa pelottavalla nopeudella.  Milloinkaan ei periksiantamisen houkutus ole ollut niin voimakas kuin tällä hetkellä.  Pidän silti kiinni motostani, ”aina on vielä yksi keino, joka sekään ei ole koskaan viimeinen”. Lisäksi toivon, että jos tämä, tänään ylivoimaiselta tuntuva projekti, on viimeinen jaksamani, lähtö tapahtuisi saappaat jalassa.  Eikä  joskus myöhemmin vihanneksena muka laadukkaassa suomalaisessa  vanhuslaitoksessa.

Elämän erilaiset jaksot ja niiden merkitykset, ovat aina pohdituttaneet minua. Eikä vähiten nyt  lähivuosina, kokemuksiani kirjoitellessani. Siihen liittyy tämä jäsentelyni neljänneksi elämäkseni. Ensimmäisen elämäni, kolmisen vuosikymmentä, koen merkinneen itseni ja identiteettini etsimistä ja määrätietoista tietotaidon  kaivamista kaikista tarjolla olevista lähteistä.  Toinen  elämäni, myös kolmisen vuosikymmentä, täyttyi  intensiivisestä ahkeroinnista yhteiskunnan ja kanssaeläjien palvelemisessa  kykyjeni mukaan.  Kolmanneksi elämäkseni koen eläkkeelle jäämiseni jälkeisen ajan ja siihen liittyvät väistämättömät ajalliset, terveydelliset sekä taloudelliset muutokset. 

Tuleva valtava muutos, nyt alkavaksi neljänneksi elämäkseni, tuntuu, ainakin vielä tänään, ylitsepääsemättömältä rajoitteelta.  Siitä puuttuu jatkossa ne elementit, joiden olen kokenut antavan minulle elämisen oikeuden.  Resurssit auttaa kanssaeläjiäni niissä asioissa, joiden ratkaisutaitoja  ja –välineitä olen pystynyt toistaiseksi ylläpitämään.  Kenties olen rajoittunut kokemaan työosuuteni liian materiaali-, väline-, tietolähde ja tilaresurssipainotteisena.  Sen mahdollisuuden lopullinen katoaminen tässä muutoksessa on asia, jonka seurauksia en osaa vielä ennakoida muuna kuin jäytävänä ympärivuorokautisena ahdistuksena.

Onneksi tähän liittyy myös kutkuttavia haasteita. Kuinka oppia päivittäiseen ja yhä tavoitteelliseen elämään murto-osassa niitä kuutiometrejä ja työvälineitä, joiden mahdollisuuksia olen hyödyntänyt vuosikymmenet. Millaista on etsiä tyydytystä siitä, ettei työskentelyyn ole juurikaan muuta tilaa ja välineitä, kuin pääni sisällä olevat.  Miltä tuntuu totaali, mutta rakentava luopuminen niistä muistorikkaista kipeistä ja suloisista tarinoista, joiden esinesymboleita on kertynyt satamäärin työtiloihini liki kuuden vuosikymmenen työelämäni aikana.

Tulossa on seikkailu ja tutkimusmatka sellaiseen materiasta vapaampaan maahan, jossa en ole koskaan käynyt  yli kolmenkymmenen aikaisemman koti- tai työtilan muuttoni aikana.
Elämä kantaa. Tai sitten ei. Kuitenkin on tulossa opettavainen reissu.

                                                                                                                                                                                                      MJK

perjantai 25. tammikuuta 2019

Säästämisen kallis ja kivinen tie



Säästöprojektini sai unelmalähdön, kun kotini maavuokra kohosi pilviin. Kaupungin isät totesivat, ettei  kunnallisvero riitä tunnelin, ratikan ja aseman kannen tekoon. Siksi etsittiin lisää lypsettäviä. Niitä löytyi helposti kymmeniä tuhansia. Kaikkien  vuokratonttien asukit. Niihin minäkin kuulun. Asun vielä pienituloisten vuokratonttiseksi kaupunginosaksi kaavoitetussa, ihanassa Petsamossa. Suojeltavaksi miljööksi hiljan uudelleen kaavoitettu. Asukaskannan pakkovaihto on nyt meneillään. En ihan ymmärrä, miten se alueemme suojelua edistää.

Olen kunnostanut yli neljä vuosikymmentä isoa puutalokotiani puutarhoineen ateljeekseni ja vanhuuden kodikseni.  Huomioinut siinä sekä liikuntarajoitteeeni, että esteettisen kotimiljöön.  Molemmat ovat minun työs-säni tärkeät. Taloni siirtäminen täältä halvemmalle maapalalle ei teknisesti onnistu. Kotini seisoo nyt täällä yhteiskunnan ahneuden panttina. Laillista keinoa välttyä  kohtuuttomasta lisävuokrasta ei löytynyt.  Sen jättikorotus toteutettiin täysin vastoin tontin hankinta-aikani poliittisia päätöksiä ja lupauksia asukkaille.  Vuoden alusta pakollisiin kuluihin lisättiin vielä hulevasimaksut.  Tonteille, joissa ne edelleen imeytyvät puutarhojen multaan.

Kotitaloni jatkovuokraoikeudesta kertyi  maksettavaa  kaksitoistakertaisesti.  Tonttini koko nykyarvo noin kolminkertaisena sen uutena vuokra-aikanaan.  Ilman kotini alla olevien maaneliöiden lunastusoikeutta.  Kotinsa tontin kohtuuehdoilla ja -lupauksilla vuokranneet  siirtyivät laillistetun riiston kohteiksi.  Asukkailla on tänään huonompi oikeusturva  uusien rasitteiden suhteen, kuin maaorjilla oli satoja vuosia sitten länsimaissa ja torppareilla Suomessa sata vuotta sitten. Lakimme antoi heille kotinsa tontin lunastusoikeuden jo 1918. 

Kotini pienen maapohjan vuokraoikeus vie nyt  keskituloisen eläkeläisen noin kolmen kuukauden kaikki nettotulot vuodessa.. Se on kalliimpaa, kuin tilavan kotini kaikki muut asumiskustannukset yhteensä. Siihen lisätään Suomen virallinen laskennallinen kokonaisveroaste, välillisine veroineen noin 43 %.  Nyt taksvärkkivelvoite yhteiskunnalle nousi Petsamossa keskiarvoeläkeläiselle yli yhdeksään kuukauteen vuodessa.  Siihen ei auta eikä riitä enää voimat, terveys eikä sisukaan.  Etsin nyt kodikseni pientä taloa kaupungin ulkopuolelta.  Saadakseni asumiskuluni tuloihini mahtuviksi. Voidakseni pitää edelleen ilokseni ja keskeneräisille töilleni tärkeän  puuhailupihan ja edes pienen työhuoneen.  Talon omatonttisuus mahdollistaisi  asuinkustannusteni ennakoinnin ja suojan poliittisten päättäjien pahimmalta mielivallalta..

Lähdön  huolellinen valmistelu on opettanut paljon tulevan muuttoni kustannuksista.

Olen oppinut, että säästäminen tulee todella kalliiksi.  Nykykotini myynnin välityspalkkio  lakimääräisine energiatodistuksineen, kuntotarkastuksineen, piiloriskivakuutuksineen ja muine lisineen maksaa  yli yhden koko vuosituloni verran.   Uuden kotini varainsiirtovero, muut viralliset paperit ja ostotilanteen mahdollisavan lyhyen pankkilainan korot vievät yhteensä yli  toisen vuosituloni. Jos en ota riskiä väliaikaisesta  asunnottomuudesta. Ostoresurssieni  mukaisen uuden kodin väistämättömät muuttoremontit ja varsinaisen muuttotapahtuman kulukertymä ylittää kolmannenkin vuosituloni.

Yhteenlasku osoittaa, että uusitun maavuokran pakottamat muuttokuluni sellaiseen uuteen kotiin, johon en halua, mutta jossa asuminen on eläkkeelläni  mahdollista, tulee kaikkine kuluineen maksamaan noin neljän vuosituloni verran.  Jos haluan säilyttää edes kolmasosan siitä asuintilasta ja -laadusta, jonka olen vuosikymmeninä rakentanut  vanhuuteni iloksi ja olosuhteiksi.
 
Muutoksen pakolliset kulut  ovat suunnilleen saman verran, kuin nykyisen tonttini se tämänhetkinen arvo, joka on maavuokran uutena laskentaperusteena.  Tähän valmiiseen ja rakkaaseen 80 vuotiaaseen kotiini jäämistä ei tontin lunastusoikeudella mahdollisteta.  Siksi nyt on pakko onnistua myymään tämä sopivaksi rakentamani koti vähintään sata tuhatta kalliimmalla kuin seuraavan ostohinta veroineen. Vain siten tästä säästämisen mahdollisuudesta ei kertyisi uutta velkaa.  Sitä kun ei finanssivalvonnan ohjeiden mukaan, ikäiselleni ja tulotasolleni, enää anneta. Ei edes nykykotini maavuokran kokoisilla kuukausilyhennyksillä.

Todellista säästöä asumiskuluissani  alkaa siis kertymään ehkä, kun olen elänyt tulevassa  pienessä  kodissani yli kolmenkymmentä vuotta. Ikäni olisi silloin pitkälti toista sataa. Mutta vasta silloin tämän tarpeettoman ja vastentahtoisen muuton  lisäkustannukset  olisi asumissäästöin kuoletettu.

Onhan tässä hyviäkin puolia. Itse saan syvällisen kokemuksen  materiasta ja elintasosta luopumisesta sekä työskentelyni  minimaalistamisesta. Valtio ja kunta saa tästä pakkoevakkoretkestä  suoria ja välillisia, tosin aiheettomia, verokertymiä kymmeniä tuhansia lisää. Moni väliporras ja virkamies saa osan toimeentulostaan.

Ei ole säästäminen halpaa ei.


MJK

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Tulevaisuuden varastamista?



Hyvin surullisena olen seurannut tietoja toisen asteen koulutuksen kurjistamisesta ja laajamittaisesta oppimistapahtuman ulkoistamisesta säästösyistä. Erityisesti vastuullisen kouluttajan käytettävissä olevan oppilaskontaktiajan minimoimista.  Sen tuloksena yhä suuremman  ja sisältövastuullisille yhä kasvottomamman ryhmän heikkojen opintosuoritusten kirjaamista muka tutkintotavoitetuloksiksi yhä vähemmällä tuntimäärällä. Niin kouluttajien kuin suorittajienkin tekeminä.  Olen ahdistuksella seurannut sen vajoamista laadullisesti alemmas siitäkin tasosta, jolla se on jo valitettavasti ollut.  Tällä kertaa  hallituksen vaalilupausten  vastaisina  budjettipäätöksinä. Niiden, jotka tulevat vaikuttamaan oppimistapahtuman mielekkyyteen ja siltä edellytettävään kehitykseen ehkä vuosikymmeniä.

Kenties räikeimpänä lähipäivien esimerkkinä luin, että potilaan kuolemaan johtanut ja usean vastuullisen yhteisestä laskutaidon puutteesta johtunut morfiinin yliannostus rangaistiin vain tipan kiinnittäneelle hoitajalle ja pienemmällä  päiväsakolla, kuin liikenneturvallisuuden kannalta merkityksetön eikä todistettavasti edes harkittu hyvin pieni ylinopeus suoralla tyhjällä tiellä ja hyvissä olosuhteissa.   Terveydenhuollon monikäyttäjänä, luottamukseni sen turvallisuuteen taisi kadota jo pysyvästi, kun lisäksi  luin verikokeen ottamisen nykyiseksi koulutusmääräksi yksi harjoitusottopistos. Itsekin useita, oho eiku, pistoksia ja viallisia neuloja jo kokeneena.

Oman nykyisen vapaaehtoisen aikuisopiskeluni ja sen tavoittena olevan kirjan sivutuotteena sain kotitehtäväksi läksykäsitteen sisällön ja merkityksen pohdintaa.   Virallisen koulutusjärjestelmän  nykytila motivoi minua pohtimaan asiaa hieman laajemminkin, koska sen  tämänhetkinen julkistettu tavoite on siirtyä enenevästi oppijan  vastuulla olevaan itseohjautuvaan etäsuoritustoteutukseen.

Läksysana itsessään haisee minulle rangaistukselta tai velvoitteelta, tehtävä mahdollisuudelta ja projekti jopa omilta valinnoilta.  Osuutensa näihin tuntemuksiin on tietysti oppivelvollisuusajan koulumuistoillakin, erityisesti omista suorituksista  silloin saaduilla palautteilla. Surullisen monelta ne puuttuvat kokonaan tai ovat kylmiä gaussin jakauman rutiininumeroita.  Mautonta ja hajutonta tasapäistämisarviontia.

Kouluttajan ilmoittaman, vain opetussuunnitelmaan merkityn asian, tai lonkalta heitetyn tehtävän toteuttaminen tuottaa oppimaan pyrkivälle pelkkää keinotekoista ja usein vastentahtoista pakkosuorittamisen rutiinia. Velvollisuuksia ilman onnistumisen kokemusta.

Kotitehtäväprojektin toteutusmielekkyyden kivijalaksi tarvitaan itse asiakokonaisuuden ja osaamistavoitteen selkeä elämänmakuinen ja realistinen visio. Innostava ja uskottava lupaus siitä, miten tehtäväksi annetun kotitehtävän ahkeroiminen koko kyvykkyydellään vie tekijäänsä polullaan eteenpäin. Lisäksi selkeä ennakkotieto siitä, minkä osuuden kunkin omilla ja tarpeellisilla tiedon portailla kukin tehtävä viimeistelee.  Tehtävän annon tulee myös havainnollistaa ja luvata, millä tavalla tehtävän antaja on etäsuorittajan prosessiin sitoutunut ja käytettävissä sen mahdollisten ylivoimaisten solmujen aukaisemiseksi tarvittaessa.

Silloin on samantekevää onko sen nimi läksy, tehtävä, suoritus tai itsensä viihdytys oppimisen ilosta. Vapaaehtoisessa oppimisharrastuksessa tuo viimeinen on usein keskeinen tavoite, ammatillisessa koulutuksessa lyhyt mutta vaativa oma kehittymisprojekti sen nimityksenä kuvaa ilmiötä sopivammin

Vastuunsa tuntevalle kouluttajalle tämä tarkoittaa sitä, ettei koskaan ole olemassakaan yhteistä samanlaista ja lyhyttä ylimalkaista tehtävätoimeksiantoa koko oppijaryhmälle.  Jotta jokainen suorittaja hyötyisi maksimaalisen tavoitteellisen oppimiskokemuksen, myös tehtävän anto on suunniteltava ja valmisteltava oppijakohtaisesti ja vähintään yhtä huolella, kuin sen odotettavissa oleva paras suorituskin.  Se on kunnollisen kouluttajan realistinen lähtökohta. Oppijoiden suorituksen laatu tuskin ylittää kouluttajan toimeksiannon laatua ja sen valmisteluun käytettyä  sisällöllistä ja ajankäytöllistä paneutumista. Kouluttaja joka ei tätä tee varastaa samalla suuren palasen koulutettaviensa tulevaisuudesta.

Oppimisen laadun maksimoinnissa ollaan aina siinä tilanteessa, että oppijaryhmänsä  yksilöiden sekä heidän resurssiensa että rajoitteittensa tuntemisen syvyys on kouluttajan keskeisin työväline syvällliseen osaamiseen pyrkivässä tavoitetasossa.  Vasta silloin tehtävien etä- ja yksilösuoritukseen voidaan ohjeistaa kaikki ne elementit, jotka eri suorittajilla synnyttävät sisäistettyyn osaamiseen johtavan oman prosessin.  

Tällainen työskentelytapa on lähes kaikessa ammatillisessa koulutuksessa äärimmäisen harvinainen, mahdollisia yksilöurheiluvalmennuksen tilanteita lukunnottamatta. Huippu-urheilu kun on nykyään selkeää tavoitteellista panos-tuotos maksimointiin tähtäävää ammattitoimintaa.  Sellaisten urheiluvalmennuksen välttämättömien lisämausteiden kuten kunnianhimo, päättäväisyys, tunnollisuus ja itsekuri, toivoisin itse olevan jokapäiväisessä käytössä myös kaikilla muilla koulutusaloilla.  Nykyinen ammatillisen kouluksen kolmiportainen ja suorituksia latistava pisteytys toimii tosin äärimmäisen tehokkaana tällaisten järkevien ja tuloksellisten keinojen estäjänä. Valitettavasti.

Perinteisessä, jo vuosituhansia käytössä olleessa  yhden todellisen mestarin ja hänen oppilaansa mallissa tällainen koulutettavalle välttämättömien  kykyjen kehittäminen mahdollistui maksimaalisesti. Tosin vain silloin, kun kumpikin osallinen ymmärsi asemansa mahdollisuudet ja velvoitteet.  Tilannekohtaisesti se on mahdollisesti käyttökelpoinen edelleenkin joissakin ammateissa ja erityisesti  silloin kun tähdätään työhön, jossa tekijänsä oma persoonallisuus on syvällinen osa tuloksentekoa. Epävirallisesti se on mahdollista edelleen ja olen itsekin kohdannut urallani useita kyseisen menetelmän tuottamia uusia mestareita.  Heidän lopullinen kukkaan puhkeamisensa on useimmiten vaatinut myös annoksia perusmestarinsa ulkopuolisia tietoja ja virikkeitä sekä itsenäisiä ammatillisia lisähaasteita.

Siihen verrattuna tämän hetkiset toisen asteen lähiopetuksen ryhmien kasvatusvaatimukset, tuntien minimoinnit sekä koulutusvelvoitteen hajauttaminen enenevästi kirjavan tasoisiin työpaikkoihin on johdonmukaisen ja tuloksellisen oppimistavoitteen täydellinen irvikuva. Valitettavasti se peilaa liiankin tarkasti myös nykyisiä virallisia yhteiskunnallisia suuntauksia ja asenteita.  Oppijoiden tulevaisuudesta ei ole mitään väliä, koska se on seuraavien hallitusten vastuulla. 



MJK