torstai 17. syyskuuta 2015

Hiljaisuuden päätös.

 

Olen edellisen, alkukesän blogini, jälkeen ollut koko valveillaoloaikani niin kiinni kotitalon ja molempien alusteni fyysisissä kunnostustöissä, että kirjoitusharrastus on jäänyt vain nykyisen "työroolini" päivittäisiin kommentointeihin ammatillisten kanssaoppijoitteni kuvallisiin tekemisiin.  Nyt kun tilanne on jälleen muuttumassa, kopioin tähän kuluneen ajanjakson muistoksi viimeisimmän yhdelle pienryhmälleni suunnatun ohjepohdintani yhden tutoroitavani ammatilliseen kysymykseen  näyttelykuviensa horisonttiajattelun selkeyttämiseen. Hauskaa oli jälleen huomata, miten yksityinen detaljitieto sisältää usein myös elementtejä yleisemmästä  maailmankuvasta. 

16.9.2015 klo 6.08.

Tuon näyttely/ sarjakokonaisuuden yksi avaintekijä mielestäni on sitten oikea ryhmäjako, jolloin kutakin kuvaryhmää sitoo toisiinsa joku ajatus, joka voi olla esimerkiksi kysymäsi horisontin yhteneväinen paikka tai vain vaikutelma siitä.. 
Se voi tietysti olla myös kuvauspaikka tai aika tai vain käytetty perspektiivi, tai värisävy tai niiden kontrasti.  Eli  kunkin näyttelyyosan  oma, toisista osista poikkeava , kantava idea tai jopa vain sitä osiota havainnollistava sana.
Taas kerran varoitan siitä, ettei liian tiukasti voi eikä kannata sitoutua johonkin teemaan tai ideaan, ettei kuvakokoelmasta tule liian kuiva. Hyvä nyrkkisääntö on  tiukka joustavuus ja se, että  kaiken sommittelun keskeinen tekijä on aina harmonia ja sen vastakohta kunnon kontrapunkti. Sekä niiden hallittu suhde. 
Yksinkertaisin esimerkki siitä on vaikkapa se, että vierekkäisten kuvien horisontti on kyllin sama tai aivan totaalisti täysin eri, tai jopa siitä täysin poikkeava kuva, esimerkiksi  lähis, jossa ei horisonttia ole olemassakaan.
Myös esityspaikka ja -tilanne voi vaikuttaa aivan oleellisesti siihen, mitkä kuvat otetaan mukaan, samaan huoneeseen, tai mihin kohtaan näyttelyn etenemisjärjestyksessä.  Jokaisen kuvakokoelman kun tavoitteellisesti tuleekin olla  kokonaiselämys katsojalleen. Kuvien tekijä ei voi valita, onko katsojalla riittävä tai sopiva herkkyys sen kokemiseen.  Esimerkiksi hänen aiempin kuvakäsityksensä,  kuvakokemuksensa ja katsomishetken elämäntilanteensa.  
Yleisölle tarkoitetussa näyttelyssä nämäkin tekijät ovat aivan erilaiset kuin täsmäkatsojille suunnatussa kokonaisuudessa , kuten sinun tapauksessasi ammatillisen arvonimen kokeneella asiantuntijaraadille. Luonnollisesti kumpaankin tarkoitukseen valittava ja karsittava kokonaisuus on aivan eri sisältöinen ja viimeistelyasteinen.
Tuo kansainvälisen arvonimen tarjokkaana oleva tittelisarja on sitten siitä isosta näyttelykokonaisuudesta sellainen jalostuneempi muoto, jossa valinta- ja rakenneperusteita on aivan minimaalinen määrä käytettävissä, siis kun lyhyt runo, novelliin verrattuna. Se vaatii siis onnistuakseen sekä pitkällistä harkintaa, ulkopuolisen asiantuntijan mielellään auttaman valintaprosessissa ja usein monesta omasta näyttökuvatoivestakin luopumista.  Avainasia on siinä  erityisesti se, että valittavana karsintaa varten on riittävästi vaihtoehtoja. Niitähän sinä koko ajan olet tuottamassa sitkeästi ja harkitusti.
Siihen taas liittyy se, että pitkäkin ja innostava luova prosessi vaatii aina myös ja ehdottomasti omat etäisyyden ottonsa ja  aivojen riittävän lepuuttamisen siitä.  Siis vähän kuten ihmissuhde, oma "kesälomansa" sekin  tekee kovin hyvää sen piristämiseksi tai antaa voimia sen sisältämän pitkän kärsimyksen jatkamiseksi edelleen.
Tärkein tekijä on kuitenkin halu tuottaa  jotain sellaista omaa näkemistä, jota kukaan muu ihminen tällä planeetalla ei ole koskaan tuottanut, eikä tule tuottamaankaan. Jokaisen meistä oma  pään sisältö ja koettu elämä kun on kuitenkin aina jotain ainutlaatuista ja -kertaista. Jotain sellaisenaan  oman laulunsa  arvoista. Sillä tiellähän sinä nyt olet.  Tee se täysillä. Kenenkään muun ratkaisut, pitämiset tai hylkäämiset eivät ole siinä niin tärkeitä, että  päätösvaltaa tämän kokonaisuuden lopullisista valinnoista on mitään syytä siirtää heille. 
Neuvoa  silti kannattaa aina luonnollisesti kysyä sellaisilta, joilla itse uskot olevan  edellytyksiä tuoda  käyttöösi avartavia muita näkemyksiä, joista sinä saat aivan itse harkita, mitkä käytät ja mitkä liittyvät turhien sanojen loputtomaan massan. Sekin kuitenkin tarvitaan, sillä vain riittävän suuri määrä materiaalia voi tuottaa sitä laatua, joka on  kultajyvinä löydettävissä vain ahkeran etsijän  toimesta. Hyvässäkin kultakaivoksessa kun on tietojeni mukaan louhittava noin tonni tiukkaa likaista ja pölyistä kiveä noin 3 kultagramman  erottelemiseksi. Ajattelepa siltä pohjalta oman kuvakaivoksesi ja kokemuksesi  hyötysuhdetta, ja iloitse sen löytösi rikkaudesta.
MJK

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Klassikko jo syntyessään.




Loppukevään blogipäivitykset jäivät vallan tekemättä, kun työ, terveys ja laivojen kunnostuskiireet veivät kaiken hereilläoloajan. Jotain merkittävää ja ainutkertaista myös muotokuvaaville valokuvaajille silti ehti tapahtua.  Kolleegani Tiina Puputin  uusin kirja julkaistiin. Pose. Parin vuoden ponnistelu ja työvoitto. Kirja aiheesta, jota en ole ennen tavannut. En suomeksi, eikä muillakaan kielillä. Laajasti ja aihekohtaisesti pohdittuna ja toteutettuna  muustakin kuin pinnan jaon lähtökohdista. Kerronnan ja viestin merkityksestä mallin asetteluun ja henkilökuvan kestävyyteen ajan hampaan pureksiessa päiväperhoset naurettavan näköisiksi tyylien muutoksissa.

Haaste on ollutkin mittava. Tutkia ne keskeisimmät seikat henkilökuvan asettelussa, jotka eivät ole, eivätkä tulekaan muuttumaan niiden vuosikymmenten, joskus –satojenkaan aikana, joita ihmisen hahmosta tehty muotokuva tulee olemaan katseltavana. Ja jonka perusteella tulevaisuuden ihmiset tulevat muodostamaan mielipiteensä kuvan henkilöistä ja heidän maailmastaan. Siitä, minkälainen kuvassa oleva ihminen todellisuudessa  oli.  Tähän teokseen Tiinan oli suunniteltava ja kuvattava sellaiset esimerkkikuvat, joista asia selkiää mahdollisimman havainnollisesti. Siis sekä kuvan viesti, että sen aikaakin kestävä ilmiasu.  Jokainen kuva siis useana eri asiaversiona ja kaikki kokonaan uusia vain tähän teokseen kuvattuina.

Ne vuosikymmenet, joita olen ammatti-ja harrastuskuvauksen kanssa  elänyt, ovat tuoneet eteeni kommentoitaviksi lukemattoman määrän mitä kummallisimpia  muotokuvassa olijoiden asentoväännöksiä, joiden luojat ovat perustelleet niitä  ”luonnollisiksi”, ”mallin haluamiksi” ja ”pönötyksen torjunnaksi”.  Ja jotka itse olen nähnyt lähinnä mallin persoonan dokumentaarisena visuaalisena raiskaamisena, ja kuvaajan vastuuttomuutena.  Tämä ”pönötyskauhu” on sillä tavalla omituinen muoti-ilmiö, että se asettaa  muotokuva-asemtojen tavoitteeksi, jopa vaatimuksiksi  juuri päinvastaiset asiat, kuin mitkä ovat olemassa jokseenkin kaikissa klassisiksi maailmanperinnöiksi nousseissa valokuvataiteen historian muotokuvissa. Molempiin lähestymistapoihin on valokuvamaailmassa varmasti tilaa, kuten myös eri tyylisiin asuihin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

On luonnollisesti ero siinä, tehdäänkö ”selfie”,”belfie” ja peräti  ”groupie” sosiaalisen tapahtuman ohjelmanumerona ja läsnäolevien myöhemmäksi muisteluviihteeksi, vai lapsenlapsillekin tarkoitetuksi arvokkaaksi dokumentiksi kuvassaolijan persoonasta tai elämän keskeisestä riitistä. Luonnollisesti molempia tarvitaan.  Jälkimmäisiä useimmiten maksusta teetettyinä ja oletuksella kuvaajan vastuusta lopputuloksen laadusta ilmoitettuun käyttöönsä.  Tarkoituksena useimmiten antaa positiivinen ja  pysyvä  tieto aiheena olevasta henkilöstä.

Riippumatta  siitä, tehdäänkö henkilökuvat maksusta,vai vain kunnianhimosta  arvokkaiksi muistoiksi, Tiinan kirja antaa siihen nyt eväitä isolla kauhalla ja asiaan kunnolla paneutuneesti.  Lukijan valinta on luonnollisesti se, haluaako ja osaako hän lukemansa ja näkemänsä hyödyntää.  Ja myös se, vastaako se hänen kuvattavansa  odotuksia ja tavoitteita. Nyt siihen on joka tapauksessa keskeistä ja perusteltua tietoa ensimmäistä kertaa Suomen kielellä julkisesti tarjolla.  Klassisia laadukkaita ja aikaa kestäviä kuvia tavoitteleville.

MJK

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Vapaus ja erilaisuus?

Osallistuin ensimmäistä kertaa fb keskusteluun. Noudatin ketjun aloittaneen ehdotusta katsoa määrättyä sivua ja esitin oman näkemykseni siitä.  Olin luullut keskustelun fb.ssä tarkoittavan erilaisten mielipiteiden esille tuomiseen tavoitetta ja oikeutta.  Opin, ettei se niin olekaan. Ainakaan siinä ryhmässä, jossa tuo keskustelu käytiin. Olin kyllä kuullut kommentoija-aktiivisemmilta, että mielipiteen- ja sananvapaus fb ssä tarkoittaa sitä, että on samaa mieltä kuin keskustelun käynnistäjä. Piti se asia kuitenkin itse kokeilla. Vanha klisee makuasioista kiistelystä sai uuden muodon. Makuasioista ei saa olla fb:ssä eri mieltä. Nimittäin jos on, niin lukuisat toisin ajattelevat alkavat nähdä valtavasti vaivaa sinun käännyttämiseen heidän kannalleen tai asettavat suuhusi sanoja joita et ole edes ajatellut. Vain osoittaakseen kuinka tyhmä ja väärässä olet.

Kuuluin vuosikymmeniä yhteisöön joka tehokkaasti kasvatti jäsenissään erilaisuuden hyväksymistä. Ja kuulun ainaisjäsenenä yhteisöön, jossa erilaisuuden hyväksyntä on niin keskeinen arvo, että toisin ajattelevat väittävät siitä tehdyn siellä normin. Myös siten ajattelevat hyväksytään siellä luonnollisesti mukaan jäsenyyteen. Eikä kummassakaan tuhlata yhteistä arvokasta aikaa toisten väärässä olon todisteluun. Vaan nautitaan ja opitaan juuri siitä erilaisuudesta.

Erilaisuus on rikkaus, mutta se tapetaan kuolleeksi kirjaimeksi silloin, kun se on sallittua vain siinä tilanteessa jos kaikki ovat samalla tavalla erilaisia. Silloin se tosin on myös väärä sana.

Erilaisuutta olen omassa elämässäni pohtinut usein. Erityisesti silloin, kun olen huomannut olevani ainoa jonkun asian eteen toimiva tai sitä julkisesti kannattava. Tehdessäni valintoja, joiden olen tietänyt johtavan mielipidekonflikteihin tai jopa vastentahtoisiin muihin kokemuksiin. Luulin kauan, että kaikki ihmiset kokevat samoin oman erilaisuutensa, mutta opin, ettei sekään ole niin. Erilaisuuden vapautta on myös olla samanlainen.  Liittyä niiden mielipiteeseen joiden joukkoon uskoo haluavansa. Tai joiden arvostusta tavoittelee.

Eläkeläisen juridinen ja taloudellinen status on tuonut käyttööni aivan uuden erilaisuuden vapauden. Vaikka olenkin käytännössä kokopäivätyössä. Hyvin pitkinä työpäivinä. Ja ilman ns. palkkaa tai muutakaan verotuksen piirissä olevaa korvausta. Siis hyvin erilaisena työvoimana. Siitä huolimatta, että työskentelyni sisäinen ja julkinen tavoite on pääsääntöisesti tuottaa hyvää lisäarvoa työni kohteille, kuten varsinaisessa työelämässäkin. Mutta sisältäen sen vapauden, jota yrittäjätoiminnassa ja palkkatyössä ei juurikaan kohtaa. Vapauden työskennellä vain voimiensa mukaisesti ja itse valitsemansa kohteen hyväksi. Se ei tarkoita vapaata ajelehtimista tekemisestä toiseen, vaan täysin suunnitelmallista ja tavoitteellista työpanosta siitä koituvinen vastuineen. Mutta aivan uudella tavalla tyydytystä tuottaen. Erilaisuudesta ja vapauden illuusiosta  huolimatta.

Uutta vapautta on nyt käytössäni todella monenlaista. Vaikken olekaan vapaa inhimillisistä eettisistä arvoista ja kohtuudesta.  Ei tarvitse huomioida, kenen etupiirin normien mukaan on elettävä, jopa pukeuduttava. Ei tarvitse valita sanojaan ja toimiaan minkään ryhmän julkiseen mantraan kuuluvasti. Ei tarvitse valita omien resurssiensa käyttöä taloudellisen henkiinjäämiskaavan ehdoilla. Ei tarvitse laulaa leipäsi maksavan lauluja. Koska olet itse nykyisen leipäsi työvuosinasi kerännyt. Ei ahdistua eikä loukkaantua jos olet mielestäsi väärin ymmärretty tai kohdeltu. Eikä käyttää aikaa ja voimia sen asiantilan korjaamiseksi. Ei tarvitse käännyttää ketään minkään asian tai aatteen puoltajaksi. Saa iloisesti antaa kaikkien valita ihan itse, haluavatko avata silmäänsä ja löytää tiensä vai jatkaa omassa pimeydessään vaeltamista. Jokaisen pimeys kun on vain heidän omassa päässään ja omien valintojensa lukitsemina. Vapautta on myös iloita avoimesti jokaisen kanssavaeltajan kasvusta suurempaan ilmaisemisen ja osaamisen  vapauteen ja omaan erilaisuuteensa. Vapautta on iloita siitä, että juuri sitä tavoitetta saa ja voi tehdä eläkeläisen erilaisilla työvalinnoilla. Nyt, valon vuotena.

MJK

torstai 12. helmikuuta 2015

Valon vuo(k)si 2. Valo kuin sävel.



Vaikka olenkin musta lammas laulu- ja soittotaitoisten esivanhempieni suvussa, musiikki on ilmiönä aina kiinnostanut minua valon ohella. Omat luovat suoritukseni sen kentällä jäävät muutaman multivision ja opetustilanteiden diaohjelmien taustoihin ja samojen tilanteiden perkussiosoittimien rakentelu- ja käyttötilanteisiin.  Silti minusta on ollut aina luonnollista kokea valon ja musiikin monitasoista samankaltaisuutta. Valokuvan sukulaisuus  sävellykseen on minulle enemmän kuin ilmiselvää. Rajattomat mahdollisuudet luoda uutta ilmaisua, joko perinteisissä muodoissa pysyen, tai uutta etsien. Olemassa jo olevaa näkyvää todellisuutta muotoilemalla, tai luomalla kokonaan uusia valon ja varjon tarinoita.  Kumpaakin voi tehdä sitten joko huonolla tai hyvällä ammattitaidolla, itse tulos ei sitä eroa tunnista, kuulija tai katsoja sensijaan kyllä. Viesti tai tunnetila jää puolitiehen, ja sitä varmemmin, kuinka epäselvä se oli jo lähettäjänsä mielessä. Tai kuinka epävireisellä kalustolla sitä yritettiin toteuttaa.

Tällä hetkellä työskentelen päivittäin ammattitaitoaan päämäärätietoisesti kehittävien kollegoitteni studioitten ja taitojen trimmaamisprojektissa, siis kuin soittimen viritystä puhtaitten sävelten tuottamiseksi. Tässä tapauksessa valon. Sävelkorvan tilalla käytetään ja kehitetään valosilmää. Joillekin se on jopa luonnonlahja, vaikkakaan ei  kukkaansa puhkeava ilman ahkeruudella ja teoriatiedoilla kehittämistä.  Koen sen työskentelyn jokseenkin systemaattisesti täysin soitinvirittäjän metodina.  Soittimien korvaajina ovat luonnollisesti erityyppiset valot ja niiden kielien sijalla moninaiset heijastimet ja muut valaisinten lisälaitteet.  Kirjavaa laatua ja epäonnistuneita virityksiä niissä on varmaan yhtä paljon kuin soittimissakin. Valoissa kuten musiikissakin.  Omaan soittotekniikkaan taas liittyvät kaikki ne henkilökohtaiset perustaidot, joilla soittajan ääni- tai kuvaajan valoinstrumentteja käsitellään halutun valokerronnan luomiseksi. Siinäkin tekijöiden taitovalikoima on äärettömän heterogeeninen ja moitteettoman lopputuloksen saavuttamiseen kuluu sekä rahaa, että varsinkin työaikaa. Vähintään vuosia. Kuten musiikissakin. Mutta se on ainoa toimiva tie.

Vasta näiden perusrakenteiden kunnollisen toiminnan jälkeen tulee mukaan, musiikissa kuuluviin, kuvissa näkyviin, ne lopputuloksen laadulliset erot, joilla se varsinainen sävellys, tässä valokuva, on luotavissa persoonalliseksi, kertovaksi, tunteelliseksi, kauniiksi…  Tai vielä useammin, valitettavasti, yksinkertaisesti  toteavaksi, dokumentääriseksi, samantekeväksi, epäkiinnostavaksi. Mutta tästä viimemainitusta tuloksesta ei pääse pois ilman sekä toteutuskaluston että  työskentelytekniikan  kärsivällistä tavoitteellista viilaamista.

Olen usein pohdiskellut sitäkin yhtäläisyyttä, kuinka pätevän soittajan korvaa särkee epävireinen, epätahtinen, epämelodinen ja epäharmooninen musiikki.  Sama on jokapäiväistä todellisuutta myös valosilmälle siinä kuvallisten teosten tulvassa, joista valtaosa on nykyään valokuva- ja valaisutekniikalla tuotettuja.  Olen kuullut, että lukkarin sävelkorva suorastaan happanee ammuvainaan äänellä veisaavien mummojen akustisessa jatkuvassa vaikutuksessa ja surrut sitä, että sitä samaa tapahtuu kaiken aikaa, jopa raaempana, puhtaan valosilmän itselleen harjoittaneellekin päivittäistä laadutonta kuvavirtaa pakkokatsellessaan.  Ilman sitä visuaalista informaatiota kun tänä päivänä ei olisi maailmanmenosta edes tietoinen.

Valokuvaajan ammatissa keskeiseksi ongelmaksi olen lähivuosina havainnut erityisesti tuollaisen likaisen ja  epäharmoonisen  valovuodon ja hallitsemattoman valoroiskaisutavan ryömimisen myös päivittäisiin työtiloihin ja –tilanteisiin.  Estämään  raikkaan ja kirkaskontrastisen valokerronnan näkemistä ja tunnistamistakin.  Tasaharmaata ja usein myös puhkikontrastista kuvamaailmaa suolletaan kiireellä ja ilman paneutumismahdollisuutta sellaisessa ympäristössä ja koskaan edes huomaamatta tilanteen kieroutuneisuutta.  Siksi valosaasteettoman ja puhtaan studiotyötilan luominen sekä ylläpitäminen on silmän perushuoltoa ja ammatillisen huipputuloksen ensiarvoinen aloitusvaatimus. Aivan liian harvassa on kuitenkin niitä kuvaustiloja, joissa  tämä lähtötilanne on hallinnassa. Työmaata siis siinäkin riittää. Musiikin puolella se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että vieressä jyrisevä kivipora on sammutettava, ennen kuin kitaraa kannattaa virittää.

Kokonaan oma projektinsa elävän ja mielenkiintoisen valoilmaisun jarrujen poistamisessa onkin sitten ammattikuvaajakohtaisesti kymmenien ja joskus jopa satojen riittikuvausten tuoma kyllästyneisyys uuden etsintään. Ja harrastajille päiväperhosina elävien hetkellisten valomuotien apinoinnin unohtaminen.  Perusratkaisut, harjoitellut ja nopeat,  kun ovat kaupallisessa toiminnassa riittäviä. Ja tällä hetkellä juuri riittikuvissa myös niiden alapuolelle jäävät suoritukset.  Se kallis kamera kun riittää liian usein valollisesti sokeankin laskutusperusteeksi.  Muusikon työ on kuitenkin valokuvaajiin verrattuna jo historiallisesti niin paljon kehittyneemmällä ammatillisella tasolla, että  rahalla maksettavaa toimintaa ei pysty ylläpitämään, jos soittaa marssin keskelle valssin rytmejä, tai vetäisee virren säkeistöksi säkkijärven polkan.  Puhumattakaan erään tunnetun suomalaisen kansantaiteilijan Schubert konsertista  Wienissä, jossa ensimmäisen numeron jälkeen yleisö poistui ja vaati rahansa takaisin. Valokuvamaailmassa sellainen kuvalaadullinen limboilu onnistuu edelleen ihan empimättä. Kuvien lukutaito ja valosilmä on sen verran edelleen jäljessä maksavan yleisön odottamasta musikaalisuudesta. Eikä sitä synnykään, ellei kyllin kauan ja lukuisasti tarjota laadukasta kuvaa katsottavaksi. Edes omassa tuotannossaan.

Sekä ammattikuvauksessa, että myös valokuvataiteen genreissä esiintyvän ilmaisullisen toistotapporutiinin välttämisestä näin kerran New Orleansilaisessa jazzklubissa nokkelan ratkaisun. Siellä sai toivoa jammattavaksi mitä vain eri kappaleita 5 dollarilla, mutta ”When the Saints”  toivominen maksoi 20 dollaria. Saattaisi olla sovellettavissa  riittikuvaankin, vaikkapa siten, että valokuvaajan vapaa ja persoonallinen valollinen näkemys ja idea maksaisi neljäsosan perinteisestä vanhemmille ja isovanhemmille tarkoitetusta, vaikkakin klassisesta ja vuosikymmenien muotoilemasta toteutuksesta.  Sille tosin on aina omat markkinansa, mutta varsinkin muunlaisen valotunnelman  variaatiot pitäisivät kuvaajankin valppaana ja valaisuopintoihin orientoituneena.
Valo- ja valaisumaailman rajattoman erilaisissa ja erihenkisissä variaatioissa kun riittää niin loputonta harjoittelukenttää, ettei siitä yhden ihmiselmän aikana ehdi  saada kuin maistiaisia. 

Nyt käynnissä oleva valon vuosi antaa siihen taas motiivin vahvistusta ja runsaasti virikkeitä. Vaikkapa ottamalla kuviensa kantaviksi valoteemoiksi kulloiseenkin aiheeseen liittyvä tai sopiva musiikki.


MJK

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Koulutuksen etiikasta. Osa 3.



Alkaneen 48 kouluttajavuoteni päivitystavoitteena nyt tammikuussa olen käyttänyt runsaasti aikaa alan nykytilanteen selvittämiseen tutustumalla huolellisesti eri koulutusyhteisöjen someilmiasuihin ja niiden myös verbaaliviestinnällisiin tavoitteisiin. Ja haastattelemalla kaikkia tapaamiani nykytilanteista tietäviä. Lisäksi lukenut netistä erityisesti koko visuaalisen alan sekä koulutukseen että kaikkeen ammattiosaamiseen liittyviä foorumikeskusteluja. Ja luonnollisesti voimassa olevat valokuvan ja lähialojen työelämän ammatillisten tutkintojen vaatimukset. Katson tällaisen, ajan tasalla kentän trendeistä pysymisen, olevan jokaisen kouluttajan perusvelvollisuus. Siitä huolimatta, että se saattaa synnyttää aiheellistakin henkistä ahdistusta. Törkeästi yliampuvan kaupallisen tiedotuksen ja foorumien täydellisen hölynpölyn massa kun on niin ylipursuava.  

Onnellinen se, jonka ei tarvitse työtään kunnolla tehdäkseen niitä selata. Minulle tämä, sinänsä tarpeellinen kierros, lienee tähän mennessä lähes ainoa negatiivinen kokemus nykyisessä työelämään paluussani.

Surullinen yhteenvetoni tilanteesta on: Suomessa on tänään täysin laillista ja koulutusjärjestelmämme virallisella henkisellä ja taloudellisella tuella rahastaa täysin utopistisilla haavelupauksilla lahjattomien, laiskojen ja tyhmien rahat sekä katteettomat uramahdollisuudet. Muillakin kuin valokuva-alalla, jonka kentän todellisuuden luonnollisesti tunnen lähialoja paremmin. Muutos huonompaan suuntaan on ollut parissa lähivuodessa romahdusmainen. 

Koulutusalalle kokonaisuudessaan on pesiytynyt aivan valtavasti uusia puhtaasti vain liikevoiton tavoittelemiseen keskittyneitä yhteisöjä, joiden vastuu osaamistuloksestaan ei yllä sadasosaankaan heidän omista myyntiylisanoistaan ja, uutena ilmiönä, kuvistaankaan.  Ylisanoista on ihmisillä jo hieman kokemusta auto- ja tietokone- sekä laihdutusainekauppiaitten markkinointiviestinnästä, mutta se ilmiö, että kelvotonta, vaikkakin valtion auktorisoimaa kotimaista visuaalista koulutusta kaupataan uhreille ulkomaisten kuvatoimistojen myymillä bulkkikuvilla, vaikkakin heidän itse tuottamiaan paremmilla, menee jo uuden huijausmuodon kentälle. Toinen tutumpi, mutta nyt selvästi ja voimakkaasti lisääntynyt, huijaustapa on se, että ”koulutuksia” kaupataan ”tv:stä tutuilla” nimillä, joiden osuus ostettavasta sisällöstä ei ole prosenttienkaan luokkaa, tuloksista puhumattakaan. Tai nimekkäiden ulkopuolisten adaptoitumisella oppijoiden todellisuuteen.

Mielestäni, ja hyvin perustein, pääsyy osaltaan tähän onnettomaan tilanteeseen on sama kuin TV1 sisällön laaduttomuuteen, automaattinen rahantulo ja monopoliasema. Kilpailun totaali puute siinä ja tekijöiden kehittymistarpeen minimointi. Veronmaksajien kustantamassa koulutuksessa on usealla alalla pudottu niin kauas todellisen ammattitoiminnan ytimestä, että mikä tahansa vaihtoehto, joka lupaa, useimmiten valheellisesti, muuta, kykenee murtautumaan markkinointiviestinnän keinoin tietämättömien vaihtoehdoksi. Mediaseksikkyyden lisäksi.  Ja lopputulos onkin sitten itseään kasvattava lumipallo. Mitä enemmän kelvottomia tekijöitä, sitä useammalle kyvyttömälle syntyy harha niiden joukkoon siirtymisestä isojen lihapatojen ääreen. Valokuvausammatissa lisäsyy on luonnollisesti alan tekninen taidottomuusvallankumous. Digitaalistuotannollinen kelvottomuuden hyväksyntä  ja käyttö julkaistavaksi lopputulokseksi.

Toinen, mielestäni vielä suurempi osatekijä on kouluttajien ”mukavan open syndrooma”. Kaikkia kuuluu kehua, kaikkia kuuluu rohkaista, kaikkien onnettomien räpellysten kuuluu olla hyväksyttävissä opintosuorituksena. Ainoana tarkoituksena olla itse mukavan ja innostavan maineessa ja/tai pitää huolta siitä että lahjattomat ja kelvottomatkin pysyvät peruskouluperiaatteella mukana, koska koulutusyhteisön sekä kaupalliset että veronmaksajien kustantamat tulot riippuvat tänään totaalisti siitä, montako päätä on virallisesti paikalla laskutuspäivänä. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että valmistuneet ovat sitten suoraan työkkärin asiakkaita ja aktiivisimmat heistä laadullisia ja taloudellisia markkinahäirikköjä. Ja lumipallo kasvaa….

Aivan omaa ammatillista joukkotyhmyyden tiivistystä tekeekin sitten erilaisten nettifoorumien nimettömät ”kaikkien alojen asiantuntijat”, ymmärtämättä mitään asiasta, jota esittävät vielä tyhmemmille, ainoita oikeita totuuksiaan jatkotoistettaviksi.  Törmäsin mm. hiljan yli viidekymmenen asiasta postaajan ja 6000 lukijan keskusteluun omasta 1960 luvulla antamastani  ja tarkoitukseensa hyvin toimineesta ammatillisesta etäharjoitustehtävästä. Useimmilla mielipiteensä ja sitä vastustavan kantansa jyrkästi esittäneistä ei ollut hallinnassaan edes käsitteitä, mihin tuo yhden kuvan harjoitus ammatillisesti tähtäsi. Eli jyvien erotteluun akanoista ammatillisin kriteerein. Saman tehtävän viimeisen käyttämäni evoluutioversion ja aikaisemmatkin mukaan lukien, on täysin moitteettomasti  ja tehtävän tarkoituksen sisäistäen, vaikkakin kovan ponnistelun jälkeen, suorittanut vain yksi opiskelija.  Joka on juuri tällä hetkellä lähivuosien kansainvälisissä ammattilaisten rankkaamissa koitoksissa maailmanlaajuisesti menestynein suomalainen mainoskuvaaja. Jonka urakin on vasta nousussa. Ja jonka ”luovuudesta” ei liene sitä ainoana oikeana kriteerinä palvovillakaan huomautettavaa.

Tämä luovuuskäsitteen käyttäminen täysin tilannekohtaisesti sekä kasvun ihanteena, että erilaisuuden halventajana, näyttääkin olevan edelleen ns. luovien alojen koulutuksen ”henkilökohtainen ongelma”.  Kaikesta kouluttajavastuustaan kun pääsee sen mainitsemalla tai ottamalla sen sellaiseksi subjektiiviseksi arviointikriteeriksi, jossa saa olla aina oikeassa. Täysin tuloksesta riippumatta.  Lahden MI:n entinen rehtori määritteli kerran koulutusta siten että ”jos insinööri osaa myös sorvata, se on ylimääräinen etu, mutta jos sorvari osaa suunnitella sorvattavan kappaleen, on koulutusrahat käytetty väärin”.  Itse käytän useimmiten sellaista havainnollistamista, että jos muusikon taidon tutkinto-osaamiskriteeri on musiikin laji miten tahansa soitettuna ja ilman kyseisen instrumentin hallintaa, eikä oikein ja myös nuoteista puhtaasti soittaminen  kussakin tutkinnon lajissa, voi tyhmempi sellaista luulla, tai ainakin nimittää, luovuudeksi. Enkä liene koskaan kuullut luovasta säveltäjästä, joka ei osaa soittaa. Sen pitäisi olla kuvallista todellisuutta myös visuaalisen koulutuksen tutkinnoissa. Tällä hetkellä suunta ei edes ole siihen.

Tämä asia on vielä visuaalisen koulutuksen kentällä täysin sisäistämättä.  Puhumattakaan siitä, kuinka paljon enemmän oikealle ”luovuudelle” on virikkeitä ja mahdollisuuksia niillä, jotka hallitsevat sekä oman välineensä tekniikan, että ilmaisun eri suuntautumisalat ja –keinot. Siinäkin kun olisi arvokasta uraa suunnittelevalle aivan rittävästi opetettavaa koulutusyhteisössä, sen pelkkään mutuun ja ei mitattavissa oleviin kriteereihin perustuvan luovuuden määrittelyn ja palvonnan sijaan.  Puhtaasti kuvataiteilijan uraan valmentavissa paikoissa asia on mielestäni juuri käänteinen, vaikkei sielläkään osaaminen ole aina haitaksi.
 
Sensijaan se on kaikille haitaksi, kun ammatillisen peruskoulutuksen myyntiväite on ”meillä saat olla sellainen kuin haluat”.  Tai  ”ammatillisten perusosaamisten osaamisen vaatiminen tappaa luovuuden”. Henkilökohtainen kantani jo puoli vuosisataa järkevään ammatilliseen peruskoulutukseen on se, että on oppijan täysin oma henkilökohtainen taidolliseettinen valinta, mihin hän koulutuksessa saamiaan  osaamisvalmiuksia käyttää ja koulutuksen vastuu painottuu siihen miten hän osaa käyttää sitä.  Jo sen täyttämisessä on niin riittävästi haastetta, ettei ole mitään tarvetta kaupata sitä valheellisilla muilla houkuttimilla.


MJK

torstai 5. helmikuuta 2015

Never say never 2. Valaisupajat alkoivat.

Ensimmäinen työkuukausi on takana kunnianhimoisten ammattilaiskollegojen opiskeluluotsina jälleen. Pitkiä päiviä ja tuntien puheluita. Ympärivuorokautista alan seurantaa. Unissakin. Datasiirtoa ennätysmäärin koneilleni kuvien tulvissa. Tiedon etsimistä, omaksumista ja jakamista. Jäähdyttelyvuosinani olin lähes unohtanut, kuinka kivaa tavoitteellinen ja intohimoinen ammattikuvaus onkaan. Samalla viihdyttävää, opettavaa ja tuottavaakin. Ainakin tyydytystä. Rahaa kun tästä nykyroolistani ei edes ole tarjolla. Mutta enpä vie siinä kenenkään muunkaan leipää, mitään tunkua kun tähän rooliin ei ole näköpiirissä. Vielä. Sensijaan autettavista  ja ohjattavista ei synny puutetta, eikä onneksi tuloksistakaan. Niiden kasvava virta saatiin nyt käyntiin, harjoituskerralla omien tavoitteitten tarkistamiseksi ennen maksavien asiakkaiden tiedossa olevia sellaisia keikkoja, joihin sisältyy kunkin pajaisäntänä toimivan valokuvaajan seuraava osaamisporras. Tässä kuvamaistiaisia tammikuun itselleni onnellisimmista päivistä. Ahkerat ihmiset kun ovat ikuinen ilo silmilleni.



Tällainen oli tämän kerran teami. Vielä n. 18 tunnin työn jälkeen. 
Kun ensin oli vähän kannettu kalustoa kuvauspaikalle.


Neuvoteltu toteutustavasta ja työnjaosta.


Siirrelty kalusteet uusiin paikkoihin.


Lajiteltu hyödylliset apuvalaisimet käyttäpaikkansa ja -tarkoituksensa mukaisiin ryhmiin.


Vedetty valaisun säätöön tarvittavat uudet kaapeloinnit.


Valmisteltu muotokuvaosuuden mallit käyttökuntoon.


Taustan huolellinen valaisu ja kontrastinhallinta tuotti  ensiksi kyseisen tilan edustuskuvat sen tulevaa myyntiä tukemaan aikanaan.


Sitten olikin aika hyödyntää sama työ tilassa asuvan pariskunnan juhlallisena ja myös todellisena rubiinihääkuvana, jonka tarkoitus on jäädä ikuiseksi jälkipolven perhekalleudeksi.


Samaa valopohjaa hyödynnettiin vielä uudella erilaisella somistuksella tilan käytöstä myös sen arkisemmassa työtupaolemuksessa isännän laivan pylpyrä- ja purjeverstaana. 
Se kuva nähdään aikanaan toisessa viitekehyksessä.

Sitten olikin jo aika purkaa viritykset ja pakata kamat kotimatkalle.  Maallikko ei ikinä hahmottaisi, että työ tällä huolellisuudella vaati noin viikon valmistelu- ja viimeistelyvaiheen. Nelisenkymmentä uutta väliaikaista virtajohtoasennusta tilan oman valaistuksen lisäksi, nelisenkymmentä Eurospottia, yhdeksän Dedolightia, kahdeksan Elincrome kompaktisalamaa henkilöiden ilmeen hallitsemiseksi.
Ja parisenkymmentä tuntia varsinaista koulutus/kuvaustilannetta, useamman hengen urheilusuorituksena. Tavoitteena kun oli tuottaa sellaiset asiakaskuvat, joita tilausbriefi ( löytyy SAV:n jäsensivuilta) edellytti ja jotka toivat lisää ymmärrystä ja osaamista koko osallistujajoukon ammatilliseksi taitopääomaksi.
Tämän joukon ammattilaisille se on kuitenkin jo aika luonnollista.



Hauska on huomata, että on ammatissa, jossa eläkeiän jälkeenkin riittää rajattomasti löydettävää ja työnilosta nautiskelua. Sen nykyvoimilleni fyysisen rasittavuuden korvaa kyllä moninkertainen ja ikuinen oppimisen ilo.

MJK

ps. Tämän kirjoituspäivän kruunasi juuri saapunut tieto lukuisien SAV:n kollegoitteni tuorein menestys ammattilaisten kansainvälisissä mittelöissä. Kansamme kokoon nähden edustamme jälleen suhteellisesti kovinta tasoa. Monella eri suuntautumisalalla ammattikuvauksessa. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, että kuvitus/fine art kategoriassa kymmenen kärjessä oli kolme SAVilaista. 
Ja valaisupajan tarkoitus on tuottaa juuri sitä kansainvälisesti tunnustettua ammattiosaamista edelleen. 

torstai 15. tammikuuta 2015

Aikataulutettu kehitystavoite?


Kun kuukausi sitten sitouduin parin vuoden päivittäiseen vapaaehtoistyöskentelyyn ammattivalokuvaajien arvonimiprojektissa, en osannut aavistaa, kuinka monitasoisten näkökulmien  ratkaisuihin siinä jouduin. Ensin kunkin asiakokonaisuuden selkeytys omassa päässä ja sitten tuloksen perustelu ja yhteinen toteutus myös muun ryhmän ehdoilla.  Ja heidän auttamisekseen. Kaupan päälle eri tavoitteisiin ja eri vakavuudella sitoutuneiden motivointi. 

Moni asia on jo osoittautunut aivan eri sisältöiseksi, sama pikaisesti kuultuna ja juteltuna, tai vastuullisesti pitempään pohdittuna.  Esimerkiksi jo ensimmäisellä kokoontumiskerralla esille noussut näkökulma, että ryhmässä, johon osallistumisvaatimuksena oli oma julkinen tavoitteellisesti ja ajallisesti suunniteltu ammatillinen projekti, jokaisen osallistujan ilmaisema todellinen tavoite olikin laajempialaisen ammatillisen kokonaiskehittymisen kausi.  Luonnollisesti nämä asiat eivät ole keskenään ristiriidassa, mutta  käytännön työskentely tarkasti rajattuna aikana määriteltyyn tavoitteeseen  pääsemiseksi, on niin eri tyyppistä, että vain toinen voidaan näillä käytettävissä olevilla työtunneilla kyllin laadukkaasti saavuttaa. Ja liiallinen kompromissiin pyrkiminen voi vesittää molemmat. Ainakin väliaikaisesti.

Ihannetapauksena työelämässä pidän itse tilannetta, jossa pitkäjänteisessä ammatillisessa toiminnassa jokaiseen uuteen toimeksiantoon voi ja saa liittää senhetkisen osaamisensa havaittavissa olevan ylittämisvaatimuksen ja -tavoitteen. Tämä on luonnollisesti käytännössä utopiaa useimmissa ammateissa ja tuotos-panos talouskulttuurissa. Valokuvaaja on siinä kokonaisuudessa kuitenkin juuri yksi niistä etuoikeutetuista ammateista, joissa tuo mahdollisuus on lähes poikkeuksetta ja laaja-alaisena tarjolla. Usein tosin taloudellista tulosta, ainakin väliaikaisesti, pienentäen. Mutta mielestäni jopa suurin palkkaetu elämän pitkässä juoksussa.  Ammatillinen kehittyminen mielestäni tarkoittaa kykyä ja motiivia toimia tuolla jatkuvalla taitojen ja asenteiden ylitystavoitteella yhä useammin ja yhä tietoisemmin.  Sitä kun kehitys juuri on. Siirtää jokaisessa tietoisessa teossaan kaiken osaamisensa rajaviivaa edes pisaran laajemmaksi. Niin teknisesti, kuin taiteellisesti ja myös eettisesti. Säännöllisesti, jokapäiväisesti, tietoisesti. Ja rakastaen juuri sitä mahdollisuutta.

Ajoitettu ja tarkasti suunniteltu, ulkoiselta tulokseltaan mitattavissa oleva projekti puolestaan sopii luonnollisesti tuohon kokonaiskuvaan ja pitkään tavoitteeseen äkkiä ajatellen saumattomasti. Niin se ei kuitenkaan syvällisemmällä menetelmä- ja toteutustasolla aivan ole. Siihen tasapainoiseen jatkuvaan tietoiseen kehittymiseen kun jokainen tarvitsee täysin yksilöllisen kypsymisajan, omaan kellotaajuuteensa harmoonisesti istuvan ponnistelun ja levon rytmin. Ajoitettu projektityöskentely puolestaan vaatii hyvin kurinalaista ja monelle stressaavaa, usein ylivoimaistakin ajoitettua työskentelymäärää ja –rytmiä.  Toimintaresurssien laajaa käyttöä muodossa, joka ei ole riittävästi tekijänsä kehittymisen suunnassa ja usein tasossakaan, ainakaan väliaikaisesti.  Mutta joka kehittää silti luonnollisesti muita selviytymistaitoja. Se vain on jokaisen pääteltävä itse, onko ammatillisesti näyttävä projektiponnistelu niiden haittavaikutusten arvoinen, joita se poikkeuksetta, vaikkakin vain väliaikaisesti, aiheuttaa tekijänsä elämänrytmiin.

Olen yhä useammin tullut pohtineeksi juuri tuollaisia, kaikille pakollisia, valintoja. Sen ainoan elettävissä olevan nykyhetken käyttötunteet. Ovatko ne sidotut mitattavaan ulkoiseen päämäärään, ansioon ja mahdolliseen kunniaan asiakkaiden ja kolleegoiden mittareilla. Vai onko se sama julkinen osaamistaso juuri itselle niin merkittävä sisäinen palkinto, että myös sen tavoittelussa kohdattavat ahdistukset ovat silti itselle tietoinen ja kasvattaava valinta ja hinta. Ilo sen havaitsemisesta, että aina saa ja voi valita itselleen yhä suuremman ja kiinnostavamman  uuden haasteen. Äkkiä voisi ajatella, että edellisen yleisin vaihtoehto, ottaa iisisti, ja antaa virran viedä jonnekin, kunhan ei tarvitse hikoilla ja stressata, voi katsella auringonlaskuja ja kävyn putomista puusta, olisi myös houkutteleva valinta. Se vain kun tahtoo johtaa aikanaan muihin sellaisiin ongelmiin, joita tuossa toisessa valinnassa ei kohtaa. Ja näiden vaihtoehtojen välissä on lukematon määrä variaatioita. Lopullinen mittari kun on vasta kunkin omassa päässä ja sydämessä. Niin syy kuin seurauskin.

Tähän nykyiseen omaan ammattikuvaajien arvonimiprojektiini tein oman valintani, iloni, vastuuni ja tulevat vastoinkäymiset sillä tiedolla ja kokemuksella jonka olen nyt itselleni oikeaksi pohtinut ja tutkinut.  Minulle kaikki tekeminen, kuvien, kirjaimien, laivojen, koneiden ja ihmisten parissa ilman kaiken aikaisemman osaamiseni päivittäin ylittävää tavoitetta on turhaa ja merkityksetöntä ajan kuluttamista. Vielä tällä iälläkin. Se, että se sitoutuu ajallisesti mitattavissa ja päätettävissä oleviin raskaisiinkin projektijaksoihin, on hyvä käytännön toimintatapa, minulle, puutteistaan huolimatta.  Kaikilla menetelmillä syntyy omat hintansa ja tappionsa ja ne ovat se osa elämää, johon aikaisemmat voitot ja häviöt ovat opettaneet suhtautumaan rakentavasti. Ilon ja harmonian löytäminen jokaisesta projektistaan ja lepopäivästään niin pienistä kuin suuristakin asioista on myös kyky jota saa ja voi harjoittaa koko elämänsä. Ja se on myös tarpeen.


MJK