Sanojen ja kuvien synnystä, valokuva vai valintakuva osa 6 B.

 Osa 6 B.

Koska saamassani palautteessa blogista 6 kaivattiin  todellisia esimerkkejä jäsentelyyni käsitteistä valokuva/valintakuva,  seuraavassa niitä keskeisiä seikkoja, jotka mielestäni  räikeimmin jakavat kuvalliset kameralla tallennetut teokset jompaan kumpaan kategoriaan.  Kuvaesimerkit jätän edelleen pois, henkilökohtaisiksi ehkä koettavia kannanottoja välttääkseni. Mutta teen tässä parhaani verbaalisen havainnollistamisen keinoilla.

Seuraavassa  näitä ominaisuuksia mieleen tulleessa järjestyksessä.  Ainakin nämä asiat ovat todella helposti ja yksinkertaisesti  arvioitavissa  mistä tahansa kuvasta.

-       Valintakuvasta ei ole löydettävissä minkäänlaista  luonnollista tai edes loogista valon suuntaa, vaan sen valoilmaisu ja –kerronta on vain muodotonta sotkua. Tämä ilmenee  yleensä siten, että aiheen tai edes kuvaajan paikkaa ei ole mitenkään valittu, esimerkiksi miljööolosuhteissa ottamalla huomioon paikassa vallitsevia olosuhteita, kellonaikoja, valaisulähteiden vaikutusta, värilämpötilöja, valon suuntia ja voimakkuuksia. Ilmiö on siis sama, kuin jos kirjailija  kirjoittaisi tarinansa rungon, sitten leikkaisi jokaisen sanan erikseen ja yhdistäisi sanat uudelleen lauseiksi ja tarinoiksi täysin randomissa järjestyksessä.  Kaikki ainekset ovat siis samat, mutta tarina itsessään yhtä siansaksaa.  Kukaan toimittaja ei nimellään antaisi julkaista sellaista, mutta valintakuvaajallahan ei ole vastaavia oikeuksia sen jälkeen kun on toimittanut  sellaisen kuvan tilaajalleen. Siksi mielestäni niitä ei edes tule synnyttää. Yksi tyypillisimmistä  lehtikuvituksissa tähän johtavista ilmiöistä näyttää olevan se, että mitään kuvausohjausta tai edes lisävaloja ei käytetä,  se kun ei tunnu olevan muodissa. Kirjailijapuolella tämä tarkoittaisi sitä että käytössä olisi vain kaksivuotiaan sanavarasto ja siinä pitäytyminen olisi jotenkin kunnioitettavaa.  Minun mielestäni  alkeellista ja tyhmää. Mutta  yleisessä käytössä valintakuvaajilla. Niin miljöössä, kuin studio-olosuhteissakin. Valitettavasti.

-     Valintakuvista puuttuu siis myös jokseenkin kokonaan valoilmaisulle ominainen looginen ja harkittu muoto- ja kontrasti-ilmaisu.   Eli  vaikka  aiheen muoto muuttuu, sen eri tasossa olevien osien valaistus ei muutu, eli se ei tuo millään tavalla esiin  kolmiulotteisuutta. Ei tummuuden muutoksella, ei varjoilla, ei valon värin tai värilämpötilan gradaatiolla tai millään muullakaan kolmiuloitteisuutta havainnollistavalla  valo-tai valaisuvalinnalla.    Myöskään tavoitteellista vaaleuden ja tummuuden kontrastia ei valintakuvista ole juurikaan havaittavissa, eli  pääaihe uppoaa tummuusasteeltaan  jokseenkin totaalisti taustaan tai omiin, mutta eri tasossa oleviin muotoihinsa.  Silmiä siristäen, eli katselutilanteen valaistustasoa pudottaen se latistuu siis lähes tasaharmaaksi massaksi.  Samoin valintakuvista puuttuu ihan säännönmukaisesti  valon kontrastien eroilla saavutettavissa oleva kontrastisuus, eli pääasioiden korostaminen voimakkaamaalla kontrastilla tai edes terävyyserolla kuin taustalle jäävissä ja sinne tarkoitetuissakin alueissa.   Verrattuna jälleen sanailmaisuun, valintakuva on kuin tautofoniaa täynnä oleva tarina, joka kertoo kyllä asian, mutta jota kukaan ei jaksa lukea loppuun. Ja jossa mikään keskeinen osa tarinasta ei korostu sivuseikkoja  tärkeämmäksi.

-       Valintakuvan varjot ovat sekä muodoiltaan hallitsemattomia, että sijainniltaan  vain puhdasta kerrontaa ja viestiä sekoittavia.  Olen aina sanonut, että kyllä kuka tahansa saa aikaan, ainakin koulutuksen jälkeen, valaistun kuvan, mutta  valokuvaajan tuntee vasta varjon hallinnasta.  Tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että valintakuvan  varjot ovat tummuudeltaan, muodoltaan, reunoiltaan ja heittosuunniltaan  täysin sekä hallitsemattomia  että suunnittelemattomia ja  kerronnallista tavoitetta  vailla. Eli valokuvailmaisun täysin keskeinen ilmaisukeino on selkeästi jätetty kokonaan huomioimatta.  Ei siis ymmärretty tai osattu.  Verbaaalipuolelta ilmiö voisi olla havainnollistettavissa vaikka siten, että  kirjailijan luoma elävä ja selkeä teksti esitetään auditiivisesti  painottaen sen volyymeja ja ääni-ilmaisua täysin sattumanvaraisesti.  Jolloin  sen laadusta ja tyylikyydestä ei ole jäljellä mitään.

-       Valintakuvan ainoaksi kuvalliseksi ilmaisukeinoksi on siis tunnistettavissa, nimensä mukaisesti, vain valinnat sommittelun ja laukaisuhetken suhteen. Hyvällä onnella nekin saattavat riittää kuvan tavoitteellisen viestin kömpelöön välittämiseen, mutta sellaisten valintakuvaajien, jolta puuttuvat nuo edellä esitetyt osaamiselementit, nämäkin valinnat  koostuvat yleensä siitä, että kuvat on otettu pääsääntöisesti seisovan kuvaajan silmän korkeudelta ja mitään perspektiivin tai liikkeen ominaisuuksia hyödyntämättä.  Puhumattakaan sisältöön vaikuttavista sommitteluelementeistä, esimerkiksi tärkeyssommittelusta, tai värisommittelusta.  Verbaalisen puolen esimerkillä havainnollistettuna tällainen kerronta voisi olla vaikka sellaista, että siinä on siis käytössä vain substantiivit ja nekin vain perusmuodossaan ja kaikki muut kielen sanaluokat  ja sijamuodot sekä sanajärjestyksen vaikutus käyttämättä.

Edellisen blogini synnyttämässä keskustelussa tuli esiin, erään päätoimiseksi videotaiteilijaksi siirtyneen mestaritason valokuvaajan tuomana,  myös minulle uusi mutta erinomainen kuvasisällöllinen kahtiajako  kuvituskuvat/huvituskuvat, joissa jälkimmäiset tarkoittavat sellaisia sivuntäytteitä, jotka eivät tuo mitään lisää tietoa,  tunnetta tai näkökulmaa  saman aiheen verbaaliseen osuuteen. Vaikka juuri sehän olisi ollut keskeinen peruste siihen, että valokuvaajaa on tarvittu kuvittajana.  Mutta tyytynyt rooliinsa huvittajana.  Kysymyksessä on siis tämän valintakuvan vähintään veli.

Tämä uusi yhdistelmä on minusta niin hyvä jäsennys, että varmaan palaan siihen myöhemmin.  Siihen liittyvää lähestymistapaa olenkin jo yli vuoden harjoitellut eräässä muussa kuvaprojektissani, jonka työnimi on ”masan kikat ja mokat”. Sekin valmistuu aikanaan ellei aikani sitä ennen lopu.

MJK

Kuvien ja sanojen synnystä, valokuvat vai valintakuvat. osa 6.

Valokuvat vai valintakuvat ?

Olen viettänyt lähiaikoina rajattoman määrän tunteja terveydenhuoltojärjestelmän odotussaleissa. Tänäkin keväänä merkittävästi useammin kuin perhe ruokaostoksilla. Siksi minulle on nyt syntynyt varsin selkeä kuva useiden kotimaisten aikakausilehtien  valokuvatarjonnasta ja sen yllättävästä laaduttomuudesta.  Sen pohtimiseksi oli kehitettävä uusi käsitesana, ”valintakuva”.

Joskus  on jonkun asian havainnollistamiseksi ollut pohdittava lyhyt ja pelkistetty uusi käsite.

Tunnetuimpia sellaisia käsitesanoja tai niiden yhdistelmiä, joissa oletan olleeni ensimmäisiä käyttäjiä ovat esimerkiksi, ”visuaaliviestintä”, ”näyttökuva ja käyttökuva”, ”valokuvaajan kuolemansynnit”, ”jokipoliisivalo”, ”shakkilautasommittelu”.  Jos joku muu on mielestään näiden sanahirviöiden todellinen isä tai äiti, suon sen kyseenalaisen kunnian hänelle ilolla.

Nyt on aika ja selkeä perustekin valita, ainakin omaan sanavarastooni, sellainen uusi käsiteyhteys kuin ”valintakuva”.   Siksi ettei oikeita valokuvia edes verrattaisi sellaisiin valokuvallisiin epäsikiöihin, joista surullisen suuri osa eräiden lehtien kuvitusaineistosta muodostuu. En tällä tarkoita, että sitä ilmenisi vain siellä, mutta tuhansia lehtikuvituskuvia ajatuksella lähiaikoina katsoneena se juuri viritti nyt pohtimaan näitä käsitteitä.

Minulle valokuva on aina tarkoittanut sellaista kuvallista teosta, joka on taltioitu kameralla ja jonka kertovan sisällön varsinaisena rakennuselementtinä ja viestin parantajana on valon avulla saavutettu viestinnällinen ja tunteellinen tavoitteen maksimointi, tai edes pyrkimys siihen. Siis täysin siitä riippumatta siitä, onko kysymyksessä organisoitu ja suunniteltu valaisu vai olemassa jo ilman valokuvaajan toimia oleva valaistusolosuhde. Kummastakin on maailmassa lukemattomia erinomaisia klassisia esimerkkejä, joista on syntynyt koko valokuvataiteen käsite, merkitys ja maine. Mielestäni se huippuryhmä on aina nimenomaan ja vain valoilmaisun ymmärryksen ja sen soveltamisen tulosta.

Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että valokuvataiteen ainoa elementti olisi vain valon tekeminen tai näkeminen, mutta  ilman sen tavoitteellista osuutta valokuvateoksessa, kyseessä on vain mikä tahansa koneellinen  dokumentti, jonka  syntymässä ei ole valokuvaajalla mitään osuutta.  Pelkkä ainutlaatuinen aihe tai tapahtuma ei minusta oikeuta luopumaan valollisen kerronnan pyrkimyksestä, vaikka luonnollisesti siihen ei aina ole mahdollisuutta.  Paitsi   että se mahdollisuus on aina ns. tilatuissa ja suuunitelluissa kuvissa, joista tässäkin tilanteessa on kysymys.

Tämän edellä määrittelemäni valokuvakäsitteen täydellisenä vastakohtana olen nyt odotussaleissa istuminani tunteina löytänyt kokonaan toisen kuvatyypin, josta käytän tästä lähtien nimeä valintakuva.  Sen tekninen toistettavuus käyttää valokuvatekniikan keinoja, mutta sillä ei ole mitään tekemistä valon kanssa.  Ellei sellaiseksi lasketa myös sitä,  ettei siinä ole mitään muuta valon ominaisutta käytetty kuin sitä, että lukseja on ollut riittävästi kuvajaisen tallentumiseksi. Ja myös siinä on kuvausta varten tehty etukäteis- ja aihevalintoja ja käytetty aikaa, sekä saatu korvaus lopputuloksen synnyttämisestä. Joka sitten on median keinoilla levitetty saastuttamaan visuaalisesti elinympäristöämme.

Valintakuva on siis määre sellaisesta kuvasta, joka on tallennettu kyllä kameralla, mutta sitä tehdessä on valokerronnan sijaan käytetty vain valintoja ja niitäkin lähinnä vain rajauksen ja laukaisuhetken  suhteen.  Eli kaikki valokuvaajan käytettävissä olevat keinot  kuvan visuaalisuuden, kerronnallisuuden tai esteettisyyden  tehostamiseksi on jätetty  unhoon.  Seurattuani nyt  kyllin laajalla otannalla aikakausilehtien kuva-aineistoja, mielipiteeni on tosin se, että, tekijöiden nimistä päätellen, usean  kuvallisen median julkaisijan  nykyinen rekrytointityöskentely on suorastaan erikoistunut jättämään valollisesti ja visuaalisesti  lahjakkaat  kuvantekijät kokonaan oman toimintansa ulkopuolelle, ja valinnut  vain valokuvauksellisesti ala-arvoisiin suorituksiin motivoituneita tai kykeneviä.   Luonnollisesti poikkeuksiakin löytyy, mutta mielenkiintoista on oikeiden valokuvaajien kertyminen  jopa samankin mediatalon vain määrättyihin lehtiin.  Joissakin kuvapainotteisissakin julkaisuissa  osoittautui säännöllisesti mahdottomaksi löytää sieltä yhtään valokuvaa, vaikka heidänkin kuvituksensa on toteutettu lähes 100 prosenttisesti  kameralla.  Löydettävissä oli siis vain visuaalisesti kelvottomia valintakuvia.  Onhan sekin yksi valinta, mikään ei poikennut  linjasta, jolloin muiden surkeus olisi havainnollistunut.

Jotenkin minusta on aivan käsittämätöntä se, että samankin kustantajan julkaisemista lehdistä joissakin  kuvantekijät ovat vailla alkeellisintakaan visuaalista kykyä,  tuottaen poikkeuksetta vain valintakuvia ja toisessa julkaisussa  pääsääntöisesti valokuvaajien tuottamia asiallisia ja tunnelmallisiakin valokuvia.  Ilmeisesti näissä julkaisuissa kuitenkin toimitaan työmarkkinapoliittisesti yhdenmukaisilla  sopimuksilla tai alan työehtosopimuksen mukaisesti  yhdenmukaisella palkalla.   Siis roskaa tai laatua samoilla kustannuksilla.  Onko  vastuussa tämän kaltaisesta kuvanjulkaisupolitiikasta  ne kuvia tilaavat henkilöt, joilla ei ole mitään edellytyksiä kuvien lukemiseen ja valintaan tai niiden laadun ymmärtämiseenkään.  Mahdolliset olosuhteet tai journalistiset rajoitteet eivät tätä selitä kun kysymyksessä on tässä tapauksessa nimenomaan selkeästi suunnitellut ja tilatut kuvituskuvat.

Ajattelen kauhulla sellaisten valokuvaaja  ammattinimikkeellä palkattujen nuorten ihmisten uran jatkoa kuvallisen kentän kovenevassa kilpailussa, jotka ovat jo nyt selkeästi totutettuja ansaitsemaan leipänsä tuottamalla koko valokuvamaailman ulkopuolisia valintakuvia niiden tilaajan hyväksyminä.   Heillä ei ole jatkossa mitään selviytymisen välineitä  silloin jos heiltä tilataan jonkun todellisen ammattitaitoisen ostajan toimesta valokuvia.  Entä tämän saman  ryhmän vaikutusta koko ammattikunnan arvostukseen ja siinä vastuullisesti toimivien asemaan. 

Vaikka olenkin tullut nyt olosuhteiden vaikutuksesta  keskittyneeksi tässä asiassa vain lehtikuvituksiin, olen kyllä surullisen tietoinen siitä, ettei tämä valintakuvaongelma koske pelkästään liian useaa medioihin aineistoa tuottavaa  valintakuvaajaa.  Myös muiden osa-alueiden kuva-, ja kuvaajamassoista löytyy järkyttävän lukuisasti esimerkkejä samasta syndroomasta.  Siksi toivotan oikeille valokuvaajille voimia ja sitkeyttä ponnistella valokuvaajan tärkeimmän kehittymisveturin, vaativan ja paskamaisen asiakkaan, johdattelemana  yhä valollisempiin kuviin. Nuo valintakuvat tuleekin minun mielestäni jättää yksinoikeudella  niille julkaisijoille, joiden sopimuspolitiikka  ja kuvia tilaavien ammattitaidottomuus pitääkin oikeat valokuvaajat poissa heidän yhteistyökumppanuudestaan.

MJK

Kuvien ja sanojen synnystä, arvonimisarjat. osa 5.

Lupasin jatkaa kilpailukuvapohdintaa tällä arvonimisarjan hahmottamisella heti kun jaksan.  Sehän poikkeaa aivan olennaisesti muusta kilpailukuvafilosofiasta ja myös teknisistä toteutuksista.

Kun muissa selkeissä valokuvakilpailuissa etsitään veret pysäyttävää ainutlaatuista visuaalista laukausta, keskittyy tällainen arvonimen hakukokoelma ammatillisen erinomaisen laadun tasaisuuden ja luotettavuuden varmistamiseen.  Siten esimerkiksi joku aivan ainutlaatuinen kilpailuvoittajakuva saattaa vaarantaa koko sarjan, ellei se ole sen  muuhun kokonaisuuteen riittävän istuva. Tässä kun on kysymyksessä mielestäni aivan erityisesti  valmiin ja laadukkaa tasaisen kokonaisuuden  päivittäisen toteutustaidon ja –vastuun esittämisestä  ilman ainuttakaan muun sarjan korkeasta ammatti laadusta putoavaa kuvaa.

Siis hyvin erilainen vaatimus kuin muissa kuvataiteissakaan on tilanne.  Vapaan kuvataiteen puolellahan ei tällaista mestariauktorisointia edes ilmene.  Eikä se sinne kuulukaan.  Siellä kun kauppaa käydään eri järjestyksessä.   Eli siten että ensin on kuva, jolle ehkä sitten löytyy siitä maksamaan haluava asiakas.  Ja valokuvassa käänteisesti, eli asiakas sitoutuu maksamiseen jo ennen teoksen tuottamisen aloittamistakaan. Muttei siellä makseta asiakaskuvista liikevaihtoveroakaan kuten ammattivalokuvaaja joka laukauksestaan.

Mielestäni ainoa oikea rehellinen tapa tällaisen ammatillisen arvonimikokonaisuuden rakentamiseksi, on kerätä se todellisista jo toteutuneista  asiakaskuvaotoksista.   Perustelen tätä siten, että esim. ammatillisen mestaritittelin keskeinen viesti on kertoa asiakkaille, että he voivat luottaa kuvausta tilatessaan siihen, että he saavat  poikkeuksetta vaativien  jyryammattilaisten punnitsemaa ja alan keskeisen järjestön takaamaa kuvauspalvelua. Ei siis sattumalta jollekin jyrylle jossain kilpailussa joskus  näytettyä tähdenlentoa.  Ero kuvavalinnassa ja myös hyvin tehdyn esityksen palkinnon pitkäjänteisessä kaupallisessa merkityksessä ja onnistuneen kuvaajan ammatillisessa jatkovastuussa on siis hyvin oleellinen. 

Ajoin aikanaan alan järjestöissä  ns. eettisten sääntöjen säilyttämistä alan järjestöjen jäsenyysehdoissa,  mutta jäin vähemistöön ja  minusta valitettava ”epäeettisen” työnäytevalikoiman ja jäsenyysvaatimusten aika  myös arvonimihauissa alkoi, jatkuen edelleen.  Nykyään siis voi jopa alan mestariarvoakin ja muitakin julkisia kansainvälisiäkin kvalifikaatioita hakea kuvilla, joita valokuvaajan todellisille asiakkailleen ei voi myydä tai jopa edes näyttää.  Se, että sillä tavalla kasvatettaisiin uudenlaisia asiakastoiveita ei ole minusta tässä tilanteessa hyväksyttävä selitys, vaikka kuvat edustaisivat ammattiarvioijakollegoille  minkälaista huippulaatua tahansa.  Se vanhojen eettisten sääntöjen henki, että valokuvaaja ei julkisesti nimellään näytä muunlaista kuvaa, kuin jokaisen asiakkaan saatavissa olevaa,  pätisi minusta edelleenkin riittävänä eettisenä ohjeena tällaisessa tilanteessa.  Siis selkeästi irrallisista kilpailutilanteista poiketen. Joita kansainvälisiäkin kilpailuja järjestetään jopa puhtaasti liiketoimintanakin siten, että valtava suhteellinen osa kilpailukuvista, esimerkiksi n. 50 joka sarjasta palkitaan ja diplomoidaan  kilpailuun maksusta osallistuneen kaupalliseksi myynninedistämisaineistoksi.  Tällaisen ammatillisen arvonimisarjan kaupallinen tavoite on luonnollisesti  sama, mutta  tuloksesta vastuullisen järjestön laatutakaamana.

Mielestäni tällaisen arvonimisarjan arvioijien tulee kohdata ja ottaa huomioon myös sellainen lisävaatimus ja –tieto, että millaisissa olosuhteissa ja asiakasprofiilin sekä  kuvankatseluperinteen maantieteellisella alueella  arvonimen hakija toimii.  Nyrkkisääntönä se tarkoittaa sitä, että eteläsuomen keskuksissa vaadittava laatu on tuskin kaupallisesti ja tyylillisesti elinkeinokelpoista pohjoisen pienemmillä paikkakunnilla ja ehdottomasti myös päinvastoin.  Internet on lähentänyt  etelä ja pohjoisosan tyyli- ja laatutrendejä, mutta maamme etäisyyserot ovat edelleen useita vuosia ja  eri paikkakuntien  kuvavisuaaliset  riitti- ja katsojaperinteen  vaatimukset vielä merkittävästi suuremmat.

Vaikea tehtävä siis arvioijille, mutta tämänkin seikan huomiotta jättäminen olisi ehdottomasti väärin eri olosuhteissa toimiville hakijolle. Erityisesti siinä, mielestäni oikeassa tilanteessa, kun hakusarja on koottu nimenomaan toteutuneista asiakastoimeksiannoista.

Mitä tulee sitten varsinaiseen hakusarjaan, juuri se on keskeinen elementti joka paljastaa hakijan ammatillisen jatkuvan asiakaslaatutason ja  julkisesti näytettäväksi kelpaavan kokonaissuorituskyvyn rajat.  Siksi minusta hakijan on kiinnitettävä sarjan kokoamiseen aivan erityistä huomiota ja varauduttava myös sitä tehdessään hylkäämään joitakin  tai jopa useitakin parhainakin otoksinaan pitämiään kuvia jos ne poikkevat liikaa muusta kokonaisuudesta.  Jos  hakija on selkeästi jo löytänyt oman henkilökohtaisen tyylinsä, sarja voi muodostua vain yhdestä kokonaisuudestakin, kunhan se myös osoittaa samalla riittävää varioinnin  kykyä. Erityisesti minusta hakijan tulee kiinnittää huomiota siihen, että sarjasta ei silti löydy kahta kuvaa joiden erona on vain eri malli.

Luontevinta minusta useimmille valokuvaajille olisi koota sellainen hakukokonaisuus, jossa kuvat on jaettu selkeästi jonkun teeman tai tyylilajin tai muun yhdistävän tekijän  osoittamiin pienempiin ryhmiin, joissa on ryhmän sisällä selkeästi osoitus kyseisen tyylin hallinnasta  ja sitten selvä ”hajurako” jolla seuraava pienempi kokonaisuus eroitetaan häiritsemästä vierekkäisten osioiden kokonaisuutta.  Ja viimeisteltävä sekä tulostettava jokainen koko ryhmä ehdottomasti samanaikaisesti  pienienkin sävy-ja kontrastierojen hallitsemiseksi tavoitteen mukaiseksi.  Mikään ei estä tietenkään koko sarjan suhteen samanaikaista tulostamista, mutta eri kuvaustilanteiden vaatimat poikkeamat näissä asioissa onnistuvat yleensä helpommin ja varmemmin vain muutaman kuvan kokonaisuuden sisällä.

Tällaisen useasta pienemmästä kokonaisuudesta koostuvan hakusarjan lopullinen esitystapa ja  -järjestys  olisi minusta ihannetapauksessa esitettävä aidossa asiakasympäristössään  vaikka luonnollisesti se on harvoin mahdollista.  Keskeistä siinäkin kuitenkin on, että mielestäni kenenkään mestarisarjaa ei tule arvioida suhteessa johonkin toiseen hakijaan vaan juuri ja nimenomaan  hakijan ammatilliseen todellisuuteen ja toimintaympäristöön.  Tämä saattaa kyllä siltikin joskus tarkoittaa sellaistakin tilannetta, jossa usean erinomaisen mestarivalokuvaajan paikkakunnalla  hakusarjalta onkin edellytettävä  laadukkaampaa kokonaisuutta kuin  sellaisessa tilanteessa, jossa lähin muu mestari on muutaman sadan kilometrin etäisyydellä.  Myös tämä on realistinen tilanne usean hakijan todellisuudessa maassamme.

Vaikka oma mestarisarjani onkin jo vuodelta 1979 ja jo silloin näiden periaatteiden mukaan rakennettu, monen muun myöhemmänkin hakijan täyttäessä edes nämä hänelle kertomani periaatteet, myös onnistuminen haussa on ollut tähän asti  jokseenkin sataprosenttista.

Myös niitä, jotka ovat olettaneet vähemmänkin harkinnan ja valmistelun riittävän, olen seurannut muutaman vuosikymmenen, heidän ansaitsemallaan tuloksella. Kyllin hyvillä kuvilla, vaikka tässä havainnollistamaani sekavammalla kokonaisuudella  yrittäneet  hakijat ovat silti heistäkin onnistuneet. Ilman ammatilllisesti  hyviä ja laadukkaita sekä omaan toimintareviiriin istuvia kuvia ei pääsääntöisesti ole onnistuttu.

MJK

Sanojen ja kuvien synnystä, intohimo. osa 4.

Olen todella hämilläni niin kovin monen kanssaeläjän synttäritoivotuksista tänään, joten mietin miten voisin  osoittautua niiden arvoiseksi. Vuodet kun ovat nyt tämä klassinen luku 69.  Eräs elämän perussymbolivisualisointeja.  Siitä sain kimmokkeen tämän kerran pohdintaan.  Mietin elämän kantavia voimia  ja sain vastukseksi intohimo.

Vanha väittämähän on että maailmassa on vain yksi voima, joka saa kaiken tapahtumaan, himo. Olen pitkälti samaa mieltä. Mutta vasta sen lisäalkuosa, into, saa aikaan ne positiiviset asiat joista jotain suurta ja tärkeätä yksilö- ja /tai yleisellä tasolla kehittyy.  Kun mietin sitä keskeistä kunkin henkilökohtaista voimaa, joka saa ihmisen kehittymään ja ponnistelemaan siksi mitä hänestä voi tulla, tuo ilmiö, intohimo johonkin, on todella avainasemassa. Täysin ihmisen muodollisesta asemasta tai ulkopuolisten kunnioituksesta riippumatta. Into ja himo johonkin.  Minusta siinä on yksilön kehityksen selkäranka ja raudanluja turva vastoinkäymisten joka tapauksessa kohdatessa. Koodi ihmisen onnelliseen polkuun itselleen arvokasta päämäärää kohti. Itsensä kanssa kun se polku on kuitenkin kuljettava. Ja yksin.

Kun pääsin noin 2 vuotta sitten  ulos sydänleikkauksesta fyysisesti voimattomana, ajattelin että nyt voin oikeasti keskittyä ajatuksiin, sanoihin ja kuviin.  Eihän siitä mitään tullut, jaksaminen ilman intohimoista päämäärää ei juuri edennyt.  Toimittuani sitä ennen vuosikymmenet aivan toisin.  Sitten tajusin että tarvitsen  nykyisille voimilleni  mahdolliset uudet intohimon kohteet.  Mietin, etsin ja löysin ne.  Kuten useimmat  muutkin omassa elämässään vahvaksi ja vastuullisesksi kasvaneet. Tajusin juuri intohimon sisältävän sen voiman, joka saa jaksamaan silloinkin kun muuten luovuttaisi, ja löytämään keinot ratkaisuihin joihin ei ole varaa tai voimia.  Huomasin, että jokaisen jokainen askel oman intohimonsa suuntaan tuo enemmän voimia kuin kuluttaa. Ja mitä enemmän ponnistelee, sitä vahvemmaksi kehittyy.

Huomasin, että jokaisen tasapainoisen ja mielestäni hallitusti tavoitteellisen kanssaeläjäni  olemuksen takana on hänen itse valitsemansa intohimo johonkin.  Ja vastaavasti, surullista kyllä, niiden jo liiankin lukuisten ystävieni, joiden elämä on jo päättynyt oman valinnan kautta, keskeinen yhteinen nimittäjä on mielestäni ollut  tunnistettavan intohimon kohteen, sisällön  ja tavoittelun  puuttuminen. 

Ymmärrän  nykyisin intohimon olevan minulle selkeästi elämän kantava voima. Jopa enemmän kuin esimerkiksi iloisuus, terveys, vastuuntunto, rakastaminen, velvollisuus,  esimerkkiasema tai palkkatulot. Samalla tavalla kuin intohimokin voi tarkoittaa eri ihmisille täysin eri asioita  tai kohteita, noidenkin sanojen sisältö on jokaiselle erilainen. Kuten niin moni muukin sana, vaikkapa valokuvaus, myös intohimo sisältää maailmanlaajuisen kokoelman erilaisia toiveita, suunnitelmia, mahdollisuuksia, vaikeuksia, pettymyksiä ja huikeita onnistumisia sekä tunteen että fysiikan tasolla.  Ja niistähän jokaisen nykyhetki muodostuu.

Ei siitä jo ohitetusta tai huomisesta tunteesta. Siksi sellaisesta  löytämästään etuokeutetusta elämästä, jota intohimo kantaa, saa ja voi  olla äärimmäisen onnellinen.

Näin tällekin sanalle tuli minulle  rakas syntymäpäivämerkitys,  havainto ja rauha.

Himokasta jatkoa kaikille.

MJK

Mietteitä kuvien ja sanojen synnystä, kilpailukuvista osa 3

Olen ollut lähiaikoina sekä satojen hääkuvien kilpailujyryssä että useassa alan tittelisarjavalmistelijan pohdintatukena ja lisäksi nähnyt eri osallistujilta useita muotokuvakilpailuun lähteviä valokuvia. Minua on askarruttanut  paljon kunkin kolmen eri käytön kuvien selkeä tuottolähtökohtien erilaisuus. Siitä seuraavassa.

Siis oma käsitykseni, jos joku saa siitä viitteitä omiin osallistumisiinsa, se on tietysti lisäbonus.

Vuoden hääkuvakilpailu oli silla tavalla  erityisesti minun mieleeni, että lähtökohtana on todellinen todistettavissa oleva tuore perhetapahtuma, eli kuvien tarkoituksena oli antaa realistinen kuva tällaisten kuvien todellisesta nykytasosta.  Myöhemmin selvisi, että palkittujenkin joukossa oli sellaisiakin kuvia, joita asiakas ei ollut edes nähnyt, ja siten niitä voitiin tulkita ennen julkaisemattomiksi. Minusta sellainen kuva, jota ei ole edes hääpari nähnyt ja heidän julkiseksi riittikuvakseen hyväksynyt, ei kuitenkaan vastaa tämän kilpailun henkeä.  Vain todellisen mallin todelliset valinnat ovat minusta ainoat eettisesti kelvolliset tässä nimenomisessa teemakuvakipailussa.  Mallien tunnetilan  dokumentti perhekalleudeksi tallennettuna on sellainen tilanne, jossa asiakasyhteistyö on poikkeukselisen herkkä ja vaativa  valinta, nimenomaan julkiseen levitykseen.

Eräät valokuvaajat olivat tulkinneet sääntöjä siten, että vain sellainen  ennen näkemätön kuvaratkaisu täyttää tähän osallistumisen  kriteerit.   Ja jotkut muut protestoivat jälkikäteen yhdestä palkitusta, koska usea ulkopuolinen oli sen jo nähnyt valokuvaajan nettisivulla. Nettiaikana minusta tällainen julkaisemattomuusrajoite on syytä poistaa jo vanhentuneeena. Onhan selvää,  että kaikki hääkuvat on tehty mahdollisimman laajaa ja nopeaa levitystä varten, eikä minusta kuva parane tai huonone sillä, onko sen nähnyt vain asiakasperhe ystävineen tai satatuhatta muutakin eri medioissa.

Myös se, että aikaisemmin missään muodossa julkistetun kuva tekijä on ehkä silloin mahdollisesti jonkun jyryläisen tiedossa ja arviointi olisi siitä syystä puolueellista, on jokaista jyryä ja jyrylaista halventavaa ajattelemattomuutta.  Onhan maailma pullollaan sisällöllis-taiteellisin perusten pidettyjä kilpailuja joissa kilpailijoiden henkilöllisyys on aivan normaalia ja luonnollista olla yleisessä tiedossa.  Olisihan jokseenkin naurettavaa, jos vaikkapa soitto- ja laulukilpailufinaalisssa osallistujien olisi esiinnyttävä pussi päässä tai sermin takana.  Tai taitoluistelijat  kilpailemassa  kaikki samassa asussa ja mustavisiirinen umpikypärä henkilöllisyyttä kätkemässä. 

Paljon arveluttavampaa minusta on varsinaisten asiantuntijoiden sijaan erilaisten valokuva-alan ulkopuolisten julkkiksien käyttäminen ainoana tuomarina alamme suuripalkintoisimmassa ja eniten mediajulkisuutta saavassa kilpailussa. Se on mielestäni aivan yhtä päätöntä kuin  olisi esimerkiksi tunnetu tv kasvon käyttäminen taitoluistelutuomarina  sillä perusteella että osaahan hän luistella ja on nähnyt ennenkin kyseisen lajin kilpailun tv:ssä.  Valokuva-alan  keskeisen yhteistoimintajärjestön sortuminen tällaiseen itsensä aliarviointiin lienee näitä tämän nuoren taiteen/taidon kasvukipuja. 

Tulos on sitten näkynyt palkittujen osaamistasossakin, muutamin hyvin harvinaisin poikkeuksin.  Minusta myös valokuva-alalla olisi syytä  ottaa edes hieman opiksi  taitoluistelun ja vaikkapa tanssikilpailujen lisäksi sellaisten käyttötaiteeellisten kilpailujen kuin esim. musiikki, arkkitehtuuri, kirjallisuus ja vastaavien  perusosaamisvaatimuksista , joissa kilpailutyön ammatillinen osaaminen on varmistettu ja punnittu jo ennen loppusuoralle pääsemistä.  Kukaan asiasta päättävä ei vain uskalla tällaista ääneen sanoa, ettei  tule leimatuksi  kulttuurin viholliseksi tässä yhden oikean näkemyksen  valokuvakulttuuri-ilmastossa.  Siitä on myös erinomainen esimerkki nytkin Yle teemalla pyörivä ohjelma, Valokuvauksen huiput, joka, monista erinomaisista ansioistaan huolimatta, on käsittämättömän yksisilmäisesti koko  maailman valokuvaajien kirjoa luokitteleva.

Eli kaikki ”huiput” löytyvät vain yhden genren kuvaajista. Jolla tavoitteellisesti pönkitetään edelleen valokuvataiteen ja -taidon välistä keinotekoista muuria.  Minusta kummankin lähestymistavan hedelmällinen yhteistyö ja keskinäisen arvostuksen lisääminen tietoa ja osaamista lisäämällä, olisi ainoa tie  tämän ilmaisumuodon nostamiseksi muiden taiteiden kanssa edes osaamisvaatimuksiltaan yhteismitallisemmaksi.

Mainitsemassani hääkuvakilpailussa oli kolme eri sarjaa studio, miljöö ja fantasiakuvien sarja.

Juuri osaaminen, eli minun mielestäni aivan liian laaja ammatillinen osaamattomuus oli jokaisen sarjan kuvissa suurin ongelma.  Sarjojen loppusuoralle päässeiden noin kymmenen kuvan loppukilpailuryhmä sarjaa kohti oli  kuitenkin harvinaisen yksimielistä siitä huolimatta, että kaikki neljä tuomaria valitsivat loppusuoran kuvansa toisistaan riippumatta.  Eli laatu erottuu aina. Myös asiakkaat löytävät sen kyllin pitkässä juoksussa.  Olen tavannut määritellä, että hääkuvaaja saa varmuuden laatutasostaan vasta noin 25 vuoden  toiminnan jälkeen, kun nuoret valitsevat hääkuvaajakseen saman kuvaajan, joka otti heidän vanhempiensakin hääkuvat. Se on myös mahdollista vain, jos kyseinen kuvaaja on samassa ajassa kehittynyt riittävästi kohtaamaan tämän uudemman sukupolvenkin vaatimukset ja tyylitoiveet.

Auttaakseni sellaista tälläiseen sarjajakoon osallistuvaa vakavaa valokuvakilpailijaa, kerron oman käsitykseni siitä, millainen kuva on kovaa valuuttaa kussakin sarjassa. Kaikilta kilpailumenestystä tuovilta kuvilta luonnollisesti vaadittavan wow efektin lisäksi.

Studiomuotokuvilla on mielestäni vain yksi aikaa kestävä ja tyylien muutoksiin sopeutuva toteutusfilosofia. Valo, varjo ja mallin/mallien oma karisma. Mitä se tarkoittaa käytännössä? Ylivertaista valaistuksen  ja valotyylien hallintataitoa. Ehdottomasti ja pakosta persoonallisen näköistä mallia ja  kuvasta selkeästi tunnistettavissa olevaa  tunnetilaa  sekä sommittelun ja  poseerausasentojen monipuolista sekä teoreettista että käytännön hallintaa.  Lisäksi kuvaajan syvällistä paneutumista kuvaushetken ennakkovalmisteluihin ja laukaisuhetken valintaan.

Vuoden hääkuvaksi nyt valitussa kuvassa on tästä juuri selkeä esimerkki,  jonka arvoa aika ei tule muuttamaan  tyylittömäksi tai kömpelöksi pitkässäkään juoksussa.

Miljöömuotokuvissa on mielestäni aivan keskeisessä roolissa koko kuva-alan jokaisen neliömillin ja rajauksen osuus malliin/malleihin  ja tapahtuman todellisuuteen  liittyvän kertovan sisällön todentajana.  Valaistuksen ja kontrastin kohtuullisen hallinnan ja  pääaiheen korostamisen lisäksi.  Siis solistin hallittu erottuminen miljöön säestyksestä. Luonnollisesti studiokuvissakin vaadittavan mallin ohjauksen ja mielenkiintoisen tunnistettavan tunnetilan ja tilanteeseen sopivan asennon lisäksi.   Tämän kerran hääkuvakilpailun miljöösarjassa arvostettiin siis erityisesti todellista ja malleihinkin liittyvän luonnollisen todellisen miljöön osuutta, eksoottisen, muualla kuvatun, taustapaikan ja studiossa siihen istuvan valaistuksen  rakentelun ja shoppamalla yhteen liitetyn sijaan. Kuvan mahdollisesta lisädramatiikasta huolimatta. Miljöösarjan  tämänkertaisen voittajan ansiot näillä kriteereillä on helppo havaita, kuvan teknisistä puutteista huolimatta.

Fantasiamuotokuvissa tulee menestykseen pyrittäessä mielestäni, edellisten osaamisten ja huomioonottamisen lisäksi, kiinnittää erityistä huomiota siihen,  että  kuvan koko pinta-ala viestii sellaista fantastista olotilaa, joka on mahdollista vain valokuvassa. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, ettei kuva näytä vain selkeästi väärään miljööseen vietyä tai muutoin muuhun tavalliseen taustaan shopattua hääparia.  Tämän kerran kyseisen sarjan kuvista aivan valtaosa oli kuitenkin niitä.  Uutta monipuolisempaa ja fantasiahenkistä , mutta pariin sopivaa ja heistä oikeasti kertovaa ajattelua ja kunnollista tekniikkaa toteuttava kuva olisi ollut selkeä voittajaehdokas, mutta kun sellaista ei ollut, sai voittajakuva paikkansa hieman jopa vastuksen puutteesta johtuen. Mielestäni kunnon fantasiakuvassa on myös olennaista niin puhdas osaamistekniikka kaikkien elementtien osalta että niiden keinotekoista joutumista kuvaan ei osaamattomuus korosta. Esimerkkeinä hallituista ja sopusuhtaiaisista fantasiakuvista löytyy esimerkiksi Oskari Hellmanin useista asiakastyösarjoista.

Tällä hetkellä sisään menossa olevassa Vuoden muotokuvaaja kilpailussa  kaikki edellä kertomani osaamiskriteerit ovat luonnollisesti sellaisenaan voimassa ja sarjajaossa kannattaa lukea vaikka suurennuslasilla  ja aivan sanatarkasti kunkin sarjan säännöissä olevat ohjeet. Näennäisestä pituudestaan huolimatta ne ovat erinomainen kartta menestystä niissä kisoissa janoavalle. Siihen ei sitten tarvita enää kuin kartan soveltaminen todelliseen maastoon eli käytännön kuvavalintaan. Usein myös itse kuvaustapahtumaankin juuri tässä kilpailussa menestymiseksi.

Keskeinen ero tässä kilpailussa verrattuna edelliseen esimerkkiin on se, että se ei ole sidottu todelliseen asiakastilanteeseen, joten mahdolisuus kuvata kuvat sitä varten ja etsiä samalla tavoitteellisesti sekä lahjakkuutensa, että tekniikkansa ja luovuuutensa rajoja voi tulla tässä palkituksi jopa ylenpalttisesti.  Ellei ehkä palkintosijoilla, niin kuitenkin sillä että ammattivalokuvaajalle  syntyy uutta kokemusta ja omien rajojensa siirtoa edes jonkin verran.  Ja lisäksi kuvien arvioinnin seuraamisesta erinomainen katsaus aktiivisten kolleegojen tämänhetkiseen tuotantoon ja taitotasoon. Tällä en tarkoita,  ettei tätä kilpailua voisi voittaa pelkillä asiakastöillä ja sitä on tapahtunutkin, jolloin  kysymyksessä on silloin todella poikkeavan kyvykäs ja ahkera kuvaaja.  Siis sellainen, jollaisia toivoisin kaikkien tämän ammatin edustajien olevan. Jokaiseen kuvauksensa kaikella kyvykyydellään tekevä ja joka otoksessa  tinkimätön itselleen uuden ilmaisun etsijä.

Kuitenkin sellaisen valokuvaajan, joka  valmistautuu  kilpailumenestykseen tässä koitoksessa kannattaa mielestäni aloittaa tutkimalla netistä hyvin laaja otos maailmanlaajuisesti  nykyistä muotokuvauksen  trendiä ja ilmiöitä. Siis käymällä läpi niiden kaikkien erinomaisten muotokuvaajien nettisivut, jotka on vuosien aikana osoitteina arkistoinut ja analysoida karvantarkasti niiden ilmaisu ja tekniikka joko itse tai luotettavan kolleegan kanssa.

Sitten on tehtävä suunnitelma sellaisesta lopullisesti viiden kuvan mieleenpainuvasta kokoelmasta, jolla pääsee  säväyttämään loppukilpailussa  kilpailtavalla kokonaisuudella, jos kukin kuva on alkusarjoissa jo riittävän pistemäärän sinne kerännyt. Se tarkoittaa että kukin kuva on omassa sarjassaan varmasti sävähdyttävän poikkeava ja tekniikaltaan ammattiraadille riittävän vahva. Tämä ei käytännössä enää onnistu  tavallisilla tilatuilla asiakaskuvilla, vaan käytännössä tämän kilpailun kuviin kannattaa menestyäkseen hankkia  puhtaasti ulkonäöllisiin perusteisiin ja poikkeavaan persoonallisuuteen liittyvät mallit ja heihin käytettävä vähintään kahden session kuvaussarja.  Kukin tämän kilpailun osallistujakuvaehdokas kannattaa pitää edes pienempänä luonnoskuvana näkyvissään oikean  viiden kuvan kokonaisuuden  erottumiseksi omista noin kymmenestä kilpailukuvaehdokkaastaan.  Kilpailun loppusuoran yhteisesiintymisen laadun ja vakuuttavuuden varmistamiseksi kaikki kuvat on sekä käsiteltävä että tulostettava muiden ollessa samalla kertaa näkyvilla yhteensopivuuden maksimoimiseksi.

Vaikka tällä tavalla toimimalla ei toivottua tulosta syntyisikään, aineistosta ja kokemuksesta on varmasti merkittävää hyötyä oman ammatillisen uran kehittämisessä.  Tiedän että todella surullisen harva valokuvaaja todella viitsii ja jaksaa  toimia tässä selostamallani tavalla.

Vuosikymmenten kokemukseni useiden kilpailumenestyneiden  sparraajana on vain osoittanut, että ammatillisen valokuvauskilpailun menestyksen voi varmistaa vain tällä tai jokseenkin vastaavalla tavalla. Paitsi siinä Suomessa  jo vuosikymmeniä muotokuvaajien kilpailuissa vallalla olleessa tilanteessa, että voittaja on se vähiten huono.  Siksi olen niin vakuuttunut siitä että kilpailumenestys on siihen vakavasti pyrkivän tavoitettavissa pomminvarmasti, kun satsaa omaan menestymiseensä riittävästi aikaa, harjoitusta ja omaa ajattelua. Tai noudattaa tuon ajattelun sijaan kunnon ohjeita tinkimättä.

Keskeistä on, että tässä kertomani menetelmät ja periaatteet toimivat vain sellaisessa alan kilpailutapahtumassa jossa palkintosijat  määräävät kyseisen erikoisalan todelliset ammattilaiset. Silloin kun tuomari-yksinvaltijaana toimii joku aivan muun alan  julkimo, mielestäni ei kannata osallistua muulla kuin mahdollisesti jo valmiina olevilla kuvilla ja silloinkin vain jos osallistuminen on ilmaista. Muuten senkin rahan voisi  käyttää varmemmin vaikka lottoamiseen.

Olin ajatellut selvittää tässä vielä ammatillisen arvonimen tuottavan työnäytesarjan tuloksellisen hankinta-ajattelun ja tekniikan, mutta aika ja voimat kävivät vähiin. Joten palaan siihen ensi tilassa.

MJK

Mietteitä sanojen ja kuvien synnystä, ystävä/ystävyys. osa 2

Olin ystävänpäivän valoisan osan laivalla lumitöissä, joten voimat eivät riittäneet sen päivän pohdintojen kirjoittamiseen, mutta nyt on lumimyrsky ulkona, joten kirjaan tämänhetkiset ajatukseni ja käsitykseni sanojen ystävä ja ystävyys  merkityksestä.

Olen vierastanut vuosikausia myös näitä sanoja siksi, että ne ovat olleet minusta sekä aivan ylikulutettuja ja tarkoittavat jokaiselle hyvin selkeästi aivan erilaisia asioita.  Eli niitä käyttävällä ei ole ollut mitään kontrollia siihen, mitä sanan vastaanottaja uskoo viestin lähettäjän tarkoittavan. Aivan kuten myös rakkaus, kauneus, totuus, rehellisyys, luovuus…..

Toisinaan minulla on ollut jopa lauseenmuodostuksellinen ongelma ja siitä aiheutunut kömpelyys, kun olen kesken ajatuksen jäänyt miettimään, mitä ilmaisua kyseisen sanan sijaan on mahdollista käyttää, jotta  viestin keskeinen merkitys olisi vastaanottajalle yksiselitteisenmpi.  Esimerkiksi ” vain ystäviä” merkitys,  joka on vakiintunut aivan muuksi kuin sen sanamuoto. Tai poikaystävä/tyttöystävä.  Niitä kuvaavia muita sanavaihtoehtoja, siis alkuperäiseltä merkitykseltään,  kun ei käytännössä ole suomen kielessä edes olemassa.  Onneksi olen sekä miespuolinen, että jo kyllin vanha voidakseni käyttää omaa sanaani ”tytärystävä”, ilman sen vaihtoehtoihin automaattisesti liittyvää sellaista perverssiä taka-ajatusta, joka esti sen hyödyntämisen nuorempana.  Poika sanalle en ole vastaavaa kiertoa löytänyt, vaikka siitäkin olisi ollut usein tarvetta. Juuri suhdettani seuraavan sukupolven läheisiin ystäviini havainnollistamaan. Siis suomen kielessä, useissa muissa kyllä.

Siitä huolimatta, että niin ystävyys kuin rakkauskin ovat sanoina jo vajonneet päivittäin telkkarissa jauhetulle romanttisen komedian tai sarjaohjelman höttötasolle, pohdin ystävyyden  keskeistä vakavaa ja merkityksellistä sisältöä sellaisena kuin itse sen nyt koen.  Siis käsitteitä jotka minä liitän ystävä/ystävyys sanaan.

MITÄ KESKENÄÄN KOVIN ERILAISIA MERKITYKSIÄ LIITETÄÄN YLEENSÄ  YSTÄVYYS SANAAN?

-                               Rakkaus – kiintymys - sielujen sympatia - aikuinen ystävyys – kaveruus – toveruus - samaan ryhmään kuuluminen – läheisyys – sukuside – riippuvuus – luottamus – tuttavuus -  lähimmäisyys - jne…

Tästä viimeistään huomaa että jos haluaa pohtia laadukkan varsinaisen syvän  ystävyyden käsitettä, niin se tarvitsee  ensin määritellä varsin selkeästi. Jos sellaista käsitettä siis on edes olemassa. Ehkä sekin jokaiselle erilaisena.

MINKÄLAINEN ON LAADUKAS YSTÄVÄ?

-                               hän on kummankin erilaisuuden salliva, eli kumpikin saa olla sellainen kuin on

-                               häneen on yhteys kaikilla tasoilla eli hänellä on kanssasi yhtenevä laatukäsitys ainakin sielullisella, fyysisellä ja elämänkunnioitustasolla

-                               eli elämänkatsomus on riittävän samanlainen keskeisiltä osin. Siihen sisältyy selkeä elämänkatsomuksen jakamis- ja käyttöoikeus                              

-                               hän on niin luotettava , että hänen kanssaan voi puhua kaikista asioista ja häneltä saa omistasi poikkeaviakin näkökulmia ja kommentteja.  Ne ovat rehellisiä ja hyvää tarkoittavia silloinkin kun ne poikkeavat omistasi tai aiheuttavat sinulle  pettymyksen tunteita.

-                               molemmilla osapuolilla on tietoisuus toistensa ystävyyden käyttöoikeudesta ilman nollasummatiliä. Se tarkoittaa, että kumpikin on tarvittaessa toiselleen  hyödyllinen ja käyttökelpoinen yhteisesti mielekkäiksi kokemissanne asioissa

Tällaiselle ystävyyssuhteelle varmaan jokaisella olisi käyttöä. Jos siis on valmis avaamaan itseään ja ajatuksiaan ja käytännön tekojaan toiselle niin, että voi olla tällaisessa  suhteessaan tasavertainen.  Laadukas ystävyys on siis ehkä jotain useimpia parisuhteitakin suurempaa ja varmasti harvinaisempaa. Luonnollisesti niin ei tarvitse olla, mutta en silti ole kovinkaan vakuuttunut siitä, että jos parisuhteessaan pyrkii laadukkaan ystävyyden tasolle, se olisi aviosuhteelle aina eduksi. Harva kun on löytänyt puolisokseen sielunkumppaniaan kaikilla tässä hahmottamillani tasoilla.  Enkä silti koe, että se olisi  aina tarpeenkaan. Minusta ongelmallinen vahva avioparisuhde voi olla juuri se, minkä yksilö tarvitsee kasvaakseen. Eli tullakseen sellaiseksi miksi voi tulla.  Laadukas ystävä sen lisäksi onkin sitten jo lottovoitto. Ja jos se sattuu olemaan sama henkilö, tuplajättipotti. Oletus että sellainen kuuluisi jo automaattisesti puolison vakiovarustukseen, onkin mielestäni jo itsensä huijaamista ja typeryyttä.

Koska  tuo edellinen lista on lyhyydestään huolimatta kovin vaativa, pohdin sitä tosielämää lähempänä olevaa tilannetta, että haluaa/joutuu elämään ilman ystävä/ystäviä tällä laatutasolla.

KENELLÄ ON SIIS EDES JONKIN LAATUISEN  YSTÄVÄN TARVE?

-                               sellaisella  henkilöllä jonka omat valmiudet, työmäärä ja peräänantamattomuus eivät riitä seuraavien omien tarpeiden tyydyttämiseen - ymmärrettäväksi tulemisen tarve - autetuksi tulemisen tarve - auttajan rooliin pääsemisen tarve - sosiaalisten normien mukaan elämisen tarve - yksinäisyyden pelon poistamisen tarve - oman yhteiskunnallisen aseman pönkittämisen tarve - sosiaalisten ihmissuhdepelien ylläpitämisen tarve – mm.

Ainakin noiden tarpeittensa tyydyttämiseen jonkin tasoinen ystäväsuhde tarjoaa aivan oivan välineen. Se ei kuitenkaan ollut se keskeinen henkilökohtainen kysymys, johon nyt pohdin omaakin vastausta.  Minua kiinnostaa enemmän  seuraava  ilmiö:

KENELLÄ EI OLE LAADUKKAANKAAN YSTÄVÄN TARVETTA?

-                               hänellä joka ei kärsi itsensä kanssa olosta - joka on itsenäinen - joka on itsellinen - joka on läpeensä utelias - joka on sekä henkisesti että psyykkisesti vahva - joka on kekseliäs - joka on tarpeissaan vaatimaton - joka on luova - joka on mahdollisuudet havaitseva - joka on omat asiansa ja arvonsa selvittänyt - joka omaa tarpeeksi tekemistä - jonka ajankäyttö ei, ainakaan väliaikaisesti, salli keskittymistä  myös laadukkaasta ystävyydestä huolehtimiseen - joka tarvitsee, ainakin väliaikaisesti, latautumisaikaa liioista ”ystävistä” -  mm.

Oman suhteensa tiedostaminen näissä kahdessa  edellisessä kappaleessa mainittuihin käsitteisiin onkin minusta se työ joka on ensin tehtävä alta pois, ennen kuin on tilaa sille satuolennolle, jonka saattaa sitten kohdata, kulkiessaan silmät  ja korvat avoinna.  Myös ystävän suhteen hyvä laatukriteeri on sama kuin arabialaisessa sananlaskussa vaimon valinnasta, hänet tulee valita korvillaan eikä silmillään.

JOS  SELLAINEN OLENTO KUIN LAADUKAS YSTÄVÄ OLISI OLEMASSA, OLISIKO SE EHKÄ VAIKKAPA TÄLLAISTA:

-                               ystävä ei lisää yksinäisyyttäsi ja/tai kaipuutasi edes väliaikaisesti  (vrt. rakastettu)                       

-                               ystävän kanssa voi olla (myös) hiljaa vaivaantumatta ja silti viihtyä yhdessä

-                               ystävä kykenee tasa-arvoiseen inhimilliseen ja tarvittaessa myös ammatilliseen  identiteettien heijasteluun (sekä hyvässä että pahassa)

-                               ystävä on sekä sinua että muita kohtaan huomaavainen luonnollisella tavalla                                (ei tee näytelmiä erikoisasemasi korostamiseksi)

-                               ystävän kanssa voi elää erillään tietoisena toisistaan, ilman tapaamisfrekvenssinormeja

-                               ystävä vaistoaa olla kysymättä asioita

-                               ystävä iloitsee, nauttii, on kiinnostunut samoista asioista, vaikeistakin (vrt. rakastettu)                         

-                               ystävään kohdistuu kohtaamiskyky ja -ilo ilman velvollisuuden tuntua (vrt. rakastettu )                      

-                               ystävä osaa sekä peesata että antaa vetoapua luontevasti tarvitessasi (vrt.suku )                        

-                               ystävä on luonnollisen kiinnostunut jokaisen muunkin ( kuin sinun) ainutlaatuisuudesta

JOS HALUAA SIIS SEKÄ ANTAA ETTÄ  KOKEA  LAADUKASTA YSTÄVYYTTÄ, MINUSTA AINAKIN SEURAAVAT  ASIAT OVAT KESKEISIÄ JA TÄRKEITÄ HAHMOTTAA ITSELLEEN :

-                               olla jonkun ystävä ei ole velvollisuus vaan etuoikeus

-                               ystäväkontaktin jälkeen kummallekin on kertynyt lisää tasa-arvoista kasvamista

-                               positiivisia voimia on siirtynyt tai synergoitunut

-                               liika on ystävyydessäkin pahasta

-                               luovu myös ystävästä iloisesti, käytä silti empimättä loppuun

-                               tarvitsemme myös ystävättömyyttä, oman kasvumme välineeksi

-                               älä tuo ystävyyssuhteeseen väärää avoimmuutta

-                               kannattaa harkita montako ystävää tarvitsee koko elämässä

-                               kun yksikin laadukas ystävyyssuhde on paljon , moneenko voimasi riittävät

-                               kauanko on hyvä ja tarpeen olla ystävän vapaaehtoinen kasvinkumppani

-                               kaikki ihmiset ovat potentiaalisia jonkin tunnistetun, mutta keskenään eri tarpeen ystäviä

-                               kukaan ei käsitykseni mukaan voi sekä tyydyttää, että vastaanottaa kaikkia tarpeitaan vain yhden yksilön kanssa, oli hänen määritelty ihmissuhdestatuksensa ja laatutasonsa mikä tahansa

Enpä osaa sanoa, vaikuttiko tämä pohdintakerta juurikaan valmiuteeni käyttää tuota sanaa ja sen johdannaisia helpommin ja vapaammin kuin ennen, mutta ainakin sain siitä selkeämmän oman käsityksen. Bonuksena olen taas kiitollisempi monesta sellaisesta asiasta joista ilman tätäkin pohdintaa en olisi.  Yksi asia lisää, jonka kanssa minulla on nyt rauha. Tämä ystävänpäivä sujui siis tavoitteellisesti ja hyödyllisesti. Ja luominenkin tuli hoidettua. Lumen.

MJK

Mietteitä sanojen ja kuvien synnystä. osa 1

Erään ystäväni tuore blogiteksti elämän tarkoituksesta eilen, uudenvuoden aattona, herätti minussa niin aktiivista omaa pohdintaa, että yökin meni lähes koirien kirkonmenoille. Tämä kirjoituspuoli tosin jäi iltaan ja supistuikin siihen, kun sain ulkotyöt pois häiritsemästä.  Mutta useampiosainen pohdinta tästä aihepiiristä lienee silti tulossa.

Varsin puutteellinen tosin, sillä jo ajatusten siirtäminen verbaaliseen muotoon saa ne haalistumaan lähes mitäänsanomattomiksi.  Jos niihin voitaisiin lisätä  auditiivinenkin painotus tekijänsä äänellä, viestintäarvo moninkertaistuisi, ilmaisijansa visuaalisen läsnäolon tuomasta vielä elävämmästä tehomahdollisuudesta puhumattakaan.  Ja silti viesti olisi vain varjo sitä edeltäneestä ajatusrakennelmasta.

Minusta  se, miten tarkasti kirjoitettu tekstimuoto välittää tekijänsä ajatukset, ei itse asiassa ole kovin tärkeätä, ellei tekijä ole koko ihmiskunnalle merkittävä visionääri ja armoitettu sanavirtuoosi. 

Minusta on lohdullista ajatella, että meille tavallisille pohdiskelijoille suurin merkitys onkin juuri se että olemme itse omassa todellisuudessamme jäsennelleet ja formuloineet  itsellemme uudet ajatukset edes mielessämme. 

Kaikki ihmisen ajatteluprosessi kun mielestäni tapahtuu poikkeuksetta sanoilla, joten se niiden latistettu ja sääntöihin tai puhtaisiin lauserakenteisiin sidottu toistaminen ei enää olekaan niin tärkeätä. 

Edes lukijoilleen, joille se prosessi menisikin käänteisesti, eli ensin on kirjoitettu sana ja sitten vasta illuusio sen alkuperäisestä  ajatuksesta, joka ei luonnollisesti enää olekaan sen  edeltävän ajatuksen kaltainen. Ehkä hyväkin juuri niin, koska ihmisen kuulemasta viestistä hyvin suuri osa ei olekaan lähettäjältään kotoisin, vaan vastaanottajan oman  elämänkokemuksen  projektiota. Jopa faktapohjaisissa tarinoissakin. Jokainen kuulee siis niissäkin erilaisen totuuden.

Ystäväni jäsenteli blogissaan mielenkiintoisesti elämän tarkoituksen ja rakkauden olemusta ja niiden keskinäisiä suhteita omassa todellisuudessaan.  Myös ja erityisesti sen sovittamista nykyiseen  visuaaliseen maailmaansa ja jopa valokuvatuotantoonsa.  Siihen osaan eli rakkauden ja kuvanteon suhteisiin omassa käsitemaailmassani  palaan itsekin laajemmin jossain seuraavista omista blogipäivityksistäni tämän kevään sarjassa. On se sentään oman messunsakin arvoinen, vaikka vielä työstövaiheessa.

Tällä kertaa  minulle konkretisoitui selkeästi oman ajan ja rauhan merkitys kirjallisen prosessin edistäjänä.  Monenlaista kuvaa voi mielestäni laadukkaastikin tehdä jopa sosiaalisessa kanssakäymistilanteessakin samanaikaisesta musiikin kuuntelusta puhumattakaan. 

Sekä sähköisesti että manuaalisesti.

Siten yksin elettävä sairasloma ja jopa lähiperheettömyyskin saa aivan uudenlaisen potentiaalin.  

Vaikka sellainen tilanne ei kenenkään toivomuslistaan varmaan kuulukaan.

Ja yritän löytää riittävän rauhoitusajan muilla keinoin.

Oman kaikilta muilta rauhoitetun työtilan merkitys oikeille kirjailijoille on kyllin selvästi havainnollistunut minullekin menneenä vuonna, vaikka vasta muutama kymmentä tarinaa on paperilla. Mutta  syntyneinä siis muun puuhailun väleissä.  Kuvituksien kanssa sensijaan on mahdollista työskennellä lyhyempinäkin  pätkinä, kunhan saa varattua niille riittävät tekniset olosuhteet ja materiaalit.  Tänä vuonna raivaan aikaa ainakin tämän nyt vasta tajuamani rauhoitusmetodin kokeilemiseen muutaman kirjoitus/kuvitus session pohjaksi.

On todella mielenkiintoista verrata sitten kyseisen metodin vaikutusta kerronnan laatuun.

Niin kokonaisvaltainen pään sisäinen prosessi kuin uuden tekstin tuottaminen on, vaatii minusta joka kerralla sekä parin rauhoitetun tunnin orientoitumisen että tunnetunnistukseen tähtäävän virityksen jollain itselleen sopivalla menetelmällä, musiikilla, lukemisella, omalla rytmillä liikkumisella tai vastaavalla ennenkuin tolkullista tekstiä alkaa syntyä. Ainakin kokemattomalle. Lisäksi minä tarvitsen sekä lepo- että päänjäähdytystaukoja ja sokeritasapainon varmistusta kirjoitussession kestäessä.  Ilman vähintään  puolen päivän organisoitua rauhoitusaikaa  ei minusta kokemusperäisesti kannata kirjoitustuokiota edes aloittaa, koska tulos muistuttaa silloin liikaa tätä nyt lukemaasi, jos jatkoit tänne asti.

Uskon silti edelleen vankasti sanojen käyttö taidon jatkuvaan kehittymiseen, kunhan pidän kiinni ainakin seuraavista asioista;

-                               En kirjoita asioista joita en tunne läpikotaisin  tai joihin en itsekään usko.

-                               Kunnon faktapohjainen luonnossuunnitelma rungoksi, johon voi kiinnittää rajattoman määrän hetkellisiä yhden kirjoitussession vaatineita tuokiokuvia ja detaljeita, ja ne puolestaan rakennettuina tunteella. Sama rakenne kuvituksissakin. Ja elämässä.

-                               On tärkeämpää olla innokas kuin lahjakas, vaikka jälkimmäinen helpottaisi  useaa asiaa kovasti

-                               Harjoittelua, harjoittelua,  harjoittelua………

Kirjoittamisiin………  MJK