Eilen kirjoittamani satiiri synnytti kosolti ennakoimaani ryhmä- ja yksityisluonteisempaa palautetta. Sehän oli satiirini tavoite. Huomion kiinnittäminen selkeään epäkohtaan.
Johtaako se mihinkään, onkin eri kysymys. Vakavaa rakentavaa tai edes tavoitteellista keskustelua tekstissäni kärjistämässäni ilmiössä en ole koskaan havainnut millään julkisella foorumilla. Palaan nyt asiaan ilman leikkimielisyyttä, kenenkään syyllistämistä tai tuomitsemista. Jos joku tästä sellaista löytää, katsokoon ensin peiliin. Näin minä asian olen nähnyt ja sen muutoksia alamme keskusliiton syntymästä asti seuranneena. Tämä on perusteltu yhden asiantuntijan oma mielipide, johon minulla ei ole mitään tarvetta sekoittaa tunteita.
Keskusliiton synnytti valtion taidehallinnon pyyntö yhdestä koko valokuvausalaa edustavasta keskustelu- ja neuvottelukumppanista. Niin lainsäädännöllisissä asioissa kuin taloudellisissakin ja lisäksi hyödyllisten tilastotietojen ajan tasalla pitämisessä. Alamme yhteisen edustuselimen koonti aloitettiin ensin valokuva-alan neuvottelukuntana ja rekisteröitiin myöhemmin nykyiseen juridiseen muotoonsa. Samasta lähtokohdasta syntyivät sitten myöhemmin vielä isommat ja useiden eri ilmaisullisten alojen yhteisöt, mm. Kopiosto, Kuvasto, jne. Tavoite oli ja on edelleen maamme kulttuurin ylläpito, kehittäminen ja osittainen rahoittaminenkin yhteisistä varoista.
Kulttuurin hallinnossa ei ole eri rahakönttejä "käyttökulttuurille" ja "korkeakultuurille", vaan ne ovat samassa budjetin kuluryhmässä. Se asetelma hyväksytään luonnollisesti, että käyttökulttuurin luonteeseen kuuluu sitä tuottavien merkittävä oma panos toimintansa rahoittamiseen ja korkeakulttuuri ei ole siihen sillä tavalla niin velvoitettu, koska maamme ja kieliryhmämme pienuuden takia sille ei ole mahdollista löytää riittävää määrää sen annista maksavia. Perusasetelma yhteikunnassamme on kuitenkin se, että kutakin kulttuuritasoa tulisi tukea, ohjata ja kehittää mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti.
Tähän asetelmaan en palaa tässä muulla tavalla kuin mainitsemalla, että vain ja juuri Finnfoton toiminnalla ja olemassaololla on valokuvaajille saavutettu ne kaikki "automaattisilta" nykypolvelle tuntuvat juridiset ja taloudelliset edut, joista niin "käyttökuvaajat" kuin "näyttökuvaajatkin" tänä päivänä nauttivat.
Mahdollisesti suomalaisissa geeneissä jo syvällä asustavan itsenäisyyskaipuun takia kaikki suuremmat kulttuuriryhmät ovat myös pirstoutuneet yhä erikoistuneemmiksi yhteisöiksi. Yhteistoiminta on valitettavasti jäänyt saatavissa olevien yhteiskunnan eurojen jakoneuvotteluihin. Hienosta "monitaiteellinen" määreestä huolimatta. Näin on luonnollisesti käynyt myös valokuvaajien heterogeenisessä kokoonpanossa. Finnfotoa perustettaessa tämä hajaantumiskehitys valokuvaajissa ei ollut vielä alkanut.
Valokuvataiteen käsite ammatinvalinnallisessa mielessä syntyi vasta alan korkeakoulun perustamisvaiheen jälkeen ja sen hidas siirtyminen myös kuvataiteen muiden alojen koulutuksessa yhdeksi valintavaihtoehdoksi tapahtui hiljalleen sekä useiden synnytys- ja hyväksymistuskien kautta. Tänään se on yksi kuvataiteen normaaleista perustekniikoista. Valokuvataiteen sektorin siirtymä maksullisesta ihmisiä ja yrityksiä palvelevasta ammattitoiminnasta omaehtoiseksi ja itsenäiseksi kuvataiteen sektoriksi on tällä hetkellä kiistaton ja sinänsä johdonmukainen taidemaailman kehityksen vaihe.
Yhteinen tekninen nimike, valokuvaus, on jo vuosia sitten lakannut määrittelemästä niitä tapoja ja tekniikoita, joilla tätä nimikettä käyttäviä kuvallisia tuotoksia esitellään gallerioissa tai myydään arkikäyttäjilleen ammattikunnan eri haaroissa. Digitaalinen tuotantoprosessi viimeistään rikkoi kaikki kyseiseen valmistamisnimikkeeseen liittyvät tavat ja rajoitteet. Yhteistä lienee enää valon käyttö tuotoksen syntyprosessissa.
Tällä hetkellä on jo päivänselvää, että niin "käyttökuvaa" kuin "näyttökuvaa" valmistavilla ja myyvillä "valokuvaajilla" ei ole mitään ristiriitaa kummankaan sektorin asiakkaiden tarpeiden tyydyttämisessä. Heillä on aivan selkeästi omat asiakaspiirinsä ja toimeentulonsa lähteet sekä hankintatavat. Jopa eri verotusjuridiikkansakin, joka on yksi seuraavana selkeyttämistä vaativista tavoitteista koko alan puitteissa. Yhteinen ammattinimike sekoittaa silti käsitteitä.
Kummankin valokuvallisen elinkeinon selkeä ja yksiselitteinen määrittely omiksi aloikseen vähentäisi olennaisesti niiden välisiä säännöllisiä, mutta täysin hedelmättömiä syyttely- ja arvostuskonflikteja. Se olisi molemmille eduksi. Alku tuohon selkyttämiseen on luontevasti jo tapahtunut tosiasia, että näyttökuvaajajien järjestö ihan aiheellisesti kuuluu yhteiskunnan kuvataiteilijoiksi järjestäytyneeseen yhteisösektoriin. Se on myös vapauttanut heidät kaikesta niistä asiakaskohtaisista työkentelyraameista joihin käyttökuvaajien on kuvansa sovitettava niin visuaalisessa kuin sisällöllisessäkin mielessä. Siten eri sektoreiden tuotokset eivät ole millään järkevällä tavalla yhteismitallisesti arvioitavissa eivätkä arvotettavissakaan.
Minä näen nykyisen nokittelun siten, että tässä koko ammatillisen käyttökuvaperinteen halveeraamisessa pääasiallisesti juuri ja vain näyttökuvaajien mediaesiintuloissa on kysymyksessä aivan yksiselitteisesti edelleen kesken olevan identiteetin kasvukivut, jotka aika kyllä hoitaa. Ruoho aidan toisella puolella on perinteisesti vihreänpää ja siellä jaettava rahat olisi kiva saada omaankin käyttöönsä. Käyttökuvaajien puolella tätä mahdollisuutta tai tarvetta kalastaa myös muiden vesillä ei ole. Hyvin harva ja todella kaikilla mittareilla poikkeuslahjakas valokuvaaja toimii kyllä sujuvasti ja ansiokkaasti molemmilla kentillä. Mitään syytä ei ole sellaistakaan estää, pikemmin kunnioittaa. Mielestäni juuri huippuunsa viety ammatillinen käyttökuvan osaaminen on siinä taidetta kuin toisesta lähtökohdasta sellaiseksi tarkoitettukin.
Jos kumpikin valokuvausta elinkeinonaan käyttävä sektori pohtisi ja valitsisi julkisiin purkauksiinsa omista lähtokohdistaan syntyneiden tuotosten paimentamisen sekä määrittelisi vastuullisesti oman rahoitustapapohjansa ja keinonsa, niin mitään tarvetta ei millään osapuolella ole toisen valintoja eri medioissa ylenkatsoa tai halveksia.
Minä näkisin myös todella mielelläni työelämässä leipänsä tienaavien käyttökuvaajien aktivoituvan yleensäkin kollegoittensa tuotoksista kommentointiin silloinkin, kun se on positiivista ja arvostavaa. Samoin lukisin ja arvostaisin taiteellisessa mielessä ja -tavoitteilla tuotettujen gallerististen valokuvanäyttelyiden kritiikkejä siihen syvällisesti perehtyneiden valokuvataidekriitikoitten kirjoittamina.
MJK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti