Se rakas ensimmäinen luentosi.

Ystäväni ja entinen oppilaani N.N.

Sain viestisi, että tarvitset elämäsi ensimmäiseen luentoon valmistautuessasi hiukan taustavahvistusta sellaisen synnytysprosessista, mieluiten kirjallisena työkiireittesi takia. Luonnollisesti se käy näinkin, jopa senkin kunniaksi, että sinäkin olet nyt saavuttanut sellaisen statuksen, että mielipiteilläsi ja/tai asiantuntemuksellasi on kuulijoita. Onnittelut siitä.

Kuten oikein muistatkin, olen luvannut auttaa ikuisesti teitä entisiä oppilaitani neuvoillani silloin, kun katsotte itse niiden olevan tarpeen. Tosiasiallinen pätevyyteni kun katoaa koko ajan kiihtyvälllä nopeudella, kuten myös käytettävissä oleva aikanikin. Siksi pyrin optimoimaan ajankäyttöni. Kirjoitan edelleen vain noin 4 tuntia per A4 liuska. Joten teen tämän nyt tässä pysyvämmässä blogimuodossa, jolloin muillekin samaa asian pohtiville löytyy halutessaan ainakin tämä neuvoni netissä. Siis jos haluavat. Tämä aihepiiri kun ei vanhene koskaan. Seuraavassa käsityksiäni tästä luentoasiasta muistinvaraisesti ja vapaassa järjestyksessä.

Tärkeä ohje on se, että kotityöt kannattaa tehdä kunnolla.

Se tarkoittaa siitä aloittamista, että tulevien kuulijoiden hyvin tarkat taustat ja luennon täsmällinen tavoite kohderyhmälleen kannattaa selvittää kunnolla, eikä tyytyä siihen sen kysyjälle aina annettuun vastaukseen, että ihan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat tietää kaiken asiastasi. Se kun on täydellistä bullshittiä. Sinun on selvitettävä kaikilla keksimilläsi keinoilla kuulijoittesi tiedot, taidot, tavoitteet, unelmat, käsitykset maailmasta, mahdolliset pelot, ennakkoluulot, asialliset ja asiattomat odotukset sinun esityksesi sisällöstä ja tavoitteesta. Mitä heille pitää kertoa ja vielä tarkemmin, mitä ainakaan ei kannata kertoa. Lisäksi k.o. luentotilaisuuden syvin julkistettu ja julkistamatonkin tarkoitus. Siis minkälaisen, kenen, on tarkoitus luentosi jälkeen tietää, haluta tai toimia miten?

On nimittäin täysin eri asia ja eri tekniikka edetä siitä riippuen, onko tilaisuuden tarkoitus lukea listalta asantuntijoille sadoittain kylmiä faktoja, herättää onnellisesti vielä nukkuvia, innostaa asiassa jo mukana olevia, opettaa toiminta- tai ajattelumalleja tai pääasiallisesti viihdyttää asiallesi välinpitämättömiä.  Senkin ymmärtäen, että useimmissa yleisöissä on otoksia lähes kaikista noista. Silloin on päätettävä minkä osan heterogeenisestä yleisöstäsi ehdoilla tapahtuu keinojen ja sisällön valinta.  Itse valitsisin joko tärkeimmän tai käsitykseni mukaan parhaalla hyötysuhteella tavoitettavissa olevan.  Arvioituna mahdollisimman tarkkojen ennakkotietojen pohjalta.

Useimmiten kohtaat tuon selvityksen jäljiltä sen tilanteen, että noin puolet kuulijoistasi uskoo tuntevansa luentosi keskeisen sisällön jo niin hyvin, että tarpeellisen ja tavoitteellisen lisätiedon antaminen heille on ehkä tärkein sisällöllinen haasteesi. Siihen ainakin on syytä keskittyä. Jäljellä olevasta toisesta puolikkaasta myös noin puolet eli neljäsosa on asiassasi niin hyvin sisällä, että sinun on etsittävä tietolähteistäsi lukuisasti niitä erityisiä seikkoja, jotka ovat todennäköisesti heillekin uusia ja mielenkiintoisia tai innostavia. Tähän ei pysty, ellei itse paneudu aiheeseen todella syvällisesti ja tarkasti etukäteen.   Se viimeinen neljännes onkin sitten niitä, joille kaikki kertomasi asiat ovat uusia, joko siksi, etteivät he niitä ole ehtineet vielä tietää, tai eivät ole niistä vähääkään kiinnostuneita.  Ensimmäiselle puolikkaalle saat siis asiasi kiinnostavaksi laajalla ja asiantuntevalla mutta elävällä esitykselläsi, toinen neljännes tarvitsee selkeästi esiin tuodut huipputiedon tai elämyksen uusimmat highlightit ja viimeinen neljännes muistaa ehkä vain kertomasi vitsit, sanaleikit, ja ulkoisen olemuksesi. Sekin on tärkeä elementti joka kannattaa valita kuulijakuntasi arvojen mukaiseksi. Kukaan kun ei usko henkilöä, joka ei ole ensin pystynyt myymään omaa olemushabitustaan kuulijoille.

Toinen keskeinen ohje on se, ettei koskaan kannata luennoida aiheesta, joka ei ole itselle tärkeä ja innostava tai josta ei itsellä ole syvällistä tietoa ja omaa kokemusta.

Tuo tarkoittaa sitä, että olet sisäistänyt asiasi itsellesi niin selkeästi, että pystyt kiihtymättä ja vastapuolta nöyryyttämättä  keskustelemaan mistä tahansa siihen liittyvästä asia- tai  mielipide-erosta. Jokaisessa kuulijaryhmässä kun on yksilöitä, jotka keskittyvät oman pätevyytensä julkiseen pönkitykseen kyseenalaistamalla luentosi keskeisiä väittämiä.  Jos pystyt tarvittaessa hyvin rauhallisesti perustelemaan kansanomaisellakin käsitetasolla  jokaisen näkökulmasi aiheesi totuudesta, olet oikea luennoitsija oikeassa paikassa.  Tämä ei estä sitä, että itse luentotilanteessasi saat ja voit elää hyvinkin voimakkaasti ja tunteella viestisi kertomisen vaiheet. Elä siis esityksessäsi luentosi koko sisältö.  Mielestäni juuri vasta sitten oletkin sisäistänyt sanottavasi.  Mikään kun ei ole niin väsyttävää ja masentavampaa seurattavaa, kuin henkilö joka lukee sanasta sanaan ennakkoon kirjoitetun luennon, joka samanaikaisesti heijastetaan valkokankaalle esiintyjän kertomassa sanamuodossa. Tavallisesti hänen omasta luentomuistiinpanomonisteestaan.  Näitä juuri kun useimmat luennot ovat. Varmasti et halua lisätä kuulijoittesi tuskaa ja vastustusta asiallesi olemalla yksi niistä lisää.

Luennon keskeinen rytmi ja järjestys on  useimmiten perustellusti seuraava:

Kerro lyhyesti ja mielenkiintoisesti mitä/mistä aiot luennoida.

 

Säilytä jännite, äläkä kerro siinä vielä lopullista kantaasi. Tämä alkuherätys kannattaa usein tehdä kysymyslauseilla. Tässä on selkä ero tilanteen luonteissa.  Jos esimerkiksi kuulijoiden viihtyisyys ja positiivinen vastaanotto on tilanteen tavoite, tämä alkuherätys täytyy luonnollisesti tehdä värikkäästi ja mieleenpainuvan iloisesti, yllättävän vitsin tai vertauksen muodossa, kunhan siinä on riittävän nokkela aasinsilta varsinaiseen aiheeseen ja aistittavissa oleva lupaus yhtä mukavasta asian jatkokäsittelystä. Jota sitten pitääkin noudattaa, sillä ihminen torjuu sellaisen luennoitsijan muutkin viestit, jonka hän kokee jo pettäneen hänen odotuksensa kerran. Jos taas luennon tarkoitus on asiapitoinen aikuiskoulutus, minä ainakin aloittaisin havainnollistamalla kyllin selkeästi ja terävästi etäisyyden, joka kuulijalla on sen suhteen, mitä hän osaa tai tietää nyt ja sen mitä hänen on jatkossa osattava. Aikuisen oppijan motivaatio kun ei herää ilman omakohtaista oppiaineksen hyödyn havaintoa.

Kerro asiasi selkeästi loogisesti ja mieleenpainuvin esimerkein.

Tähän kuuluu siis luonnollisesti, että pysyt valitsemassasi tyylilajissa ja esität asiasi loogisessa järjestyksessä. Se on usein joko tärkeimmästä aloittaen tai siihen huipentaen, kunhan muistat aluksi havainnollistaa, että järjestys on juuri se. Lisäksi syytä on muistaa, että rauhallinen sanojen kokonaisrytmi, riittävät taukoerotukset asian vaihtuessa, mutta elävyyttä käsittelyssä helpottaa muistiin painumisen ja oikean ymmärtämisen prosessia.

Lopuksi lyhyt kertausyhteenveto  ainakin keskeisimmästä viestistä.

Tässä on erittäin tärkeätä tehdä hyvin harkittu tilanne- ja yleisökohtainen valinta. Annetaanko kaikki loppuponnen voima sille tärkeimmälle asialle, vai ujutetaanko mukaan myös ne toiseksi ja kolmanneksi tärkeimmät. Jos mukaan saa luontevasti  sopivan muistisäännön tai sanaleikin, yleensä parempi. Tilanteen luonteesta riippuen.

Entä itse asiasisällön työstäminen?

Ainakin seuraava tapa ja marssijärjestys on osoittautunut erittäin toimivaksi niin luentojen kuin useiden muidenkin projektien rakentamisessa.  Saatat muistaa minun kertoneen opintojesi aikana tästä ”ikki” järjestelmästä.  Sanahan on vain muistiapu ja sen varsinainen muoto on I K K K J. Alkuperäistä tiedon lähdettä en enää muista, enkä alkuperäistä muotoakaan, mutta tällaisena se on minua palvellut jo vuosikymmeniä. Joten anteeksi vain alkuperäinen keksijä, jos sellainen on, enkä osaa häntä tässä mainita. Mutta näin itse koen kirjainten sisällön ja toteutusjärjestyksen.

I =  IDEA, INNOSTUS, ISPIRAATIO

Käytännössä mitään ei kannata alkaa rakentelemaan ilman aluksi hahmotettavaa kokonaisideaa, mistä on kysymys, mitä tavoitellaan, mikä on hienointa aiheessa, miksi sitä kannattaa tavoitella, jne…..  Elokuvien synopsis on tästä eräs esimerkki. Useiden yritysten ja yhteisöjen toiminta-ajatus niinikään. Sisäinen pakko tutkia jonkun asian juuria, kertomisen tarve jostain aiheesta, kuvan- tai musiikin tekemisen tarve.  Metsässä vaeltelun ja luonnon ihailun tarve. Ja sitten sen seurausten jalostamisen, idea luovemmaksi ja harmoonisemmaksi elämäksi ja ilmaisuksi. Mielekkyys ja motivaatio ei synny ilman tämän vaiheen sulattelua kunnes se on kirkkaana mielessä jatkoprosessin selkärankana ja aivan erityisesti seuraavan vaiheen ajan.

K =  KAIKKI, KERÄILY, KOKOELMA,

Tämä tarkoittaa, että tässä työvaiheessa hankitaan, keräillään, kirjoitetaan, kuvataan, kaikki mitä kyseisestä asiasta on tietoa ja asiaa valaisevaa aineistoa saatavilla. Tyypillisesti monikertainen määrä siihen nähden, mitä lopuksi tullaan tarvitsemaan, ja ehtimään esittää, mutta vain paljosta hiekasta voi löytyä riittävästi lopullisia kultahippuja. Tämä on siis juuri niitä kotitöitä, joita on tehtävä sitkeästi ja huolellisesti niin kauan, kuin ajallinen tavoite antaa siihen mahdollisuuden. Näissä lintsaaminen kostautuu prosessin jokaisessa seuraavassa vaiheessa. Itse käytän tähän valtavan keräelmän esillepanoon useimmiten liimalappuja isoille pinnoille, tai asiakortteja joilla voi selaamista suorittaa pienemmissäkin tiloissa. Tilaa niin paljon kuin on käytettävissä kannattaa järjestää tämän vaiheen kokonaisuuden hahmottamiseksi. Mahdollisimman monen elementin tai osatekijän samanaikaista näkemistä ja vertailemista. Asioiden jakamista erilaisiin pinoihin väreillä tai muilla tunnuksilla.  Sitä tarvitaan erityisesti seuraavan vaiheen menestykselliseksi suorittamiseksi.

K =  KARSINTA, KUTISTAMINEN, KESKEISTÄ

Kun kaikki, mitä asiasta olet tietoa, kuvia tai muuta näkemystä avartavaa materiaalia saanut käyttöösi, on mahdollista  suorittaa sen menestyksellinen kutistaminen  kertaluennolla tai muulla rajoittavalla elementillä mahdolliseen määrään. Tällöin juuri jokaisen elementin vertaaminen jokaiseen muuhun ja niiden keskinäinen tarpeellisuus ja hyödyllisyys tavoitteen saavuttamisessa täytyy punnita.  Vanha hyvä yhden luennon karsintaohje kunnolla tehdyn keräilytyön jälkeen on viisi puolitusta. Siis ensin puolet pois, lopuista taas puolet jne. kunnes  oikea määrä keskeistä sanottavaa tai tehtävää on enää jäljellä.  Ja määrä on kyllin pieni kertakuulemalla esitettäväksi.  Vasta silloin on seuraavan vaiheen työ tehtävissä tarkoituksenmukaisesti.

K =  KOROSTUS, KAIKKEIN TÄRKEIN

Jos samalla keskinäisellä painotuksella esitetään kaikki edellisessä vaiheessa keskeisiksi valitut seikat, tuloksena on silti mielenkiinnoton sarja tasapaksua mössöä, oli niiden tärkeys kuinka merkittävä tahansa. Siksi on tuo jo mukaan tulevaksi karsittu ryhmä asetettava vielä tärkeyskategoreihin vaikka gaussin käyrän mukaan, ellei muuta tapaa keksi. Siis minkä osan on erotuttava kirkkaammin silläkin hinnalla, että joku muu tieto painuu samalla vähemmän huomioarvoiseen asemaan. Tämä on tärkeää esityksen elävyyden ja rytmillisyydenkin valmistelun ja seuraavan vaiheen päätöksenteon kannalta.

J =  JÄRJESTYS

Lopputuloksen kannalta, ja sen rytmittämiseksi riittävän eläviksi, mutta tavoitteellisesti eteneviksi lyhyemmiksi asiakokonaisuuksiksi, on eri elementtien lopullinen esiintulojärjestys aivan avainasemassa.  Sen puolestaan määrää juuri ensimmäisen vaiheen idea ja lopullisen kohderyhmän ominaisuudet, sekä esitystilanteen muut vaikuttavat tekijät. Onnistuneen lopputuloksen kannalta kaikki nämä vaiheet on käytävä läpi ja mieluiten juuri tässä järjestyksessä, ettei luennostasi tule yksi nukutusvirsi lisää hukkaan menneiden hyvien tavoitteitten loppumattomaan ketjuun.

Lopuksi

Arvasit varmaan, että asiaa minulta kysyessäsi saat laajan pohdinnan, joka ei aivan kertalukemisella selviäkään. Koko yö sen kirjoittamiseen meni. Mutta jos sillä, että saat sen lukemisella ja mahdollisuuksiesi sallimalla noudattamisella innostavan ensimmäisen luentosi kuulijoille mielenkiintoisemmaksi ja ikimuistoisemmaksi, tämäkin pohdinta oli sen arvoista. Silloin sinulle jää tuosta hyvin tärkeästä elämänvaiheesta innostava muisto ja toivottavasti myös lisää luentopyyntöjä.

MJK

Ensimmäisestä ja viimeisestä

Kuvaaja:sisareni Eila Heikkilä

Yllä oleva vanha kuva, jonka sisarenpoikani päivitti fb sivulleni sai aikaan niin monta palautetta, että laitoin tähän pari maistiaisotetta jo kolme vuotta kirjoittamastani kirjasta tyttäreni pojalle. Kirja on perheeni ja sukuni jutustelutyylistä, mutta tosipohjaista historiikkia veneitteni kertomana. Samalla se on varsin kattava tekninen ja historiallinen rakentelutarina yli kolmestakymmenestä rakentamastani tai kunnostamastani aluksesta viimeisten 60 vuoden ajalta. Kirjasta on valmiina tällä hetkellä, muutaman kymmenen tarinan lisäksi, noin 700 tarinan aiheet ja otsikot, joita kirjoitan auki aina kun ehdin ja jaksan. Se on sitten valmis siinä muodossa kun se on aikanaan tapahtuvan lähtöni hetkellä. Työnimi on tällä hetkellä "vaarin veneet kertovat".

PURJELAUTTA VIISIKKO, kesä 1954

Rakentajani, 11 vuotias nassikka, Matti sai ajatuksen tekemisestäni luettuaan Thor Heyerdalin matkakuvauksen purjehduksesta balsalautalla Tyynen meren ylitse Perusta Polyneesiaan. Hänen lauttansa Kon-Tiki oli koottu köysillä suurista balsatukeista. Matin kotivesillä, Mjosundin kylän ulkopuolella Öjassa, uiskentelee runsaasti läheisen ulkosataman Ykspihlajan lastauksista karanneita kaivospölkkyjä, joita rahtaaja ei kerää takaisin. Niistä siis synnyin samalla tekniikalla kuin esikuvani, eli köydellä yhdistämällä. Runkoni ja kölini sekä purjeeni malli ja rakenne ovat samaa perua. Luoviahan näillä ei kykene, mutta suunta sentään säilyy sillä melaperäsimellä, joka sekin on Kon-Tikin mallin mukainen. Nimeni sain sentään tukkieni lukumäärän mukaan "Viisikko".  Kauan uineita pöllejä kun ovat, jo Matin paino riittää runkoni vajoamiseen melkein sukellusveneeksi.

Matin kotilahdella on tilaa nuorella rakentajallani seikkailla rannalta toiselle ja kaislikoissakin kierrellen. Lahti on sen verran matalaikin, että vastatuuleen liikun joko melomalla tai pohjasta sauvoen. Kuitenkin myötätuuli, kuten esikuvallanikin, on se varsinainen olosuhde, johon minut on rakennettu ja jolla kulkeminen antaa sen siitä saatavan tyydytyksen. Mastojeni yksinkertaiset purjeet eivät oikeastaan ole juuri muuun suuntaiselle tuulelle sopiviakaan. Mutta tällaisena voin antaa rakentajalleni sekä purjehduksen alkeiskokemusta, että paikan ja mahdollisuuden uppoutua omiin elämyksiinsä, unelmiinsa ja mielikuvitukseensa seuraavaa alustaan odottaessaan. Varsinaisella avomerellä hän nytkin käy vain soutaen tälle alueelle tyypillisellä raskaalla öjalaisella merisoutuveneellä. Sen soutaminen onkin hyvää harjoitusta voimien lisäämiseksi kasvavalle pojalle.

Lepään yöni rantasaunan edessä olevalla hiekkarannalla.  Rakentajani Matti ei jaksa minua kuiville kiskoakaan, joten vetyn tässä hiljakseen, mutta olen kuullut, ettei minua perheen tulevan autohankinnan vuoksi enää ensi vuonna tarvitakaan ja saanen arvokkaan lopun aikanaan, kuivuttuani ensin pari vuotta maissa.  Silloin seuraava palvelupaikkani on ihanasti lämmittävinä takkapuina hänen kotinsa pienessä olohuoneessa. Paljon arvokkaampi loppu runkopuilleni, kuin lahota hiljakseen jossain englantilaisen hiilikaivoksen uumenissa johon ne oli kaivospölkkyinä tarkoitettu.

Matin kotitalo, tuossa polun päässä, uppoaa saaristomaisemaan kuin se olisi aina ollut siellä. Edessä rantakallio ja takana  synkät kuuset. Toisella puolen, vesirajassa on leikkimökkiä pienempi rantasauna aivan vieressäni ja toisella pikkula metsän piilossa. Kallioinen niemi takana kohoten.

Mökin esikuvana kertovat olleen norjalainen tunturimaja. Mitat ovat  vaivaiset 6x4 metriä, mutta siellä voi nukkua jopa neljässä eri tilassa, muita näkemättä. Vintissäkin siedettävästi jopa kolme,  eli Matti molempine sisarineen, vaikka kukaan ei siellä mahdu kunnolla istumaankaan.

Talon ainoa lämmönlähde on avotakka tuvassa, ellei keittiön pikkuruista hellaa myös sellaiseksi lasketa. Tuvan kahdesta ikkunasta näkyy toisesta merenlahti ja toisesta tähän rantasaunalle tuova kalliopolku. Ulkopuolella talon on metrin leveä terassi kahdella sivulla. Kesällä paljon lisätilan tuntua.

PURJELUOTSIALUS MUNTER       19.9.2014

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Matti kertoi kannelleni kerääntyneille ruskaretkeläisille, että tämä purjehdus olisi juhlavuoteni viimeinen. Miehistö koostui kanssani aiemminkin purjehtineista ja parista ensikertalaisesta, joille tämä retki olisi varmaan ikimuistoinen.  Sitähän ovat olleet itse asiassa minullekin kaikki menneen suven 100 vuotisjuhlapurjehdukseni.  Tyyntä ja myrskyä, sekä paahtavaa aurinkoa, että äänetöntä satamaa kohti lipumista kuunsiltaa pitkin Näsijärven sinisessä hämärässä. Ensi yö sen sijaan on tarkoitus viettää revontulia ja tähtien siltoja ihaillen, kaukana Tampereen räikeästä valosaasteesta.  Minullekin  vaihtelua Naistenlahden metelistä ja iltojen ruuhkaliikenteestä.

Nopeasti karistimme tunnelityömaan pölyt loittonevaan rantaviivaan ja käänsimme keulani  4 metrin lounaistuuleen isonpurjeen nostoa varten. Sen kohoamisessa hitaasti ja tarttumisessa puhuriin on aina todellista lähdön ja juhlan tuntua. Sammutimme moottorin  ja suuntasimme pohjoista kohti tämänkertaiseen tavoitteeseen. Saimme nyt  jatkaa muiden purjeiden nostoa tässä rakastamassani äänimaisemassa. Tuulen humina köysistössä, veden kuohu vatustaagissa ja mastojen natina kahvelien puristuksessa sekä pylpyröiden laulu vendoissa. Iso meridieselini on siihen pelkkä pakollinen ja metelöivä turvallisuuslisä, jota käytämme vain satamassa ja nyt olimme onneksi jo avoimella selällä.

Siilinkaria ohittaessamme  fokkakin on jo nostettuna ja ohjaus tukevoitui hetkeksi, ennen puksröötini nokasta isonmaston huippuun viritettävää valtavaa blooperia. Se onkin loistava vaihtoehto matkantekoon tällä tuulella. Se saa koko 20 tonnin painoni tuntumaan puolta kevyemmältä.

Tämä tunne vielä voimistui, kun takilaani nostettiin myös mesaanin kahvelipurje, molempiin mastoihin huippupurjeet ja niiden väliin vielä toinen, se isompi, välipurjeeni. Kaikki 7 purjetta vedossa.

Tiesin olevani mahtava näky täysine purjeineni avoimella selällä ja sen varmaaan huomasivat ohi kiitävät muoviset melupesätkin, koska useat niistä tekivät ylimääräisen kierroksen ympärilläni.  Kyytiläisensä kännykkäkameroitaan räpsytellen ja miehistölleni vilkuttaen.  Siinähän heille oli ihmeteltävää aluksesta, jonka ikään kukaan heistä tuskin koskaan pääsisi. Tunsin tänään olevani lähes elämäni kunnossa ja aloitan sitten ensi kesänä toisen vuosisatani  yhtä ylpeästi kuin tämän ensimmäisen nyt suljin. Tiedän, että minulla on paljon ystäviä, jotka odottavat tulevaakin kevättä yhtä innokkaasti kuin minäkin.  Retkimieli valtasi minut jälleen ja mielipaha katosi kuohuvaan vanaveteen.

Kuvaaja: Timo Suvanto

Aivan kuin säiden haltija olisi yhtynyt näihin kesän lopetusjuhlallisuuksiini, sillä taivaalta levisi reitillemme Matin enkelivaloksi kutsumat säteet. Olkoon vain vuoden viimeinen retki, mutta senkin saamme tehdä tyylillä.  Tämä on oikeaa paljon kokeneen, mutta ikivireän puulaivan elämää.

MJK                             

               

Paikkansa löytäminen

Edellinen blogini synnytti sekä julkisia, että henkilökohtaisia palautteita, joista minulle aktivoitui  runsaasti omaa pohdintaa ihmisen henkisestä sijainnista sekä omassa mielessään että yhteisössään. Siksi kirjoitin heti.

Mietin onko sillä jotain väliä jollekin ja jos on, kenelle? Mitä ihmiselle merkitsee, jos hän itse määrittelee asemansa jossain hierarkiassa, tai jos joku ulkopuolinen taho tekee sen hänen puolestaan.  Siten joka tapauksessa kuitenkin tapahtuu. Jokseenkin jokaiselle.

Minusta keskinkertaisuudessa ei ole mitään vikaa, eikä mitään hävettävää.  Ongelma syntyy vasta siitä,  kun keskinkertainen itse sijoittuu tai esim. poliittisin perustein sijoitetaan sellaiseen vastuuseen, johon hänen edellytyksensä tai kokemuksensa ei vielä riitä.  Vanhana kouluttajana minulla on vankka ja kokemuksellinen usko siihen, että raivokkaalla suunnatulla ahkeruudella ja opiskelulla useimmat yksilöt voivat kasvaa asemansa kokoisiksi. Olen nähnyt läheltä kymmeniä esimerkkejä siitä. Suppealta elämän alueelta tosin, mutten epäile hetkeäkään, ettei se pätisi myös yleisemmin.

Traagisin kombinaatio syntyy siitä, kun hyttynen luulee olevansa kanarialintu.  Tuho on silloin vain ajan kysymys.  Hieman pitemmän ajan kestää se versio tuhosta, kun ihminen ei tajua omia realistisia potentiaalejaan ja  hakeutuu alisuorittajaksi. Sekä uskoo itse siihen.  Silloin kysymyksessä on valtava inhimillisien resurssien tuhlaus.  Niiden, joiden ottamisella käyttöön voisi usean muunkin ihmisen yhteisömiljöötä merkittävästi parantaa.    Mutta alisuorittamisen  virus saakin silloin levitä yhä laajemmalle.  Tämä on mielestäni sekä yleisintä, että vaarallisinta erityisesti opintoihin keskittyvissä yhteisöissä.  Niitä koko aikuiselämäni hyvin läheltä sekä oppijan että opetuksesta vastuullisen pallilta seuranneena olen valitettavasti päätynyt seuraavaan käsitykseen  nykytilanteesta.

En väitä, että alle sadan äo:n omaavilta tulisi vaatia atomifysiikan käsitteisiin perehtymistä, mutta  käytännössä  koko oppijapopulaation suoritustason  vaatimusten hyväksyminen heikoimpien edellytysten  tasolle, on pahinta, mitä koulutusorganisaatiossa voidaan ihmisille tehdä.  Mikään ei lannista lahjakasta ja tavoitteellista oppijaa niin paljon, kuin keskinkertaisen suorituksen rankkaaminen hyväksi tai pahimmillaan  kiitettäväksi.  Eikä mikään ole niin tuhoisaa, kuin vaatia oppisuorituksena asioita, jotka ihminen osaa ennestäänkin, toisinaan jopa paremmin, kuin kyseisen suorituksen arvioija.

Siinä syntyy silloin todella useita jatkokasvun kannalta kohtalokaita vammoja.  Älykäs oppija huomaa tilanteen olevan sekä valheellinen että moraaliton, mikä ei ainakaan valmenna  rehellisillä ja kestävillä periaatteilla pelaamiseen.  Keskinkertaiset puolestaan saavat väärän käsityksen  suorituksensa riittävyydestä  reaalimaailmassa, mikä johtaa jatkossa vääriin valintoihin ja  oman tasonsa  virhearvioimiseen.  Kaikkien tuntemin seurauksin.

Lisäksi ihmisen sosiaalisesta rakenteesta johtuen, ryhmän arvoilla on tapana tarttua tukevasti sen jäseniin, ja silloin  heikkojen tulosten hyväksymisestä tuleekin maan tapa. Ja siitä onnettomasta laadusta poikkeamaan pyrkivästä lahjakkaasta tai vastuullisesta kummajainen ja epäsosiaalinen. Onneksi riittävän älykäs osaa löytää siihen selityksen, eikä ahdistu yksinäisyydestään aiheettomasti.

Elämällä tai omilla valinnoillani on ollut tarjota minulle aitiopaikka tämänkin kysymyksen pitkäaikaiseen tarkkailuun ja pohdintaan. Oppilaana yli kymmenessä yhteisössä, ja kouluttajana vielä useammassa. Mahdollisuuden seurata hyvin läheltä jopa neljän peräkkäisen sukupolven kehitystä ja oppimisstrategioita. Ja nimenomaan samalla erityisalalla. Minulla on ilokseni ja opikseni ollut tilaisuus seurata useiden sekä lahjakkaiden ja älykkäiden, muttei silti viisaiden  oppilaitteni urakehitystä. Samoin minun opetusalani mittareilla alle keskitason suorituksilla valmistuneiden  vastaavaa urakehitystä, erityisesti silloin, kun henkilökohtaiseen käsitykseeni  heistä on liittynyt tunne heidän mahdollisesta viisaudestaan. Minulle kun älykkyys, lahjakkuus ja viisaus eivät ole synonyymejä millään mittarilla.

Ahdistustani todella usean poikkeuslahjakkaan oppilaani järjettömistä elämänvalinnoista, minun mittarillani, on kyllä  onneksi lievittänyt usean oppilasaikanaan vaatimattomiin suorituksiin  tyytyneiden myöhäisempi kukkaan puhkeaminen ja todella usean heistä aivan ilmeinen kypsemmän iän  rooli  oman yhteisönsä ilon ja rakkauden  generaattoreina. 

Tästä olen tullut sellaiseeen johtopäätökseen, joka riittää  minulle tämän aihepiirin pohdinnan tulokseksi.  Yhteisön ja kulttuurin kannalta on luonnollisesti parasta jos sen jokainen jäsen kehittyy ammatissaan  ja sosiaalisessa roolissaan ihmisenä niin pitkälle kuin hänen edellytyksillän voi.  Mutta henkilökohtainen valintaoikeus kaikille  tulisi olla se, että  jokainen saa valita tason johon hän pyrkii, eikä kenelläkään ole oikeutta päättää sen määrittelystä.  Avainasiaksi ja henkilön onnellisuuden avaimeksi  jää vain silloin se, että on mahdollisimman tarkasti ja realistisesti tietoinen omasta paikastaan ja roolistaan niinsanotussa ravintoketjussa. Ja hyväksyy sen kokonaisvaltaisesti. Se on mielestäni ollut keskeisin havaintoni onnellisina ja rakentavina pitämiäni ihmisiä tarkkaillessani.

Summa summarum: Toisten viisaudella on helppo elvistellä,  mutta teen sen nyt silti ihan muistinvaraisesti. Vain lähteestä olen varma, Mika Waltari kirjoitti jotenkin näin Sinuhe Egyptiläisessä ” loppujen lopuksi ei merkitse mitään mitä ihminen työkseen tekee, vaan kaikkea merkitsee se, mitä hän tuntee tehdessään sitä”.

MJK

Puoliväliin-kulttuuriako?

Olin hiljan pari viikkoa jumiutuneena paikalleni.  Seurasin tavallista enemmän mediaa ja sain varsin selkeän mielikuvan eri alojen osaamisen laadun nykytilanteeesta. Tai, surullista kyllä,  lähes  kaikkien huippuosaajien kohtalokkaasta puutteesta.

En tiedä milloin, miksi ja miten nykyinen puolivillaisuus on päässyt vallitsevaksi maan ja maailmankin tavaksi. Lähes jokainen suoritus, tavoite tai taito näyttää jäävän jokseenkin puolitiehen, eikä hommansa loppuun luotettavasti tekeviä tunnu olevan käytettävissä juuri mihinkään. Tieteen, taiteen, politiikan, urheilun tai millään muullakaan sektorilla.

Jokseenkin joka alalla kellokkaiden ja ”menestyneiden” ilmeinen epäpätevyys erityis- tai vastuualallaan on aivan käsittämättömän ilmiselvää. Kukaan todellista valtaa käyttävä ei tunnu siitä edes häiriintyvän, saati tekevän mitään tekoa asian korjaamiseksi.  Joko tärkeinpiä päätöksiä on tekemässä vielä välinpitämättömämmät, tyhmemmät tai saamattomammat, tai yleisen flegmaattisuuden geeenimanipulaatio on istutettu nykyiseen päättäjä- ja ”tekijä”sukupolveen jollain salaperäisellä tavalla.  Onkohan todella niin, että asioihin puuttujat, vastuulliset ja tinkimättömät, on voitu jo valtaan tai alansa huipulle pyrkimisvaiheessa eliminoida. Tai  leimata niin hankaliksi tyypeiksi, ettei heidän taitoaan tai mielipidettään tarvita enää koskaan ”mukavien” keskinkertaisuuksien flegmaattisen massan vallatessa päättävät instanssit. Äärimmäisen harvoin poikkeuksin. Vanha urbaanilegendahan väittää, ettei kukaan palkkaa koskaan alaisekseen itseään kyvykkäämpää. Lopputulos lienee silloin nykymaailman kaltainen. Ahkerien, taitavien, lahjakkaiden ja vastuullisten sukupuutto.

Mihin käsitykseni perustuu? Seurasin viikot eduskunnan kyselytuntia, Eu politiikkaa, komissaariehdokkaiden ”pätevyyksiä”, sotaraportointeja kaikkialta, syyttäjäviranomaisten munauksia, rasvakeskustelua, kilpirauhaslääkesirkusta, henkilöhaastatteluja, vain elämää, tansseja tähtien kanssa, uusimpia ”viihde”pläjäyksiä, kotimaisia tuoreita elokuvia ja sarjaohjelmia, F ykkösiä, muitakin ”urheilun” nimellä myytyjä ajanhaaskuita. Luin huolella päivä- ja aikakausilehdet.  Mielestäni hahmotin täten varsin laajan skaalan kansalle tarjottavien sirkushuvien valikoimasta. Lisäksi käsittämättömiä ja tarpettomia dokumentteja ja paljastusohjelmia muka tärkeistä aiheista, pari minuuttia jopa big brotheria ja luonnollisesti kaikkea, mikä liittyi  kuvalliseen viestintään ja erityisesti valokuvaajiin.  Googlailin paljon kaikenlaisia valokuva-alan saitteja ja keskusteluja.. Yritin ymmärtää touhun tarkoitusta ja tavoitetta. Mihin ihmiskuntaa ollaan todella viemässä. Arvoitukseksi jäi, minulle ainakin. Maailmalaajuisia henkisiä ja taloudellisia katastrofeja ja poliittisrikollisia  huijausvedätyksiä kun minulla ei ole mitään kompetenssia hahmottaa.  Mutta joitakin huomioita jäi myös pohdituttamaan. Nimenomaan niiden vaikutusta omalla alallani.

Tämänhetkiseen valokuvaajien maailmaan ja siinä esiintyvään visuaaliseen laatumäärittelyyn minulla on hyvin selkeä kanta.  Joka on myös perusteltavissa. Katsoin varsin laajan otoksen nyky-yhteiskunnassa ”menestyneiden” valokuvaajien, alan instituutioiden ja alaa sivuavien visualistien  kotisivuja ja keskustelupalstoja.   Monenlaisesta, äkkiä katsoen hyvinkin visuaalisesta tyylikkyydestä ja erikoisten ideoiden toteutuksista  näkyi tarkemmin katsottaessa lähes säännöllisesti perusosaamisen täydellinen puute.  Täysin riippumatta siitä, miten monella tavoin kukin kotisivu toisteli verbaalisesti asianomaisen kuvaajan suurta kansainvälistä menestystä ja ainutlaatuista ammatillista karismaa ja lahjakkuutta. Onkohan todella jo niin, ettei useimmat nykyasiakkaat osaakaan lukea kuvia lainkaan, vaan uskovat sivujen häikäilemättömän ylikaupalliseen sanalliseen höpöhöpöön. Ilmeisesti käsitykseni, että tämän päivän nuoret aikuiset ovat imeneet jonkinlaisen visuaalisen hahmotusvalmiuden jo kouluaikanaan,  on  myös perusteetonta urbaanilegendaa.

Olen tottunut siihen, että valokuvataiteen nimissä on mahdollista unohtaa pieninkin ammattitaito ja selittää mitäänsanomaton ”teoksensa” lahjakkuuden, luovuuden ja kaiken anteeksi antavan fiiliksen tulokseksi.  Nyt vain valitettavasti näyttää jo ahdistavan säännöllisesti siltä, että tämä maksavan asiakkaan huijaamistapa on levinnyt aivan hälyyttävästi myös  perinteisemmälle ammatilliselle puolelle.   Katsoin nyt parin viikon aikana myös kaikki ne ammatilaissivut, joista joku kollega oli tykännyt.  Ja järkytyin useimpien kyseisten kohteiden ala-arvoisuudesta  osaamistasolla. Siis kuvallisella sellaisella.  Verbaalinen selitysosasto olikin sitten sitäkin lahjakkaammin rakennettu. Minä kun olen luullut niiden korreloivan jollain tasolla. Onneksi niitäkin esimerkkejä löytyi.

Liiankin usein oli mallejaan häikäilemättömästi kuvallisesti raiskaava ”muotokuvauksen erikoisammattilaiseksi” itseään nimittävä, selittänyt  asiakkaiden arvostavan hänen palvelujaan juuri siksi, koska hän ei valaise aiheitaan vaan käyttää vain ”luonnollista” valaistusta, eikä ohjaa mallejaan vaan antaa heidän olla juuri niin ”luonnollisia” kuin mitä he oikeasti ovat.   

Jokainen mitään ammattitaitoa osaava tietää, mitä se tarkoittaa. Täydellistä ammattitaidottomuutta.  Valottomia, muodottomia, taustaansa uppoavia hölmöllä ilmeellä varustettuja hääpareja sellaisissa asennoissa,  jotka korostavat heidän huonoimpia puoliaan ja saavat heidät näyttämään sekä vastenmielisiltä että myös naurettavilta ja tyhmiltä. Ja kaikki tämä kuvissa, joiden on tarkoitus olla usein pysyvin ja rakkain muisto heidän iki-ihanasta yhteisestä merkkipaivästään.  Onpa sitten ainakin harmillinen henkilökohtainen dokumentti tällaisesta puolinaiskulttuurin aikakaudesta,  jossa puheilla ja teoilla ei useinkaan ole mitään tunnistettavaa yhteyttä.  Ja jossa ala-arvoisimmatkaan ”osaajat” eivät enää karsiudu markkkinoilta millään elämän alueella terveen luonnonvalinnan  tuloksena. Kenties tässä onkin kysymys pitemmästä geneettisestä kehitysprosessista, joka vasta nyt osui havaintopiiriini.

Jostain syystä kuitenkin edelleen uskon, että vain kunnollisen kellarin päälle on rakennettavissa vahva, ja aikaa kestävä talo.  Sekin asia tuli  konkreettisesti näinä viikkoina julkiseen keskusteluun, kun Tampereen yhdestä huomatuimmista uudehkoista julkisista rakennuksista löytyi sellainen, josta myös sokkeli oli jätetty pois, katastrofaalisin seurauksin. Mutta kukaan ei ollut  vetänyt sitä rakennus- ja suunnitteluvaiheessa  esiin, ettei  kyseisen rakennustaiteellisen teoksen luonut  joutuisi  omituiseen valoon.  Jotenkin minusta tuntuu, että usein tämän päivän osaamiskulttuurilla on liian vahva side tuohonkin tapahtumaan. Kunnioitan syvästi niitä, joilla on yhä sisua ja viisautta valita toinen tapa.

MJK

Päivä terveydenhoidolle

Syksyn  bloggailuni piti alkaa vasta kun laivat ovat talviteloilla, mutta mikään muuhan ei olekaan pysyvää kuin jatkuva muutos.  Tämä yönä mielessäni pyörii koko ajan yhteiskunnan terveyspalvelujen toivoton resurssitilanne ja sen heijastuminen apua tarvitsevien perusturvallisuuteen. Onnellinen hän, joka ei niitä vielä tarvitse. Tosielämän ajatuksiani viimeiseltä vuorokaudelta.

Lähdin aamulla kantasairaalaani neuvottelemaan oman hoitosuunnittelmani  jatkoaikataulusta. Se onnistuikin toiveitteni mukaisesti siten, että seuraavat leikkaukset tehdään vasta laivojen noston jälkeen. Tällä kertaa vuorossa ovat molemmat kädet, joita tarvitsen laiva-askarteluun ja kirjoittamiseen niin kauan kuin mahdollista. Käsien paikkuuseen mennee kuukausi, jos kaikki onnistuu toivotulla tavalla.  Talvelle sovitut  tekstisidonnaisuudet kirjoihini ja laivojen ensi kesäkin on siis ainakin mahdollinen.

Aamupäivän tutkimusten päätteeksi sain kuitenkin  kiireellisen lähetteen keskussairaalamme ensiapuklinikalle, jonne siirryin puolelta päivin tuorein dokumentein  aamun koetuloksista. Ja vastuulääkärini pyyntö pikaisista jatkotutkimuksista.

Ilmoittautumisluukulle pääsin jo puolen tunnin jonotuksen jälkeen, joka tapahtui aulan kolean rakennustyömaan kyljessä.  Sain uuden jonotuspaikan odottamaan sisälle pääsyä.  Jälleen puoli tuntia ennen kuin hoitaja huuteli peräänsä  nimillä lauman meitä omin jaloin liikkuvia ja vei meidät  operaatiotilojen käytävään jossa jakoi  meille paikat siellä oleville pyöräsängyille. Jokunen nuori taisi päästä operointihuoneisiinkin. Minä sain paikan kirurgisen työsalin oven pielestä neljän käytävän risteyksestä, joista kaksi vei ulos ja kaksi muuta eri kuvantamispaikkoihin.  Varsinainen näköalapaikka toiminnan hermokeskusliikenteeseen.  Siinä vietinkin sitten seuraavat tunnit iltaan asti.

Siitä ensimmäinen puoli tuntia meni  pelkässä liikenteen ihmettelyssä pyörätuoleja ja paareja tuli ja meni kaikkiin suuntiin lähes yhtenäisenä jonona erilaisten univormujen työntämänä. Ja hoitohenkilökuntaa kiireisin askelin yksin ja kolmen hengen ryhmissä.  Potilaat olivat useimmiten  rauhallisia kuten minäkin, mutta erilaisista tuskista ja niihin liittyvistä äänistä sain kyllä edustavan näytteen.  Sängylle en ollut saanut kehoitusta mennä makuulle, joten istuin sillä räätäliasennossa, etten pitkine koipineni estä ohi soljuvaa ruuhkaliikennettä.

Alle tunnin odotuksen jälkeen paikalle ilmestyi kiireisen oloinen nuorimies joka käski käymään makuulle ja paljastamaan alavatsani. Siihen hän tökkäsi pari kertaa kysyi olenko kuumeinen ja paljonko tökkiminen sattui sekä kauanko akuutti kiputila oli tähän asti kestänyt. Sitten hänen puhelimensa soi, ja hän katosi paikalta siihen puhuen.  Tämä tutkimus oli kestänyt paljon alle minuutin. Siinäpä sitten makoilin ruuhkassa sädehoidon tatuoinneilla koristeltua paljasta alavatsaani esitellen hänen paluutaan odottamassa. Turhaan.

Noin puolen tunnin kuluttua palelin käytävän vedossa jo sen verran, että vedin  housut ylös ja paidan alas sekä nousin taas istumaan, sillä se oli vähemmän kivulias asento.  Noin  15.30 käytävää pitkin kulki tyttö, joka jakoi meille siinä odotteleville sairaalapeittoja kylmää vastaan. Olin lähimpänä porrashuonetta, jossa ihmiset  kulkivat koko ajan ulkovaatteissaan, joten  toimenpide miellytti minua kovasti.  Ensimmäinen pieni inhimillinen positiivinen tilanne  kolkossa ja ahdistavassa kylmässä käytävässä.

Vähän klo 16 jälkeen aloin etsiä paikkaa tarpeillani käyntiin ja  lääkitysaikani pillerirumbaan. Sellainen löytyi viereisestä kirurgisesta hoitosalista, jossa noin parikymmentä akuuttia tapausta odotteli toimenpiteitään tai oli toipumassa niistä.  Joku huuteli hiljaisesti  apua säännöllisesti muutaman sekunnin välein koko sen ajan jonka olin paikalla, kenenkään sinä aikana ehtimättä asian vaikuttaa. Oletan kysymyksessä olleenmahdollisesti narkoosista heräämistilan. Erään vanhemman henkilön luona oli kuitenkin  ihmisiä hänen voivottessaan jatkuvasti ja niin äänekkäästi, että se kuului käytävälle asti silloin kun siinä ei ollut muuta hälyä.  Sitäkin kesti noin tunnin.

Sinä aikana ehdin pohtia hyvin perusteellisesti, kuinka onnellinen olin kun oma vaivani ei ollut, ainakaan toivottavasti, nopeasti pahenevaa  lajia, näin koko ajan miten henkilökunta ponnisteli niiden auttamiseksi, joilla se ilmeisesti oli sitä. Erityisesti lapset ja nuoret näyttivät olevan erituyisasemassa huolenpidon suhteen. Mielestän hyvin aiheellisesti.

Vähän ennen viittä se pikadiagnoosin tehnyt nuorimies kysyi ohi kiiruhtaessaan, onko kukaan käynyt asiaani hoitamassa ja kun sanoin ettei, hän huikkasi käytävän toisesta päästä heillä olevan hiukan kiiretilanne. Luonnollisesti ymmärsin sen, ja ajattelin löytyisikö jostain sellainen henkilö jolta voisin kysyä, saanko mennä välillä kotiin  hoitamaan oman lääkitykseni ja syömään päivän ensimmäistä ateriaa. Silloin vapautuisi hoitojonossa yksi paikka sitä kiireellisesti tarvitsevalle. Luovuin ajatuksesta, sillä se vaikuttaisi liikaa sarkasmilta heidän todellisessa  kiiretilanteessaan, enkä halunnut häiritä henkilökuntaa.

Jälleen lähes tunnin odotusta ja siitä turhautumista. Kukaan ei ollut kertonut minulle , mitä on tekeillä  tai mihin minun pitäisi varautua.  Tässä vaiheessa olisin ollut valmis lähtemään jo kokonaan pois, ellei kunnioitukseni minua vuosia hoitaneen  hienon lääkärin tänne lähettämis päätökseen olisi pitänyt minua paikalla. Kipuisena ja palelevana.  Mietin ahdistaako minua oma tilanteeni vai havaintoni ja tuore kokemukseni kyseisen yhteiskunnan resurssoiman yksikön kamppailusta  toivotonta hoitomäärätarvetta vastaan. Päätin jäädä katsomaan kuinka juttu päättyy.

Sairaalaretkelle lähdöstäni täyttyi jo yhdeksän tuntia, ja aloin tosissani miettimään, pitäisikö kysyä kuinka on tarkoitus pitää odottajat tajuissaan nestevajauksen ja ateriointimahdollisuuden puuttuessa. Onko minulla mahdollisuus pyytää vaimoa tuomaan kotoa lääkkeitä ja eväitä jos odotus edelleen jatkuu kauan. Keskustelin tästä mahdollisuudesta vaimon kanssa puhelimessa, kun paikalle saapui nuori ja tehokkaan tuntuinen naislääkäri.

Hän hoiti tarvittavan tutkimuksen ja päätösenteon siinä, illalla jo hiljaisemmalla, käytävällä nopeasti varmasti ja ystävällisesti sekä kirjoitti  nipun reseptejä mukaaani. Lupasi että saan tulla takaisin jos hänen ohjeensa ja lääkityksensä ei tähän akuuttiin tarpeeseen muutaman päivän kuluttua riitä. Hän myös perusteli järkeen käyvästi, miksi niitä tutkimuksia, joita varten minut sinne alunperin lähetettiin, ei nyt saada tehdyksi.  Kipulääkitykseni määrättiin nyt kuitenkin kuusinkertaiseksi itse käyttämääni verrattuna ja nippu kolmilääkkeitä lisäksi.  Niistä olin vähän jopa mielissäni, koska se nyt pakottaa vaimon harjoittelemaan paluuta autokuskiksi, jos  akuuttia kuljetustarvetta ilmenee, kuten nytkin oli tilanne.

Eli pääsin poistumaan ensiavusta noutamaan tulleen vaimon kyydillä ja sudennälällä varustettuna Prisman suuntaan, sillä siellä oli apteekki vielä auki. Ja mikä tärkeämpää, myös Mäkkäri ja  Minetti.  MacFiest:in ja  Appalsiinijugurttijäätelön  sekä ison kokiksen ääressä oli helppo todeta kuluneen markkinointisloganin syvä totuus ”hyvä ruoka, parempi mieli”

MJK

Yksin vai yksinäisenä.

Kevät tuli niin aikaisin, että kaikkinainen kirjoitusaika alkaa hiipua ja rantatyöt painavat päälle joka päivä aamuvarhaisesta alkaen. Tänä keväänä on lisäksi laivaverstaan 400 neliön myynti ja tyhjennys yli vuosikymmenen työskentely/varastoinnista, sekä kaiken sieltä löytyvän erilaisen materiaalin myynti. Fysiikka on lujilla, mutta päivittäisessä ponnistelukäytössäni aina kun voimat sallivat. Kirjoitteluun ei nyt aikaa jää, joten syksy taas näyttänee, miten se jatkuu. Tätä yhtä pohdintateemaa olen jo tammikuussa luvannut kuitenkin kirjallisesti vielä raportoida, joten hoidan sen nyt  pois ennen päätoimiseksi kesä/rakennus/laivurimieheksi  muuttumista.

Minua on pohdituttanut koko kevään yksi aihepiiri ylitse muiden, ammatillinen kimppatyöskentely vai yksin yrittäminen. Kaikista niistä  neuvontapyynnöistä, joihin edelleen vastailen säännöllisesti, tämä on ollut selvästi eniten esillä kuluvana keväänä. Osatekijänä lienee taloudellisen epävarmuuden ajan pyrkimys kaikkiin mahdollisiin säästömahdollisuuksiin  ammatillisessa toiminnassa, erityisesti pienyrittäjien olosuhteissa , joissa useimmat entiset oppilaanikin  toimivat.

Kevään keskusteluista tästä teemasta usean kimppatoimintaa harkitsevan kanssa, on jäänyt monenlaisia ajatuksia muhimaan. Seuraavassa niistä joitakin ilman tärkeysjärjestystä tai selkeää suuntaamista johonkin erityiskysymykseen. Usea sopii yhtälailla muihinkin pari- ja ryhmäsuhteisiin kuin pieneen työyhteisökimppaan.

-                               Perusohjeeni on vuosikymmenten aikana ja -kokemuksella jopa kymmenistä  ammatillista pienkimpoista ja perusperhesuhteista tiivistynyt seuraavaan perusmuotoon.

Kaikki ammatilliset  pienkimpat ovat paholaisen keksintöä, joten niitä tulee välttää erityisesti silloin kun  omana tavoitteena on henkilökohtaisen henkisen rauhan ja  maksimaalisen työtyydytyksen tavoite omassa luovassa ammattitoiminnassa.

Siis erityisesti aloilla, joiden todellisten tulosten laatu ei ole  mekaanisesti mitattavissa ja punnittavissa, vaan tuloksen käyttökelpoisuutta ja arvoa arvioidaan tekijän ja asiakkaan lopullisilla tunnetiloilla.

Joskus kimppaan on silti mentävä, ainakin väliaikaisesti, silloin kun sen tekee silmät auki ja  valinnan sekä ammatilliset että henkiset haittavaikutukset tiedostaen.  Ja myös valmiina  silloin empimättä maksamaan niiden eduista aina muodossa tai toisessa kertyvän  kovan hinnan.  On tietysti tilanteita jossa kimpparatkaisu ainakin näyttää olevan  yksi mahdollinen vastaus sen hetkiseen tarpeeseen.

-                               Mielestäni aivan avainasia kaikissa kimpoissa on tarkistaa jo etukäteen sekä henkilökohtaisten elämänkokoisten tavoitteiden, että  yhteistoiminnan osuuden  päämäärien ja arvomaailmoiden periaatteellinen yhteneväisyys. Se pitää tunnollisesti  ja perusteellisesti selvittää syvemmällä henkisellä tasolla kuin taloudellisen tilanteen optimointi. Mikään ei syö jokapaiväisessä toiminnassa niin paljon ja kokoaikaisesti kimppalaisten  voimia ja mielenrauhaa kuin se, että tuntee  24 /7  ryhmän jäsenten omien päämäärien  eritavoitteisuuden  kalvamista. Se nakertaa käytännössä jokaisen hetken jokaista valintaa ja  vie salakavalasti valtavasti voimia niistä seikoista, joihin panostaminen olisi  elintärkeätä.  Kimppatoiminnassa jokainen eri suuntaan pyrkivä teko tai ajatus  vähentää pienimmilläänkin kaksinkertaisen määrän voimia teamin käytöstä. Niin työssä kuin ihmissuhteissakin.

-                               Tämä  haitta tuntuu erityisesti juuri tunne-elämän laadun kokonaisvaltaisena huononemisena.  Luova prosessi kun aina vaatii oman aikansa ja usein myös yksinäisyytensä sekä erityisesti yksityisyytensä.  Kun koko elämän laatu on vain sarja koettuja tunteita, tuntuu todella surulliselta, että valitsee vapaaehtoisesti  sellaisen yhteistoiminnan, jonka väistämätön sivutuote on  huonojen tunnekokemusten  päättymätön ketju.  Ja jossa herkimmät kokevat voimakkaimmat takaiskut ja kovimmat  kustannukset.  Ja joka vähentää aivan merkittävästi positiivisten luovien toimintojen käyttövoimaa. Erityisesti ammateissa, joiden  tuotos on henkistä pääomaa.

-                               Tällä en luonnollisesti väitä, että ei olisi tehtävä kompromisseja yli omien halujensa silloinkin kun työskennellään yksin tai  harkitussa kimpassa, mutta  jos luottokumppaneiden isot taustaperiaatteet ja taustat ovat eritavoitteiset, mitään hyvää ei pitkässä juoksussa ole odotettavissa, eikä muodollistakaan  menestystä ilman että joku ryhmän jäsenistä kärsii  omassa elämisen tasossaan todella tuntuvasti.  Vaikka taloudellinen tulopuoli olisikin väliaikaisesti  hyvässä myötätuulessa. Sen henkisen pahoinvoinnin lopullinen lasku on silti maksettava aikanaan, useimmiten väistämättömän sairastelun tai  terveyden täydellisen romahtamisen hinnalla.  Joka on lähes pomminvarma seuraus omia keskeisiä henkisiä arvojaan ja vapaita itsenäisiä valintojaan vastaan työskentelystä.

-                               Kimppatyöskentelyryhmää kuitenkin jostain syystä muodotettaessa, tulisi aivan erityistä huomiota kiinnittä siihen, että jokaisen keskeinen toimenkuva ja velvoitteet yhteisosaamisen  tilanteissa eroaa  riittävän selvästi  toisistaan, kuten on esimerkiksi tilanne silloin, kun juridisesti toinen on työnantaja ja toinen juridisesti  työntekijä. Vuosisatainen kehitys on osoittanut tämän olevan yksi harvoista kohtuullisesti toimivista perusrakenteista useamman kuin yhden hengen työ- tai perheyhteisön toimintamallia rakennettaessa. Siltä, että siinäkin rakenteessa joku aina kokee tulevansa epäoikeutetusti hyväksikäytetyksi, ei luonnollisesti voikaan juuri välttyä, mutta irtisanoutuminen kestämättömässä tilanteessa on ainakin toisen osapuolen juridinen turva tällaisessa työtilanteessa.  Ja avoliitto näyttää käytännössä muodostuneen sen  vastaavaksi versioksi parisuhteessa.

-                               Sellainen  tasa-arvoinen työ- tai parisuhde, jossa kummankaan osapuolen ainoa korvaamaton pääoma, tunne-elämä,  ei ole lopullisen maksajan ikävässä asemassa,  edellyttää siis mielestäni  sellaista selkeätä  rooli-ja velvoitejakoa, jossa kummankin osapuolen  taidot ja tavoitteet tulevat harmoonisesti tyydytetyiksi.  Eikä toisen henkisesti maksettaviksi.  Tai sitten kimpan muodostaa pari niin itsenäistä ja  omatoimista  yksilöä, etteivät he tarvitse toistensa tukea mihinkään muuhun yhteiseen toimintaan kuin valinnan sattuessa samaan tarpeeseen samanaikaisesti.  Esimerkiksi kun työasiassa voi kysyä omaan ongelmaansa neuvoa toisen paremmin hallitsemasta kokemusvarastosta tai yhteiseen henkisen ja fyysisen läheisyyden voimaannuttavaan hetkeen parisuhteessa. Näissä tilanteissa  sekä saamisen, että antamisen tyydytys voi  täyttyä  terveesti ja  hedelmällisesti, viemättä kummankaan voimia. Mutta toteutuu hyvin harvoin pienen kokonaishenkilömäärän kimpoissa.

-                               Sellainen työ-tai parisuhde, johon liittyy, tai on edes ennakoitavissa,  toisen osapuolen jonkin asteinen läheisriippuvuus joko ammatillisessa tai  inhimillisessä viitekehyksessä, muodostuu poikkeuksetta  osapuolilleen sellaiseksi taakaksi, jota en toivo kenenkään kohtaavan.  Ellei sellaisen elämänlaadun tai tuskan synnyttäminen satu olemaan kummankin  piilotavoitteena. Siis kuin sadistin ja masokistin yhteiselämä. Jota tällaisen rauhan ja harmonian ikuisen etsijän on turha edes  yrittää hahmottaa. En silti väitä ettei  jonkun lajin hoito/ neuvonta/opastus/kuuntelu/selittelysuhde voisi olla monellekin heidän elämänsä  itse koettu ja hyväksyttykin tarkoitus, mutta se on alue jonka pohdintaan minulla ei ole kompetenssia.

-                               Mietin sellaisia ammatillisia pienyhteisöjä  tällä alalla, joita tunnen riittävästi ollakseni jotain mieltä heidän saavutuksistaan kokonaisvaltaisesti.  Selkeimmin ainakin ulkonaista menestystä näyttävät heijastelevan  sellaiset, joissa komentosuhde/taloudellinen/byrokraattinen kokonaisvastuu on delegoitu siten, että ns.”luova tuotanto” on voitu rauhoittaa tekemään pelkästään sitä minkä paremmin osaavat ja jonka ongelmakenttään heillä on silloin enemmän aikaa ja kokemusta. Tällaisia ovat esim. jotkut osuuskuntamuodossa juridisesti toimivat, erilaisine versioineen.

-                                On myös sellaisia työryhmiä joissa  jopa useatkin lähisukulaistoimialat ovat vain  rajapinnoiltaan tarvittaessa yhteiseen projektiin  sitoutuneita ja silloin rittävästi toistensa ongelmanasetteluja ja  tavoitteita sisäistäviä. Mutta muulloin kummankin ammatillisen ja taloudellisen vastuunsa yksin kantavia. Tällaisia  puolestaan ovat jotkut usean yrittäjän yhteistilaratkaisut. Joskus myös yhteisen palkatun logistiikka/laskutusyksikön  varassa toimivat, mutta erillisillä kirjanpito/vastuu/veroratkaisuilla.  Molemmissa esimerkkitapauksissa ryhmän vaihtuvuus on kyllä ollut perinteistä liiketoimintamallia vilkkaampaa. Luovilla aloilla sitä ei välttämättä ole pidettävä huonona ominaisuutena. Sensijaan avoin yhtiö liiketoimintamuotona muistuttaa liikaa avioliittovastuita ja on mielestäni tässä kysymyksessä se ehdottomasti huonoin vaihtoehto. Näennäisestä juriidisesta yksinkertaisuudestaan ja kirjanpitoheloppudestaan huolimatta. Ongelmien kohdatessa se sitoo liikaa kummankin osapuolen elämänenergiaa.

-                               Loppupäätelmäksi olen saanut mielessäni sen, että kimppaan kannattaa ryhtyä vain sellaisen kanssa, joka myös pärjäisi yksinkin erinomaisesti. Silloin luonnollisesti koko ajatus kimppamuodon yhteisistä ammatillis-inhimillisistä ongelmista ja niiden vahvistuneesta ratkaisuvoimasta ei tuo mitään lisää kokonaisuuteen. Paitsi, että kumpikin osapuoli menettää tunnetasolla todella ison siivun kaikesta ammatillisesta vapaudestaan ja päätöksentekonopeudestaan. Joka saattaa olla sellainen  tunne- ja ammatillinen kilpailuvaltti, että suuri se onkin oman menestyksen avainominaisuus.  Ja lisäksi joutuu ehkä tilanteeseen, jossa ei todellakaan ole yksin mutta  hyvin todennäköisesti henkisesti entistä yksinäisempänä pysyvästi ainakin pitemmässä juoksussa.   Riittävällä itsetuntemuksella varustettu voi kuitenkin ratkaista tällaisenkin toimintamuodon valintatilanteen siihen suuntaan, jonka uskoo itselleen sopivimmaksi kussakin elämäntilanteessa.  MJK

Valkoisen munan salaisuus

Entinen oppilaani haastoi minut muistelemaan vuosikymmeniä käyttämäni koulutusharjoitustehtävän ” valkoinen muna valkoisella pohjalla”  syvempää sisältöä ja tavoitetta. Minulla ei ole enää alkuperäistä  tehtäväni toimeksiantoa, jota sanatarkasti referoida, mutta tavoitteeni sen suhteen eivät muuttuneet aikojen saatossa mitenkään, eikä tuloksen informatiivinen anti.  Siitä siis muutama pohdinta näin eläkevaarin mittakaavassa.

Vastuullisiin ja  tavoitteellisiin opintosuorituksiin tarvitaan mielestäni kahdenlaisia toimeksiantoja,  taitojen oppimiseen pitkiä  faktaluetteloita tavoitteista ja/tai vaatimuksista, joissa määritellään pilkuntarkasti  suorituksen tavoitteet  ja toisenlaisia ns ”luovuuden” kehittämiseen lyhyitä vain suuntaa antavia, jotka ovat lähinnä vain virike, josta oppija pääsee rajoitteitta ponkaisemaan haluamaansa suuntaan. Molempia lajeja tarvitaan, ennen kuin tuloksena on arvostettavaa viestinnällistä osaamista. Opintojen eri vaiheissa niiden määrät ja keskinäiset painotukset vaihtelevat merkittävästi, erityisesti silloin, kun opintojen ja  harjoitustehtävien kokonaisaika on erityisen rajoitettu, kuten oli aina niillä toimialoilla joiden hallintaan koulutin. Kummankin tyyppisistä tehtävänannoista tuli aina  suorittajilta kritiikkiä, joko ne olivat  liian pitkiä ja vaikeaselkoisia tai liian lapsellisia, ollakseen valittajan mieleen.  Niin kuin tarkoitus olisi ollut viihdyttää, ei kasvattaa. Usea kuitenkin ymmärsi paneutua niihin tosissaan ja tuloskin näkyi siitä aikanaan.

Yksi kouluttajan keskeinen taito onkin tehdä huolellisesti pohtien ja vastuunsa kantaen sellaisia tehtäviä, joiden parissa ponnistelu on pitkässä juoksussa  oppijalle eduksi, on hän niistä tekohetkellä mitä mieltä tahansa.  Vain epäpätevät ja ammattitaidottomat  kouluttajat tekevät tehtävänantonsa omasta mielijohteestaan tai  ”mukavan opettajan syndrooman” ylläpitämiseksi.  Mielestäni jokaisessa todellista, arvioitavissa olevaa ammattitaitoa kehittävässä tehtävässä tulee olla sekä kristallinkirkas koulutuksellinen taustatavoite, että  niin absoluuttinen sanamuoto, että sen suorittamiseksi on kuljettava se polku, jonka varrella on opittava tehtävän tavoitteena olevat taidot ja ratkaisut. Ja kyllin selkeä  arviointiasteikko, jotta kritikkivaiheessa ei tarvitse esittää mutumielipiteitä lopputuloksen arvosanoista.

Lisäksi, mielestäni elintärkeänä ominaisuutena, jokaisen tehtävän on aina oltava sellainen, että sen toteutus vaatimusten mukaiseksi on sen tekijälle työn aloitusvaiheessa ammattitaidollinen mahdottomuus.  Miten se muuten antaisi kasvutavoitteisen oppimiskokemuksen ja onnistumisen tunteen.  Sen on lisäksi oltava sellainen, että se antaa saman elämyksen eritasoisillekin suorittajille. Lisäksi siinä on oltava elementtejä, joiden esilletuominen ja opettaminen koko oppijaryhmälle vasta kritiikin yhteydessä, antaa kaikille arvioinnin kuulijoillekin sellaisia ammatillisia virikkeitä, joiden luentolaajuiseen hahmottamiseen heillä ei olisi valmiuksiakaan ilman kritiikkitilannetta edellyttävää ponnistelua tehtävän ratkaisemisessa.  

Viime vuosikymmeninä on lisäksi ollut se erityisvaatimus, että kunkin tehtävän on oltava samantasoinen ja -tavoitteinen sekä analogisella että digitaalisella tekniikalla toteutettaessa. Keskeisten opittavien elementtien on siis oltava ajattomia.

Näillä vaatimuksilla tämän ”valkoinen muna valkoisella pohjalla” olen suunnitellut jo vuosikymmeniä sitten ja myös käytetty. Satojen eritasoiten suoritusten perusteella lisää hienosäädettynä.  Eli siihen liittyy mm. seuraavat periaatteet ja  tavoitteet. Jotka yksi  oppilaani on myös kuvassaan täyttänyt.  Vuosien vapaaehtoisen lisäharjoittelun jälkeen ja toiseen kuvausharjoitustilanteeseen soveltaen. Mutta moitteettomalla tuloksella.

-                               Koska kysymyksessä on vain ja juuri taidollisia valmiuksia  synnyttävä ja hiova tehtävä, (kuten esim. skaalojen harjoittelu muusikolla) siitä on poistettu ne sommittelullis-visuaalis-kerronnalliset tavoitteet, jotka veisivät sen suorittajan käytössä olevaa aivoenergiaa seikkailemaan niihin ongelmiin, joiden sisältö vain häiritsee tässä suorituksessa keskeisten havaintojen tekoa ja toteutusta. Eli sommittelu on siksi yksiselitteinen, eikä tausta vaadi muuta kuin osaamista, visuaalisten häiriöiden sijaan. Koko tekohetkellä käytössä oleva osaaminen kun todella tarvitaan tässä vain toimeksiannon teknis-valokuvallisten vaatimusten oppimistaitoon.

-                               Koska kysymyksessä on  opintojen alkuvaiheen tehtävä, kohteen on oltava samanlaisena ja edullisesti jokaisen oppijan hankittavissa, asuinpaikasta riippumatta.  Myös pinnan väri, rakenne ja kiiltoaste on sekä täyskiiltävää helpompi että samat lisävaikeudet sisältävä. Samoista syistä sen on kestettävä muuttumattomana niin pitkä kuvaussessio kuin tarvitaan kaikkien toimeksiannon vaatimusten  täyttämiseen. Tavallisesti  useita tunteja ja jopa päiviä sellaisella oppijalla, joka kykenee tai edes pyrkii tässä toteuttamaan tehtävän annossa ilmaistut valokuvausammattitaidolliset perusosaamisvaatimukset.

-                               Ne ovat tässä tilanteessa sellaiset, että itse munan sekä kokonaismuoto että pinnan struktuuri on välityttävä tarkasti ja moitteettomasti, menettämättä aiheen täydellista lähes yksisävyistä valkoisuutta.  Toteutuksessa se tarkoittaa käytännössä mm. sitä, ettei  kuvausta voi tehdä minkään tyyppisen valkoisen pinnan päällä, koska silloin siihen tulisi väistämättä sekä sellaisia varjoja että heijastumia, joita toimeksianto ei salli, vaan vaatimus on  taustan täysin valkoisen ja tasaisen illusion antava pohja jonka keskellä muna erottuu selkeästi mihinkään kohtaan uppoamatta, mutta munamaisen kokonaismuotonsa selkeästi näyttävänä ja selkeän valon kokonaisuunnan ja sekä valo-että varjopuolen ja kontrastin  ilmaisevana. Ja  kuorensa pintarakenteen terävänä näyttävänä sekä valoisimmassa että varjoisimmassa kohdassaan. Valoisimman kohdan on silti oltava taustan valkoisuutta kirkkampi ja varjopuolen erotuttava selkeästi taustaansa tummenpana, mutta valkoisen ominaisuutensa säilyttäen. Ja molemmissa näkyvissä pinnan tasosta nousevat nystyrät valo-ja varjopuolineen.

-                               Toimeksianto on ollut hyvin ammatillisesti täsmällinen sen oppimiseksi, että työelämässä annettujen täsmäohjeiden tarkoitus on, ettei niistä ole mahdollista poiketa.  Vain tuotava kuvaan oman ammattitaidon maksullinen lisäarvo kokonaisuuteen, eli sen parantamiseen niillä keinoilla, joita raskaan ammattitaidon omaava kuvaaja voi siihen tuoda.  Ja tässä tehtävässä niitä on todella paljon. Siis sellaisen kuvaajan toteuttamana, joka hallitsee välineensä sillä kelloseppämäisellä tarkkuudella, joka on tarpeen juuri tässä toimeksiannossa. Ja tilannekohtaisesti koko ammatillisen loppuelämänkin. Ellei niitä tässä opi ja sitten osaa, tilanne on ihan sama kuin konserttipianistilta puuttuisi  esityksessään flyygelistään kaikki korkeiden sävelien koskettimet. Ja lisäksi taito soittaa koskettimia eri volyymeilla.

-                               Tehtävän keskeinen ammattitaidolllinen kasvutavoite on siis oppia näkemään  valon huippuvalopään hienosäätö sekä tehon, että piirron suhteen. Ja lisäksi oppia valitsemaan ja käyttämään sen mahdollistavan ja siihen liittyvän kaluston ominaisuudet.  Tätähän on mahdoton ratkaista vain yhdentyyppisillä valonlähteillä.  Ja ilman usean erityyppisen valon samanaikaista harmoonista yhteisvaikutusta.  Niiden keskinäisestä värilämpötilasta, värivirheestä ja valokiilan tasaisuudesta tai muokkauksesta puhumattakaan.  Kaikki samanlaista hienosäätöä ja ammattitietoutta kuin sinfoniaorkesterin viritys konserttikuntoon. Ja siihen tilaan, jossa konserttia sitten kuunnellaan.  Yhtä tarkkaa, mutta kustannuksiltaan eri maailmasta. Ja yhden henkilön hallittavissa. Kovalla harjoittelulla.

-                               Se tarkoittaa käytännössä sekä valonlähteiden koon että etäisyyden ja piirron oikeaa suunnittelua ja kuvaustilanteessa näkemistä. Tässä puhutaan harjoituksesta nähdä ja ymmärtää, sekä toteuttaa  valon voimakkuutta ja väripuhtautta yhden kymmenesosa aukon tarkkuudella ja lisäksi samalla sen luonteen ja ilmaisukyvyn syvällistä ymmärtämistä.  Sitä voisi verrata vaikka konserttiviulistin harjoitteluun soolo-osaansa konserttikokonaisuudessa. Ja tässä tilanteessa siis sen  äärimmäistä harjoittelua yksin ilman muun orkesterin mahdollisuutta peittää ensimmäistäkään virhettä sävelkorkeudessa tai nuottien pituudessa.

-                               Tämän tehtävän moitteettomaksi suorittamiseksi on osattava käyttää lisäksi  sekä objektiivejaan  että jälkikäsittelyohjelmiaan niiden suorituskyky viimeisen päälle hyödyntäen. Munan koosta johtuen tulee kuvausetäisyys olla sellainen, että optimaalinen tavoitteellinen etäisyys-terävyys-aukkotoiminnan periaatteet ja käytäntö on hallittava moitteettomasti silloin kun aiotaan saada sekä aiheen valkoisen taustan flare sekä maksimiterävyyden ja –kontrastin hallinta sellaiseen asentoon, jossa tarvittava piirto on saavutettavissa.  Jo pelkästään muutama ylimääräinen pölyhiukkanen objektiivin  sisällä, sisä-tai ulkopinnassa estää tämänkin mahdollisuuden. Samoin pienikin virhe kokonaisvalotuksessa tai tarkennuksessa.

-                               Oma lukunsa aiheen kontrastin hallintaan ja erityisesti pinnan struktuurin esille tuomiseen synnyttää käytettävien valonlähteiden äärimmäinen tasaisuuden, terävyyden, ääriviivapiirron ja  värilämpötilan sekä niiden magenta-vihreä poikkeaman säätö tai suodattaminen sellaiseen keskinäiseen tarkkuuteen, että aiheen äärimmäisen vaaleiden harmaa-arvojen toistossa  ei esiinny tunnistettavaa virheellistä poikkeamaa. Pelkästään tämä osuus on käytännössä useimpien nykyvalokuvaajien perustaitojen ulkopuolella, vaikka sitä ei tässä tilanteessa voi olla huomioimattakaan, sillä tehtävän annon edellyttämä valaisurakenne on toteutettavissa vain usean erirakenteisen ja -tyyppisen valaisimen yhteistyöllä. Nämähän ovat ominaisuuksia joita ei ole pelkällä digitaalisella viimeistelyohjelmalla korjattavissakaan. Luonnollisesti  kyseiset ohjelmat on tässä tehtävässä hallittava silti yhtä tarkasti kuin densitometria ja valokuvakemia edellisen teknologian aikana.

-                               Näistä kohdista on selvinnyt jo varmasti se, kuinka monta kohtaa ja menetelmää tämänkin harjoitustehtävän tuloksena syntyneissä kuvissa on sillä tavalla selkeästi erikseen arvioitavissa, että esim. viisiportaisella asteikolla saadaan  kiistaton tehtävän loppuarviointi. Tähän pohdintaan liitettäväksi saamani  kuvaesimerkit antavat varsin selkeät tyypilliset suoritustasot millaisia ovat useimmat  suoritukset olleet.  Puutteineen.

file://localhost/var/folders/UI/UITdiml5Hg8p99QnMGe2eU+++TI/-Tmp-/com.apple.mail.drag-T0x1005200f0.tmp.1gQtQk/varjoton_muna.jpg

Joten on ollut helppo päättää jopa yksilökohtaisesti heidän opettajanaan toimimisen tarpeesta, päämääristä ja kullekin oppijalle asetettavista vaatimuksista ja mahdollisuuksista.  Pitkä tie siis useimmilla on tällä osaamispuolella ollut edessään ja hyvin harva on sen sitten kokonaan kulkenutkaan. Raskaan moittettoman ammattitaidon kysyntää ei liioin ole Suomesssa liikaa ilmennytkään. 

Kuten tästä myös selvisi ns. valokuvataiteellisen työskentelyn kanssa tällä tehtävällä ei ole mitään sen enempää tekemistä kuin esiintyvällä muusikolla oman instrumenttinsa kunnollisen hallinnan kanssa.   Ne siihen liittyvät tehtävät ovat toisen kerran juttu.

MJK