Mietteitä sanojen ja kuvien synnystä, ystävä/ystävyys. osa 2

Olin ystävänpäivän valoisan osan laivalla lumitöissä, joten voimat eivät riittäneet sen päivän pohdintojen kirjoittamiseen, mutta nyt on lumimyrsky ulkona, joten kirjaan tämänhetkiset ajatukseni ja käsitykseni sanojen ystävä ja ystävyys  merkityksestä.

Olen vierastanut vuosikausia myös näitä sanoja siksi, että ne ovat olleet minusta sekä aivan ylikulutettuja ja tarkoittavat jokaiselle hyvin selkeästi aivan erilaisia asioita.  Eli niitä käyttävällä ei ole ollut mitään kontrollia siihen, mitä sanan vastaanottaja uskoo viestin lähettäjän tarkoittavan. Aivan kuten myös rakkaus, kauneus, totuus, rehellisyys, luovuus…..

Toisinaan minulla on ollut jopa lauseenmuodostuksellinen ongelma ja siitä aiheutunut kömpelyys, kun olen kesken ajatuksen jäänyt miettimään, mitä ilmaisua kyseisen sanan sijaan on mahdollista käyttää, jotta  viestin keskeinen merkitys olisi vastaanottajalle yksiselitteisenmpi.  Esimerkiksi ” vain ystäviä” merkitys,  joka on vakiintunut aivan muuksi kuin sen sanamuoto. Tai poikaystävä/tyttöystävä.  Niitä kuvaavia muita sanavaihtoehtoja, siis alkuperäiseltä merkitykseltään,  kun ei käytännössä ole suomen kielessä edes olemassa.  Onneksi olen sekä miespuolinen, että jo kyllin vanha voidakseni käyttää omaa sanaani ”tytärystävä”, ilman sen vaihtoehtoihin automaattisesti liittyvää sellaista perverssiä taka-ajatusta, joka esti sen hyödyntämisen nuorempana.  Poika sanalle en ole vastaavaa kiertoa löytänyt, vaikka siitäkin olisi ollut usein tarvetta. Juuri suhdettani seuraavan sukupolven läheisiin ystäviini havainnollistamaan. Siis suomen kielessä, useissa muissa kyllä.

Siitä huolimatta, että niin ystävyys kuin rakkauskin ovat sanoina jo vajonneet päivittäin telkkarissa jauhetulle romanttisen komedian tai sarjaohjelman höttötasolle, pohdin ystävyyden  keskeistä vakavaa ja merkityksellistä sisältöä sellaisena kuin itse sen nyt koen.  Siis käsitteitä jotka minä liitän ystävä/ystävyys sanaan.

MITÄ KESKENÄÄN KOVIN ERILAISIA MERKITYKSIÄ LIITETÄÄN YLEENSÄ  YSTÄVYYS SANAAN?

-                               Rakkaus – kiintymys - sielujen sympatia - aikuinen ystävyys – kaveruus – toveruus - samaan ryhmään kuuluminen – läheisyys – sukuside – riippuvuus – luottamus – tuttavuus -  lähimmäisyys - jne…

Tästä viimeistään huomaa että jos haluaa pohtia laadukkan varsinaisen syvän  ystävyyden käsitettä, niin se tarvitsee  ensin määritellä varsin selkeästi. Jos sellaista käsitettä siis on edes olemassa. Ehkä sekin jokaiselle erilaisena.

MINKÄLAINEN ON LAADUKAS YSTÄVÄ?

-                               hän on kummankin erilaisuuden salliva, eli kumpikin saa olla sellainen kuin on

-                               häneen on yhteys kaikilla tasoilla eli hänellä on kanssasi yhtenevä laatukäsitys ainakin sielullisella, fyysisellä ja elämänkunnioitustasolla

-                               eli elämänkatsomus on riittävän samanlainen keskeisiltä osin. Siihen sisältyy selkeä elämänkatsomuksen jakamis- ja käyttöoikeus                              

-                               hän on niin luotettava , että hänen kanssaan voi puhua kaikista asioista ja häneltä saa omistasi poikkeaviakin näkökulmia ja kommentteja.  Ne ovat rehellisiä ja hyvää tarkoittavia silloinkin kun ne poikkeavat omistasi tai aiheuttavat sinulle  pettymyksen tunteita.

-                               molemmilla osapuolilla on tietoisuus toistensa ystävyyden käyttöoikeudesta ilman nollasummatiliä. Se tarkoittaa, että kumpikin on tarvittaessa toiselleen  hyödyllinen ja käyttökelpoinen yhteisesti mielekkäiksi kokemissanne asioissa

Tällaiselle ystävyyssuhteelle varmaan jokaisella olisi käyttöä. Jos siis on valmis avaamaan itseään ja ajatuksiaan ja käytännön tekojaan toiselle niin, että voi olla tällaisessa  suhteessaan tasavertainen.  Laadukas ystävyys on siis ehkä jotain useimpia parisuhteitakin suurempaa ja varmasti harvinaisempaa. Luonnollisesti niin ei tarvitse olla, mutta en silti ole kovinkaan vakuuttunut siitä, että jos parisuhteessaan pyrkii laadukkaan ystävyyden tasolle, se olisi aviosuhteelle aina eduksi. Harva kun on löytänyt puolisokseen sielunkumppaniaan kaikilla tässä hahmottamillani tasoilla.  Enkä silti koe, että se olisi  aina tarpeenkaan. Minusta ongelmallinen vahva avioparisuhde voi olla juuri se, minkä yksilö tarvitsee kasvaakseen. Eli tullakseen sellaiseksi miksi voi tulla.  Laadukas ystävä sen lisäksi onkin sitten jo lottovoitto. Ja jos se sattuu olemaan sama henkilö, tuplajättipotti. Oletus että sellainen kuuluisi jo automaattisesti puolison vakiovarustukseen, onkin mielestäni jo itsensä huijaamista ja typeryyttä.

Koska  tuo edellinen lista on lyhyydestään huolimatta kovin vaativa, pohdin sitä tosielämää lähempänä olevaa tilannetta, että haluaa/joutuu elämään ilman ystävä/ystäviä tällä laatutasolla.

KENELLÄ ON SIIS EDES JONKIN LAATUISEN  YSTÄVÄN TARVE?

-                               sellaisella  henkilöllä jonka omat valmiudet, työmäärä ja peräänantamattomuus eivät riitä seuraavien omien tarpeiden tyydyttämiseen - ymmärrettäväksi tulemisen tarve - autetuksi tulemisen tarve - auttajan rooliin pääsemisen tarve - sosiaalisten normien mukaan elämisen tarve - yksinäisyyden pelon poistamisen tarve - oman yhteiskunnallisen aseman pönkittämisen tarve - sosiaalisten ihmissuhdepelien ylläpitämisen tarve – mm.

Ainakin noiden tarpeittensa tyydyttämiseen jonkin tasoinen ystäväsuhde tarjoaa aivan oivan välineen. Se ei kuitenkaan ollut se keskeinen henkilökohtainen kysymys, johon nyt pohdin omaakin vastausta.  Minua kiinnostaa enemmän  seuraava  ilmiö:

KENELLÄ EI OLE LAADUKKAANKAAN YSTÄVÄN TARVETTA?

-                               hänellä joka ei kärsi itsensä kanssa olosta - joka on itsenäinen - joka on itsellinen - joka on läpeensä utelias - joka on sekä henkisesti että psyykkisesti vahva - joka on kekseliäs - joka on tarpeissaan vaatimaton - joka on luova - joka on mahdollisuudet havaitseva - joka on omat asiansa ja arvonsa selvittänyt - joka omaa tarpeeksi tekemistä - jonka ajankäyttö ei, ainakaan väliaikaisesti, salli keskittymistä  myös laadukkaasta ystävyydestä huolehtimiseen - joka tarvitsee, ainakin väliaikaisesti, latautumisaikaa liioista ”ystävistä” -  mm.

Oman suhteensa tiedostaminen näissä kahdessa  edellisessä kappaleessa mainittuihin käsitteisiin onkin minusta se työ joka on ensin tehtävä alta pois, ennen kuin on tilaa sille satuolennolle, jonka saattaa sitten kohdata, kulkiessaan silmät  ja korvat avoinna.  Myös ystävän suhteen hyvä laatukriteeri on sama kuin arabialaisessa sananlaskussa vaimon valinnasta, hänet tulee valita korvillaan eikä silmillään.

JOS  SELLAINEN OLENTO KUIN LAADUKAS YSTÄVÄ OLISI OLEMASSA, OLISIKO SE EHKÄ VAIKKAPA TÄLLAISTA:

-                               ystävä ei lisää yksinäisyyttäsi ja/tai kaipuutasi edes väliaikaisesti  (vrt. rakastettu)                       

-                               ystävän kanssa voi olla (myös) hiljaa vaivaantumatta ja silti viihtyä yhdessä

-                               ystävä kykenee tasa-arvoiseen inhimilliseen ja tarvittaessa myös ammatilliseen  identiteettien heijasteluun (sekä hyvässä että pahassa)

-                               ystävä on sekä sinua että muita kohtaan huomaavainen luonnollisella tavalla                                (ei tee näytelmiä erikoisasemasi korostamiseksi)

-                               ystävän kanssa voi elää erillään tietoisena toisistaan, ilman tapaamisfrekvenssinormeja

-                               ystävä vaistoaa olla kysymättä asioita

-                               ystävä iloitsee, nauttii, on kiinnostunut samoista asioista, vaikeistakin (vrt. rakastettu)                         

-                               ystävään kohdistuu kohtaamiskyky ja -ilo ilman velvollisuuden tuntua (vrt. rakastettu )                      

-                               ystävä osaa sekä peesata että antaa vetoapua luontevasti tarvitessasi (vrt.suku )                        

-                               ystävä on luonnollisen kiinnostunut jokaisen muunkin ( kuin sinun) ainutlaatuisuudesta

JOS HALUAA SIIS SEKÄ ANTAA ETTÄ  KOKEA  LAADUKASTA YSTÄVYYTTÄ, MINUSTA AINAKIN SEURAAVAT  ASIAT OVAT KESKEISIÄ JA TÄRKEITÄ HAHMOTTAA ITSELLEEN :

-                               olla jonkun ystävä ei ole velvollisuus vaan etuoikeus

-                               ystäväkontaktin jälkeen kummallekin on kertynyt lisää tasa-arvoista kasvamista

-                               positiivisia voimia on siirtynyt tai synergoitunut

-                               liika on ystävyydessäkin pahasta

-                               luovu myös ystävästä iloisesti, käytä silti empimättä loppuun

-                               tarvitsemme myös ystävättömyyttä, oman kasvumme välineeksi

-                               älä tuo ystävyyssuhteeseen väärää avoimmuutta

-                               kannattaa harkita montako ystävää tarvitsee koko elämässä

-                               kun yksikin laadukas ystävyyssuhde on paljon , moneenko voimasi riittävät

-                               kauanko on hyvä ja tarpeen olla ystävän vapaaehtoinen kasvinkumppani

-                               kaikki ihmiset ovat potentiaalisia jonkin tunnistetun, mutta keskenään eri tarpeen ystäviä

-                               kukaan ei käsitykseni mukaan voi sekä tyydyttää, että vastaanottaa kaikkia tarpeitaan vain yhden yksilön kanssa, oli hänen määritelty ihmissuhdestatuksensa ja laatutasonsa mikä tahansa

Enpä osaa sanoa, vaikuttiko tämä pohdintakerta juurikaan valmiuteeni käyttää tuota sanaa ja sen johdannaisia helpommin ja vapaammin kuin ennen, mutta ainakin sain siitä selkeämmän oman käsityksen. Bonuksena olen taas kiitollisempi monesta sellaisesta asiasta joista ilman tätäkin pohdintaa en olisi.  Yksi asia lisää, jonka kanssa minulla on nyt rauha. Tämä ystävänpäivä sujui siis tavoitteellisesti ja hyödyllisesti. Ja luominenkin tuli hoidettua. Lumen.

MJK

Mietteitä sanojen ja kuvien synnystä. osa 1

Erään ystäväni tuore blogiteksti elämän tarkoituksesta eilen, uudenvuoden aattona, herätti minussa niin aktiivista omaa pohdintaa, että yökin meni lähes koirien kirkonmenoille. Tämä kirjoituspuoli tosin jäi iltaan ja supistuikin siihen, kun sain ulkotyöt pois häiritsemästä.  Mutta useampiosainen pohdinta tästä aihepiiristä lienee silti tulossa.

Varsin puutteellinen tosin, sillä jo ajatusten siirtäminen verbaaliseen muotoon saa ne haalistumaan lähes mitäänsanomattomiksi.  Jos niihin voitaisiin lisätä  auditiivinenkin painotus tekijänsä äänellä, viestintäarvo moninkertaistuisi, ilmaisijansa visuaalisen läsnäolon tuomasta vielä elävämmästä tehomahdollisuudesta puhumattakaan.  Ja silti viesti olisi vain varjo sitä edeltäneestä ajatusrakennelmasta.

Minusta  se, miten tarkasti kirjoitettu tekstimuoto välittää tekijänsä ajatukset, ei itse asiassa ole kovin tärkeätä, ellei tekijä ole koko ihmiskunnalle merkittävä visionääri ja armoitettu sanavirtuoosi. 

Minusta on lohdullista ajatella, että meille tavallisille pohdiskelijoille suurin merkitys onkin juuri se että olemme itse omassa todellisuudessamme jäsennelleet ja formuloineet  itsellemme uudet ajatukset edes mielessämme. 

Kaikki ihmisen ajatteluprosessi kun mielestäni tapahtuu poikkeuksetta sanoilla, joten se niiden latistettu ja sääntöihin tai puhtaisiin lauserakenteisiin sidottu toistaminen ei enää olekaan niin tärkeätä. 

Edes lukijoilleen, joille se prosessi menisikin käänteisesti, eli ensin on kirjoitettu sana ja sitten vasta illuusio sen alkuperäisestä  ajatuksesta, joka ei luonnollisesti enää olekaan sen  edeltävän ajatuksen kaltainen. Ehkä hyväkin juuri niin, koska ihmisen kuulemasta viestistä hyvin suuri osa ei olekaan lähettäjältään kotoisin, vaan vastaanottajan oman  elämänkokemuksen  projektiota. Jopa faktapohjaisissa tarinoissakin. Jokainen kuulee siis niissäkin erilaisen totuuden.

Ystäväni jäsenteli blogissaan mielenkiintoisesti elämän tarkoituksen ja rakkauden olemusta ja niiden keskinäisiä suhteita omassa todellisuudessaan.  Myös ja erityisesti sen sovittamista nykyiseen  visuaaliseen maailmaansa ja jopa valokuvatuotantoonsa.  Siihen osaan eli rakkauden ja kuvanteon suhteisiin omassa käsitemaailmassani  palaan itsekin laajemmin jossain seuraavista omista blogipäivityksistäni tämän kevään sarjassa. On se sentään oman messunsakin arvoinen, vaikka vielä työstövaiheessa.

Tällä kertaa  minulle konkretisoitui selkeästi oman ajan ja rauhan merkitys kirjallisen prosessin edistäjänä.  Monenlaista kuvaa voi mielestäni laadukkaastikin tehdä jopa sosiaalisessa kanssakäymistilanteessakin samanaikaisesta musiikin kuuntelusta puhumattakaan. 

Sekä sähköisesti että manuaalisesti.

Siten yksin elettävä sairasloma ja jopa lähiperheettömyyskin saa aivan uudenlaisen potentiaalin.  

Vaikka sellainen tilanne ei kenenkään toivomuslistaan varmaan kuulukaan.

Ja yritän löytää riittävän rauhoitusajan muilla keinoin.

Oman kaikilta muilta rauhoitetun työtilan merkitys oikeille kirjailijoille on kyllin selvästi havainnollistunut minullekin menneenä vuonna, vaikka vasta muutama kymmentä tarinaa on paperilla. Mutta  syntyneinä siis muun puuhailun väleissä.  Kuvituksien kanssa sensijaan on mahdollista työskennellä lyhyempinäkin  pätkinä, kunhan saa varattua niille riittävät tekniset olosuhteet ja materiaalit.  Tänä vuonna raivaan aikaa ainakin tämän nyt vasta tajuamani rauhoitusmetodin kokeilemiseen muutaman kirjoitus/kuvitus session pohjaksi.

On todella mielenkiintoista verrata sitten kyseisen metodin vaikutusta kerronnan laatuun.

Niin kokonaisvaltainen pään sisäinen prosessi kuin uuden tekstin tuottaminen on, vaatii minusta joka kerralla sekä parin rauhoitetun tunnin orientoitumisen että tunnetunnistukseen tähtäävän virityksen jollain itselleen sopivalla menetelmällä, musiikilla, lukemisella, omalla rytmillä liikkumisella tai vastaavalla ennenkuin tolkullista tekstiä alkaa syntyä. Ainakin kokemattomalle. Lisäksi minä tarvitsen sekä lepo- että päänjäähdytystaukoja ja sokeritasapainon varmistusta kirjoitussession kestäessä.  Ilman vähintään  puolen päivän organisoitua rauhoitusaikaa  ei minusta kokemusperäisesti kannata kirjoitustuokiota edes aloittaa, koska tulos muistuttaa silloin liikaa tätä nyt lukemaasi, jos jatkoit tänne asti.

Uskon silti edelleen vankasti sanojen käyttö taidon jatkuvaan kehittymiseen, kunhan pidän kiinni ainakin seuraavista asioista;

-                               En kirjoita asioista joita en tunne läpikotaisin  tai joihin en itsekään usko.

-                               Kunnon faktapohjainen luonnossuunnitelma rungoksi, johon voi kiinnittää rajattoman määrän hetkellisiä yhden kirjoitussession vaatineita tuokiokuvia ja detaljeita, ja ne puolestaan rakennettuina tunteella. Sama rakenne kuvituksissakin. Ja elämässä.

-                               On tärkeämpää olla innokas kuin lahjakas, vaikka jälkimmäinen helpottaisi  useaa asiaa kovasti

-                               Harjoittelua, harjoittelua,  harjoittelua………

Kirjoittamisiin………  MJK

Aluksia ja alzheimerintorjuntaa

Tapaninpäivä, tasan kaksi vuotta sydäninfarktista ja puoli vuotta edellisestä  kirjallisesta mietepohdinnasta. Paljon on taas tapahtunut ja sellaisella tahdilla, ettei edes kirjoitussessioon ole ollut mahdollisuutta. Halua on ollut kyllä lähes päivittäin, mutta motoriikkani silti rajoitettuna vielä kiireisempään.  Nämä joulunpyhät  toivat taas sopivan pysähtymismahdollisuuden.

Kolmannen elämän uusi perusrytmi.  Harjoittelua on riittänyt nykyfysiikkaani vastaavan suoritusvauhdin oppimiseen. Ilmeisesti vanhemmiten oppiminen hidastuu kiihtyvästi, koska jopa viikottainkin huomaan toimivani itselleni ylinopeudella.  Kuitenkin tulee olla enemmän kuin kiitollinen siitä, että tarpeellista tekemistä on riittänyt edelleen enemmän kuin siihen käytössä olevaa aikaa. 

Olen usein ajatellut kuinka musertavaa ihmiselle täytyy olla tilanne jossa huomaa olevansa kaikille tarpeeton.  Onneksi sellaista tilaa kohdalleni en ole edes osannut ajatella. Liekö sitten lapsuuden vammoja tämä intohimo kaikenlaisiin uusiin ja usein taidoilleni ylimitoitettuihinkin suorituksiin. 

Nyt kun löydän sen sopivan rytmin, niin projektit pitävät kyllä tämän kiven pyörimässä pitkään tulevaisuudessakin.  Ainakin tämän kolmannen elämäni ajan.

Loogiset jatkoprojektit  aktiiviseen altzheimerintorjuntaan.  Myytyäni nyt lähes kaikki pienemmät alukset, voin keskittyä enemmän molempien isompien hoitoon ja kehittämiseen. Kesishima katamaraania huollan edelleen  sukukeikoille sopivaksi liikkuvaksi tukikohdaksi ja  luotsialus Munterin kunnostus tähtää sen 100 vuotisjuhlavuoteen 2014.  Molemmat ovat täydet työpäivät vaativia  ja hyvin erityyppisiä aluksia. Toinen huolella  toteutettu, mutta puutteellisiin perustietoihin perustuva  uiva moottorilasikaappi ja toinen taas  Pohjanmeren myrskyihin erinomaisesti suunniteltu  karkeahko aito puinen purjehtiva työmyyrä, mutta jo pitkän työuran kuluttama.  Kumpikin siis erinomaisen haasteellinen kohde sekä käden- taidoille, että hoitoajatuksille. Ne vaativat molemmat myös jatkuvaa loputonta sekä alan tietojen että teoriataustan opiskelua. Tänäänkin kävin kummassakin aluksessa syyshuoltojen loppuja työstämässä. Ja tunsin olevni oikea henkilö oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka olikin joulunpyhät. 

Ja pilvetön taivas muutaman tunnin keskipäivällä. Tulevan kesän odotus oli silti selkeästi ja myös lohduttavasti läsnä.

Sydäntalven pakkasprojekti.  Vuosi sitten aloittamani  kirjoittamisen opiskelu etenee nyt  kesätauon jälkeen käytännön projektien tasolla.  Molemmat työn alla olevat teokset etenevät saman  laajahkon peruskartoitukseni tukemina. Totesin sitä tehdessäni  systemaattisen aivotyön  hyödyllisyyden muistisynapsien tuoreistuksen ylläpidossa ja käyttötaidossa.  Aktiivista alzheimerin torjuntaa edustava kirjoitus- ja kuvitussuunnitelmani  käsittää tänään  muutaman neliömetrin  karttapohjan, jolla on nyt noin 800 eriväristä liimalappua systemaattisessa järjestyksessä ja niissä lähes 2000 verbaalista kommenttia ja ehdotusta otsikoiksi ja yksityiskohdiksi.  Valokuvia olen valinnut jatkokäyttöehdokkaiksi vasta  muutama sata,  mutta  yli 10 000 otosta  odottaa vielä laatikoissaan lajitteluaan.  Myös noin 200 kirjekuorta nimineen odottaa ylimääräisten kuvien lähetystä aikanaan niissä esiintyville.  

Käsityötuoreistuksena  jokaisesta jo aloittamani teoksen n. 25 kertoja-aluksesta olen jo tehnyt  niiden manuaalisen kuvituksen ensimmäisen luonnosversion.

Minusta tuntuu vähän kuin Hitchkokista,  kertomus on jo valmiina, se vain täytyy enää kirjoittaa. Ainakin ne osat joita olen mukana tekemässä. Innostuneesti.

Ikääntymisen muita havaintoja. Nyt, kun takana on jo pari vuotta säännöllistä  pillerirulettia ja niin terveydentilan kuin aivotoiminnankin seurantaa, sekä  sairaala-ja laboratoriokäyntejä tiheämmin kuin maitokaupassa, monia ajatuksia on ehtinyt selkeytyä. Tämä luonnon prosessi, jossa lopulliseen lähtöön valmistautumista helpotetaan niin kivuliaalla elämän vaiheella, että se tapahtuma sitten aikanaan tuntuu jo toivotulta ja odotetulta vapautukselta, näyttää minusta yhä tarkoituksenmukaisemmalta.

 Olen saanut koko ajan lisää vahvistusta aikaisemmalle käsitykselleni siitä,  että  kuolema on todellisuudessa vainajalle iso lottovoitto.  Tässä elämän vaiheessa alkavat jo kuolinilmoituksetkin tuntua lukemisen arvoisilta. Silti niinkin usean ystävän ja/tai yhteistyökumppanin vuosittainen lähtö kuin mitä taas on lähimenneisyydessäkin, on jollain tasolla aika hämmentävää. Ja joidenkin heistä poistuminen oman valintansa tuloksena, on aina järkyttävä pysähdys. Tosin haluan ajatella niin, että vain kypsimmät ja vahvimmat pystyvät sellaiseen ratkaisuun ja silloin selkeänä valintana.

Itselleni tuntuu onneksi nyt  sopivan ihan sanatarkasti tällä hetkellä tämä tila, jonka vasta tänä vuonna löysin jonkun minua viisaamman määrittelemänä onneksi, eli se että:

-                               On jotain mitä pitää tai tarvitsee tehdä

-                               On jotain tai joku jota rakastaa

-                               On jotain mitä toivoa tai odottaa

MJK

Taide/taito, välitilinpäätös osa 18.

Juhannuspäivä ja ensimmäinen pieni hengähdystauko hiihtoloman jälkeen. Ja tämäkin johtuu siitä, ettei fyysisiä voimia jatkaa kotitalon räystäiden maalausta tai myytävän katamaraanin kiillotusta myyntikuntoon juuri nyt ole.  Siksi päätin päivittää tämän hetkiset havaintoni ja päätelmäni viimeiseltä  keväältä.  Paljon muutoksia onkin tulossa.

Taide/taito aihepiiri saa nyt jäädä toistaiseksi. Se osoittautui  loputtomaksi suoksi, kuten mikä vaan mittausmenetelmien ulkopuolinen aihepiiri. Mitä enemmän siihen perehtyi, sitä kauemmaksi karkasi sen hallitsemisen taivaanranta. Oma kirjoittamisen opiskeluni toi asiaan paljon pohdittavia ajatuksia ja muita avartavia perspektiivejä. Tällä hetkellä suunnitelmani sen suhteen on, että suhtaudun rauhallisesti ja kärsivällisesti, mutta säännöllisesti edeten kirjoittamisen oppimisen etenemiseen, mutta venekertomusten projektiani jatkan sitkeästi nykyisellä omalla äänelläni.  Nimitänpä sitä sitten kiusallakin sanataiteeksi vaikka –taidon kriteereitä se ei täytäkään. Onpa tällaisena myös osoitus isoisän kokonaishahmosta lapsenlapselleni aikanaan.

Vanha unelma työllistää vielä kerran.  Sitkeyttäkin tulen sekä tarvitsemaan että käyttämään nyt  taas aivan uudella kohteella, mutta huolella aikanaan harjoitellulla kentällä.  Pohdittuani maailman menoa kevään lukuisia venekunnosteluja tehdessäni, päätin kuitenkin vielä kerran palata ikuisen haaveeni, puisen purjelaivan  rakentelun pariin.  Kauan myynnissä ollut lähes satavuotias, mutta rakkaudella ylläpidetty norjalainen luotsialuksen tammirunko päätyi viikko sitten omistukseeni ja jatkokunnostukseeni. Alustava suunnitelmani on, että sen täyttäessä sata vuotta 2014 laiva olisi jo sellaisessa muodossa, että sen juhliin voi tulla muussakin asussa kuin haalareissa. Kuitenkin vanhan karkean työveneen tyyliä säilyttäen.

Uskon siis edelleen, että merkittävän kesken olevan projektin  vaikutus sekä elämisen mielekkyyteen, että pituuteen on avainasia ainakin omaan hengissä pysyvyyteeni.  Tuskin tämäkään minun elinaikanani  kokonaan valmistuu, mutta suo varmasti monia hyviä ja lämpimiä kokemuksia ja tunteita eri etenemisvaiheissaan. Ja ikimuistoisia purjehdusretkiäkin jo varsin pian. Tämä alus, nimeltään Munter ( norjaa: valpas, vilkas, myös eräs seitsemästä kääpiöstä, se positiivisin )  kuljetetaan erikoiskuljetuksena mereltä tänne 5.7. joten sen jälkeen istun koneelle ja kirjoittelen entistä harvemmin, paitsi talvella.

Tätä kauppaa on hierottu parisen kuukautta, joten koko kevät onkin kulunut muiden rakennus- ja huoltohommien ahkeroinnissa pois tieltä.  Myös edelliset veneet kosteri Merili ja purjekatamarani Tuutikki ovat siis nyt myynnissä, paitsi Kesishima, joka pidetään perheen kesämökkinä ainakin purjelaivan valmistumiseen asti.  Ehkä kauemminkin, jos voimia kahden ison aluksen ylläpitoon riittää. 

Tähän ratkaisuun, ponnistella taas vuosia vielä yhden ison rungon kimpussa, päädyin siksi, että siitä on mahdollisuus tehdä perinteisellä tavalla aluksena kaunis vaikkakin tyyliltään työläishenkinen.  Sellaista minulla ei ole ennen ollutkaan, vaan alukseni ovat olleet tavallisesti muodoiltaan hieman omaperäisiä. Tuon harmonisen kauneuden  merkitys ja tarve on selkeästi iän mukana korostunut ja tämä on minulle takuuvarmasti viimeinen tilaisuus olla sitä lisäämässä vesillä. Myös vanha laivahistoria ja vanhat meritavat saavat nyt ihan uutta syvyyttä, kun niitä voi omassa aluksessaan  harrastaa.

Tähän liittyy nyt oikeastaan kaksi unelmaa.  Kun ensimmäiset piirto-ohjelmat tulivat markkinoille lähes 30 vuotta sitten, ensimmäinen niillä itse tekemäni vapaa kuvitusharjoitus oli aivan hämmästyttävän tarkasti  tämän uuden projektini kaltainen. Siis kooltaan, muodoiltaan ja takilaltaan. Se oli osuvasti työnimeltään ” The unrealistic dream”.  Jota kuitenkin nyt saan vielä yhden mahdollisuuden yrittää toteuttaa.  Ja se toinenkin liittyy tähän samaan yhteyteen.  Toivon, että sitten kun voimani eivät enää riitä uuden rakentamiseen, saan istua tämän viimeisen purjelaivani  kajuutan vankan puupöydän äärellä, syysmyrskyn vinkuessa takilassa, öljylampun valossa, tervan tuoksussa ja kirjoitella lisää tuon toisen projektini venetarinoita perheemme historiasta.  Silloin siinä on jo vähän juhlan tuntua.

MJK

Taito/taide, esteistä osa 17.

Taas on kuukausi takana kirjoittamisen opiskelua. Paljon uutta ja jopa myös omaksuttua. Kun on oppinut pitämään silmänsä ja mielensä auki. Ja hämmästellyt virikkeitten käsittämätöntä runsautta. Yötä päivää ja kaikkialla.

Mieleen tulleessa järjestyksessä olen löytänyt ainakin seuraavia selkeytymisiä:

-       Taide/taito on saanut uuden ulottuvuuden.  Jos taide  pudotetaan ”luovuus” jalustaltaan arvovapaaksi ja sekä tekijänsä sosiologiseksi suuntautumiseksi että elämäntavan valinnaksi, voidaan taidon vaatimus ongelmitta haudata.

En tietenkään tarkoita, ettei se olisi edelleen merkittävä etu, mutta ei enää välttämätön ja ilmiön luokitteluun vaikuttava vaatimustaso. Onhan kaikilla muillakin aloilla hyvää ja huonoa osaamista. Rauhan saamiseksi tämän ilmiön suhteen minulle riittää, kun pidän mielessäni,  ettei taide/taito käsitteillä ole mitään velvoitetta olla synonyymejä.  Vaikka ne kestävässä taiteessa useimmiten ovatkin. Mutta vain siinä.  Ja ”päiväperhostaidetta” on ihan kivaa olla myös olemassa. Useita ilahduttamassa. Onhan sanataiteessa maailmanperintötason romaaneja  ja monentasoisia aikakauslehtiäkin. Joita myydään  ja luetaan valtavasti. Kaikentasoisella ”taiteella” on siis johonkin tarpeeseen perustuva paikkansa ja elämisen oikeus sellaisena. Ja jokseenkin sama, millä sanalla sen kukin luokittelee.

 

-       Sanapuolen valpas tarkkailu ja pohdinta on myös selkeyttänyt yhden minua kauan askarruttaneen ilmiön.  Valokuvauksen koulutuksessa tapasin usein opiskelijoita, jotka valittivat kuvaamisen ilon kadonneen heiltä opiskelun alettua.  Nimenomaan vain minun opetusmetodini takia. 

Tässä oman kirjoitusopiskelun alkeiden vaiheessani,  asiaan paneutuminen on tuonut siihen mielestäni  uskottavan selityksen.  Ja tarvittaessa korjauksenkin.

Vaihe, jossa siirrytään vapaasta roiskimis”osaamisesta” kurinalaisempaan  ”puhtaampaan” ilmaisuun, osoittaa tekijälleen aikaisemman osaamisensa puutteet  hyvin kipeästi.  Ja kukapa tahtoisi kokea kipua usein ja vapaaehtoisesti ilman vaikeaa persoonallisuushäiriötä.

-       Valokuvauksen opetuksessa oma virheeni oli siinä, että kaiken sen alan opetukseni lähtötaso-olettama ja myös ilmoitettu aloitustaso oli se, että kanssani opiskelunsa aloittava on jo sekä omasta mielestään että sosiaalis-ekonomiselta tilanteeltaan niin hyvä valokuvaaja, että hän ansaitsee jo toimeentulonsa siinä ammatissa. Ja vain siitä viitekehyksestä ymmärsin toimia.  Eli kouluttajana tehtävä oli vahvistaa hänen jo olemassa olevaan ammattitaitoaan karsimalla siitä pois ne tekniset  ja työskentelymetodiset virhesuoritukset, jotka estävät hänen kehittymisensä huipulle. Ja tämä hyvin rajoitetulla aikaresurssilla.

Siis täysin toinen kuin vasta-alkajan tukeminen edes sille tasolle että kuvia yleensä syntyy. Ja kaikki ovat ihania vain siksi että ne on edes tehty.

Vasta-alkajalle ja/tai väärän oman osaamiskuvansa omaavalle tämä ylempi aloitusmetodi/olosuhde  on varmasti hyvin masentava ja lamauttava vaihe. Samalla kun hän näkee ja kuuleekin ympärillään  rajattomasti korkeamman osaamistason esimerkkejä. Ja tajuaa niiden sen hetkisen saavuttamattomuuden. Josta  selviää vain sinnikkyydellä ja ahkeruudella. Jotka eivät ole kovin yleisiä  ominaisuuksia nykysuomen elintasonuorilla.

-       Kirjoittamisen opetuksessa ja oppimisessa  vaiheet ovat selkeästi aivan samat.  Aloittelijalle on kouluttajan löydettävä  se joskus jopa perusteeton ja epärealistinenkin tukimuoto, että tekstiä edes syntyy se määrä, joka on varmasti välttämätöntä tekijälleen sen tason hahmottamiseenkaan, jossa tekstin muotoa on mahdollista auttaa puhdistamaan. Joka liian aikaisessa vaiheessa tehtynä varmasti myös lamauttaa tuotantoa. Mutta on mielestäni täysin välttämätöntä aikanaan. Edes lukijoiden suojelemiseksi.

-       Kuvaan verrattuna selkeä ero kirjoittamisessa on se, että omaa arviointikykyä kasvattavien verrokkitekstien analyyttiseen lukemiseen ja sisäistämiseen  sekä niiden kautta omaan kypsymiseen mennee monituhatkertainen aika ja ajatuskapasiteetti, kuin valokuvaaja-opinnoissa laadukkaampien esimerkkien visuaalisen havaitsemiseen. Ja niiden ohittamiseenkin. Paneutumatta.

Kirjoittamisen opiskelussa tuollainen pikasilmäily-ohittelu ei tuota mitään.

Ei tosin valokuvaajaksi opiskelussakaan, vaikka sitä moni käyttääkin.

-       Viimeisen kuukauden aikana on tuo omia tekstejäni ratkaisevasti parempien lukeminen ja pohdinta aiheuttanut selkeästi juuri edellä kuvatun kaltaista suorituspelkoa uuden tekstin luomisessa. Vaikka aineistoa jopa vuosikymmenten tarinoihin on löytynyt rajattomasti. Nimenomaan juuri sellaisia tekstejä, piirroksia, valokuvia ja muistoja joista haluaisin oman versioni perheeni jälkeläisille tallentaa.  Myös lähestymistapojen mahdollisuuksien erittäin kutsuva valikko kasvaa päivä päivältä.  Rajoitteena on vain ja juuri se, että  ymmärrykseni kulkee vielä niin paljon osaamiseni edellä. Oli kyllä todella terveellistä kohdata tämäkin ilmiö tällä tiellä ja saada kunnon sisäinen oma kokemus, miltä sekin tuntuu. 

Saapa nähdä kuinka tuollaisten esteiden yli löydetään omakin reitti. Alustava ensimmäinen yritykseni siihen on osallistua taas ensi viikon lopulla  tavoitteellisille kirjoittajille tarkoitettuun lyhyeen kurssiin. Lisää työvälineitä keräämään. Ja harjoitteluintoa.

MJK

Taito/taide, ja onnellisuus osa 16.

Saatuani eilen nettiperheeltäni käsittämättömän määrän nimi/synttäripäivän onnentoivotuksia, ajauduin pohtimaan omaa käsitystäni onnesta. Siis tuon otsikon muun teeman viitekehyksestä. Tiedän, että niin kauan kuin ihminen on sanoilla kommunikoinut abstrakteista käsitteistä kuten onni, on moni minua viisaampi siitä määrityksensä kirjannut. Niitä on kirjallisuus täynnä. Joten en tutkinut nyt yhtään lähdettä, edes virikkeeksi, vaan keskityin selkeyttämään edes itselleni tämänhetkistä käsitystäni onnen olemuksesta juuri taidon ja/tai taiteen  osana.

Olen lukenut kuitenkin jostain joskus olettamuksen, että jokainen ihminen etsii onneaan.

Ja muualta, ettei sitä edes voi etsiä vaan se on ihmisen oikeasta toiminnasta syntyvä väistämätön sivutuote.  Jälkimmäinen määre on minulle selkeämpi.  Ja uskon sen olevan myös realistisempi yleisesti elämän kulussa.  Nyt mietin kuitenkin juuri sitä, mikä ja millainen potentiaalinen ero on taitajan ja taiteilijan onnen kokemisessa tai ehkä tavoittelemisessakin.  Oman kokemukseni perusteella painotus on kyllä edellisellä roolilla sillä taiteilijan identiteetistä minulla ei ole juurikaan omaa sisäistä kokemusta. Vain  huolellisesti kuunneltuja asianomaisten kertomuksia.

Jo koulutusvaiheessa tapahtuu mielestäni  olennainen jako.  Taitoon kouluttautuja tietää ja on tavallisesti määritellyt tavoitteensa, hahmottanut reitin sitä kohti keskeisine solmukohtineen, useimmiten myös siihen käytettävissä olevan ajan.  Joten liittyvätköhän ammatilliset onnen kokemukset erilaisten välitavoitteitten ja suoritusten  läpäisytasoon ja taidollisten haasteiden ratkaisukyvyn  todennettavissa olevaan kasvuun?  Yhä vaativampien suoritusten toteuttamiseen rimaa hipomatta?  Siis nimenomaan itse havaittavien? Ulkopuolisten auktoriteettien tai arvioijien tunnustuksen en usko tähän tunteeseen pyrittäessä olevan keskeinen kriteeri, vaikka heiltäkin saatava tieto on varmasti yksi omaa päättelykykyä vahvistava elementti.

Keskeinen taidon antaman tyydytyksen tai onnen kriteerin uskoisin ammatillisessa elämässä olevan tekijänsä osoittaman taidon tarpeen jatkuva kasvu ja siihen liittyvien vaatimustasojen nouseminen yhä ylemmäksi.  Tieto , että on valitsemassaan  ammatissa tarpeellinen, on mielestäni tekijänsä onnen kriteerinä selkeästi vahvempi kuin asiakkaitten tai kollegojen ihailu.  Taitoon ankkuroituneen ammatillisen onnen levinneisyyttä lisännee vielä sekin fakta, että niin monta osaamisen eri taitotasoa myös useimmilla aloilla tarvitaan. Siten oman paikkansa voi löytää osaamisen jokaisella tasolla, jos asiaan osaa oikein suhtautua.  Eikä seuraavan portaan esimerkeistäkään ole koskaan pulaa, jos  sen tavoittelusta onneaan päättää etsiä. Ja  ahkeruudella siinä useimmiten onnistuenkin. Minusta on jotenkin lohdullista ajatella, että tällainen onni on kuin lähes jokaisen saavutettavissa oleva "arkionni".

Vastaavasti taiteen tuottamiseen  koulutettaessa lienee  useilla, erityisesti kuvataiteen, aloilla jokseenkin mahdotonta määritellä osaamisen portaita ja niihin liittyviä todentamisnäyttöjä.  Saatikka eri tasojen läpäisykriteereitä.  Ilman itse prosessista täysin sivullisia kriteereitä ja arvoja.  Lieneekö ammatillinen onni silloin usein itse  teoksen luomisponnisteluvaiheessa tai siinä, että tekijä kokee itsellään olevan kaiken muun ylittävä ilmaisun tarve?  Ja mahdollisuus toteuttaa sitä.  Entä mitä merkitsee ja miten etenee taiteilijan ammatissa sen  oman kehittymisensä  ja työnsä tarpeellisuuden antaman tyydytyksen  havaitseminen?  Onko tinkimätön omaan intuitioonsa luottaminen tarpeeksi vahva kriteeri oman rauhansa etsijälle?

Minusta olisi todella mielenkiintoista ymmärtää, mitä taiteilijan ammatillisen onnen kannalta merkitsee se, jos hän kohtaa sellaisen teoksensa vastaanottajan, johon teos on selkeästi vaikuttanut?  Mitä mahtaa taiteilijalle merkitä  yleisönsä  ilmaisema arvostus?  Erityisesti itse  jo tuntemansa  mahdollisesti onnenoloisen tyydytyksen jatkoksi?   Onko mahdollisesti niin sanottu luomisen tuska ehkä juuri se eufoorinen tila, joka on  taiteilijan ammatissa jopa onneksi tulkittavissa?  Mittarittomassa osaamiskentässä.  Ja ammatikseen sellaisia teoksia  synnyttäessään,  joiden osaamis- ja tyydytystaso  ei ole minkään muun kriteerin varassa kuin taideteoksen aiheuttama mielikuva vastaanottajan  korvien välissä.  Jos se on sieltä palautteena kommunikoitavissakaan. Olisko tällainen onni toteutuessaan sitten jollain tavalla lähes ainutlaatuinen "pyhäonni"?

Joten tällä hetkellä minulle on suuri arvoitus, jonka silti haluaisin ymmärtää, ja täysin ilman vähättelyä tai ironiaa, mistä reaalitodellisuudessa koostuu se kuvataiteellisten teosten, luonnollisesti erityisesti taidevalokuvien tuottajien, ammatillinen tyydytys tai onni, jonka takia siihen suunnataan Suomessakin samanaikaisesti satojen nuorten ammatillinen ja taiteellinen koulutus ja  yli kymmenen yhteiskunnan ylläpitämän  laitoksen resurssit. 

 Jos siis pidetään lähtöolettamuksena sellainen yleinen lähes jokaisen löydettävissä oleva "arkionni" käsite, jonka iso osatekijä on se, että ihminen löytää  siihen tarvittavan rauhan ja harmonian erityisesti sitä tietä,  että tekee yhteiskunnallisen  merkityksensä työssä, jossa hän kokee olevansa sekä pätevä ja myös tarpeellinen.   En väitä, että  onni käsitteenä  onkaan mikään automaatio ja luontaisetu kaikille ihmisille,  mutta se on varmasti  sellainen inhimillisen tavoittelun kohde, jonka yhä useampi voi löytää henkilökohtaista tietoisuuttaan sen olemuksesta harkitusti lisäämällä.

MJK

Taide/taito, systematiikasta osa 15.

Yli kuukausi edellisestä kirjoituspohdinnasta. Ja takana monta ahkeraa taustatyön päivää.

Sekä paljon uutta omaa pohdinta-aikaa kuva- ja sanataiteen eroista ja yhtäläisyyksistä.

Varsinkin viimemainittuja  huomasin hämmentävän paljon.  Niitä tässä joitakin.

Olen aina sanonut jokaisen kuvan olevan aina myös tekijänsä omakuva, kuten tietysti jokainen kirjoituskin. Muodollisesta aiheestaan huolimatta.  Mielestäni kuitenkin vain vapaan tuottamisen puolella, ei käyttökuvan eikä sen serkun, asiatekstin.  Juuri tästä, omaan ja tavoitteeseen sidotun asiatekstin systemaattisesta taustatyöskentelystä on nyt kokemusta yhden kuukauden tiivis ponnistelu.

Ja havainto, ettei pelkkä asiateksti ole omaan tämänhetkiseen projektiini se oikea valinta. 

Vaikka toisin oletin. Tietämättömyyttäni.

Hämmästyin aivan aidosti siitä laatujälkeen pyrkivän systemaattisen taustatyön määrästä, josta tavoitteellisesti tarinoita työstettäessä on pidettävä tarkasti  kiinni. 

Valokuvassa sekä tekniikan suvereeni hallinta ja sellaisen syvällisen  taustaymmärryksen hankinta, joka antaa eväät oikeisiin valintoihin kuvan sisällön visualisoinnissa oli minulle jo tietysti liiankin tuttua. 

Mutta kaikki, minkä kirjoittamisen perusteknisessä toteutuksessa säästää, tulee korkojen kanssa lunastettavaksi  keskeisen tiedon määrän hankinnassa, tarkistuksessa  ja sen tarkoituksenmukaisessa systemaattisessa työstämisessä ja tyylivalinnoissa. Ennen kuin on toivoakaan edes päästä tekemään sille viestinnällis-verbaalinen puhdas muoto.

Kunnioitukseni hyvien kirjoittajien verbaaliseen ilmaisuun nousee edelleen kohisten päivä päivältä. Samoin sen tajuaminen, miksi kirjoitetun kulttuurin merkitys on niin ylivoimainen ihmiskunnan koko historiassa. Siihen verrattuna valokuvakin on vasta vauva-asteella.

Siis taiteelliselta merkitykseltään. Ja  yhteiskunnalliselta vaikutukseltaan.

Molemmat edellä mainitut sekä asia- että  vapaan taiteellisen ilmaisun sektoreilla.

Jouduin nyt luonnollisesti kohtaamaan jälleen oman käsitykseni taiteen ja taidon  eroista näissä kummassakin ilmaisumuodossa. Tiivistettynä sanoen, koen että loistavakaan selkeä asiateksti tai puhdas käyttökuva  ei edes kuulu taiteen kentälle, vaikka saattaa  syntyäkin vasta tinkimättömän virtuoosimaisen taidon tuotoksena, kuten joskus  äärimmäisen puhdas musisointikin. Mielestäni taide tulee kuvaan kaikissa näissä vasta silloin, kun siinä on tunnistettavissa sekä tekijänsä persoonallinen panos, että myös vastaanottajan tunnetasolla havaittavissa oleva sen syvä vaikutus tai merkitys.

Juuri tuo merkitys on sillä tavalla kiinnostava, että sen ehkä löytää taiteeksi tarkoitetusta teoksesta helpommin juuri samaan asiaan vihkiytynyt asiantuntija, kuin muut ihmiset.

Ja taiteelle korvamerkityissä viitekehyksissä, kuten näyttelyt, galleriat, oopperatalot, ensi-illat.

Joissa tapahtuman luonne on taiteen ihailu. Siellä saattaa usein arvostuksen viitan ansaita varsin mitätönkin teos, jo pelkän sosiaalisen paineen kannattelemana.   Lukukokemus sen sijaan on sillä tavalla puhtaammalla kentällä, että sen joutuu ja saa kokea yksin ja ilman välitöntä kommenttien ja ryhmäkannanoton tarvetta.  Mikä asettaa vielä lisää vastuuta sen tuottaneen työmoraalille.  

Tyylikeinojen ja ilmaisun koossapidon suhteen.

Hyvin kiinnostavaksi olen huomannut myös sen ilmiön, millä tavalla  sama ja toisinaan hyvin erilainen  on taito ja taide käsitteiden raja, joka on niin liukuva jokseenkin kaikilla aloilla.  Itselleni sellaiseksi on menneen kuukauden aikana muodostunut  entistä selkeämmin  juuri tuo raja, jossa huipputaitokaan ilman siinä ilmenevää ja  vastaanottajaan vaikuttavaa henkilökohtaista tunneperäistä viestiä ja tavoitetta  ei mitenkään liity taiteeseen vaan taitoon.  Eli myös vastaanottajan rooli on nyt minulle entistä keskeisempi. Ja tuloksen suhteen ratkaisevasti vaativampi.

Samoin  perustein, ajan hammasta kestävää taidetta ei synny vain tekijänsä oman  järisyttävänkään tunneilmaisun todentamisesta jollain taideilmaisun välineellä tai menetelmällä,  ilman  erittäin merkittävää taitoa ja siihen liittyvää kokemustakin.

Vaikka ehkä valtaosa taiteena tarjottavista tuotoksista onkin juuri toisella tai molemmilla edellisistä kentistä merkittävän vajavainen.  Jonka todellisen arvon voi osoittaa vain aika.

Mielenkiintoinen sivujuonne tähän kuva-sana  vertailuun on se, että kirjallinen tuote tarvitsee ammattikääntäjän välittyäkseen kenellekään toisellakin kielellä tai toisessa kulttuurissa, mutta kuva ei sitä tarvitse.  Sen sijaan kuva puolestaan  ei ole toiseen kulttuuriin lokalisoitavissakaan, joka taas aiheuttaa sille merkittäviä kirjoittamisesta poikkeavia muita vaatimuksia.  Varsinainen haaste kuva-sana teosten tuottajille. Alan hitaasti tajuta itselleni ottamani haasteen koon ja sen rajattomat valinnan mahdollisuudet ja myös  pakollisuudet.

Menneen kuukauden  täysipäiväinen taustafaktojen työstäminen on selkeyttänyt minulle lopullisesti sen, että aikomani käyttötekstilaatuinen  kirjoitelma kuvineen ei riitä olemaankaan se lopullinen ”perintö” johon on nyt pyrittävä.  Jos haluan lähivuosien työllä rakennettavaksi aikomani koosteen olevan edes jälkikasvulleni  lukemisen arvoinen, siihen on silti sijoitettava  aikomani dokumentaation lisäksi koko vielä hakusessa oleva sanailmaisullinen arsenaali, joka on ensin hankittava.

Sen systemaattista aloittamista varten olen nyt lukenut lisää useita kirjoittamiseen liittyviä ja siihen motivoivia oppaita. Niistä on nyt saanut vahvistuksensa  sekin täysin kuvataiteiden koulutuksenkin kanssa yhteneväinen näkemys, että koulutustilanteessa taiteellisen teoksen varsinaisesta kertovasta sisällöstä ei voikaan eikä saakaan opettaa mitään, vain lukemattomista eri keinoista ja systemaattisistakin menetelmistä itse löytää ja  luoda sille kirkas muoto. Mutta ei todellakaan pisaraakaan siitä, mitä tekijän on omassa taideteoksessaan viestittävä.  Muuten kouluttaja  sekaantuu astetta liian syvälle toisen  tontille ja vie häneltä oman löytämisensä tuskan ja hurmion.  Muistan edelleen liiankin selkeästi tilanteen jossa kouluttajaurani aivan alussa n. 40 vuotta sitten esitin saman  periaatteen tavoitteenani ja sain erittäin tiukan tyrmäyksen sillä perusteella että se oli senaikaisten auktoriteettien mielestä erittäin vastuutonta.

Tänään  kantani on edelleen se, että taiteen koulutuksessa se on edelleen ainoa tie.

Käyttökuvissa sen sijaan kouliintumisvaihe tarkoittaa minusta loputonta tekniikan treenaamista, ja kaiken aikaa silmien auki pitämistä rajattomille visuaalisille virikkeille. Laajakantilla ja makro-objektiivillakin. Sekä oman näkemyksen ja tyylin loputonta etsintää kaikkea kokeilemalla, kunnes se joko kolahtaa tai hiipii salaa kuviisi siten että sen huomaa vasta tuhansien kuvien kuluttua. Jäntevänä kaarena.  

Ja erityisesti sitä huolimatta, mikä on kuvien viesti kulloinkin ollut.  Käyttökuvissa ja asiatekstissä  useimmiten toisen, tavallisesti maksajan, tavoitteisiin sidottu.

Ilmaisulliseen ja koskettavaan, mutta usein myös asiatekstiin liittyy aivan samanlainen ja  -laajuinenkin  monipuolisen lähestymisen mahdollisuus ja vaatimus. Hämmästyttävän samoista elementeistä. 

Ja vähintään yhtä loputtoman pitkä tie oman persoonallisen ilmaisun etsinnässä. 

Kummassakin ilmaisussa on vaativalla tasolla myös hyvin suuren tuloksettoman harharetken uhka.  Mielestäni kirjoittaessa on epäonnistuminen helpommin tunnistettavissa. 

Kaikilla kun on oppivelvollisuuteen kuulunut moninkertainen määrä tavoitteellista oikeinkirjoituskokemusta,  oikeinkuvaamiskokemukseen verrattuna. Siksi ehkä  kuvaosaamisen arvioinnissa on myös niin paljon mielipiteitten eroa ja selkeää huijaustakin.

En väitä, ettei kirjoittajien arvostuksessa ja arvioinnissakin olisi selkeitä keisarin uudet vaatteet ilmiöitä.

Tätä näiden eri ilmaisumuotojen arvostukseen ja suhtautumiseen liittyviä perinteitä kuvaa minusta hyvin havainnollisesti seuraava nykytilanne:

-       Valokuviaan julkisesti katsottaviksi tuputtavia ja valokuvanäyttelyn pitoa haluavia mahtuu todella tusinaan ainakin kuusitoista.  Apuraha-anomuksia yhteiskunnalle valokuvataiteelliseen toimintaan tehdään Suomessakin vuosittain tuhansia. Jokaisella on serkun poika jolla on kunnon kamera, jonka tuotoksilla perheen vieraat väsytetään lähtemään. Kaikki ovat asiantuntijoita kuva-arvostelussa. Ja todella nopeita. Kuvan katsomiseen ja siitä hyvä/huono akselilla  annettuun lopulliseen arviointiin menee suunnilleen sama aika kuin se synnyttämiseenkin on usein mennyt, vain muutama sekunti.  Sama aika sen unohtamiseen.  Yhtä ulkoista on myös useimmiten ollut siihen paneutuminen. Edellytykset odottaakaan silloin katsojien syvällistä arvostusta puuttuvat täysin. Useimmiten aivan aiheesta.

-       Kirjoitelmiaan ei juurikaan kukaan edes ystävillään luetuta.  Vaikka niihin olisi käyttänyt vuosia ja kaikki sekä omimmat että rakkaimmat ajatuksensa.  Sataan kertaan itse luettuna ja pöytälaatikossa kellastettuina.  Kynnys saattaa tuotoksensa julkiseen levitykseen ja kenen tahansa arvioitavaksi on valokuviin verrattuna huikeasti  korkeampi. Siinä on myös ollut useimmiten ammattiporras, kustannustoimittaja, välissä  pitämässä  yhdentekevyydet vain siinä piirissä jolle niillä on merkitystä, tekijällään. Jolle se saattaakin olla todella merkittävä teos.  Ehkä ainoana. Hänelle se on kuitenkin ollut lukemattomien ajatusten, ponnistelujen, valintojen ja päätösten summa. Sellaisena todella tärkeä. Ja tekemisensä arvoinen ehdottomasti.

Myös valokuva- ja muukin kuvataiteen teos on toisinaan vastaavan ja inhimillisesti hyvinkin merkittävän prosessin tuotos, mutta ne huitaisemalla synnytetyt saman alan pelleteokset sotkevat niiden alojen arviointimittareita höttöarvoillaan. Valitettavasti.

-       Oma lukunsa on sitten esittävän taiteen teokset. Usein sanoin kuvaamattoman sitkeän   ja tuhansien tuntien harjoitus- ja valmistelutyön tulokset jotka  ovat ohi minuuteissa, enintään tunneissa.  Usein kuitenkin sadoille vastaanottajille samanaikaisesti.  Tuosta kiinnostavasta alueesta minulla ei ole sellaista tietoutta, että sen kokonaisuuden osaisin edes kuvitella. 

      Tai tunteen teoksen lopullisen täyttymyksen tapahduttua.

Nuo kaksi ensimmäistä ovat niitä joiden olemus minun täytyy nyt selvittää itselleni, ennen oman projektini  päivittäistä työjärjestystä ja ajoitussuunnitelmaakaan. Sen tajuan jo nyt, että digitaalisuus on tuonut niin kuvien kuin ajatustenkin levityskanavat  ennen näkemättömän helpoiksi ja taloudellisiksi.  Nyt tarvitsee vain löytää se linja, tavoite ja vastuu siitä, jolla voi niiden tarjoamaa mahdollisuuksien maailmaa kunnioittaa eikä tuottaa sinne vain sellaista tavaraa, jolla ei ole kenellekään mitään merkitystä.

MJK