keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Kadonnutta hymyä etsimässä

 


Kävin kesällä rauhallisen ja tasapainoisen ystäväni 80 vuotissynttäreillä. Samalla  poikkesin toisenkin vaari-ikäisen ystäväni kotitilalla ihmettelemässä hänen lukemattomia uusia suunnitelmiaan ja luomuelinkeinokokeilujaan. Kaksi hyvin erilaista valintaa oman elämänsä ehtooseen. Molemmat niistä ovat mielestäni hyvin kiinnostavia ja kunnioitettavia. Sain hyvin ajakohtaisia virikkeitä oman jäljellä olevan eloni päivityspunnitsemiseen ja toivottavasti myös uudelleen muotoilemiseen.

Väistämättömään valmistautuminen on ollut jossain laajuudessa matkassani synnytyslaitokselta asti. Silloin ei annettu vastasyntyneistä numeraalista arviota vaan sota-ajan ruutupaperille musteella raapaistu syntymätodistus "Konttoristin vaimo S. K. on tänään synnyttänyt poikalapsen." Lääkärin nimi ja päivämäärä.  Kunnosta, varsinkaan aikaisen keskosen, eikä muustakaan mitään mainintaa, eikä minulle kerrotun mukaan ollut syytäkään. Ennuste jatkosta oli ollut masentava.

Huono fyysinen lähtöasetelma seurasi minua sitten jossain laajuudessa ja vaihdellen koko tietoisen elämäni. Lukioaika meni sairaala- ja koulupäivien vaihtelussa. Opinnot samoin. Pitkään työuraani mahtuivat sekä pyörätuolit että monenlaiset  muutkin jaksamis- ja liikkumisapuvälineet. Leikkauksien, nukutuksien, sairaalapäivien ja kuntoutusten lukumääriä en ole laskenut, enkä arvioinut sitä lääkeainevuorta, joka on kulkenut kehoni läpi. Säteilytysteni määrän luulisi jo tehneen minusta vähintään pimeässä hohtavan. Tuhansien pimeässä valvottujen öiden visuaalisella kokemuksella osaan sanoa, ettei se ainakaan ole toteutunut.

Kaikenkaltaiseen liikkeeseen lääkkeenä, olen vaistomaisesti sekä uskonut että pitänyt yllä, ehkä jopa maanisesti. Yli puolensataa autoa ja kymmenet muut kulkuneuvot, laivat ja veneet, yli kolmekymmentä kodin ja työtilan muuttoa ja uudelleen rakentamista sekä maailmalla, merillä ja Suomessa kiertämistä on riittänyt. Onko se ollut etsimistä vai pakenemista, en osaa sanoa.  Ainakin minusta tuli patologinen suorittaja.

Eläköitymiseni aikaiset infarktit, sydänleikkaukset ja radikaalit syöpähoidot, entisten rajoitteitteni lisäksi, aiheuttivat sen, että niin tekemisteni, kuin lupaamisteni  ajallinen suunnittelujänne putosi olemattomiin. Päiviin, toisinaan jopa tunteihin. Yllätyn nykyisin joskus jäljellä olevasta nousemiskyvystä aamulla kipujen täyttämän yön jälkeen, ja epäuskoon illalla, selvisinkö todellakin taas tänne asti.  Lukisin öisin mielelläni, jos jaksaisin maatessani pitää kädet koholla. Haluamiani kirjoja en ole löytänyt vielä äänikirjoina. Kuvia kun on niin hankala esittää auditiivisesti.

Ensimmäisen kappaleen tilanne sai minut pohtimaan, puuttuuko kokemusmaailmastani vielä jotain sellaista mikä olisi tärkeää vielä löytää ja sisäistääkin, ennen väistämättömän kohtaamista.  Lisävauhtia pohdintaani antoi nyt nyt kesällä jo hyvään suuntaan menossa oleva pakollinen ja useamman viikon  jaksamattomuuspysähdys. Sopimaton lääkeannostus, sitä seurannut fyysinen pakkolepo ja lähiviikkojen liiat henkiset, fyysiset ja taloudelliset takaiskut veivät minut, jälleen kerran, lähelle viikatemiehen lopullista sivallusta. Useana yönä jopa toivoin sen jo tulevan.

Ryhdyin miettimään, mitä sellaista puuttuu, jonka pitäisi olla oikeasti jokaisen synnyinoikeus. Edes joskus koettuna, jos niiden kokoaikainen läsnäolo olisi mahdottomuus.  Sellaisiksi löysin ilon, hymyn, naurun, keveyden, hassuttelun, edes lyhytaikaisen onnellisuuden tunteen. Lisätä voisi ehkä nautinnon, mielen raukeuden, laiskottelun, olemisen. Huomasin, että ainakin näiden  kaikkien pysyvän luonteinen katoaminen kokemuspiiristäni ja olemuksestanikin on päässyt tapahtumaan jotenkin varkain ja ehkä hyvinkin pitkän ajan sivuvaikutuksena. Muistini ei nyt antanut tietoa, milloin ne olivat vielä läsnä. Jos sitä aikaa olikaan. Olenko ollut aina vain liian vakava.

Kunnon suorittajana lähdin heti etsimään niitä ja pohtimaan syitä, seurauksia ja keinoja asian korjaamiseksi niin nopeasti kuin mahdollista. Tietysti toivoin, että löytäisin myös jotain sellaista, jonka toteuttaminen jo minua nuorempana antaisi sen tehneelle pidemmänkin jakson täysipainoisempaa elinaikaa.  Löysin loputtomasti kysymyksiä, mutta toistaiseksi hyvin vähän vastauksia ja realistisia toimenpiteitä jatkoa ajatellen.  Pelottavimmalle minusta tuntuu se, jos niiden löytäminen takaisin elämääni kestääkin yhtä kauan kuin niiden katoamiseen on mennyt aikaa. Silloin tehtävä on minulle mahdoton. Nuorempana mahdottomuus oli minulle motivoiva haaste johonkin tehtävään paneutumiseen. Nyt olen oppinut jo ottamaan sen huomioon. En vieläkään aina.

­       Mietin, voisiko olla tällaisen "kaiken kokenneen" vanhan jäärän kohdalla, että se rauha ja negatiivisten kokemusten käsittelytaito, jonka on jo saavuttanut tuhansien takaiskujen harjoituksen tuloksena, on vienyt tunneheilurin niin stabiiliin ja lyhyeen liikerataan, että nuo positiivisimmat heilahdukset eivät enää mahdu syntymään.  Vai onko ihmisen tunnekapasiteetti pelkän väsymyksen tai jatkuvien kipujen takia niin ylikuormitettu ja tukossa, ettei positiiviset virikkeet mahdu tai löydä tietään sinne.

­      Mietin voisiko jonkun tason kokemani kyynisyys olla pelastusrengas herkälle ihmiselle hänen kokiessaan nykymaailman raadollisuutta ja keinotekoisuutta. Ainakin minut se on usein vapauttanut sotkeutumasta liian syvälle erilaisten arvomaailmoiden ja todellisuuksien  törmäyksiin. Surulta antagonististen ja turhien ristiriitojen jatkuvasta synnystä ja se ei kuitenkaan ole säästänyt.

­       Mietin voiko aivojeni tietokoneen kovalevy olla täysin fragmentoitunut ja niin täynnä sovittuja tekemisiä, velvollisuuksia ja päivittäistä selviytymistä, että arkipäivän pienet ilonaiheet, tai edes levon ja luppoajan tarve  eivät löydä sieltä tilaa päästä edes mukaan. Onko vuosikymmenten kipulääkkeillä jotain osuutta asiaan. Entä luonnolliseen vanhenemiseen liittyvällä lähimuistin oleellisella heikkenemisellä.

­      Mietin mikä merkitys on ihmisen työskentelyn tarkoituksen ja tavoitteen katoamisella. Kun aikanaan rakentelin barkentiini Muroletta, se mahdollisti useiden kymmenien ihmisten samanaikaiset järviseikkailut ja oppimisenkin sen inspiroivassa miljöössä. Sen tulipalosta toipuminen kesti useamman vuoden, ennenkuin edes tarkastin, mitä siitä unelmasta oli jäljellä. Kutteritakilainen kahvelipurjeketsi Munter mahdollisti monta merkityksellistä asiaa jopa parille kymmenelle retkeläiselle kerrallaan ja pysyvänkin kiintopisteen joillekin. Samanaikainen luopuminen siitä ja Koljontien studion resursseista, taloudellisista ja fyysisistä nykyisistä rajoitteista johtuen, vei sitten loputkin päämäärän ja tarpeellisuuden kokemukset. Pakollisen suunnittelulyhytjännitteisyyden lisäksi.  Nykykodin jatkuvat  korjaukset vain itseämme varten ja Amalian hyvin rajallinen purjehtijamäärä on havainnollistanut minulle selkeästi eron työskentelyn tyydytyksessä, kun vertailukohteina on jotain vain itselle tai  mahdollisuus kasvuun useammallekin ihmiselle.

­      Mietin, edelleen kesken olevan, erilaista pedagogiikkaa pohdiskelevan kirjani keskeisiä uusia oivalluksia itselleni.  Sitä tehdessäni minulle on selvinnyt kristallinkirkkaasti, miten sen sisältämä maailma, vaikka se oli ja on edelleen minulle totta, on mahdottomuus nykyihmisen lyhytjännitteiselle epäempaattisuudelle sekä tämän päivän oppimisympäristön arvostamalle ja palkitsemalle itsekkyydelle.  Samalla tämän kirjan mahdollisuudesta tarjota ainakin vaihtoehtoisia rakentavia virikkeitä opetustyöhönsä intohimoisesti suhtautuvalle, on tullut omiakin voimiani syövä pakkosuoritus, jonka painokuntoon viimeistely jatkuu vain velvollisuudentunteen pakottamana. Voisin myös lyödä hanskat tiskiin ja palauttaa koko käyttämättömän painatuskulustipendini sen myöntäjälle uudelleen jaettavaksi, mutta en, ainkaan vielä, pysty valitsemaan sitä.

­      Mietin voisivatko ihmisen päivittäisen asuinympäristön ihmissuhteet ja ilmapiiri aiheuttaa nopeammin tai hitaammin etenevän ilottomuuden. Jatkuva kritiikki, jossa huomautellaan vain jostain negatiivisesti, eikä se sisällä lainkaan neuvovaa, auttavaa tai hyväksyvää elementtiä. Puhe- ja asennoitumismaailma, joka väheksyy toisin ajattelevia tai arvottavia.  Olettamusmaailma, että kaikki teot, ajatukset ja sanat valitaan ilman kompromisseja vain yhden yhteisön jäsenen toiveiden ja tavoitteiden mukaan.

Kokeilin erään ystäväni käyttämää keinoa, jolla aivojen päivittäistä alitajuista toimintaa pyritään hitaasti mutta vääjäämättömästi siirtämään yhä positiivisemmalle uralle. Hänellä se tapahtuu kirjoittamalla päivittäin huomaamiaan hyviä sen päivän juttuja, vaikka pieniäkin muistiin.  Luovuin siitä, sillä se toi päiviin yhden "pakollisen" ja itselleni vieraan lisävelvoitteen ja tunsin  koko ajan selvää väkinäisyyttä keksiä hyviä tunteita tai kokemuksia, joita en ollut tosielämässä tuntenut. Analyyttinen luonteeni teki kyseiset, kenties spontaanit ja ohimenevät  elämykset pelkäksi neutraaliksi datavirraksi ja niiden päivittäisen seuraamisen pelkäksi lisärasitteeksi.

Minusta tuntuu, että olen kuitenkin löytänyt jo, ainakin osan, ilon kadottaneen tilanteeni aiheuttajista, joten seuraavaksi keskityn miettimään ja suunnittelemaan korjaavia tekoja. Ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani ystävät tapaan kuitenkin lähipäivinä, joten edellytykset löytää heidän kanssaan uutta lähestymistä muutokseen on olemassa. Jos minulla on kerrottavaa myös tuloksista hymyn palauttamiseksi, kerron sen aikanaan täälläkin.

MJK

 

 

 

3 kommenttia:

  1. Tämä on upea kirjoitus, selkeä ja helposti luettava. Mielenkiintoista pohdintaa elämän kiertokulusta. Voiko tämän jakaa muille kirjoituspiiriläisille, joiden kanssa olemme harjoitelleet kirjoittamista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai saa jakaakin, tämähän on julkinen blogi. MJK

      Poista
  2. Kiitos Matti,selkeää ajatusvirtaa on mukava lukea.......

    VastaaPoista