Iloa ei voi suorittaa

Edellisessä blogissani pohdin, mitä sellaista tällaisen vanhan ja tasapainonsa ehkä jo löytäneen vaarin elämästä puuttuu, jonka tulisi olla jokaisen eläkeläisenkin synnyinoikeus. Huomasin selvää vajausta niissä elämyksissä ja tunteissa, jotka liittyivät ilon, hymyn, naurun, keveyden, hassuttelun ja edes lyhytaikaisen onnellisuuden tunteen kokemiseen. Havaitsin, kuinka harvinaiseksi ne olivat minulle käyneet. Näihin unohtuneisiin kokemuksiini lisäisin vielä nautinnon, mielen raukeuden, laiskottelun, ja vain olemisen.

Suorittajaksi kasvaneena, jopa juurtuneena, työskentelin nyt muutaman ystäväni kanssa, löytääkseni keinoja asian korjaamiseksi. Ainakin omalta osaltani. Toivoin, että löytäisin myös jotain sellaista, jonka toteuttaminen antaisi siten toimineelle sellaista elämäniloa ja keveyttäkin, joita haluan vielä löytää. Ainakin seuraaviin kysymyksiini löysin itselleni mahdollisen uuden lähestymisen.

1. Kuinka voisin pienentää tuhansien jokaisen elämään kuuluvien pettymysten ja takaiskujen turruttavaa vaikutusta tunne-elämääni?

Turtumista niihin on iän mukana vaimentanut luonnollisesti se, että tunne liian usein toistuessaan laimenee. Valitettavasti myös ne hyvät. Minä en ole osannut etsiä tai luoda harkitusti ja riittävän usein niitä positiivisia muunlaisia kokemuksia, joilla saisin etäisyyttä ja vastapainoa hyvin tiheästi iskeviin vastoinkäymisiin. Olen laiminlyönyt mieleisteni positiivisten elämysten ja tunteiden säännöllisen organisoinnin elämääni. Mielihyvän ja mielipahan esiintymistiheyden nollasaldo on pitkälti negatiivinen, vaikka se voisi, ja sen tulisikin tässä elämän vaiheessa olla jo pysyvästi positiivinen. Haluaisin olla hupsu ja ympäristöllenikin harmiton ystävällinen ja rohkaiseva vanhus. Kaikki tärkeä on jo osaltani tehty, eikä kauniiseen rauhalliseen lähtöön ole esteitä. Tuska, kipu ja pysyvä paha mieli on aivan turha painolasti. Eräs syöpään kuollut ystäväni kertoi muutaman viikon ennen kuolemaansa saaneensa lääkäriltään järkevän neuvon, "jos määräämäni lääkemäärä päivässä ei riitä, ota niin monta lisäannosta että riittää". Jokainen meistä voisi ja tulisikin lisätä ja tuoreistaa hyvien tunteiden ja kokemusten esiintymistiheyttä elämässään. Niin tulen jatkossa toimimaan.

2. Voiko opeteltu tai omaksuttu kyynisyys suojella mieltäni hyödyttämiltä huolestumisilta ja sekaantumisilta toivottomiin ongelmakenttiin?

Minua viisaammat onnistuivat saamaan minut vakuuttuneeksi siitä, ettei kaikesta voi eikä tarvitse välittää. Varmasti tulee vaatimaan harjoitusta päänsä pois kääntämiseen syyllistymättä, kun kyseessä on asia tai ongelma, jonka korjaamiseen minulla ei ole mitään realististisia välineitä. On opeteltava erottamaan ne asiat, joihin voin vaikuttaa ja ne joihin en kuitenkaan voi. Vaikea tie, mutta se on valinta, jota en nyt voi välttää.

3. Kuinka tulee elää selkeästi heikentyneen muistinsa kanssa, vaikka viralliset muistimittarit eivät sitä ole vielä sellaiseksi rekisteröineetkään?

Minua ja läheisiäni se todella häiritsee päivittäin, kuten myös kuuloni, näkökykyni, maku- ja hajuaistini sekä voimieni ja nivelteni rappeutumiset. Sisäistin nyt, että niiden muutokset ovat aivan yhtä selkeä ja väistämätön osa elämää, kuin syntymä ja kuolema. Siksi ehkä luonto antaa heikentymisen edetä niin hitaasti, että ehdin sopeuttaa käytökseni niihin. Ja opetella olemaan surematta niiden häipymistä kyvykkyydestäni. Päätin tästä lähtien kuitata ne huumorilla ja nauraa kaikille niille sekaannuksille, joita tästä ikäominaisuudesta johtuen aiheutuu jatkossa.

4. Mikä merkitys on ihmisen työskentelyn tarkoituksen ja tavoitteen katoamisella?

Luonnollisesti se on valtava. Erityisesti tällaiselle suorittajalle, joka on sekä löytänyt aikanaan oman elämäntehtävänsä, että seurannut tähteään tinkimättä ja kyseenalaistamatta. Olen aina sanonut ja kokenut, että sen jälkeen, kun on tehnyt ison, itselleen ja kanssaeläjilleen merkittävän valinnan, ei ole syytä, eikä lupaakaan, valittaa niistä vastentahtoisista lisävalinnoista, joita sen ison toteuttaminen väistämättä edellyttää. Loikka merkityksellisestä inhimillisestä ja ammatillisesta roolista pienten ympyröiden tohvelisankariksi oli minulle iso ja kivulias monessa mielessä. Vieläkään se ei ole muotoutunut täyttämään elämääni sellaisilla teoilla ja ajatuksilla, joista tuntisin riittävää tyydytystä, iloa ja tarpeellisuutta. Kehoni muutokset ovat lisäksi pudottaneet, yksi kerrallaan, niitä elementtejä, joiden kautta olen tekojeni merkityksellisyyttä etsinyt. Oloni on edelleen kuin nykyisellä autollani, hyljeksittyä merkkiä, perusihmisen mielestä ruma, yli 950 000 km mittarissa, mutta kaikki minulle merkitykselliset ominaisuudet käyttökunnossa. Ongelmasaastetta siitä voi silti tulla minä hetkenä tahansa. Tätä merkityksellisyystilannettani minun on vielä etsittävä ja työstettävä. Se ei tule olemaan helppoa, koska suunnitteluperspektiivini on edelleen pikemmin 24 t kuin enemmän. Hetkessä elämiseen täysipainoisesti, minulla ei ole vielä riittävästi taitoa ja kokemusta, mutta siltä puolen aion sitä vastausta edelleen etsiä ja kokeilla.

5. Miten päätän kirjaprojektini kunniallisesti?

Menneen viikon työskentelyssäni havaitsin sen tosiasian, että tämän toisen kirjani, työnimeltään "Majakkametodi" tekeminen loppuun ja levitykseen on minulle silti sekä etuoikeus että ilo, ahdistumatta tai häpeämättä siitä, miten tulevat lukijat sitä hyödyntävät. Sellainen lisäominaisuus kirjaani minun on vielä tutkittava, onko se mahdollista toteuttaa myös itse lukemanani äänikirjana, jotta minulle ja sen syvimmälle viestille keskeiset auditiiviset painotukset ja rytmit antaisivat kuulijoille sen hengen, jota kylmistä neutraaleista kirjainriveistä ei koskaan välity. Tänään uskon, että paneutuminen siihen vielä joksikin aikaa, antaa minulle, ainakin osan, siitä työn merkityksestä ja tarpeellisuudesta joka on nyt, ainakin valiaikaisesti, ulottumattomissani. Uskon, että saan kirjani nykyistäkin syvemmästä jatkoeditoinnista sellaisia positiivisia oivalluksia, joita en koskaan muuten enää tavoittaisi.

6. Voisivatko ihmisen päivittäisen asuinympäristön ihmissuhteet ja ilmapiiri aiheuttaa nopeammin tai hitaammin etenevän ilottomuuden.

Olen nyt tullut siihen tulokseen, että ihmisen päivittäiset ja muut säännölliset pitkäaikaiset ihmiskontaktit aiheuttavat ja synnyttävät väistämättä koko ajan sekä tunteiden että asenteiden hidasta, mutta väistymätöntä siirtymää kaikkiin läsnäoleviin. Siksi sen suhteen on oltava erityisen tarkka, millaista tunnetartuntaa saa ja jakaa omassa päivittäisympäristössään. Levittääkö masennusta ja toivottomuutta vai optimismia ja iloista tavoitteellisuutta. Aivan erityisesti läheisiinsä, sillä heidän suhteensa kaikki muukin tunnesiirtymä toimii luonnollisesti voimakkaimmin. Erilaisten tapojen siirtymä samoin. Minun on, kuten mielestäni kaikkien kanssaihmisteni, pidettävä säännöllinen kontrolli siitä, että negatiivista energiaa, edes hetkellisesti, levittävien ihmisten vaikutus meihin on mahdollisimman lyhytaikainen ja

postiivisia vaikutteita on lähdettävä säännöllisesti hakemaan vaikka kauempaakin, ellei niiden lähteitä lähenpää löydy. Niin tulen itsekin toimimaan tästä lähtien. Se ei ole itsekkyyttä, vaan vastuullista lähestymistä sekä omaan, että erityisesti lähi-ihmisteni kokonaisvaltaisen positiivisen elämänkokemuksen ylläpitämiseen. Lomaa muista, läheisimmistäkin, ihmisistä saa, voi ja tuleekin pitää säännöllisesti syyllistymättä. Jos syytä on.

7. Mitä jäi edellisessä blogissani muistamatta?

Musiikin käyttö ja erityinen merkitys alitajunnan apuna tai lepona. Huomasin, että se on kokonaan unohtunut toipumisrepertuaaristani. Sekä kuuntelemisen, että tuottamisen muodossa. Sitä en tiedä, onko aivotoimintani hidastunut tai sen samanaikainen asioiden käsittelykapasiteetti pudonnut sen verran, että sitä ei ole työskentelyni taustaksi tullut käytettyä missään muodossa. Minulla on luonnollisesti omaksi ilokseni ja käyttöresurssiksi tekemäni valmiit kokoelmat sekä instrumentaalimusiikkia muun työskentelyn taustaksi, että rakastamaani, ja muistojani stimuloivaa vokaalimusiikkia rentoutumisen ajaksi, mutta ne ovat selkeästi olleet käyttämättä jopa vuosia. Sadat perkussiosoittimeni olen lahjoittanut parempaan käyttöön, mutta säästänyt yhden akustisen kitaran ja parhaan syntetisaattorini sitä hetkeä odottamaan, jolloin minulla on taas aikaa ja voimia tuottaa toivomaani tyyppistä tonaalista ääniaineistoa itse ja omaksi ilokseni kuulokkeisiini, ketään toista häiritsemättä. Musiikin tavoittelliseen käyttöön palaan heti kun koen aikani ja voimani siihen riittävän.

Tänään minusta tuntuu, että olen löytänyt sen verran minulle mahdollisia keinoja ilon jälleennäkemiseen ja itselleni uutta ymmärrystä, jotta voin taas siirtyä toteutusvaiheeseen päivä kerrallaan ja tuloksien mittaamisesta piittaamatta. Aika näyttää mihin joudutaan.

MJK