Taiteilijoiden omatkuvat

"Hyvä itsetunto syntyy siitä, kun tuntee itsensä hyvin", sanoi arvostamani kouluttaja Olavi Tähtelä. Minulle merkityksellisessä valokuvaajanettiryhmässä AIVOLAINARINKI, syntyi keskustelua lähiaikojen omakuvapainotteista näyttelyistä. Sekä maalareiden, että valokuvaajien.  Omakuvia olen tehnyt ja teettänyt oppilaillani satoja, ellei peräti tuhansia. Sellainen on myös yhtenä pääsyvaatimuksena  mainitsemaani suljettuun nettiryhmään. Niin kirjallisena kuin kuvallisenakin. Seuraavasta syystä.

Kuvantekijän visuaalinen omakuva on poikkeuksellisen merkittävä palanen hänen identiteettiään, ammattitaitoaan ja henkistä kasvuaan.  Siihen kristallisoituu usein hänen ulkonäkönsä, mutta aina henkinen tilansa, toimintansa ja ammattitaitonsa. Omakuvaa tehdessään kuvantekijä on vapaimmalla kuviteltavissa olevalla kentällä, eli vain itselleen vastuussa jokaisen kuvansa jokaisesta neliömillimetristä, niin visuaalisesti kuin sisällöllisestikin.  Hän ei voi puolustella sen laadun puutteita ja ilmaisusisältöä tilaajan tai muunkaan ulkopuolisen vaatimuksilla tai odotuksilla. Ainoa syyllinen näkyy peilistä. Itsetutkistelun paikka sille,  joka on suhtautunut tähän mahdollisuuteen välinpitämättömästi. Tulos on kuitenkin aina niin totta, kuin tekijästään voi sanoa. Niin virtuoosimainen tai mitäänsanomaton kuin tekijänsäkin. Riippumatta teoksen toteutusmuodosta ja usein aihepiiristäkään. Minulle jokainen jokaisen tekemä, niin taiteellinen teos kuin elämän ja tekojen valintakin, on aina tekijänsä omakuva. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Omaakuvaa luodessaan elämäntaiteilija voi paljastaa palan itseltäänkin kätketyintä minuuttaan tai  valehdella uskottavasti itselleen ja kanssaeläjilleen haluamaansa kertomusta omasta ihmisyydestään ja arvoistaan.  Omakuva voi siis olla hänen rehellisin tekonsa tai suurin huijauksensa. Hyvä itsetunto tarkoittaa mielestäni esimerkiksi sitä, että tekijä tietää kumpaa hän on kynällään, kamerallaan, siveltimellään, työkaluillaan tai teoillaan sillä kertaa tuottamassa. Ammattitaitoa on sitten se kuinka hän sen päämääränsä saavuttaa. Tärkeää on lisäksi hahmottaa, miten kyseinen teko vaikuttaa siihen, mikä hän nyt on ja siihen, mitä hänestä on tulossa. Jokainen syvällisesti paneuduttu ja viimeistelty omakuva on tärkeä askelma hänen kehityksensä tikkailla. Ne vähemmän tärkeät "välityöt" ovat myös tarpeellisia harjoituksia hänen matkallaan puhtaampaan sisältöön ja ilmaisuun.

Olen syventynyt analyyttisesti satoihin pyynnöstäni tehtyihin valokuvaajien omakuviin. Usein myös tekijänsä kirjoittamiin perusteluihin niistä. Niistä olen lukenut pilkuntarkasti tekijänsä sen hetkisen tilan, ammattitaidon ja myös kouluttajana minulle merkityksellisemmän viestin, hänen asenteensa ammattitaitonsa kehittämiseen ja usein elämäänkin. Pelottavaa on mitä kaikkea niistä  voi nähdä, tietämättä kuitenkaan sitä, onko kysymyksessä totuus, vai sekä tekijänsä, että katsojan uskottavaksi tarkoitettu taitava vale. Lahjomattomasti se paljastaa kuitenkin aina, onko tuotos tehty syvällisellä paneutumisella itsensä etsintään ja ymmärtämiseen vai välinpitämätön huitaisu opiskelun osana pois tieltä huolimattomasti ja vastuuttomasti. 

Omakuvan tekoon ja tarkasteluun kannattaa aina suhtautua vakavasti, vastuullisesti ja ahkerasti. Valmiina se on sinulle ainutlaatuinen työkalu ja avain siihen, mitä voit ja haluat itsestäsi löytää, halutessasi edelleen kehittää tai tarpeettomana poistaa.

MJK

Oppijan oikeudet?

                                              

”Eikö tuollainen työtapa ole sellaisen teoreettisen ihanneopettajan puuhia, jota ei edes voi olla olemassa” sanoi opetushallituksen ylitarkastaja, kun kysyin kerran häneltä mielipidettä työssäni käyttämästäni opetustilanteen kehittämiskyselylomakkeesta.                                                                             Vastasin että ”minusta jokainen aikuisten ammatillisen koulutuksen opettaja, joka ei  ponnistele tinkimättä ja koko ajan juuri tähän työskentelytapaan, on ymmärtänyt työnsä luonteen väärin”.

Mielipiteeni perustuu tähän kyselyyni vastanneiden yli kahden tuhannen eritasoisen ja –tavoitteisen oppijan ilmaisemiin kokemuksiin ja heidän kehityksessään huolella seuraamiini oppimistuloksiin. Vaikka tällä kyselylläni on myös yleisiä opetuksellisia ulottuvuuksia, minun kokemukseni tämän käytöstä ja soveltamisesta painottuu erityisesti ammattivalokuvaajia, -graafikoita ja ns. luovien alojen käden taitojen  ammattiin valmistavaan koulutukseen. Vastaajina ovat olleet aikuiset henkilöt, joilla useimmilla on kokemusta myös työelämän todellisuudesta.

1.     Oliko opettaja selkeästi valmistautunut juuri tähän sinun ryhmäsi opetuskertaan?

2.     Oliko hän poikkeuksetta päivittänyt tietonsa sinun ryhmäsi aikaisemmasta osaamisesta ja tutustunut ennakkoon huolellisesti niihin etätehtäviinne, joiden osaamistasosta tällä kertaa on tavoitteena edetä.

3.     Oliko opettaja nähnyt vaivaa ja kiinnittänyt sekä koko opetusjaksoaan, että tätä nimenomaista kertaa suunnitellessaan huomiota erityisesti juuri sinun ryhmäsi todellisiin pulmiin ja kehitystarpeisiin?

4.     Oliko mielestäsi tämän opetustapahtuman toetutuneeksi lähtökohdaksi otettu selvästi sinun oppimisesi, luettelomaisesti ja koneellisesti etenevän luennoinnin sijaan?

5.     Selvittikö opettaja kunkin käsiteltävän uuden asiakokonaisuuden merkityksen ammatillesi ja täsmällisen oppimistavoitteen johon juuri tässä jaksossa tullaan pyrkimään?

6.     Oliko jokainen tämän kerran pienempi oppijakso tai tilanne looginen jäsennelty kokonaisuus, jossa sen varsinainen uusi oppiaines käsiteltiin mielekkäästi ja tarkoituksenmukaisesti?

7.     Jatkettiinko tämän kerran uuden oppiaineksen työstämistä riittävän kauan tai saitko siihen ohjatun etämahdollisuuden, kunnes sinusta tuntui, että uusi asia tai osaaminen todella selvisi sinulle.

8.     Käytettiinkö uuden taitotasosi kehittelyssä sinulle tuttuja ammatillisia tai muuten selkeitä ja asian ydintä havainnollistavia esimerkkejä?

9.     Painotettiinko selkeästi avainkohtia ja kerrattiinko tai havainnollistettiinko riittävän usein kaikkein tärkeimmät asiat?

10.  Saatiinko sinut selkeästi kiinnostumaan tämän kerraan opittavasta asiasisällöstä?

11.  Halusitko ryhtyä myös itse ottamaan lisää selvää tähän opetuskertaan liittyvistä keskeisistä asioista?

12.  Koitko tunteen, että halusit oppia tai omaksua sen, ja työskennellä sen lisäämiseksi omaan osaamiskyvykkyyteesi.

13.  Saitko opetettavista asioista tunteen, että juuri tämäkin asia on juuri sinun tarpeeseesi jatkossa käyttökelpoista ja sovellettavissa olevaa tietoa?

14.  Saitko mahdollisuuden luontevasti keskeyttää tarvittaessa, jos oppiaksesi halusit kysyä jotain mitä et vielä ollut täysin ymmärtänyt?

15.  Pystyitkö (uskalsitko ilmaista sen) myös olemaan eri mieltä opetettavasta asiasta tai opetustapahtuman kulusta ja tavoitteista? Voitiinko siitä tarvittaessa puhua ja yhdessä selvitellä asiaa?

16.  Huomioitiinko opetuksessa toivomiasi perusteltuja muutoksia, jos ne oli ensin yhdessä todettu hyödyllisiksi ja asiallisiksi?

17.  Saitko tehtäviesi käsittelystä tunteen, että olet myös ihmisenä kuultu, huomioitu ja sen ansaitessasi myös arvostettu?

18.  Saitko tunteen, että sinun etätehtäviesi arvioinnin ja käsittelyn tavoitteena oli selvästi juuri sinun ammatillisen ja taidollisen suoritukykysi systemaattinen kehittäminen?

19.  Oliko opettajan olemus ja käyttäytyminen sellaista, että se helpotti sinun henkilökohtaista mahdollisuuttasi tutustua opetettavaan asiaan ja kyseisen opetustilanteen merkitykseen. Oliko sinulla mahdollisuus halutesasi selvittää sitä hänen kanssaan myös henkilökohtaisella tasolla?

20.  Saitko töistäsi, osallistumisestasi ja edistymisestäsi riittävästi henkilökohtaista yksilöllistä palautetta muodossa tai toisessa?

21.  Saitko palautteen sellaisessa muodossa, että se auttoi sinua selkeästi opiskelusi todellisen edistymisen seuraamisessa ja sen arvioimisessa?

22.  Tuntuiko sinusta, että opettaja auttoi sinua kaikilla hänen käytettävissään olevilla realistisilla keinoilla ja taidoilla kunkin jakson oppimistavoitteesi saavuttamiseksi?

23.  Esitettiinkö tälle jaksolle suunnitellut  ja valmistellut opetettavat asiat kyllin kuuluvasti, havainnollisesti ja selkeästi?

24.  Käytettiinkö mielestäsi tähän tilanteeseen ja opittavaan asiakokonaisuuteen sopivia, tarkoituksenmukaisia  ja tuloksellisia opetusmenetelmiä?

25.  Käytettiinkö mielestäsi havaintovälineitä oikein ja tarkoituksenmukaisesti sekä juuri silloin kun siihen oli aihetta oppimisprosessin tehostamiseksi?

26.  Käytettiinkö AV välineitä teknisesti ja visuaalisesti tarkoituksenmukaisesti ja niiden kaikki mahdollisuudet hyödyksi opetettavan asian selkeyttämiseksi?

27.  Antoiko opetus sinulle uusia valmiuksia oppia ja selvitä sinulle uusista pulmallisista ammatillisista  tilanteista todellisilla työskentelyvalmiuksilla, -taidoilla ja -asenteilla, siis opintosuunnitelman uuden asian pelkän faktatiedon muistamispänttäyksen sijaan?

28.  Otettiinko tämä kerran opetuksen lähtökohdiksi konkreettisia sinulle uusia, mutta ammatillisesti mielenkiintoisia tilanteita ja ongelmia, joihin etsittiin sinun työssäsi toimivia ongelmanratkaisuvalmiuksia ja työtapoja?

29.  Saitko koulutustilanteissa omakohtaisia kokemuksia ja havaintoja, joista opit, kuinka selvitä jatkossa vastaavissa tilanteissa?

30.  Saitko opetuksesta valmiuksia soveltaa oppimaasi myös opetustilanteissa harjoitelluista poikkeavissa todellisissa tilanteissa?

31.  Jouduitko (siis pääsitkö) oppimistilanteissa  tai sen etätehtävissä sinulle uusiin ja  ainakin aluksi todella vaikeilta tuntuviin tilanteisiin ja tavoitteisiin sekä toimimaan niissä siten, että huomasit oppineesi niistä jatkossa käyttökelpoista tietoa tai taitoa?

32.  Pääsitkö (siis jouduitko) itse arvioimaan ja perustelemaan vastuullisesti ja rehellisesti oppimasi määrää ja laatua?

33.  Pääsitkö arvioimaan opetettavien ja oppimesi asioiden käyttökelpoisuutta sinun todellisissa työtilanteissasi ja sen perusteella vaikuttamaan aineen opetuksen ja oppimistapahtuman kehittymiseen sinulle käsityksesi mukaan mielekkäämpään suuntaan?

34.  Havaitsitko täällä opetetuista ja oppimistasi asioista, että ne ovat sen jälkeen osoittautuneet hyödyllisiksi käytännössäkin, siis opetustilanteen ulkopuolella?

35.  Sallittinko virhesuorituksia ja hyödynnettiinkö niistä kertynyttä havaintoainneistoa ja elämyksiä  opetuksessa rakentavasti?

36.  Sallittiinko ja ohjattiinko sinua itseäsi kantamaan vastuu omasta oppimisestasi?

37.  Saitko kiitosta ja arvostusta, kun olit ponnistellut poikkeuksellisesti oppiaksesi opetettavan asian, riippumatta siitä oliko tulos sinänsä malliksi kelpaava tai sellaiseksi tarkoitettukaan?

38.  Menetkö näihin koulutustilanteisiin  innostuneena ja odottaen oppimiselämyksiä ja todellisia niistä koituvia valmiuksia työhösi?

39.  Tuntuiko sinusta tässä opinoikokonaisuudessa, että sen toteutus ja suunnitelmat ovat sinun menestyksellistä ammatillista elämäsi eikä vain tutkitotodistuspaperia varten?

40.  Tunnistitko tästäkin opintokerrasta selkeitä positiivisia vaikutuksia sekä ammatti-identiteettiisi, että koko elämänasenteeseesi?

Käytettyäni ja analysoituani vuosikymmeniä edellä havainnollistamaani  kyselylomaketta ja sen vastauksia, tulin tulokseen, että ainakin seuraavat toimenpiteet on opettajan poikkeuksetta tehtävä jokaiseen oppimistapahtumaan valmistautuessaan. En siis tarkoita massoille pidetyttyjä vastuuttomia, innostavia, viihteellisiä tai tylsiä luentotilaisuuksia, vaan vastuun ottamista omien oppilaittensa tulevaisuuden eväistä. 

               Vastuullisena ammattitaidon kouluttajana sinun on suunniteltava ja toteutettava kykyjesi ja voimiesi mukaan jokainen opetuspäiväsi, jokainen antamasi harjoitustehtävä, jokainen oppilaasi kohtaaminen, jakainen arviointisi ja kokeesi siten että oppija:

1.      haastetaan selkeästi ylittämään entinen rajansa ja osaamisensa jollain alueella

2.      saa kokea siihen pyrkiessään tuskaa, iloa, kiitosta, luottamusta, kunnioitusta

3.      pystyy liittämään sen tuottaman kokemuksen elämäänsä, yhteiskuntaan, jonkun todelliseen tarpeeseen, jonkun asian kehittämiseen inhimillisesti ja eettisesti paremmaksi

4.      oppii realistisesti vaatimaan ja tavoittelemaan itse jo ammatillisessa koulutuksessaan työelämän tasoista suoritustaitoa,  työelämässä arvostettavaa asennetta,  työelämässä noudatettavan arviointitavan kestämistä,  työelämän selvänottotaitoa, työelämän valmiutta perustella tekemiään päätöksiä ja valintoja

5.      saa tekemiensä suoritusten käsittelyssä aina mallikelpoisen luotettavan esimerkin siihen liittyvien henkilöiden toiminnasta, tuloksellisesta ja tavoitteellisesta työnteosta, rahan merkityksestä suorituksille,  ammatillisista ja eeettisistä laatuvaatimuksista, omien voimiensa rajoilla tapahtuvasta ponnistelusta, tarkoituksenmukaisesta tehtävien annosta, suunnitelmallisesta ajankäytöstä, lopputulokseen vaikuttavien eri osapuolten vastuista

6.      tulee tuloksen tarkistuksen yhteydessä  kuunnelluksi, myötäeletyksi, myötäkasvetuksi, tunteneeksi laajan kirjon kaikenlaisia tunteita

7.      tulee tarvittaessa, jos on syytä, myös rangaistuksi, kipeästi mutta oikeudenmukaisesti

8.      saa tehtävänsä suoritettuaan rauhoittua, selkiytyä lisää, oppia lisää kiitollisuudesta vaikeuksien yhteydessä, oppia ottamaan aikaa itsensä hoitamiseen syyllistymättä, oppia lisää nöyryyttä, oppia lisää iloitsemisesta vähästäkin kehityksestään

9.      on oikeutettu kokemaan syyllistymättä jokaisen tehtävänsä erilaisena kuin opettaja on sen ajatellut

10.   saa opettajassaan realistisen ja todellisen elämän esimerkin siitä mitä edellä mainittujen asioiden sisäistäminen ja niihin pyrkiminen tarkoittaa jokapäiväisessä työssään ja elämässään niihin pyrkivälle.

MIKÄÄN YLLÄ ESITETTY EI SAA VÄHENTÄÄ MISSÄÄN OLOSUHTEISSA OPETTAJAN RAKKAUTTA TYÖHÖNSÄ JA VASTUULLAAN OLEVIIN OPPILAISIINSA!

MJK

____________________________________________________

Halusinko, haluaisinko vai haluanko?

Joulurauhoitus tarjosi aikaa ajatteluun. Hiljaisina välipäivien öinä ja vasta parin kahdentoista tunnin yöunen jälkeen. Ne mahdollistivat hetkellisen siirtymän ainaisesta suorittamisestani kaipaamiini pohdiskeluihin. Mikään ei ole enää samoin kuin vuosi sitten. Pohdin, mitä halusin siihen asti ja haluanko sitä edelleen. Olen sanonut usein kanssaeläjien haaaveita kuunnellessani, että "haluaminen on ihan ilmaista".  Se on myös sekä terveellistä, kuten niiden noudattaminenkin, kunhan pysyy realiteeteissa resurssiensa ja ympäristönsä suhteen.

Tämä kulunut, minulle hyvin surullinen, väsyttävä ja masentava vuosi päättyi vanhan kotini myyntiin alle puoleen hintaan siitä, mitä usea "ammattitaitoinen" välittäjä ehdotti sen pyyntihinnaksi vuosi sitten. Valinnanvaraa ei ollut ainoan tosiostajan löydyttyä. Faktisesti toimintaresurssini ovat nyt murto-osa aikaisemmista, paitsi kulujen puolesta. Niitä rasittaa, ainakin toistaiseksi, muiden vielä myynnissä olevien tila- ja välineresurssieni ylläpito.  Se jatkuu sellaista ostajaa odotellessa, joka tarjoaisi niistä edes jotakin tolkullista. Ehkä tarjoankin, vaikkakin halvalla, ostettaviksi resursseja, joita ei kukaan enää halua.

Netin myyntipalstoilla on ollut ja on nytkin kymmenittäin myynti-ilmoituksiani. Roskalava ryhmän kokeiluni oli ajan haaskuuta ja pahan mielen keräilyä sinne juurtuneiden moraalittomien toimintatapojen vuoksi. "Kaikki mulle heti nyt"  ja ilman omaa työpanosta tai vastuuta, näyttää olevan vallitsevin asennemaailma sekä kvartaalitalouden, että yksilöiden tarve- ja haluhierarkiassa. Sen tiedän, ettei se tule koskaan olemaan oma tavoitteeni.

"Jos ihminen ei saa mitä haluaa, on opeteltava haluamaan, mitä voi saada", sanoo vanha sananparsi.  Onneksi pidän oppimisesta. Nyt siihen on yksi tilaisuus lisää ja syykin. On vain ensin päätettävä, mitä oikeasti haluan. Analysoitava, mitä tähän asti halusin, mitä haluaisin jatkossa ja mitä voin realistisesti päättää nyt vielä haluta. Eräs ystäväni määritteli elämän olevan "vaativa kompromissi sen suhteen, mitä muut haluaa ja mitä itse haluaa".  Sitä yhtälöä en halua nähdä yksilöllisen halujanan kahtena ääripäänä, vaan uskon edelleen niiden voivan olla parhaimmillaan juuri samanaikaisia rinnakkaisia tapahtumia. Tavoittelemisen arvoisia.

Olen epäilemättä saanut elää onnellisen ja  fyysisiin edellytyksiini nähden varsin pitkän elämän. Olen saanut tehdä vuosikymmeniä elämäntyötäni muodossa, jonka itse valitsin ja halusin.  Sillä hinnalla, jonka olen siitä iloisesti maksanut ja myös osani saanut.  Siis mahdollisuudesta toimia koko sydämelläni katalysaattorina asiakkaitteni ja oppilaitteni unelmien tavoittelussa. Se oli toisinaan raskasta, erityisesti fyysisesti, mutten koskaan tuntenut, että olen väärä ihminen väärässä paikassa. Luonnollisesti hetkellisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Oma haluni ja sen toteutus muidenkin iloksi, on siis ollut pääsääntöisesti riittävässä harmoniassa. Minusta on ainakin tuntunut siltä.  Vaikeinakin hetkinä. Ehkä juuri silloin olen ollut varmimmillani valinnoistani ja haluistani isoissa asioissa. Olen saanut valita antamisen iloa itsekkäillä syillä, jos niin haluaa asian nähdä ja jäsentää.

Minulle tuputettu käsitys tyynestä ja kunniallisesta vanhuudesta on sisältänyt halun ja terveyden  hallitun alasajon  eläkkelle jäämisen jälkeen. Fysiikkani on adaptoinut kyseisen prosessin liiankin täsmällisesti. Teoreettisen oikeuden tehdä lopulta asioita, joita oikeasti olen "halunnut", kunhan teen niitä vain fysiikkani ehdoilla ja rajoissa. Se ei ole tuntunut hyvältä, eikä siltä mitä haluan, ei edes sillä tekosyyllä, etten muuhun nyt kykene. Levottomien jalkojen lisäksi minulla lienee levoton mieli. Se ei millään halua vieläkään antaa keholleni sen odottamaa himmailua. Mieleni lähettää sille 24/7 ehdotuksia asioiksi, jotka vielä olisi mahdutettava käytettävissäni oleviin rajallisiin tunteihin. Pääni askartelee  edelleen kaiken aikaa useiden toiminnallisten kysymysten ratkaisemiseksi. Jotka vielä aion toteuttaa.

Uusi pieni kotini tulee tarvitsemaan vielä rajattomasti työtuntejani sen muokkaamiseksi itseni ja läheisteni toiveiden mukaiseen visuaaliseen ja toiminnalliseen muotoon.  Samoin aikaisemmin käyttämieni resurssien fyysinen myyntikunnostus, siihen liittyvä aika ja juridiikka, sekä muut välttämättömät toiminnot uuden tilanteen normalisoimiseksi.  Vaikka ymmärränkin tämän välivaiheen välttämättömyyden, se tuntuu lamaannuttavalta elämän pääasiallisena sisältönä. Ehkä siksi, että  siitä puuttuu syvällinen henkilökohtainen haluni ja intohimoni saada aikaan jotain merkityksellistä muillekin kuin perusperheelleni.  Elämäni vakiintuneet arvot ja tavoitteet eivät helposti, jos lainkaan, taivu vain pienen omakotitontin mittakaavaan. Halu siihen ei synny käskystä, eikä puuttuvista voimista muuhun ponnisteluun. Halun ja toteutettavan ajankäytön suhde on selkeästi poissa tasapainosta. Se heijastuu nyt kaikkeen jatkuvana stressinä, unettomuutena ja väsymyksenä. Vuodenvaihteen pyhät menivät ympärivuorokautisessa edellisen kotini tyhjennysruljanssissa.  Asunto-osan luovutus oli eilen. Autotallin vuoro on vasta heti sen tyhjennyttyä. Pohdinnat jäivät toistaiseksi puoleen väliin.

Yksi asia kuitenkin selvisi joulupyhien mietiskelyissä. Omat todelliset halunsa kannattaa selvittää ja jäsentää. Mitä nuorempana, sitä enemmän on aikaa on jäljellä niiden täysipainoiseen merkitykselliseen toteuttamiseen. Vaikka terveitäkään halujaan ei luonnollisesti kaikkia saa noudatettua, niin se antaa vahvan pohjan tehdä tietoisemmin ne valinnat, joita niiden suhteen on kaikkien tehtävä.

MJK

Juhlahetki

Läppärini hörähti saapuneen sähköpostin merkiksi. Sain vahvistuksen sille, että tekeillä oleva kirjani painetaan.  Tunneryöppy yllätti minut monella tavalla. Ensin tuli ilo, helpotus ja suuri kiitollisuus kirjan kustantajaa kohtaan.  Sitten mieleni valtasi tieto nyt kasvaneesta  sisältövastuustani ja tinkimättömästä valmistumisaikataulusta.  Jatkossa koin ahdistusta voimieni riittävyydestä siihen. Hetken jopa epäuskoa. Kykenenkö vastaamaan kyllin laadukkaasti  nyt oikeutetuiksi muuttuneisiin  odotuksiin. Tähän asti teksti on ollut vain omaa jäsentelyä valitsemani elämäntehtävän suorittamiseksi kunniallisesti ja rehellisesti.

Kirjani syntytarina ei ole projekti, vaan prosessi. Puolen vuosisadan valmistautuminen ja  neljään kertaan jo kirjoittamani sisältö.  Joka kerta erilaisena. Minun on nyt kuitenkin kirjoitettava se uusiksi vielä kerran.  Siksi, että ymmärrykseni aiheesta on jälleen syventynyt, kuten jokaisen aikaisemmankin kerran väleissä.  Jokainen työstäminen kirjalliseen muotoon on tuottanut aina tarkennusta myös sisältöön.  Se on muuttunut niissä aina edellistä versiota selkeämmäksi ja jopa luettavammaksikin. 

Viimeiset viisi vuotta olen harjoitellut tavoitteellisesti kirjallisen ilmaisuni puhdistamista. Sen sivujuonteena olen saanut myös sanomani sisällöllistä kypsymistä.  Toivomani ja tavoittelemani taitotaso on silti karannut koko ajan edelläni yhä kauemmas kunkin kirjoitushetken osaamisestani. Aloitan nyt jälleen urakan, joka tänään tuntuu lähes ylivoimaisellta. Yksi täysi kierros jo sisäistämääni raakatekstiä ja loppuvuosi sen editointia yksin ja toimittajan auttamana.

Tunne on silti juhlallinen.  Asia, jonka syvällinen ymmärtäminen on ollut aikuiselämäni punainen lanka ja tinkimätön viitekehys, tulee oikeasti siirtymään pysyvään muotoon.  Sellaisten ulottuville, jotka ehkä löytävät siitä uusia virikkeitä omille pohdinnoilleen. Minulla ei ole enään mitään paineita edellyttää lukijoiden olevan kanssani samaa mieltä tai pitävän sitä ainoana totuutena.  Miksi se muuttuisi nytkään sellaiseksi, kun se on koko pitkän syntyhistoriansa ollut vain minun käsitykseni ja tavoitteeni. Minulle elettyä totta, mielestäni myös  perustellusti.

Kallisarvoisia painettuja sivuja en aio täyttää edellisten versioitteni taustatiedoilla, taulukoilla ja tutkimusraporteilla, enkä käsityksilläni omistani poikkeavien työskentelytapojen puutteista.  Sellaisia etsivä löytää niitä muista opetus- ja oppimisprosessia käsittelevistä teoksista. Tulen kykyjeni rajoissa keskittymään kertomuksiin ja johtopäätöksiin tapahtumista, jotka aiheuttivat minussa henkilökohtaista merkityksellistä oppimispohdintaa.  Sellaista, jossa löytämiäni tapoja ja keinoja kokeilin sitten oman opetus- ja oppimisfilosofiani kehittämiseen. Prosessiin, joka on edelleen kesken, yhtenä eläkeläisen altzheimerintorjuntavälineenä.  Jos kirjani toimii jatkossa myös erilaisten virikkeellisten ajatusten herättäjänä joillekin, se on ollut syntyponnistelujensa ja painoprosessinsa arvoinen. 

Velvollisuuteni kirjoittajana on nyt synnyttää uskottava tarina. Kertoa ja kuvailla haaveeni  oppimisilmapiiristä, jossa tiedon, taidon ja tunteiden välittämis- ja kokemisvalmiudet  ovat merkittävästi edellisten sukupolvien keinoja realistisemmat.  Lisäksi sisällyttää tarinaani se ilo ja kunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat mahdollistaneet minulle taloudellisesti nyt tämän etuoikeutetun tilaisuuden.  Yrityksen muuttaa lakisääteistä ankeaa oppivelvollisuutta edes vähän iloisemmaksi ja halutummaksi oppimisoikeudeksi ja -iloksi.  Jokaisen itselleen onnistuneen oppimistapahtuman kokeneelle henkilökohtaiseksi juhlaksi.

MJK

Kirkas välähdys

Jokin viikko sitten havahduin hereille unenpöpperöisenä kesken tv:n aamuohjelmassa käynnissä olevan  haastattelun. Kohteena oli Aalto yliopiston tutkijatohtori Frank Martela ja aihepiirinä ihmiselämän tarkoitus. Jokaista varmasti kiinnostava aihe. Se, jota minäkin olen vuosikymmeniä pähkäillyt suuria ja pienempiä valintojani perustellakseni. Tästä haastattelusta sain sen ymmärtämiseen yhden perustavaa laatua olevan jäsentelyn. Mielestäni kirkkaan kultajyvän.

Se on ehkä vain osatotuus, vaikka tähän asti kokemistani selkein ja täsmällisin. Kovin iloinen olen, että senkin sisältö, vaikkei ehkä tarkasti sanamuoto, saavutti korvani. Jopa ilman nykyisin käyttämiäni elekronisia vahvistimia. Lisäksi se toimi katalysaattorina monelle muullekin, minulle tyypilliselle, pohdinnalle. Ja toimii edelleen. Ehkä loppuelämäni.

En tiedä, missä iässä kukin ihminen alkaa kulkea tietoisesti sitä tietä, minkä hän on omakseen valinnut, löytänyt tai joskus vain joutunut. Oma elämäntieni on ollut kauan sen tietoisten tavoitteitten ja tekojen etsintää ja useiden lyhyiden harharetkien pirstomaakin. Ilokseni huomasin vasta nyt, että sen kantava perussävel on pysynyt mukanani jo lapsuudestani asti. Siitä nöyrä kiitos vanhemmilleni ja sisaruksilleni, kaikki jo edesmenneitä. Nyttemmin ymmärrän heidän esimerkkinsä arvon, vaikken saakaan koskaan tietää, käyttäytyivätkö he siten harkitusti vai luonnollisuuttaan.

Olen usein miettinyt selitystä meidän iäkkäämpien rauhalliseen tasapainoon, verrattuna tietään vielä etsivien kiihkeään kiirellisyyteen vaihtoehtojaan kokeillessaan. Muutosta haetaan jopa ennen kuin on edes ehtinyt kulloisenkin valintansa ja olotilansa ytimeen. Ennen tietoa kaikista sen ominaisuuksista ja niiden sopivuudesta omaan elämäänsä. Tai sisäistettyä tietoa siitä, ettei se ainakaan ollut oikea tie. Tänään minusta tuntuu siltä, että ikä ja kokemukset sekä niistä kertynyt palaute ovat ehkä merkittävin käyttökelpoinen tietopankki itselleen ja ympäristölleen oikean harmonian valintaprosessissa.
Sen oleellinen piirre on mielestäni se, että jokaisen jokainen aikaisempi kokemus, teko tai ajatus on  erinomainen tiedon jyvänen uuden ja mielekkäämmän tien valinnassa.

Olen usein havainnut ja itse kokenutkin sen ahdistuksen, joka syntyy siitä, ettei joissain tilanteessa ole tehtävissäkään muita kuin huonoja tai vielä huonompia valintoja. Silloin minua ainakin on lohduttanut tieto, että nekin tiet ovat tarpeen sen kyvykyyden hankkimiseksi, jolla osaa ja saa valita oikein tarjolla olevista hyvistä vaihtoehdoista. Liittymättä mitenkään alussa mainitsemani tohtorin näkemykseen, olen varma, että myös ongelmat, suuretkin, ovat ihmiselämän aivan keskeinen kasvun aiheuttaja ja oleellinen osatekijä korkeamman iän mahdolllistaman rauhan saavuttamisessa.

Palatakseni vielä tämän blogin virikkeenä olleeseen Martelan haastatteluun, se hänen jäsentämänsä kirkas viesti, jonka siitä kuulin, vaikken ehkä tarkasti juuri tässä sanamuodossa, oli " ihmisen elämän tarkoitus on tehdä itselleen merkityksellisiä tekoja siten, että niistä voi tulla merkityksellisiä myös muille".

MJK

Palautteesta

Vietin jälleen aikaa yhteiskunnan terveydenhoidon letku-ja piuhaspagetin jatkeena. Siksi minulla oli öisin tilaisuus häiriöttä mutustella ajatuksiani oppimisprosessista. Tämän hetkinen käsitykseni on, että se kulminoituu tasan ja tarkasti ilmiöön nimeltä palaute.

Palaute on todella pieni sana kuvaamaan sitä rajatonta ilmiöiden kirjoa, josta siinä on koko laajuudessaan kysymys. Kaikkea Hesarin kriitikkopalstan kärkevyydestä juuri syntyneen ensimmäiseen turvalliseen sylikokemukseen. Palautteiden täydellistä kirjoa en osaa edes määritellä. Sen tärkeydestä ihmisen kasvulle sain silti kuviteltua jo pienen otteen.  Nyt määrittelen sen mielessäni suunnilleen saman laajuiseksi kuin sanan viestintä. Jokseenkin kaikki ihmisen tuottamat asiat, esineet ja teot ovat viestintää jollekin tai jostakin. Ehkä kaikki ihmisen kokemat tunteet ja ajatukset, usein teotkin, ovat tulosta hänelle kertyneestä tai syntyneestä palautteesta.  Itse asiassa, mielestäni ihmisen koko elämä koostuu siitä, miten hän käsittelee mielessään ja soveltaa saamiaan ja keräämiään palautteita.

Sen takia palautteitten anto- ja vastaanottoprosessi ansaitsisi  aivan ratkaisevasti suuremman aikamäärän ja suunnittelun  kaikissa oppimis- ja kasvuprosesseissa, kuin mitä siihen käytetään.  Se on taito kuten muutkin henkiset kyvyt.  Siksi sen sisällön laatua, kuten tehoakin on opiskeltavissa ja harjoiteltavissa. Sekä antajan, että vastaanottajan asemasta ja tarpeista käsin.  Palaute, syvällisenä ja keskeisenä tunneprosessina, vaatii toimiakseen myös jatkuvaa ja usein pitkääkin inhimillistä kehittymistä sekä antajalta että vastaanottajalta. Siksi ehkä vanhempiin ihmisiin liitetään niin helposti "vanhuus ja viisaus" leimoja.  Kuten lapsiinkin "kunhan se tuosta vähän kasvaa" leimoja. Yöretkilläni, sairaalan rauhassa, kirjoitin muistiin kymmeniä sivuja uusia irtoajatuksiani tästä aihepiiristä. Nyt työstän niitä edelleen tätä oppiprosessin aihepiiriä laajempana käsittelevää kirjaani varten, jonka julkaisemiseen en vielä ole löytänyt taloudellista mahdollisuutta.

Useimmat meistä ovat omalla opintiellään havainneet  rajattoman monta tilannetta, joissa tulos on ollut tavoiteltua huonompi vain puutteellisen palautteen anto- tai vastaanottotaidon vuoksi. Puhumattakaan lukemattomista, mutta aiheettomista negatiivisista tunnekokoemuksista kaikille siinä tilanteessa läsnä olleille.  Kouluttajan työssä tämän taidon laadukas käyttö on minusta kaikkein keskeisin työväline. Valitettavasti se on myös mahdollisuus ja vaara sen soveltamistaidottomuudella aiheutettuihin ja joskus koko elämän mittaisiin taito- ja tunnevammoihin.  Jostain syystä minusta tuntuu, että juuri Suomessa tämä on aivan erityinen ongelma. Siis palautekyvyttömyys puolin ja toisin. Muita kultuureita en tosin tunne niin syvällisesti, että pystyisin asiaa vertaamaan. Yli 70 vuosikymmentä maamme koulutusjärjestelmää kaikissa mahdollisissa rooleissa kahlanneena, uskon käsitykseni sen puutteista tältä osin olevan vähintään todennäköinen.

Räikeimmin minusta nämä palautteen anto-ja vastaanottopuutteet ilmenevät, erään suurvallan päämiehen lehdistotilaisuuksien lisäksi, somen keskustelupalstoilla. Se on mielestäni hyvin surullista, kun ajattelee kyseisen median ennen näkemättömiä rakentavia mahdollisuuksia käyttäjiensä  kyvykkyyksien lisäämisessä omaan elämänhallintaansa ja ammattitaitoonsa. Pieni opinhaluinen ihminen ei ole milloinkaan ennen ollut näin valtavien palautemahdollisuuksien äärellä. Hän ei ole koskaan ennen ollut näin monihedelmäisen hyvän ja pahan tiedon puun juurella.  Siksi puuhaan someen tällä hetkellä omaan kollegaryhmääni sellaista vertaiskeskustelusomeryhmää, joka voisi myös toimia heidän työvälineenään oman ammatillisen ja inhimillisen kehityksensä rakentamisessa. 

MJK  

Ainoa, mikä ei ole muuttunut.

Tänään 1.9.2019. on kulunut tasan puoli vuosisataa myös koulutukseen tarvittaessa keskittymään pystyvän yritykseni avauspäivästä.  Sen, jonka perustin voidakseni käyttää haluamani työajan valokuvaajien ammatilliseen tukemiseen ja auttamiseen heidän itse valitsemalleen osaamistasolle. Sillä tiellä olen edelleen. En enää 24/7, mutta vaihdellen 1-18/7.

Yritykseni ajankäyttö, juridinen muoto, tilat ja toiminnan päivittäinen painopiste on muuttunut dynaamisesti kymmeniä kertoja näiden vuosien aikana.  Joskus se on ollut yhden ihmisen vinttikomero, toisinaan lähes tuhat neliötä alan oppimiselle pyhitettyä ja rakennettua  tilaa.  Joskus se on ollut vain päässäni itävä vakaumus oman valintani tärkeydestä ja toisinaan yli kymmenen hengen taloudellisen toimeentulon takaaja. Joskus, onneksi hyvin väliaikaisesti,  kukaan ei ole tarvinnut yritykseni palveluja, joskus kuulijoita ja kanssaoppijoita on ollut läsnä useita satoja.  Ammatillisen identiteetin ja sen virallisen symbolin, yhteiskunnan legitimoiman tutkintotodistuksen, on rakentamani osaamisorganisaation kautta tai tuella saanut jo useat sadat ammattivalokuvaajat.

Kulunut puoli vuosisataa on ollut valokuvaajille ammatillisesti, teknisesti, visuaalisesti ja taloudellisesti todellista muutosten myllerrystä.  Aloittaessani koulutustyöni, valtaosa ammattikuvaajien tuotteista  ja palveluista oli käsin tehtyä mustavalkoista hopeakloridi ja -bromidi todellisuutta sekä siihen liittyvää teknologiaa. Tosin myös mystifioituna pisaralla  pimiön punaista valoa. Lisättynä itse kohteeseen vaikuttavalla tavoitteellisella manipulaatiolla.  Taitava ihmistuntija, kohtuullinen sommittelija ja taiteellistieteellisesti kemiallisen jatkoprosessin hallitseva valokuvaaja oli vielä silloin sekä arvostettu, että taloudellisesti menestyvä. Silloinkin, kun hän hallitsi erinomaisesti vain osan näistä avuista.

Vaatimukset ja osaamissisällöt ovat vaihtuneet jo moneen kertaan kuten valokuvaajan identiteettikin.  Myös koko kuvantamisen teknologia on tänään täysin eri kuten ammattiin kulkeutumisen reittikin. Vielä 60 luvulla tyypillisin tie menestyvään uraan kertyi vakavasta harrastuneisuudesta ja innostuksesta, usein sopivan yhteisön, esim. kameraseuran tukemana.  Varsin usein se muodostui syntymisestä alan perheeseen tai liittymällä sellaiseen ns. reittä pitkin. Vakavaa ja luotettavaa työelämän ammattitaidon jakajaa ja sen mittaamistapaa ei silloin ollut juurikaan tarjolla, paitsi ulkomailla. Se reitti oli kuitenkin vain  hyvin harvojen ja merkittävät taloudelliset resurssit omaavien käytettävissä.

Tänään tilanne on monella tavalla täysin käänteinen. Valokuvaajan "ammattitaitoa" hyvin vaihtelevin tavoittein ja arvoin kauppaavia oppilaitoksia on maassamme  parisenkymmentä. Ammatin etäopiskelumahdollisuudet ovat tänään rajattomat niin taloudellisesti kuin sisällöllisestikin ja koko maailman laajuisina netin kautta.  Monenlaista ja hintaista tutkinto- tai menestysdiplomia on saatavilla lähes sillä, että pääsee fyysisesti olemaan läsnä  ns. tutkintotilaisuudessa tai maksaa "kilpailun" osallistujamaksun. Tiedon valtatie tuottaa koko ajan laumoittain uusia "moniosaajia" ilman mitään yhteistä tai sovittua kontrollia edes alan ainoan yhteisen ja muuttumattomana säilyneen elementin ymmärtämisestäkään. Valon. Se on hyvin surullista.

Painotin jo 60 luvulla kaikessa opetuksessani valokuva-ammattilaisen keskeistä velvoitetta kunnioittaa ammattinimikkeensä hallitsevaa määrettä, valoa. Valon kautta ja kanssa työskentelystä on nimenomaan kysymys.  Valosta kaapuna, siveltimenä tai jopa veitsenä. Sen avulla ilmaistavista muodoista ja tunteistakin.  Sen luomista realiteeteista ja mahdollistamista unelmista. Havainnollistin jatkuvasti miten tekniikka  ja kuvantamisen menetelmät  tulevat varmasti muuttumaan nopeasti ja säännöllisesti koko heidän elämänsä ajan. Siksi ainoa pysyvä työväline, jonka mestarilliseksi hallitsijaksi kannattaa opiskella ja kehittyä on valo.  Kuluneet vuosikymmenet niiden ammattilaisten uran havainnointia jotka sen ovat sisäistäneet, on osoittanut myös käytännössä, että  se on ollut aivan keskeinen menestystekijä kaikilla mittareilla.  Tietysti vain siinä tilanteessa, että asianomaiset ovat myös pitäneet huolta muuuttuvien menetelmien jatkuvasta päivittämisestä työssään.

Olen seurannut aina ja edelleen lähes päivittäin sekä kansainvälisen ammatillisen pätevöitymisen, että valokuvilla tapahtuvan kilpailemisen trendejä ja säännöstöä sekä konsultoin niistä omille kontaktiryhmilleni.  Valon hallittu osuus ja osaaminen on siellä edelleen pomminvarma ja ainoa menestyksen avain.  Muotien nopeasti muuttuessa siellä voi satunnaisesti pärjätä uudella kikalla, tekniikalla tai idealla, mutta todellinen kestomenestys perustuu aina valon ymmärtämiseen ja käyttöön. Siksi minusta on niin surullista ja turhauttavaa nähdä jatkuvasti sellaista superlatiiveilla pullistelevaa kaupallista koulutustarjontaa valokuvaajaksi aikoville, jonka näytekuvista huokuu täydellinen valottomuus, tai, mikä vielä pahempaa, täydellinen laaduton valosekamelska. Se on aivan yhtä järkyttävä ilmiö kuin olisi musiikkiopisto, jonka omista oppilaskonserteista puuttuisi täysin nuottien, rytmin, tahtilajien ja melodoioitten hallinta, ja konsertti olisi epävireessä olevien soittimien tuottamaa auditiivisen saasteen levittämistä.

Tämän valokuvallista vastinetta, "valovisuaalista saastetta" vastaan toimivilla kunnon ammattilaisilla olisi tässä edelleen sellainen loputon työmaa, jonka kyisen pellon loputon kyntäminen on ollut minun keskeisin työmaani menneen puolen vuosisadan ajan. Nykyisessä koulutusviidakossa on myös varmasti tilaa nimenomaan laadukkaaseen valonkäyttöön keskittyvälle  ja kykenevälle toimijalle.

MJK

Ps.  Salossa on auki vielä 8.9. 2019 asti Stefan Bremerin retrospektiivinen näyttely, joka osoittaa loisteliaasti ja kiistattomasti sen seikan, etteivät ammattivalokuvaus ja valokuvataide ole eri asioita silloin, kun niitä toteuttaa todellinen osaaja.  Veturitallin näyttelyn näkeminen on jokaiselle oikealle valokuvaajalle selkäytimeen asti painuva elämys. Arvostan suuresti.

sama