Valon vuo(k)si 2. Valo kuin sävel.

Vaikka olenkin musta lammas laulu- ja soittotaitoisten esivanhempieni suvussa, musiikki on ilmiönä aina kiinnostanut minua valon ohella. Omat luovat suoritukseni sen kentällä jäävät muutaman multivision ja opetustilanteiden diaohjelmien taustoihin ja samojen tilanteiden perkussiosoittimien rakentelu- ja käyttötilanteisiin.  Silti minusta on ollut aina luonnollista kokea valon ja musiikin monitasoista samankaltaisuutta. Valokuvan sukulaisuus  sävellykseen on minulle enemmän kuin ilmiselvää. Rajattomat mahdollisuudet luoda uutta ilmaisua, joko perinteisissä muodoissa pysyen, tai uutta etsien. Olemassa jo olevaa näkyvää todellisuutta muotoilemalla, tai luomalla kokonaan uusia valon ja varjon tarinoita.  Kumpaakin voi tehdä sitten joko huonolla tai hyvällä ammattitaidolla, itse tulos ei sitä eroa tunnista, kuulija tai katsoja sensijaan kyllä. Viesti tai tunnetila jää puolitiehen, ja sitä varmemmin, kuinka epäselvä se oli jo lähettäjänsä mielessä. Tai kuinka epävireisellä kalustolla sitä yritettiin toteuttaa.

Tällä hetkellä työskentelen päivittäin ammattitaitoaan päämäärätietoisesti kehittävien kollegoitteni studioitten ja taitojen trimmaamisprojektissa, siis kuin soittimen viritystä puhtaitten sävelten tuottamiseksi. Tässä tapauksessa valon. Sävelkorvan tilalla käytetään ja kehitetään valosilmää. Joillekin se on jopa luonnonlahja, vaikkakaan ei  kukkaansa puhkeava ilman ahkeruudella ja teoriatiedoilla kehittämistä.  Koen sen työskentelyn jokseenkin systemaattisesti täysin soitinvirittäjän metodina.  Soittimien korvaajina ovat luonnollisesti erityyppiset valot ja niiden kielien sijalla moninaiset heijastimet ja muut valaisinten lisälaitteet.  Kirjavaa laatua ja epäonnistuneita virityksiä niissä on varmaan yhtä paljon kuin soittimissakin. Valoissa kuten musiikissakin.  Omaan soittotekniikkaan taas liittyvät kaikki ne henkilökohtaiset perustaidot, joilla soittajan ääni- tai kuvaajan valoinstrumentteja käsitellään halutun valokerronnan luomiseksi. Siinäkin tekijöiden taitovalikoima on äärettömän heterogeeninen ja moitteettoman lopputuloksen saavuttamiseen kuluu sekä rahaa, että varsinkin työaikaa. Vähintään vuosia. Kuten musiikissakin. Mutta se on ainoa toimiva tie.

Vasta näiden perusrakenteiden kunnollisen toiminnan jälkeen tulee mukaan, musiikissa kuuluviin, kuvissa näkyviin, ne lopputuloksen laadulliset erot, joilla se varsinainen sävellys, tässä valokuva, on luotavissa persoonalliseksi, kertovaksi, tunteelliseksi, kauniiksi…  Tai vielä useammin, valitettavasti, yksinkertaisesti  toteavaksi, dokumentääriseksi, samantekeväksi, epäkiinnostavaksi. Mutta tästä viimemainitusta tuloksesta ei pääse pois ilman sekä toteutuskaluston että  työskentelytekniikan  kärsivällistä tavoitteellista viilaamista.

Olen usein pohdiskellut sitäkin yhtäläisyyttä, kuinka pätevän soittajan korvaa särkee epävireinen, epätahtinen, epämelodinen ja epäharmooninen musiikki.  Sama on jokapäiväistä todellisuutta myös valosilmälle siinä kuvallisten teosten tulvassa, joista valtaosa on nykyään valokuva- ja valaisutekniikalla tuotettuja.  Olen kuullut, että lukkarin sävelkorva suorastaan happanee ammuvainaan äänellä veisaavien mummojen akustisessa jatkuvassa vaikutuksessa ja surrut sitä, että sitä samaa tapahtuu kaiken aikaa, jopa raaempana, puhtaan valosilmän itselleen harjoittaneellekin päivittäistä laadutonta kuvavirtaa pakkokatsellessaan.  Ilman sitä visuaalista informaatiota kun tänä päivänä ei olisi maailmanmenosta edes tietoinen.

Valokuvaajan ammatissa keskeiseksi ongelmaksi olen lähivuosina havainnut erityisesti tuollaisen likaisen ja  epäharmoonisen  valovuodon ja hallitsemattoman valoroiskaisutavan ryömimisen myös päivittäisiin työtiloihin ja –tilanteisiin.  Estämään  raikkaan ja kirkaskontrastisen valokerronnan näkemistä ja tunnistamistakin.  Tasaharmaata ja usein myös puhkikontrastista kuvamaailmaa suolletaan kiireellä ja ilman paneutumismahdollisuutta sellaisessa ympäristössä ja koskaan edes huomaamatta tilanteen kieroutuneisuutta.  Siksi valosaasteettoman ja puhtaan studiotyötilan luominen sekä ylläpitäminen on silmän perushuoltoa ja ammatillisen huipputuloksen ensiarvoinen aloitusvaatimus. Aivan liian harvassa on kuitenkin niitä kuvaustiloja, joissa  tämä lähtötilanne on hallinnassa. Työmaata siis siinäkin riittää. Musiikin puolella se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että vieressä jyrisevä kivipora on sammutettava, ennen kuin kitaraa kannattaa virittää.

Kokonaan oma projektinsa elävän ja mielenkiintoisen valoilmaisun jarrujen poistamisessa onkin sitten ammattikuvaajakohtaisesti kymmenien ja joskus jopa satojen riittikuvausten tuoma kyllästyneisyys uuden etsintään. Ja harrastajille päiväperhosina elävien hetkellisten valomuotien apinoinnin unohtaminen.  Perusratkaisut, harjoitellut ja nopeat,  kun ovat kaupallisessa toiminnassa riittäviä. Ja tällä hetkellä juuri riittikuvissa myös niiden alapuolelle jäävät suoritukset.  Se kallis kamera kun riittää liian usein valollisesti sokeankin laskutusperusteeksi.  Muusikon työ on kuitenkin valokuvaajiin verrattuna jo historiallisesti niin paljon kehittyneemmällä ammatillisella tasolla, että  rahalla maksettavaa toimintaa ei pysty ylläpitämään, jos soittaa marssin keskelle valssin rytmejä, tai vetäisee virren säkeistöksi säkkijärven polkan.  Puhumattakaan erään tunnetun suomalaisen kansantaiteilijan Schubert konsertista  Wienissä, jossa ensimmäisen numeron jälkeen yleisö poistui ja vaati rahansa takaisin. Valokuvamaailmassa sellainen kuvalaadullinen limboilu onnistuu edelleen ihan empimättä. Kuvien lukutaito ja valosilmä on sen verran edelleen jäljessä maksavan yleisön odottamasta musikaalisuudesta. Eikä sitä synnykään, ellei kyllin kauan ja lukuisasti tarjota laadukasta kuvaa katsottavaksi. Edes omassa tuotannossaan.

Sekä ammattikuvauksessa, että myös valokuvataiteen genreissä esiintyvän ilmaisullisen toistotapporutiinin välttämisestä näin kerran New Orleansilaisessa jazzklubissa nokkelan ratkaisun. Siellä sai toivoa jammattavaksi mitä vain eri kappaleita 5 dollarilla, mutta ”When the Saints”  toivominen maksoi 20 dollaria. Saattaisi olla sovellettavissa  riittikuvaankin, vaikkapa siten, että valokuvaajan vapaa ja persoonallinen valollinen näkemys ja idea maksaisi neljäsosan perinteisestä vanhemmille ja isovanhemmille tarkoitetusta, vaikkakin klassisesta ja vuosikymmenien muotoilemasta toteutuksesta.  Sille tosin on aina omat markkinansa, mutta varsinkin muunlaisen valotunnelman  variaatiot pitäisivät kuvaajankin valppaana ja valaisuopintoihin orientoituneena.

Valo- ja valaisumaailman rajattoman erilaisissa ja erihenkisissä variaatioissa kun riittää niin loputonta harjoittelukenttää, ettei siitä yhden ihmiselmän aikana ehdi  saada kuin maistiaisia. 

Nyt käynnissä oleva valon vuosi antaa siihen taas motiivin vahvistusta ja runsaasti virikkeitä. Vaikkapa ottamalla kuviensa kantaviksi valoteemoiksi kulloiseenkin aiheeseen liittyvä tai sopiva musiikki.

MJK

Koulutuksen etiikasta. Osa 3.

Alkaneen 48 kouluttajavuoteni päivitystavoitteena nyt tammikuussa olen käyttänyt runsaasti aikaa alan nykytilanteen selvittämiseen tutustumalla huolellisesti eri koulutusyhteisöjen someilmiasuihin ja niiden myös verbaaliviestinnällisiin tavoitteisiin. Ja haastattelemalla kaikkia tapaamiani nykytilanteista tietäviä. Lisäksi lukenut netistä erityisesti koko visuaalisen alan sekä koulutukseen että kaikkeen ammattiosaamiseen liittyviä foorumikeskusteluja. Ja luonnollisesti voimassa olevat valokuvan ja lähialojen työelämän ammatillisten tutkintojen vaatimukset. Katson tällaisen, ajan tasalla kentän trendeistä pysymisen, olevan jokaisen kouluttajan perusvelvollisuus. Siitä huolimatta, että se saattaa synnyttää aiheellistakin henkistä ahdistusta. Törkeästi yliampuvan kaupallisen tiedotuksen ja foorumien täydellisen hölynpölyn massa kun on niin ylipursuava.  

Onnellinen se, jonka ei tarvitse työtään kunnolla tehdäkseen niitä selata. Minulle tämä, sinänsä tarpeellinen kierros, lienee tähän mennessä lähes ainoa negatiivinen kokemus nykyisessä työelämään paluussani.

Surullinen yhteenvetoni tilanteesta on: Suomessa on tänään täysin laillista ja koulutusjärjestelmämme virallisella henkisellä ja taloudellisella tuella rahastaa täysin utopistisilla haavelupauksilla lahjattomien, laiskojen ja tyhmien rahat sekä katteettomat uramahdollisuudet. Muillakin kuin valokuva-alalla, jonka kentän todellisuuden luonnollisesti tunnen lähialoja paremmin. Muutos huonompaan suuntaan on ollut parissa lähivuodessa romahdusmainen. 

Koulutusalalle kokonaisuudessaan on pesiytynyt aivan valtavasti uusia puhtaasti vain liikevoiton tavoittelemiseen keskittyneitä yhteisöjä, joiden vastuu osaamistuloksestaan ei yllä sadasosaankaan heidän omista myyntiylisanoistaan ja, uutena ilmiönä, kuvistaankaan.  Ylisanoista on ihmisillä jo hieman kokemusta auto- ja tietokone- sekä laihdutusainekauppiaitten markkinointiviestinnästä, mutta se ilmiö, että kelvotonta, vaikkakin valtion auktorisoimaa kotimaista visuaalista koulutusta kaupataan uhreille ulkomaisten kuvatoimistojen myymillä bulkkikuvilla, vaikkakin heidän itse tuottamiaan paremmilla, menee jo uuden huijausmuodon kentälle. Toinen tutumpi, mutta nyt selvästi ja voimakkaasti lisääntynyt, huijaustapa on se, että ”koulutuksia” kaupataan ”tv:stä tutuilla” nimillä, joiden osuus ostettavasta sisällöstä ei ole prosenttienkaan luokkaa, tuloksista puhumattakaan. Tai nimekkäiden ulkopuolisten adaptoitumisella oppijoiden todellisuuteen.

Mielestäni, ja hyvin perustein, pääsyy osaltaan tähän onnettomaan tilanteeseen on sama kuin TV1 sisällön laaduttomuuteen, automaattinen rahantulo ja monopoliasema. Kilpailun totaali puute siinä ja tekijöiden kehittymistarpeen minimointi. Veronmaksajien kustantamassa koulutuksessa on usealla alalla pudottu niin kauas todellisen ammattitoiminnan ytimestä, että mikä tahansa vaihtoehto, joka lupaa, useimmiten valheellisesti, muuta, kykenee murtautumaan markkinointiviestinnän keinoin tietämättömien vaihtoehdoksi. Mediaseksikkyyden lisäksi.  Ja lopputulos onkin sitten itseään kasvattava lumipallo. Mitä enemmän kelvottomia tekijöitä, sitä useammalle kyvyttömälle syntyy harha niiden joukkoon siirtymisestä isojen lihapatojen ääreen. Valokuvausammatissa lisäsyy on luonnollisesti alan tekninen taidottomuusvallankumous. Digitaalistuotannollinen kelvottomuuden hyväksyntä  ja käyttö julkaistavaksi lopputulokseksi.

Toinen, mielestäni vielä suurempi osatekijä on kouluttajien ”mukavan open syndrooma”. Kaikkia kuuluu kehua, kaikkia kuuluu rohkaista, kaikkien onnettomien räpellysten kuuluu olla hyväksyttävissä opintosuorituksena. Ainoana tarkoituksena olla itse mukavan ja innostavan maineessa ja/tai pitää huolta siitä että lahjattomat ja kelvottomatkin pysyvät peruskouluperiaatteella mukana, koska koulutusyhteisön sekä kaupalliset että veronmaksajien kustantamat tulot riippuvat tänään totaalisti siitä, montako päätä on virallisesti paikalla laskutuspäivänä. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että valmistuneet ovat sitten suoraan työkkärin asiakkaita ja aktiivisimmat heistä laadullisia ja taloudellisia markkinahäirikköjä. Ja lumipallo kasvaa….

Aivan omaa ammatillista joukkotyhmyyden tiivistystä tekeekin sitten erilaisten nettifoorumien nimettömät ”kaikkien alojen asiantuntijat”, ymmärtämättä mitään asiasta, jota esittävät vielä tyhmemmille, ainoita oikeita totuuksiaan jatkotoistettaviksi.  Törmäsin mm. hiljan yli viidekymmenen asiasta postaajan ja 6000 lukijan keskusteluun omasta 1960 luvulla antamastani  ja tarkoitukseensa hyvin toimineesta ammatillisesta etäharjoitustehtävästä. Useimmilla mielipiteensä ja sitä vastustavan kantansa jyrkästi esittäneistä ei ollut hallinnassaan edes käsitteitä, mihin tuo yhden kuvan harjoitus ammatillisesti tähtäsi. Eli jyvien erotteluun akanoista ammatillisin kriteerein. Saman tehtävän viimeisen käyttämäni evoluutioversion ja aikaisemmatkin mukaan lukien, on täysin moitteettomasti  ja tehtävän tarkoituksen sisäistäen, vaikkakin kovan ponnistelun jälkeen, suorittanut vain yksi opiskelija.  Joka on juuri tällä hetkellä lähivuosien kansainvälisissä ammattilaisten rankkaamissa koitoksissa maailmanlaajuisesti menestynein suomalainen mainoskuvaaja. Jonka urakin on vasta nousussa. Ja jonka ”luovuudesta” ei liene sitä ainoana oikeana kriteerinä palvovillakaan huomautettavaa.

Tämä luovuuskäsitteen käyttäminen täysin tilannekohtaisesti sekä kasvun ihanteena, että erilaisuuden halventajana, näyttääkin olevan edelleen ns. luovien alojen koulutuksen ”henkilökohtainen ongelma”.  Kaikesta kouluttajavastuustaan kun pääsee sen mainitsemalla tai ottamalla sen sellaiseksi subjektiiviseksi arviointikriteeriksi, jossa saa olla aina oikeassa. Täysin tuloksesta riippumatta.  Lahden MI:n entinen rehtori määritteli kerran koulutusta siten että ”jos insinööri osaa myös sorvata, se on ylimääräinen etu, mutta jos sorvari osaa suunnitella sorvattavan kappaleen, on koulutusrahat käytetty väärin”.  Itse käytän useimmiten sellaista havainnollistamista, että jos muusikon taidon tutkinto-osaamiskriteeri on musiikin laji miten tahansa soitettuna ja ilman kyseisen instrumentin hallintaa, eikä oikein ja myös nuoteista puhtaasti soittaminen  kussakin tutkinnon lajissa, voi tyhmempi sellaista luulla, tai ainakin nimittää, luovuudeksi. Enkä liene koskaan kuullut luovasta säveltäjästä, joka ei osaa soittaa. Sen pitäisi olla kuvallista todellisuutta myös visuaalisen koulutuksen tutkinnoissa. Tällä hetkellä suunta ei edes ole siihen.

Tämä asia on vielä visuaalisen koulutuksen kentällä täysin sisäistämättä.  Puhumattakaan siitä, kuinka paljon enemmän oikealle ”luovuudelle” on virikkeitä ja mahdollisuuksia niillä, jotka hallitsevat sekä oman välineensä tekniikan, että ilmaisun eri suuntautumisalat ja –keinot. Siinäkin kun olisi arvokasta uraa suunnittelevalle aivan rittävästi opetettavaa koulutusyhteisössä, sen pelkkään mutuun ja ei mitattavissa oleviin kriteereihin perustuvan luovuuden määrittelyn ja palvonnan sijaan.  Puhtaasti kuvataiteilijan uraan valmentavissa paikoissa asia on mielestäni juuri käänteinen, vaikkei sielläkään osaaminen ole aina haitaksi.

 

Sensijaan se on kaikille haitaksi, kun ammatillisen peruskoulutuksen myyntiväite on ”meillä saat olla sellainen kuin haluat”.  Tai  ”ammatillisten perusosaamisten osaamisen vaatiminen tappaa luovuuden”. Henkilökohtainen kantani jo puoli vuosisataa järkevään ammatilliseen peruskoulutukseen on se, että on oppijan täysin oma henkilökohtainen taidolliseettinen valinta, mihin hän koulutuksessa saamiaan  osaamisvalmiuksia käyttää ja koulutuksen vastuu painottuu siihen miten hän osaa käyttää sitä.  Jo sen täyttämisessä on niin riittävästi haastetta, ettei ole mitään tarvetta kaupata sitä valheellisilla muilla houkuttimilla.

MJK

Never say never 2. Valaisupajat alkoivat.

Ensimmäinen työkuukausi on takana kunnianhimoisten ammattilaiskollegojen opiskeluluotsina jälleen. Pitkiä päiviä ja tuntien puheluita. Ympärivuorokautista alan seurantaa. Unissakin. Datasiirtoa ennätysmäärin koneilleni kuvien tulvissa. Tiedon etsimistä, omaksumista ja jakamista. Jäähdyttelyvuosinani olin lähes unohtanut, kuinka kivaa tavoitteellinen ja intohimoinen ammattikuvaus onkaan. Samalla viihdyttävää, opettavaa ja tuottavaakin. Ainakin tyydytystä. Rahaa kun tästä nykyroolistani ei edes ole tarjolla. Mutta enpä vie siinä kenenkään muunkaan leipää, mitään tunkua kun tähän rooliin ei ole näköpiirissä. Vielä. Sensijaan autettavista  ja ohjattavista ei synny puutetta, eikä onneksi tuloksistakaan. Niiden kasvava virta saatiin nyt käyntiin, harjoituskerralla omien tavoitteitten tarkistamiseksi ennen maksavien asiakkaiden tiedossa olevia sellaisia keikkoja, joihin sisältyy kunkin pajaisäntänä toimivan valokuvaajan seuraava osaamisporras. Tässä kuvamaistiaisia tammikuun itselleni onnellisimmista päivistä. Ahkerat ihmiset kun ovat ikuinen ilo silmilleni.

Tällainen oli tämän kerran teami. Vielä n. 18 tunnin työn jälkeen. 

Kun ensin oli vähän kannettu kalustoa kuvauspaikalle.

Neuvoteltu toteutustavasta ja työnjaosta.

Siirrelty kalusteet uusiin paikkoihin.

Lajiteltu hyödylliset apuvalaisimet käyttäpaikkansa ja -tarkoituksensa mukaisiin ryhmiin.

Vedetty valaisun säätöön tarvittavat uudet kaapeloinnit.

Valmisteltu muotokuvaosuuden mallit käyttökuntoon.

Taustan huolellinen valaisu ja kontrastinhallinta tuotti  ensiksi kyseisen tilan edustuskuvat sen tulevaa myyntiä tukemaan aikanaan.

Sitten olikin aika hyödyntää sama työ tilassa asuvan pariskunnan juhlallisena ja myös todellisena rubiinihääkuvana, jonka tarkoitus on jäädä ikuiseksi jälkipolven perhekalleudeksi.

Samaa valopohjaa hyödynnettiin vielä uudella erilaisella somistuksella tilan käytöstä myös sen arkisemmassa työtupaolemuksessa isännän laivan pylpyrä- ja purjeverstaana. 

Se kuva nähdään aikanaan toisessa viitekehyksessä.

Sitten olikin jo aika purkaa viritykset ja pakata kamat kotimatkalle.  Maallikko ei ikinä hahmottaisi, että työ tällä huolellisuudella vaati noin viikon valmistelu- ja viimeistelyvaiheen. Nelisenkymmentä uutta väliaikaista virtajohtoasennusta tilan oman valaistuksen lisäksi, nelisenkymmentä Eurospottia, yhdeksän Dedolightia, kahdeksan Elincrome kompaktisalamaa henkilöiden ilmeen hallitsemiseksi.

Ja parisenkymmentä tuntia varsinaista koulutus/kuvaustilannetta, useamman hengen urheilusuorituksena. Tavoitteena kun oli tuottaa sellaiset asiakaskuvat, joita tilausbriefi ( löytyy SAV:n jäsensivuilta) edellytti ja jotka toivat lisää ymmärrystä ja osaamista koko osallistujajoukon ammatilliseksi taitopääomaksi.

Tämän joukon ammattilaisille se on kuitenkin jo aika luonnollista.

Hauska on huomata, että on ammatissa, jossa eläkeiän jälkeenkin riittää rajattomasti löydettävää ja työnilosta nautiskelua. Sen nykyvoimilleni fyysisen rasittavuuden korvaa kyllä moninkertainen ja ikuinen oppimisen ilo.

MJK

ps. Tämän kirjoituspäivän kruunasi juuri saapunut tieto lukuisien SAV:n kollegoitteni tuorein menestys ammattilaisten kansainvälisissä mittelöissä. Kansamme kokoon nähden edustamme jälleen suhteellisesti kovinta tasoa. Monella eri suuntautumisalalla ammattikuvauksessa. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, että kuvitus/fine art kategoriassa kymmenen kärjessä oli kolme SAVilaista. 

Ja valaisupajan tarkoitus on tuottaa juuri sitä kansainvälisesti tunnustettua ammattiosaamista edelleen. 

Aikataulutettu kehitystavoite?

Kun kuukausi sitten sitouduin parin vuoden päivittäiseen vapaaehtoistyöskentelyyn ammattivalokuvaajien arvonimiprojektissa, en osannut aavistaa, kuinka monitasoisten näkökulmien  ratkaisuihin siinä jouduin. Ensin kunkin asiakokonaisuuden selkeytys omassa päässä ja sitten tuloksen perustelu ja yhteinen toteutus myös muun ryhmän ehdoilla.  Ja heidän auttamisekseen. Kaupan päälle eri tavoitteisiin ja eri vakavuudella sitoutuneiden motivointi. 

Moni asia on jo osoittautunut aivan eri sisältöiseksi, sama pikaisesti kuultuna ja juteltuna, tai vastuullisesti pitempään pohdittuna.  Esimerkiksi jo ensimmäisellä kokoontumiskerralla esille noussut näkökulma, että ryhmässä, johon osallistumisvaatimuksena oli oma julkinen tavoitteellisesti ja ajallisesti suunniteltu ammatillinen projekti, jokaisen osallistujan ilmaisema todellinen tavoite olikin laajempialaisen ammatillisen kokonaiskehittymisen kausi.  Luonnollisesti nämä asiat eivät ole keskenään ristiriidassa, mutta  käytännön työskentely tarkasti rajattuna aikana määriteltyyn tavoitteeseen  pääsemiseksi, on niin eri tyyppistä, että vain toinen voidaan näillä käytettävissä olevilla työtunneilla kyllin laadukkaasti saavuttaa. Ja liiallinen kompromissiin pyrkiminen voi vesittää molemmat. Ainakin väliaikaisesti.

Ihannetapauksena työelämässä pidän itse tilannetta, jossa pitkäjänteisessä ammatillisessa toiminnassa jokaiseen uuteen toimeksiantoon voi ja saa liittää senhetkisen osaamisensa havaittavissa olevan ylittämisvaatimuksen ja -tavoitteen. Tämä on luonnollisesti käytännössä utopiaa useimmissa ammateissa ja tuotos-panos talouskulttuurissa. Valokuvaaja on siinä kokonaisuudessa kuitenkin juuri yksi niistä etuoikeutetuista ammateista, joissa tuo mahdollisuus on lähes poikkeuksetta ja laaja-alaisena tarjolla. Usein tosin taloudellista tulosta, ainakin väliaikaisesti, pienentäen. Mutta mielestäni jopa suurin palkkaetu elämän pitkässä juoksussa.  Ammatillinen kehittyminen mielestäni tarkoittaa kykyä ja motiivia toimia tuolla jatkuvalla taitojen ja asenteiden ylitystavoitteella yhä useammin ja yhä tietoisemmin.  Sitä kun kehitys juuri on. Siirtää jokaisessa tietoisessa teossaan kaiken osaamisensa rajaviivaa edes pisaran laajemmaksi. Niin teknisesti, kuin taiteellisesti ja myös eettisesti. Säännöllisesti, jokapäiväisesti, tietoisesti. Ja rakastaen juuri sitä mahdollisuutta.

Ajoitettu ja tarkasti suunniteltu, ulkoiselta tulokseltaan mitattavissa oleva projekti puolestaan sopii luonnollisesti tuohon kokonaiskuvaan ja pitkään tavoitteeseen äkkiä ajatellen saumattomasti. Niin se ei kuitenkaan syvällisemmällä menetelmä- ja toteutustasolla aivan ole. Siihen tasapainoiseen jatkuvaan tietoiseen kehittymiseen kun jokainen tarvitsee täysin yksilöllisen kypsymisajan, omaan kellotaajuuteensa harmoonisesti istuvan ponnistelun ja levon rytmin. Ajoitettu projektityöskentely puolestaan vaatii hyvin kurinalaista ja monelle stressaavaa, usein ylivoimaistakin ajoitettua työskentelymäärää ja –rytmiä.  Toimintaresurssien laajaa käyttöä muodossa, joka ei ole riittävästi tekijänsä kehittymisen suunnassa ja usein tasossakaan, ainakaan väliaikaisesti.  Mutta joka kehittää silti luonnollisesti muita selviytymistaitoja. Se vain on jokaisen pääteltävä itse, onko ammatillisesti näyttävä projektiponnistelu niiden haittavaikutusten arvoinen, joita se poikkeuksetta, vaikkakin vain väliaikaisesti, aiheuttaa tekijänsä elämänrytmiin.

Olen yhä useammin tullut pohtineeksi juuri tuollaisia, kaikille pakollisia, valintoja. Sen ainoan elettävissä olevan nykyhetken käyttötunteet. Ovatko ne sidotut mitattavaan ulkoiseen päämäärään, ansioon ja mahdolliseen kunniaan asiakkaiden ja kolleegoiden mittareilla. Vai onko se sama julkinen osaamistaso juuri itselle niin merkittävä sisäinen palkinto, että myös sen tavoittelussa kohdattavat ahdistukset ovat silti itselle tietoinen ja kasvattaava valinta ja hinta. Ilo sen havaitsemisesta, että aina saa ja voi valita itselleen yhä suuremman ja kiinnostavamman  uuden haasteen. Äkkiä voisi ajatella, että edellisen yleisin vaihtoehto, ottaa iisisti, ja antaa virran viedä jonnekin, kunhan ei tarvitse hikoilla ja stressata, voi katsella auringonlaskuja ja kävyn putomista puusta, olisi myös houkutteleva valinta. Se vain kun tahtoo johtaa aikanaan muihin sellaisiin ongelmiin, joita tuossa toisessa valinnassa ei kohtaa. Ja näiden vaihtoehtojen välissä on lukematon määrä variaatioita. Lopullinen mittari kun on vasta kunkin omassa päässä ja sydämessä. Niin syy kuin seurauskin.

Tähän nykyiseen omaan ammattikuvaajien arvonimiprojektiini tein oman valintani, iloni, vastuuni ja tulevat vastoinkäymiset sillä tiedolla ja kokemuksella jonka olen nyt itselleni oikeaksi pohtinut ja tutkinut.  Minulle kaikki tekeminen, kuvien, kirjaimien, laivojen, koneiden ja ihmisten parissa ilman kaiken aikaisemman osaamiseni päivittäin ylittävää tavoitetta on turhaa ja merkityksetöntä ajan kuluttamista. Vielä tällä iälläkin. Se, että se sitoutuu ajallisesti mitattavissa ja päätettävissä oleviin raskaisiinkin projektijaksoihin, on hyvä käytännön toimintatapa, minulle, puutteistaan huolimatta.  Kaikilla menetelmillä syntyy omat hintansa ja tappionsa ja ne ovat se osa elämää, johon aikaisemmat voitot ja häviöt ovat opettaneet suhtautumaan rakentavasti. Ilon ja harmonian löytäminen jokaisesta projektistaan ja lepopäivästään niin pienistä kuin suuristakin asioista on myös kyky jota saa ja voi harjoittaa koko elämänsä. Ja se on myös tarpeen.

MJK

Valon vuo(k)si.

Tämä 2015 on YK:n kansainvälinen valon vuosi.  Yritimme aikanaan Europhotin ja PPof A: n kanssa lobbata KANSAINVÄLISTÄ VALOKUVAN VUOTTA jo 1970 luvulta alkaen, mutta sen ei katsottu päättäjäpiireissä olevan kyllin merkityksellinen  tämän statuksen saamiseksi. Valitettavasti. Joten valokuvaajien olisi nyt hyödynnettävä tämä mahdollisuus niin hyvin kuin voivat. Tämä virallinen valon vuosi kun tarkoittaa nyt aivan erityisesti valoon perustuvien teknologioiden  huomioimista. Johon tietysti ammattilaatuinen valokuvaus on ihan piikkipaikalla.

Nykyisen ammattilaisten valaisupajan käytännön organisoijana olen luonnollisesti seurannut silmä tarkkana sekä kansallista, että kansainvälistä valokuvallista ja muutakin valo-osaamista.  Ja sen ohella, suureksi harmikseni, liian usein, myös sen täydellistä puuttumista. Tuotoksista, joita esitellään ja myydään ammattilaatuisina valokuvina tai valotaiteen teoksina.  Digitaalisen kuvantamistekniikan ja myös ledvalaisimien valtava kehitys on tuonut tämän ilmiön ennennäkemättömän laajaan levitykseen sekä mediassa, että  ihmisten juhlariittien dokumentoinnin ja liike-elämän tiedotustarpeen käytössä.  Jokaisesta kun on tullut, juuri tekniikan kehityksen tuloksena, käytännössä sekä kuvan tuottaja, että käyttäjä. Ja samalla yhä harvemmasta laadukkaan valokuvan ostaja.  Siitä huolimatta, että valokuvia kuvataan monin kertaisesti enemmän kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Se ei tosin tarkoita sitä, ettei todellista valo-osaamista silti arvostettaisi. Valitettavan harvoin sitä vain on tarjolla. Mielestäni edelleen aivan selkeä markkinarako laadukkaaseen valoon panostavalle.

Ilmiö on mielestäni jokseenkin sama, kuin kaiken muunkin laatukulttuurin osalta.  Kirjan tekeminen ja julkaiseminen käy kädenkäänteessä, samoin musiikkiäänitteen. Webbi pursuaa myös  liikkuvan kuvan taidollista  pohjasakkaa, lehdistö julkaisee valtaosaltaan niin valollisesti kuin kerronnallisesti lähinnä visuaaliseksi saasteeksi luokiteltavissa olevaa kuvallista tuotantoa. Ehkäpä myös sanallista, mutta kompetenssini ei riitä sen puolueettomaan arvioimiseen. Luin tosin juuri alaani koskevan paksun värillisen ja Kiinassa painetun puoliammatillisen digikuvausta käsittelevän opaskirjan, jonka oli pohjoismainen suuri kustannustalo käännättänyt  myös Suomen markkinoille.  Käännöstyö oli niin totaalisesti käsittämätöntä ja  sisältö jokseenkin täynnä pelkkiä asiavirheitä, että ainoa tuloksesta vedettävissä oleva johtopäätös oli, että kääntäjänä mainittu henkilö onkin elekroninen kääntäjärobotti. Ja  tulos liittyy siihen, ettei kehittynytkään kone pysty millään hahmottamaan kokonaiskontekstia, vaan latoo peräkkäin sanakirjan ykkösehdotuksia kulloinkin käännettävästä sanasta. Ei edes virkkeestä.

Otsikon teeman näkökulmasta surullisinta on se, että tuohon edelliseen laatuun verrattavissa olevaa valokieltä ja –ilmaisua on tarjolla valtaosassa julkaistua valokuvausta. Kaikissa medioissa ja myös yksityisten riittidokumenteissa. Hyvää siinä on tosin se, että nyt on oikeaa taitavaa ja tunteellista valo-osaamista toteuttavalla ja myyvällä ammattikuvaajalla todella tuhannen taalan sekä paikka, että haaste.  Kuten eräs kirkollisia riittejä ammatikseen kuvannut kollega totesi tyydytyksellä, että mitä useampi sukulainen siellä hässäköi pokkareineen ja kännyköineen, sitä paremmin hän saa myydyksi tekemiään ja niistä muista puhtaan valon lailla edukseen erottuvia ammattilaatuisia kuviaan.

Valon vuoden todellisena haasteena  tulisikin nyt kaikkien valoammattilaisten hyödyntää  tilaisuus kehittää suunnitelmallisesti omaakin osaamistaan todella rajusti, sellaiselle tasolle, jossa erottuminen muusta harmaanlikaisesta valosotkumassasta olisi poikkeuksetonta ja pysyvä oma minimitasovaatimus jokaiselle julkaisemalleen kuvalle. Silloin tämä YK:n kansainvälinen valon vuosi olisi  todella paikkansa lunastanut myös yksilötasolla. Ja hyöty siitä sekä itselle että omalle vaikutuspiirille kestäisi lopun elämää.

MJK

Osaamisen suhteellisuudesta.

Katsoin tänä aamuna Woody Allenista kertovan dokumentin.  Siinä hän sanoi, että hän yrittää mielummin liian vaikeaa ja epäonnistuu siinä,  kuin tekee erinomaisesti vähemmän vaikeaa. Ajattelin ensin, että siinä on hyvä ajatus kenelle tahansa. Mutta sitten jatkoin ajatuksen pohtimista hieman pitemmälle.  Huomasin, että tuossa oli erinomainen esimerkki asioiden suhteellisuudesta. Ja siitä, kuinka se havainnollistaa myös omia työskentelyvalintojani parille lähivuodelle. Oletuksella, että ne ovat olemassa. Ja muut samaan haasteeseen osallistuvat.

Olen luvannut toimia nyt pari vuotta haasteellisen ammattikuvaajaryhmän, SAV:n Valaisupajan, vapaaehtoisena ja ilmaisena kiintopisteenä sekä toimistona.  Organisoijana, motivoijana, synnyttäjänä, imettäjänä, ohjaajana, neuvottelijana, ajoittain myös kouluttajana ja kaiken aikaa vastuullisena myös vaikeista päätöksistä. Niistä, joita kukaan muu ei halua tehdä, mutta jotka ovat ryhmän tavoitteille elintärkeitä.  Keskeinen tavoite kun on jokaiselle ryhmään kuuluvalle ylittää selkeästi ja jatkuvasti oma ammatillinen suorituskykynsä ja tehdä se todistettavalla ja julkisestikin mitattavalla tavalla. Tehtävä on siis vaikea, eikä epäonnistumiseen varautuminen siinä edes ole valittavissa oleva vaihtoehto.  Sensijaan jokaisen, aluksi liian vaikean, kuvausongelman kehittäminen itselleen helpoksi, mutta tulokseltaan myös kyllin kaupalliseksi, on  edellytys kunkin henkilökohtaisen projektin etenemiselle. Ja arvokas tavoite,  jopa päämääräkin myös sellaisena.

Jatkuva kehittyminen laaja-alaisesti ammattitaidossaan on sinänsä jo hyvin vaativa suoritus ja tässä projektissa  sen  kunkin saavutetun tason vakiinnuttaminen itselleen niin helpoksi, mutta samalla hyvälaatuiseksi suoritukseksi,  että se täyttää myös kaupallisuuden vaatimukset, vasta antaa tuen seuraavalle tasolle nousuun, on juuri yhdistelmä tuota alkulauseiden valintaa.  Molemmat vaihtoehdot samassa haasteessa. Ne molemmat on tässä haluttava.  Muuten sen tekeminen ammattityön ohella ja kustantamana ei ole mahdollista.

Juuri tuo haasteiden toteuttajakohtainen suhteellisuus on  kiehtova pohdittava.  Esimerkiksi valokuvauksessa se väittämä, että tekniikka ei ole tärkeätä, vaan näkemys.  Se kun on tekniikan suvereenisti  hallitsevan alan mestarin sanomana täydellinen vastakohta sisällöltään samaa väittävälle  ja alan tutkinto-oppiarvon kyllä omaavalle, mutta jolta puuttuu silti tuo ensin mainittu, vaikka onkin akateemisen opinnäytteensä läpäissyt.   Ja joita joka alalla on selkeä koulutusvastuullisten enemmistö.  Siksi tässä on nyt toimittava viralliseen koulutusjärjestelmän ja sen mittausmenetelmien ulkopuolella. Työelämän ehdoilla ja myytävissä olevalla laadulla.

Tässä haasteessa liikutaan tuon muodollisen oppijärjestelmän vastalaidalla, kunkin on oltava oma koulutusvastuullisensa. Ja tavoitetasomäärittelijänsä. Tekijä ja arvioija.  Lahjomattomasti. Ja kehityttävä niin tekniikassa, kuin näkemyksessäkin. Säännöllisesti ja sitkeästi. Ja minun se opas, joka osaa auttaa osallistujia löytämään oman keinonsa siihen. Täysin tietoisena, että osan ryhmästä lopputulokseksi jää silti vain osa siitä kehityksestä, joka tarvittaisiin julkiseen uuteen tasonäytteeseen.  Mutta sekin on suhteellisesti paljon enemmän, kuin olisi ollut yksin yrittäminen.  Ja siihen käytettävän kahden vuoden arvoinen.  Vaikka se tapahtuukin työelämän ohessa osaamisen ruohonjuuritasolla. Tai ehkä juuri siksi.

MJK

Never say never

Never say never.  Tuo kulunut sanonta on tullut lähipäivinä toistuvasti mieleeni omia puuhiani seuraillessani. Olen taas tiellä, jonne en uskonut enää koskaan palaavani.  Mutta teen sen nyt silti täysin sydämin. Vapaasta halusta, en velvollisuudesta tai kunnianhimostakaan.  Tuo viimeinen ei ole minua kyllä ennenkään vaivannut.

Tähän, vielä uuteen, tilanteeseen johti muutama keskeinen tapahtuma.  Katsoin FEP:n tuplamasterin  Vicente  Estebanin  uusimman MQEP arvonimisarjan kehitysvammaisten osallistumisesta taidekasvatusprojektiin.  Ja huomasin, että on taas se aika, jolloin oikeaa raskasta valokuvaustaitoa arvostetaan hyvinkin korkealle, ainakin kansainvälisillä ammattilaisfoorumeilla.  Sitten tulivat tulokset Loupe Awardeista ja Suomen  ammattivalokuvaajien jäsenten laaja menestys niissä. Erityisesti ilahduin tietysti  kovin arvostamani  oululaisen valokuvaaja-digitaiteilija Onni W Kinnusen  tarkasta palkintopöydän putsauksesta. Hän osallistui 8 kuvalla, jotka kaikki palkittiin.  Lahjakkuuden ja tinkimättömän ahkeruuden johdonmukainen seuraus. Tämän selvempää todistusta  oikean taito-osaamisen paluusta en tarvinnut.  Se on suuntaus, johon luotan ja jossa voin olla edelleen kollegoilleni avuksi. Luomalla heille mahdollisuuksia  kehittää itseään siinä.

Asiaa  kärjisti vielä kuluneen loppusyksyn  varsin vastentahtoinen leikkaustoipumisaikani, jolloin minulla on ollut paljon aikaa seurata ja pohtia suomalaisen  valokuvakulttuurin  laadullista ja sisällöllistä aaltoilua ja  siihen liittyvää vähintään moniarvoista  some keskustelua.  Siitä onnellisesta  lähtökohdasta käsin, että minulla ei ole mitään tarvetta osallistua siihen, tai olla mitään mieltä sen suunnasta ja tuloksista. Mieluiten  lähinnä unohtaa ne. Niin kuvat kuin mielipiteetkin. Puhumattakaan alan ikuisista ristiriidoista. Kuten esim. amatööri-ammattilainen keinotekoisesta taloudellisesta vastakkainasettelusta.  Tai alan koulutukseen liittyvistä  urbaanilegendoistakaan.

 

Sen sijaan minua edelleen viehättää sellaisen järeän ammattitaidon kehittäminen, johon  näyttää  olevan osa ammattilaisten parhaimmistoa jo hakeutumassa.  Makuasioiden ja taidekuvakeskustelun sekalöpinän yläpuolelle.  Trimmaamaan omaa instrumenttiaan sellaiseen vireeseen, että  laatueroja  kuvatarjonnan  määrälliseen massahässäkkään  ei tarvitse, eikä ole mitään syytä edes pohtia.  Kun visuaalinen jälki ilmoittaa tyhmemmällekin sen, mistä on kysymys.  Osaamisesta, eikä  sellaisesta kuvamaailmasta, missä vallitsee  tykkäämispeukkujen enemmän kuin perusteeton lukumääräkulttuuri. Ja jossa mikä tahansa koiranoksennus on ”ihana” tai  ”luova”. Tai ainutlaatuinen ”fiilis”.  Tai jossa kuvan hinta on sen ainoa laatumittari. Tai aiheen valinta ainoa "luovuuden" kriteeri.

Huomasin haluavani olla jälleen yksi pieni katalysaattori siinä kehityksessä, joka mahdollistaisi  osalle  valokuvaajakenttää  sen tien kulkemisen, joka johtaa sekä kiistattomaan ammattiosaamiseen, että sen antamaan mielenrauhaan.  Koko ammattiuran ajaksi.

Tästä roolista ja sen mahdollisuudestakin luulin kokonaan luopuneeni tasan viisi vuotta sitten saamani sydäninfarktin ja sen jälkeisestä ohitusleikkauksesta toipumisvuoden jälkeen. Kun sitä seurasi lähes kolmen vuoden syöpätaistelu ja edelleen kesken oleva muiden leikkausten sarja, oletin  hitaan luopumisprosessin olevan  ainoa oikea lähestyminen asiaan.  Harjoittelin  toimimaan täysin eri kellotaajuudella kuin aikaisemmin ja opettelin hyväksymään fyysisen suorituskykyni uuden, mutta selkeän, rajallisuuden.  Ja sen, ettei minun tekemisilläni ole enää merkitystä rakastamani alan ja  siellä edelleen ponnistelevien ystävieni auttamiseksi. Huomasin, että aivoni adaptoivat  liian hyvin rajoitteeni ja ne alkoivat elää jo omaakin puoliksi sammutettua elämäänsä.  Siispä päätin tehdä siitä lopun ja tutkia myös täyskäännöksen vaikutuksen tilanteeseen.  Nyt jatketaankin näin. Täydellä vauhdilla uuteen seikkailuun.

Olen valmistellut  muutaman päivän, käsileikkauksen tikkien poiston jälkeen, uutta sellaista ammatillista projektia, jonka uskon vankasti jaksavani ja siinä ylläpidon, organisoijan ja motivoijan  roolissa viihtyväni  seuraavan kahden vuoden ajan.  Kunnianhimoisten ja tavoitteellisten SAV:n ammattivalokuvaajien valaisupajaa.  Tinkimätöntä ja osallistujien omaan aikatauluun merkityn tavoiteponnistelun runkoa.  Porukkaa, jonka  lähtökohtana on  ylittää jokaisella työpajakerralla koko aikaisempi osaamisensa, sekä tuottaa itselleen ja asiakkailleen sellaisia työnäytteitä, joita kukaan ei heiltä edes osaisi  tilata. Mutta joita he haluaisivat tehdä. Sekä rahasta, että rakkaudesta omaan ilmaisuvälineeseensä.

Ryhmää, jossa kuvista ja ammattitaidosta pitää ja saa puhua suoraan. Ilman  muka-osaamisen katteetonta ja hedelmätöntä ihailua. Ryhmää, jossa luovuus on erottamaton osa ahkeruutta ja ammattitaitoa, eikä vaikeaselkoisuudella sumuttamisyritystä.  Ryhmää, jossa tavoitellaan pilviä ja pidetään silti  jalat tukevasti kiinni kalliossa sekä taidollisissa, että  taloudellisissa realiteeteissa.  Ryhmää, jonka jokainen jäsen on sitoutunut aikanaan myös julkiseen arvioon  oman ammattityönsä  tuloksesta.  Ryhmää, johon sitoutuneet saavat tilaisuuden  kohdata todellisen ammattiminänsä, kylmästi ja armottomasti, silmästä silmään, mutta myös vankkaa apua omaan kasvuunsa, jos  sen itse valitsee ja kestää.   Itseni mukaan lukien.

Minun osaltani tämä viiden vuoden talviuni on nyt ohi,  seuraavaksi katsotaan seuraako sitä todella kevät ja kesä. Mutta tätä päätöstä ei pureta.

MJK