Täydenkuun valaistus

Makasin yöllä ajatuksineni ja katselin kuun valon  hidasta rullaamista pitkin kirjahyllyn pintaa. Muutama kirja kerrallaan sinertävässä kiilassa ja sitten armollinen pimeys. Nukkuminen ei tänä yönä sujunut. Joten nousin kirjoittamaan tuntojani. Jonkinlaista yhteenvetoa kirjojeni lähdön synnyttämistä ajatuksista.  Sen parven, joka pyrähti luotani uusiin koteihinsa alle viikossa ilmestymisestään.  Eilen vein postiin viimeiset. 144 hyvästelyä yhteensä.

Ensimmäinen harjoituskirjaprojektini on nyt ohi, mutta  seurauksia saan ihmetellä kauan.  Onnellisia ja haikeitakin. On varmaan luonnollista, että kirjoittajalle on silti suuri ilo, jos hänen sanojaan halutaan myös lukea, vaikka niitä ei olisikaan tarkoitettu mitenkään laajoille massoille. Kuten ei näitäkään ollut. Niiden tavoite kirjoittaessani oli minulle mahdollisuus jäsentää omaa päätäni sellaiseen järjestykseen, joka mahdollistaa mielekkään olemassaoloni. Siksi ajaksi, joka on jäljellä. Sen pituus on sitten siunaus tai rangaistus, riippuen sen käytöstä.

Tänä yönä olen pohtinut, mitä kaikkea positiivista tämä julkaisuprosessi on tuonut lisää. Vain bloggailuun verrattuna. Jo pelkät  toista sataa omistuskirjoitusta on antanut mahdollisuuden pohtia rauhassa kunkin kohdehenkilön merkitystä omallekin kasvulleni.  Syvää kiitollisuutta kutakin kohtaan. Joidenkin kanssa tiemme ovat kohdanneet vain hetkeksi ja joidenkin kanssa rinnakkain vaeltamista on kestänyt yli puoli vuosisataa. Ei aina lähekkäin, mutta toisistaan tietoisena.

Samalla on selkiytynyt sekin tarve, kuinka paljon niitäkin lisäksi on, joille olisin halunnut kirjani myös lähettää, jos painos olisi ollut suurempi. Kuinka paljon kunkin tapaamani ihmisen kohtalo on omaan  ymmärrykseeni vaikuttanut, siitä riippumatta, olemmeko olleet asioista samaa tai eri mieltä.  Kuinka siunattu on silti ollut työelämäni ammatti, tuhansine yhteisine ja yksinäisine pohdintaöineen, vaikka työroolini sosiaalisuus ja velvoite jokaisen ammatilliseen ja inhimilliseen kohtaamiseen onkin joskus väsyttänyt ja ahdistanut juuriani myöten.  Nyt jo ymmärrän senkin tarkoituksen.

Seuraavien kirjojen kannalta tämän harjoitusprosessin vaiheet ovat olleet hyödyllistä pääomaa.  Viimeistelyn ajoituksista ja tekovaiheista on tullut kokemusta. Innostusta ja keinoja jatkaa tavoitteellistakin asiakirjoittamista on selvästi lisääntynyt.  Kumpikin  tulevista kirjaponnisteluista on saanut jo tämän parin synty- ja levitysprosessiviikon  aikana sekä täytettä, että ryhtiä rakenteeseensa.  Sanat tuntuvat nyt koko ajan yhä merkityksellisemmiltä elementeiltä, samalla vaativammilta.  Vasta nyt ymmärrän senkin merkityksen, mitä tarkoittaa ilmaisun puhdistumiselle, jos jaksaa kirjoittaa sanottavansa ensin käsin sen oivallusvaiheessa, sitten kirjoittaa sen koneella synopsis- tai keräilytasolla ja lopuksi kyllin kauan editoida ja karsia kokonaisuutta pieneen osaan alussa tärkeäksi uskomastaan.  Siihen minusta ei tässä vaiheessa ollut, mutta sain kouriintuntuvan kokemuksen sellaisen työskentelyn siunauksesta ja välttämättömyydestä.

Tärkeätä oli siltikin varmasti myös  kirjoituspelkoni väheneminen ja  oma kehittyminen sekä katsomaan että tulkitsemaan näkemäänsä verbaalisestakin kulmasta aikaisemman visuaalipainotuksen lisäksi. Uusi ja tuore ilo lukemansa syvällisempäänkin pohtimiseen tarvittaessa.  Mielestäni jokaisen tulisi omassa kasvussaan käyttää tällainenkin kasvutavoitteinen kirjoitusmahdollisuus, siitä riippumatta minkä laatuiseksi  ympäristö sen tuloksen ehkä aluksi tai lopuksi arvioi. Se kun on joka tapauksessa tekijälleen hyödyksi. Ja onnellisessa tapauksessa myös iloksi.  Siitäkin tällä hetkellä enemmän kuin kiitollisena. MJK

Luovuuden tappaminen.

En olisi koskaan uskonut, että edellisessä blogissani  julkaisemani tieto uudesta kirjastani aiheuttaa niin monenlaista ja -määrällistä palautetta, kuin mitä siitä on siunaantunut. Sain siis uuden virikkeen pohtia luovuuden käsitettä. Aihe, johon olenkin joskus luvannut paneutua. Sehän olisi useammankin messun aihe, mutta koska luovuudesta löytyy lukemattomia kirjoja kirjastot pullollaan, pysyn tässä tänään ja nyt mieleen tulevissa mietteissäni. Erityisesti lähipäivinä lukemistani kommenteista sen tappamisesta luovan alan koulutuksessa. Painottuen luonnollisista syistä valokuvan kentälle, erityisesti senkin opetukseen, mutta myös yleisenä ilmiönä.

Siispä:

Ennen kuin jonkun ilmiön tappamisesta voidaan edes puhua, tulisi sen olemus olla kyllin rajaavasti määritelty. Tässä kohdassa se onkin erityisen vaikeata, kuten niin monessa vain käsityksiin ja uskomuksiin liittyvissä muissakin ilmiössä. Siksi pitäydyn omissa käsityksissäni siitä, ilman kenenkään velvollisuutta olla niistä samaa mieltä.  Minusta:

-                               Jokaisen jokainen teko, joka sisältää tekijälleen itse pohtimansa ja siten löytämänsä uuden tavan ratkaista joku ongelma, on luova. Sillä ei ole mitään tekemistä alan tai aseman kanssa. Koulutusammatista tai tekijänsä omasta identiteetistä puhumattakaan.  Luovuutta esiintyy lukuisasti  jokapäiväisessä elämässä, eikä se siis ole mikään ”luoville ” yksilöille  syntynyt tai hankittavissa oleva taito, jonka voi kehittää tai sen olemassa olon tappaa.

-                               Luonnollisesti on olemassa olosuhteita, jotka edistävät tai vähentävät tavoitteellisen luovan prosessin syntymää, silloin kun tavoitteet on etukäteen määritelty.  Tällaisessa prosessissa  syntyy myös nollatasoa herkemmin aiheeseen liittymättömiä muitakin luovia ratkaisuja.  Minulle luovuus painottuu siis älylliseen ongelmakeskeiseen toimintaan uuden ratkaisun synnyssä.  Eli  esimerkiksi 600:s juhlanäytös, jossa sama näyttelijä tulkitsee Hamletin roolin ei oikein täytä luovuuden viittaa, vaikka se kyseiseen ammattiin usein liittyykin.  Mielestäni se esiintyy siinä kuitenkin vain oman roolin tulkinnan harjoittelu/synnytysvaiheessa. Jos silloinkaan. Useimmissa  ammateissa ja elämäntilanteissa on tunnistettavissa  vastaavia esimerkkejä. Jotka useimmiten sisältävät  sekä isompia että pienempiä luomisprosessseja koko ajan samanaikaisesti.

-                               Minusta luovuus onkin siis asenne ja tapa elää kokonaisvaltaisesti.  Pienempien tai suurempien luovuusgeneraattorien kokoaikaisena pyörittäjänä. Mitattavissa olevaa luovuutta löytynee jollain menetelmällä mitattaessa niiden hyödyntämistä parantava älykkyys. Sikäli kun sen mittausmenetelmä antaa oikeana pidettävän tuloksen. Kiistatonta lienee kuitenkin luovuuden ja älykkyyden korrelaatio.  Mielestäni tyhmyys ja luovuus ei oikein mahdu samaan yhtälöön. Tyhmyys liittyy tähän aiheeseen vain tilanteissa, joissa mitä järjettömämpiä asioita tuomitaan tai puolustellaan luovuuden miekan tai kilven avulla. Valokuvaopetus yhtenä räikeimmistä esimerkeistä.

-                               Juuri  koulutustilanteessa tuollainen tilanne onkin ehkä tyypillisimmillään. Ertyisesti ns.luovien alojen koulutuksessa.  Mutta ei varmasti ole vierasta muillakaan aloilla. Jokainen kouluttautuja kun kulkee päämääräänsä kohti nimenomaan oman luovuutensa kannattamana. ”Epäluovina” pidetyilläkin aloilla se tarkoittaa koko ajan oman tietoisuuden ja tajunnan laajenemista sekä tiedon että kokonaisvaltaisen asioiden käsittelykyvyn lisääntyessä henkilökohtaisten ja sisäistettyjen luovien ratkaisujen kautta. Matemaattis-tietellisillä aloilla häiriöitä tuossa kehityksessä ei vain ole niin helppoa ja yleistä salata ja piilottaa luovuuden nimissä tarjottavaan selitykseen, jonka oikea nimi olisi oma kyvyttömyys tai laiskuus.

-                               Minulle tuntemattomin perustein lajitelluista ja ”luoviksi” määritellyistä aloista erityisesti valokuvauksen nykyinen mediaseksikkyys ja täysin järjetön ylikoulutus verovaroin alle kaiken arvostelun olevissa  suojatyöpaikoissa maassamme, on ollut jälleen lähipäivinä mielenkiintoni kohteena juuri kirjani palautteiden uudelleen herättämänä.

-                               Olen ollut enemmän kuin tyrmistynyt siitä, miten vähän luovaa toimintaa sisältyy valokuva-alalle haluavien tavassa hankkia perustietoa usein koko loppuelämänsä määrittelevään  koulutuspaikan valintaan ja siihen pyrkimiseen.  Kukaan ei varmaankaan osta edes ammattikelpoista kameraa vähemmällä tiedonhankinnalla ja vaihtoehtojen vertailulla, vaikka niiden tekniikka vanhenee vuodessa, enintään kahdessa tällä hetkellä.  Koulutuksessa opittu kokonaisasenne sensijaan voi kantaa koko loppuelämän. Tai  kelvottomassa paikassa opittu virheasenne kaataa.

-                               Minusta sellainen hakuperuste, jossa ”meillä saat olla sellainen kuin olet” tai ”meillä opettaja ei tapa sinun luovuuttasi” pitäisi olla jo kenelle tahansa normaaliälyiselle selkeä varoitusmerkki ettei myöskään kehittymistä tapahdu.  Eikä kukaan ota vastuuta koulutettavan kehittymisestä. Vastuulliselle opettajalle kun on kunnia-asia  antaa joka kerta sellaisia  aina uusia opintosuoritustehtäviä, joita oppija ei tehtävän antohetkellä pystykään ratkaisemaan.  Ne siis tulevat edellyttämään useitakin tekijälleen uusia luovia kasvamistilanteita  silloinkin, kun eivät tuota aivan tavoitetasoista tulosta.  Onkohan median luomassa helppoheikkien lupaamassa ”pullamössösukupolvessa” enää sellaisia elämänsä kestävän ponnistelun etsijöitä, joille oman osaamisensa ja tavoitteen vaatiman tason eron  havaitseminen on enää kannustava ja ponnisteluun motivoiva tekijä.

-                               40 vuoden  ja noin 1000 ammattikoulutettavan vastuuaikanani  olen tavannut yhteensä  kaksi (2)  valokuvaajan tainta, jotka ovat uusineet uudelleenkin heille asetetun vaativan rajan alittaneen tehtävänsä, kunnes se on ylittänyt riman kiistattomasti. Kummastakin on tullutkin kirkkaasti mestareita myös heitä arvioineiden jyryjen ja asiakkaiden  rankkaamanakin.

-                               Vielä harvinaisempi esimerkki on urallani se yksi(1) ainoa oppilas, joka teki sen, mitä jokaisen kannattaisi opintohakupaikkansa suhteen tehdä ennen sinne hakemispäätöstäänkään.
Hän pyysi luvan toimia sittemmin toteuttamallaan tavalla. Hän ilmestyi eräänä päivänä kouluun, osallistui kuulijana ja tarkkailijana kaikille mahdollisille tunneille, haastatteli jokaisen mahdollisen hänelle tulevan opettajan opintosuunnitelman vedos kourassaan. Sen hän oli pyytänyt jo etukäteen ja tehnyt siihen tarvittavat kysymysmerkit. Haastatteli omaansa  edeltävän ja sitä edellisen vuosikurssin oppilaita ja vietti heidän kanssaan myös illan.  Tarkasteli tilat ja kaluston sekä kirjaston ja  tulevien opettajiensa keskeiset tiedot ja kontaktit todelliseen työelämään ammattialallansa. Poistui kun tiedontarve oli tyydytetty.  Haki opiskelijaksi ja kasvoi aikanaan ennätysnopeasti oman osaamissuuntauksensa ammatilliseksi guruksi.

Oliko tässä siis kysymys luovasta ratkaisusta vai aivan terveestä  yksinkertaisesta maalaisjärjestä, jää lukijan vastattavaksi. Minulle on selkeää, että täten, ja ehkä vain täten toimimalla kunnon ammattioppia haluava saa poistettua listaltaan ne opinahjot joihin hakeutuminen olisi hänelle vain vahingollista.  Ja aivan käsittämätöntä on myös se,  miksei kukaan muu niistä yli sadoista valokuvauksen ammatillisiin opintoihin vuosittain huijattavista tee edes tällaista yhden päivän sijoitusta katastrofia valinnassaan välttääkseen. Ehkei se ole tarpeen sellaisen paikan haussa, jossa ei ole pelkoa siitä että opetus tappaa heidän synnynnäisen ”luovuutensa”. Tarjoamalla välineitä vankkaan tietopohjaan ja työelämän asenteet.

-                               Jos tällainen luovuus on nykysukupolvelle aivan liian vaativaa, uskoisin jokaisen kuvallisen ilmaisun alalla edes toimimisedellytykset omaavankin pystyvän pyytämään kohdeoppilaitokseltaan riittävän laajan sähköisen kuvallisen näytteen. Sisältäen sieltä valmistuneiden tutkintosuorituksista visuaalisina, eikä tyytymään siihen törkeään välttelyyn, että ne muka ovat yksityisyyden suojan kätköissä. Silloin saakin itse ensimmäisen luovan testinsä, miten luikerrellaan todellisen tuloslaadun näkemiseen tai ainakin tiedon siitä, ettei kyseiseen paikkaan kannata itse sijoittaa ainoaa jo omistamaansa pääomaa, vuosia elämästään.

MJK

Kirjoittamisen kiitos ja kirous.

Ensimmäinen kirjani tuli painosta toissapäivänä. Sen tuottamisen tärkeys ja tämä aikataulu realisoitui minulle noin viikko sitten sisareni hautajaisissa. Silloin huomasin, miten vähän useimmista lähteneistä jää heidät tunteneillekin jäljelle heidän todellista olemustaan, ajatuksiaan ja tunteitaan. Ajatteleminenhan tapahtuu sanoilla, joten kirjallinen ilmaisu on sitä aidointa tekijäänsä. On se sitten sujuvanpaa tai  kömpelömpää, se on kuitenkin tekijästään totta. Eikä hävettävää missään  muodossaan. 

Se kaikki kun on tätä ihmisyyttä.

Onneksi paikallinen pikapaino pystyi venymään tähän aikatauluun  ja ISBN numeronkin sai puhelimitse.  Olin ajatellut painattaa vain muutaman kappaleen perheelleni, mutta  viralliseen numeroon sisältyy velvoite kirjan saattamisesta myös yleiseen myyntiin ja kansalliskirjastoon menee lisäksi kuusi kappaletta. Siten lopulliseksi painokseksi muodostui 150 kpl. Myynti- ja tilausmenetelmäksi valitsin sähköpostin (  matti.kaleva@elisanet.fi ),  jolloin sen kappalehinnaksi muodostui posti- ja muine lähetyskuluineen 20 €.  Kirjani luonteen huomioiden lisään myös jokaiseen kirjaan henkilökohtaisen omistuskirjoituksen tilaajalleen,  ellei hän  osoita sitä suoraan toiselle, kuten eräs tilaaja jo äidilleen.

Ensimmäinen yö julkista fb tietoa kirjasta on takana ja todella ilahduttava määrä tilauksia tullut sen aikana. Nyt vain toivon, että posti ennättäisi perille jouluksi, tämän myrskypäivän voin mainiosti leikkiä postitoimistoa kirjoja pakatessa ja terveisiä kirjoittaessa.

Tämä kirja ei ollut projekti vaan prosessi. 

Kaksi seuraavaa  työn alla olevaa sensijaan ovat projekteja jo aihepiiriltäänkin ja myös levitystavoitteeltaan.  Mutta niitä ei  tuoteta viikossa ex tempore, vaan  sisällöllistä laatua ja viestiä tavoitellen, vuosien ponnisteluilla. Työn alla ne ovatkin jo olleet kolmisen vuotta. Ja kasvattavat minua lähes päivittäin.

Tämä kirjoitusprosessi on ollut  itselleni eräs järkevimmistä eläkeaikani  teoista. Se on sekä antanut syyn ja mahdollisuuden jäsentää tietoisesti kokeneen ja vanhenevan ihmisen  maailmankuvaa, että kykyä tarkkailla ympäristönsä ilmiöitä uteliaasti ja kiinnostuneesti. Ilman pienintäkään tarvetta puuttua niihin asioihin jotka ovat muiden juttuja, mutta myös oikeuden ja ajallisen resurssin tehdä asioita, joita vasta nyt huomaa sen arvoisiksi. Nyt minun on helppo ymmärtää niin monien muistelmakirjojen  synnytystavoitteita. Itse en sellaiseen edes suunnittele ryhtyväni, vaan suuntaan tulevienkin kirjoitusteni ja tekojeni  kärjen paremman tulevaisuuden  kehittämiseen.  Silloinkin, kun se tarkoittaa myö peruutuspeiliin katsomista uudenkin reitin valinnan onnistumiseksi ja selittämiseksi.

Aloittaessani  verbaalisen ilmaisun tavoitteellisen harjoittelun kolme vuotta sitten,  ahdistus sen laadusta, toteutuksesta ja sisällöstä oli ehkä päällimmäinen tunne eräänlaisen taidollisen häpeän lisäksi. Olinhan tottunut jatkuvasti vaatimaan koulutettaviltani koko ajan heidän entisen suorituskykynsä ylittävää työskentelyä.  Nyt olin itse saman velvoitteen valinnut vapaaehtoisesti.  Blogi blogilta ahdistus väistyi yhä kauemmaksi ja ilo oikeudesta käyttää tätäkin menetelmää oman kasvunsa tukena  alkoi  havainnollistua yhä konkreettisemmin.  Myös taidollinen vajavaisuus  painui koko ajan  aina vain toisarvoisempaan asemaan. En tiedä onko se turtumista vai  kykyä erottaa asioiden tärkeyksiä omaa tapaansa ja ääntänsä etsiessään. Senkin kanssa on nyt kuitenkin rauha ja jatkan  tätäkin harjoittelua luultavasti niin kauan kuin sormet näppäimille nousevat.  Lukijansa iloksi tai ahdistukseksi, se on jokaisen oma valinta.  MJK

Kuolema on usein lottovoitto, lähtijälle.

Sisareni Eila kuoli toissapäivänä. Tasan 50 vuotta ja 5 päivää isäni jälkeen. Molemmat vuosia kestäneen toivottoman saattohoidon väsyttäminä. Toinen 7 ja toinen 3 vuotta saattoterminaalissa, josta on vain yksi vapautumistie, kuolema.  Tapahtuma sai minut jälleen pohtimaan tätä ilmiötä ja omaa suhdettani siihen. Sekä kuolemaan, että avustettuun armokuolemaan, jota noista lähdöistä kumpikaan ei ollut. Tuo heidän maallisen vaelluksensa tiedottoman vaiheen aivan ylipitkä loppusuora on yksi niistä kulttuurin tuotoksista, johon vaikuttaminen on omien keinojeni ulkopuolella. Kuten useimpien muidenkin rivikansalaisten.  Vain oman kantani siihen saan päättää. Toivon että kun minun aikani kerran tulee, sitä ei olisi enää eettisesti tai juridisesti pakko pitkittää yhtään kemiallisella elämällä luonnollisen ja ihmisarvoisen poistumani estämiseksi.

Kuolema on kulkenut kovin lähellä vierelläni aina synnytyslaitoksen liian kuristavasta napanuorasta lähtien.  Tunnen kokemusperäisesti jo vuosikymmeniä sen kivun, jonka takia ihmisten sanotaan pelkäävän kuolevansa ja myös sen josta päästäkseen toivoo sitä. Olen kohdannut viikatemiehen lähietäisyydeltä useamman kerran kuin nyt muistankaan.  Sekä fyysisen, että mentaalisen  olemukseni  remontointiretkillä.  Aina hän on minut kuitenkin lopuksi kiertänyt ja valinnut jonkun toisen  matkaansa.  Toissapäivänä  siis lähti viimeinen muu jäsen lapsuuteni perusperheestä.  Olen siitä viitekehyksestä siis seuraava. Aikanaan.

Kuluneen vuoden aikana olen lukenut kymmeniä teoksia kuolemasta, siihen valmistautumisesta ja saattohoidosta sekä erityisesti  eri kantaa edustavia näkemyksiä myös eutanaasian etiikasta. Eri kulttuurien, eri uskontojen ja erilaisten yhteiskuntien tuotoksina. Puhtaasti  biologiasta ja lääketieteellisistä alkaen aina kaunokirjallisiin tarinoihin ja mietelmiin asti.  Olen myös selvittänyt  juridiikan vaatimat velvollisuudet vainajan lopullisen tilinpäätöksen kirjaamisesta ja käyttökelpoisten osien sekä omaisuuden hyödyntämisestä. 

Tieto näistä asioista on ollut hyödyllistä, joskin toisiaan toistavia faktoja ja näkemyksiä on löytynyt kyllästymiseen asti. Kuitenkin kaiken senkin tietoisuuden voi ja saa käyttää läheistensä jatkoelämän helpottamiseen hoitamalla kykyjensä mukaisesti ajoissa  kuntoon kaikki mahdolliset henkilökohtaiseen kuolemiseensa  liittyvät  ja ennalta tehtävissä olevat valmistautumiset. Sen sijaan, että välttäisi tabuna puhumastakin tästä luontoon kuuluvasta väistämättömästä tapahtumasta.  Meidän kulttuurissammehan sen  vaaatimien järjestelyjen omaehtoinen hoitaminen on usein tulkittu jopa hoitoa vaativaksi mentaaliseksi häiriötilaksi.  Se on myös liiankin herkästi liitetty itsemurha-aikomuksiin, vaikka juuri se kuolintapa on tasan ainoa, jossa lähtevä saa ja voi valita sekä ajan että tavan.  Ja sellaisena on mielestäni omalla tavallaan arvokkain ja inhimillisin.  Kaikki muut tavathan ovat ihmisen oman valinnan ulkopuolella. Sekä usein paljon julmempia tapoja taistella väistämättömän pitkittämiseksi, vastoin lähtevän ilmaisemaakin tahtoa.

Selvitysteni perustella vakaumukseni on yhä selvemmin blogini otsikon mukainen, lähtijä pääsee helpoimmalla todella suuressa prosentissa vainajista.  Hänen ei tarvitse hoitaa juridista jälkipyykkiä, elää maailmassa josta lähteneen osuus työpanoksena, tunneilmaisuina, älyllisinä haasteina ja fyysisenä läheisyytenä puuttuu, eikä etsiä palautuskeinoja siedettävän jatkoelämäharmonian löytämiseksi. En silti väitä, että helpoimmalla pääseminen olisi mikään erityinen tavoite.  Käsitystäni elämän tavoitteista täytynee pohtia toisen kerran. Joten palaan nykyiseen käsitykseeni kuolemasta.

Mitä enemmän olen siitä kerännyt tietoa ja ymmärrystä, sitä positiivisemmaksi ja luonnollisemmaksi on suhteeni siihen kehittynyt.  Olen nykyään enemmän kuin vakuuttunut siitä, ettei kyseinen normaali luonnonilmiö ole ainakaan missään tapauksessa  se  useimmin visualisoitu mustakaapuinen äärimmäisen pelottava viikateluuranko joka  vaanii säälimättömästi saalista, vaan pidän sitä nyt enemmän pehmeänä hellänä valona, joka lähdön hetken koittaessa  kietoo lämpimään rauhoittavaan sumuun ja  vapauttavaan unohdukseen  väsyneen tai maallisessa  elämässään liiaksi vaurioituneen kulkijan.

Mielestäni, kuoleman arvokkuutta mitenkään halveksimatta, jo peruskoulussa tulisi kuoleman jokapäiväinen luonnonmukaisuus ottaa opetuksessa ja keskusteluissa positiiviseksi peruskäsitteeksi niin biologiassa kuin elämänkatsomustiedossa  ja yhteiskuntaopissakin sekä hävittää lopullisesti siihen kertynyt  mystiikan ja pelkojen painolasti. Jokaiselle ihmiselle tulisi antaa oikeus ja asiantuntija-apua siihen, että hän voi kasvattaa sitä kohtaan sellaisen asenteen, että kun se väistämättä tulee kunkin kohdalle ennemmin tai myöhemmin, sitä tervehdittäisiin ystävänä ja lopullisen vapauden tuojana. Sitähän se jokatapauksessa on silloin lähtijälle.  Lottovoitto.

MJK

Gerotranssendenssin vuosi

Sain tänään, isänpäivänä, tilaisuuden kirjoittaa ensimmäisen blogini puoleen vuoteen. Sen mahdollisti  aamuinen selkäni venäytys purjelaivani mastoissa kiipeillessä niiden talvikuntoa tavoitellessani. Talvehtimishuolto saa nyt odottaa toistaiseksi.  Kirjoittamista olen kaivannutkin jo monta kertaa kuluneena kesänä. Asiaa kun mielestäni olisi usein ollutkin, ja haasteitakin siihen myös lukijoiltani.  Kesä kului kuitenkin fyysisissä merkeissä ja vain niissä, ahkeran asialukemisen lisäksi.

Aiheita useisiin pohdintoihin siis riittäisi liikaakin tuleville vuosille asti. Jatkan nyt kuitenkin tämänhetkisen tilanteen päivityksestä. Siis tästä gerotranssendenssiin painottuneesta vuodestani.  Tuo erikoinen sana oli minullekin tuntematon vuoden alussa. Mutta tuli vastaan usein kuluneen vuoden psykofyysisiä muutoksiani tutkiessani. Sana tarkoittaa siis erityisesti korkeamman iän antamaa mahdollisuutta  sellaisiin minän  kehittymisen muutoksiin, joita nuorempana ei ole ollut mahdollisuutta kohdata. Olen kovin iloinen, että ehdin nyt niitäkin kokea. Se on tullut todelliseen tarpeeseen. Myös jatkossa.

Vuoden alussa aloitettu hyvin  ärhäkän adenokarsinoomatyyppisen syöpäni  radikaali hoitojakso on jo lähellä tämänkertaista päättymistään. Onnekseni se ehti tuottaa todella paljon sellaista ajattelua ja oppimista, jonka tulen vielä tarvitsemaan, oli jatkokehitys mikä vaihtoehto tahansa. Tämä sota ei ole lopussa, mutta ainakin tämänkertaisessa taistelussa näytän saavan selkeän erävoiton.  Sille en kuitenkaan voi mitään, että sen varjo tullee seuraamaan minua lopun elämääni. Ja syistä, jotka ainakin aavistan. Enkä voi jättää huomioimatta.

Todella kouriintuntuvasti olen ollut nyt toteamassa ihmisen psykofyysisen  kokonaisuuden yhteistä voimaa, kun kaikki fyysisesti tehtävissä olevat menetelmät yhdistetään mielen mahdollistamaan  tavoiteasenteeseen. 

Päätin keväällä, että koska keskussairaalan henkilöstö tekee kaikkensa fysiikkani pelastamiseksi, minä en voi enkä saa olla se heikompi lenkki. Joten ravintotietouden lisäämisen tuloksena jätin haikeat jäähyväiset aikaisemmille mieliruoilleni ja keskityin tiukasti kehon puolustuskyvyn ja ja kemiallisen tasapainon  kehittämiseen.  Luonnollisesti ympärivuorokautisen mielen harjoittelun lisäksi. Tulos oli yli 10 kilon painon pudotus ja jatkuvan toimintakunnon ylläpitomahdollisuus sekä kotitalon remonteissa että laivan kunnostamisessa.  Työpäivät jatkuivat  kesän ja edelleenkin varsin pitkinä, mutta rytmi ja  kellotaajuus ei luonnollisesti  vastaa ennen sydänleikkaustani vallinnutta kuntoa. Mieli on sensijaan lähes tunnistamattomaksi  muokkautunut.  Elämäni tarkoituksen ja rauhan sekä sen mielekkään jatkon löytäminen onkin jo lähes muotoutuneessa hahmossa.

Suositellut viikottaiset lepopäivät jäivät kyllä pitämättä, mutta uskon intohimoni ja tyydytykseni käsin tekemiseen ja sen tuloksiin korvanneen ainakin osan niiden puutteesta.   Kolme täysin erillistä lepoviikkoa kuitenkin sain mahdutettua vuoteen. Siis paikoissa, joista käsin oli mahdotonta ahkeroida talo- tai laivatyömaalla. Mutta  ne mahdollistivat lukemiseen keskittymisen ja ennen kokemattoman tyydytyksen siitä.  Kunnioitukseni kirjailijoita ja inhimillisen tiedon muita levittäjiä  kohtaa on kasvanut edelleen kiihtyvällä vauhdilla. Loistavaa tekstiä lukiessani ero omien sepustuksieni ja oikeiden sanavirtuoosien välillä venyy tavoittamattomaksi. Mutta heidän taidostaan nauttiminen on noussut mielessäni ennen kokemattomaan arvoon. Jopa uskomattoman viisaita ja ilmaisukykyisiä runokirjojakin olen ostanutkin tänä vuonna useita. Ja lukenutkin niitä. Halulla.

Jatkon suunnitelma on nyt selkeä. Ja rauha siihen johtaneiden päätösten suhteen. Sen symboliksi sopii vaikkapa seuraava Mitja Kortepuron loistava kuva laivaltani kesän viimeiseltä purjehdukselta.  Kuva jonka haluan pitää päivittäin näkyvissäni muistaakseni  varmasti tavoitteeni.

Minulle tämän kuvan viesti tuntuu tänään seuraavalta:   Vaikka vastassa on musta maisema kuitenkin useine kirkkaine  pisteineen, sinne mennään täysin purjein ja empimättä.

Käytännössä se tarkoittaa mm.:

Uskon edelleen aina noudattamaani keskeiseen työnteon  periaatteeseen. Jos on kyllin tärkeitä tehtäviä riittävän monta kesken, ja eri aikatauluillakin, voimat useimmiten riittävät ainakin niiden ajan.   Tähän asti ainakin se on onneksi riittänyt.  Siksipä: 

Molemmat kirjani ovat edelleen kesken, mutta tavallaan valmiita.  Suunnitelma kummankin toteutuksesta on detalji- ja yli sadan niiden tarinan aihe- ja otsikkotarkkuudella lopullinen, myös kuvitusten osalta. Ne vain täytyy vielä kirjoittaa. Ja osa kuvituksista toteuttaa  suunnitteleminani lasimaalauksina. Vuosien työ. Johon taitojakin pitäisi hankkia merkittävästi lisää.

Laivani 100 vuotisjuhlavuosi on ensi kesänä.  Siihen mennessä on uuden, tyyliin sopivan, tammijollan valmistuttava, samoin koko rikin uudet pylpyrät, yli 40 kpl,  kansilaatikoiden peruskorjaukset, kahvelien uusinta ja koko reelingin hionta, muotoilu ja loppukäsittely. Potkurin akselin ja  vannelaakerin sekä niiden tiivisteiden vaihto. Kaikkien kolmen ison meridieselin, irroitukset, kunnostukset ja  ja säädöt. Uudet purjeet ja patjojen päälliset  jos aika ja voimat sallivat. Monien kuukausien tiukka ahkerointi pienimmilläänkin. Eikä luultavasti valmistukaan, edes parissa vuodessa. Mutta aikanaan kyllä, jos aikaa riittää.

Lisäksi olisi todella tärkeätä saada loppuun tänä kesänä kesken jäänyt kotitalon maalaus ja voimien mukaan aloitettava myös anopin talo.  Myös pakun maalaus ja  uuden siirrettävän työmaakoppimodulin rakentaminen trailerilla rantaan vietäväksi aina tarvittaessa. Kukin erikseen ainakin muutaman viikon ponnistelu, mutta vain säiden mahdollistaessa.

Sekin projekti, jonka tarkoitus on fyysisesti mahdollistaa tulevan talven ponnistelut, päätettiin pari päivää sitten.  Työpajani muuttaa puolet lähemmäksi kotiamme. 24 kilometristä 12 kilometriin, Ylöjärven Yliseltä Lempäälän Sääksjärvelle ja sen tila pienenee lähes kymmenenteen osaansa.  Eli rakentelua, karsintaa ja muuttokuljetusta on tiedossa rajattomasti. Ehkä noin vuodeksi. Senkin hyvä puoli on, että ylimääräistä fyysisen kunnon ylläpitojumppaa ei tarvitse suunnitella eikä toteuttaa.

Summa summarum:  En ole vielä keksinyt, miten tähän sopisi myös bloggaus, eli aika näyttää, oliko tämä viimeinen ponnistus tällä sektorilla. Monta sellaista blogiaihetta, joiden käsittelyä myöhemmin olen luvannut ja haluaisinkin,  on vielä odottamassa.  Taitoni sanojen käsittelyssä on edelleen alkutekijöissään. Saatan silti  yrittää jatkaa tätäkin jos siltä tuntuu ja siihen on myös henkilökohtaista tarvetta ja voimia. Aion silti elää rauhassa noiden muiden projektien ajallisen priorisoinnin kanssa.

Joten toivotan tässä lukijoilleni kaikkea hyvää jatkossa, ja odotan kiinnostuneena sen muotoutumista sellaiseksi, millaisena se on kohdattava.

MJK

Lahjakas - innokas - onnekas, osa 2. kahden kerroksen väkeä.

Julkinen paneeli valokuvaajakoulutuksen järkevyydestä oli pari päivää sitten. Sain itsekin  sieltä virikkeitä ja iloakin siitä, että on aina terveellistä nähdä eri tavoitteellisia kuvia sekä kuulla alaan vihkiytyneiden mielipiteitä ja näkemyksiä todellisuudesta tällä kentällä. Kyllä valokuvamaailmaan mielipiteitä mahtuu.  Ihan sovinnossa.  Kumpa mahtuisi vielä  Suomeenkin sitä monipuolista ammatillistakin osaamista,  jota kaikki ilmoittavat hallitsevansa ja koulutuksessaan jakavansa, vaikka sitä ei koskaan löydä kuin puheista.

Kuten  alan opiskelijoiden VO:n 40 vuotisen toiminnan juhlanäyttely osoitti. Laaja ja valokuvataiteen kentällä tiukasti pysyvä kokonaisuus, ilman ainuttakaan käyttökuvaa.  Keskustelussa kyllä mainittiin, että lähtökohtaisesti valokuvaajakoulutuksen  virallinen yhteiskunnallinen tarkoitus ja tavoite on kouluttaa  korkealaatuisia  valokuvaajia  valokuvaustehtäviin. Sehän ei ainakaan tämän näyttelyn perusteella ole ollut  todellisuutta.  Taiteelliseen tasoon en ota muuta kantaa, kuin  että puolustan taiteen vapautta pysyä  teknis-viestinnällisten  vaatimustenkin ulkopuolella.  Ja työelämässä  edellytetystä osaamisesta  ei mitään viitteitä ollut nähtävissä ja keskusteltavissa tässä kokonaisuudessa.

Näyttelyn nimi ja osallistujataso oli yksi silmiinpistävä osoitus valokuvauskoulutuksen alalla vallitsevasta luokkajaosta, vain noin 10 % valokuvausta vakavissaan opiskelevista saa oikeuden edes liittyä sitä opiskelevien järjestöön. Niin selkeästi valokuvaajaksi kouluttautuminen on jaettu 2 kerroksen  väeksi. 

Tässäkin keskustelussa rajoituttiin pääasiallisesti  siihen  yläluokkaan,  jotka opiskelevat muutaman  yhteiskunnan kokonaan rahoittaman laitoksen kandidaatti- ja maisteriohjelmissa  ja joita paapotaan julkisesti  äärimmäisen lahjakkaiksi ja monipuolisesti valokuvausta  osaaviksi.  Ryhmä johon vuosittain lisätään noin 40 uutta ”onnellista”.    Ja joiden saamia valokuvaustoimeksiantoja  edes jonkun tahon maksamisssa valokuvaustehtävissä löytynee maastamme vuosittain ehkä muutama. Toivottavasti.  Ja joiden korkea taso  ja kansainvälinen noste  on keskeinen alan juhlapuheiden sisältö.  Hypetys, jonka  murusista  uskoo saavansa osansa  se vuosittain tähän verrattuna yli kymmenkertainen määrä alalle  pyrkiviä nuoria, se alemman  väki, joka useimmiten  ajautuu toinen toistaan  epämääräisemmän  valokuvaajaopetusyhteisön  ” unelmakaupustelun”  kynittäväksi.  Kuluttamaan aikaansa ja opintolainaansa  katteettomiin  jatko-opiskelu-  ja ammattitaito lupauksiin.  Joille kummallekaan ei ole mitään katetta.

Tässä mainitsemassani keskustelussa, joka oli kuulijoiden ja osallistujien iloksi jämäkästi, asiantuntevasti ja tasapuolisesti  johdettu,  kävi taas  todella selväksi tarkalle kuulijalle, että  Suomen valokuvaajakoulutukseen sisältyy vain se kuuden oppilaitoksen ”akateeminen” totuus ja tutkinnot,  mutta  muiden  oppilaitosten  tarjoamien ja alan  työelämän 3 eritasoisen tutkintojen olemassaoloakaan ei edes mainittu.  Olinkin varmasti paneelin jäsenistä ainoa, jolla on niistäkin omaa kokemuksellista ja hallinnollista tietoa, eikä niitä ollut mielestäni mitään syytä tähän mukaan väkisin ujuttaa, kun keskustelu painottui selkästi tämän  muodollis-virallisen koulutuksen järjellisyyteen.

Keskustelun teemaan liittyi se  yleinen huoli alan työpaikkojen rajallisuudesta ja  nykyisistä suuntauksista niiden miehittämiseen, sekä se, miten koulutuksen tulisi vastata muuttuneisiin tarpeisiin ja painotuksiin.   Seuraavassa niihin joitakin minun vastauksian,  ilman väitettä että ne olisivat ainoa totuus tässä asiassa.   Mutta varmasti parempia kuin nykyinen juoksuhautoihin  juurtunut asemasota ainoasta totuudesta maamme valokuvaajakoulutuksesta.  Joka ei käytännössä  sisällä muita kuin  nämä  VO:n jäsenistöön liittymisoikeudet omaavat oppilaitokset.  Ja vain ”lahjakkaat ja  monipuolisesti  valokuvaamisen hallitsevat”  tutkinto-opiskelijat.  Joiden taso paneelipaikan seinillä oli jokaisen itse havainnoitavissa ja määritettävissä. Oman käsityksensä mukaiseksi.

-                      Yhteistoimintaa  alan oppilaitosten  ja erityisesti tutkintojen sisällön ja ammatillisen porrastuksen välillä tulee synnyttää ja tiedotusta lisätä sekä niiden kesken että niihin hakeutuvien suuntaan.  Tällä hetkellähän faktinen tilanne on siinäkin esimerkiksi se, että yli 10 vuotta alan tehtävissä leipänsä tienannut ja virallisen Valokuvaajan erikoisammattitutkinnon  jo  kolmantena  peräkkäisenä alan tutkintoinaan noin kuudessa ei peräkkäisessä vuodessa työnsä ohella suorittanut, joka on osallistunut siihen mennessä  yli 20 erilaiseen alan pätevimpien ammattilaisten jyryämään viralliseen näyttötilaisuuteen  sekä tehnyt  nähin tutkintoinsa satoja  asiakaskelpoisia  kuvanäytteitä ja kymmeniä sivuja ammatilliseen toimintaansa liittyviä suunnitelmia ja selvityksiä, on joko AMK-, kandidaatti- tai maisterikoulutukseen hakiessaan tasan samassa  valintakategoriassa ja mahdollisuuksilla kuin reipas ylioppilaspoika joka ei ole eläessään tehnyt päivääkään mitään työtä tai muita opintoja, alasta puhumattakaan. Ei enempää alkupisteitä, eikä  vapautusta  päällekkäisistä läsnäolo-opintoviikoista perusasioissakaan.

                      Siksi olenkin useimmiten  joutunut noille ”akateemisille” tasoille asti osaamisensa suunnittelevia lahjakkaita jo työssään karaistuneita valokuvaajia tähän asti neuvomaan olemaan kertomatta aiemmasta osaamisestaan valintatilanteessa sanaakaan, ettei osaaminen haittaisi  tutkintoryhmään pääsyä. Kokemus tämänkin tien käyneistä on kyllä ollut se, että ammatillinen osaaminen on vaikuttanut merkittävästi  ja positiivisesti valintojentekomenuun ” taiteellisiin” suorituksiin  keskityttäessäkin.

-                      Julkinen hakutiedottaminen epämääräisiin, mutta yhteiskunnan  rahoittamiin ”opistoihin” massamedioissa, tulisi  joko mennä jonkun  laatusensuroinnin  läpi, tai varsinaisen  päärahoittajan  kouluttaa niiden henkilökuntaa erottamaan  tyhjänpäiväiset ammattitaito- tai  tutkinto-osaamiseen  harhauttavat myyntiväittämät  todellisuudesta.

-                      Käyttökuvan ja näyttökuvan  erilaisen tavoitteen ja sen osaamisen vaatimien valmiuksiena määrittäminen koulutuksessa niin selkeästi,  ettei  nykyistä tragikoomista tilannetta enää tarvitsisi koulutustilanteessa ja lopputyöesittelyissäkään kärsiä.    Tarkoitan sitä säännöllisesti kuultua selitystä, kun täydellisen osaamattomuuden, ideattomuuden  ja viestinnällisesti mitäänsanomattoman tutkintonäyteteoksen toteuttajan selityksenä tarjoillaan ”kyllä hän valokuvallisestikin  osaa, mutta hän on halunnut tehdä sen juuri näin”.  Sellaisen nimittäminen lahjakkuudeksi, taiteeksi tai luovuudeksi on mielestäni lähinnä irvokasta. Ja taas sitä kuultiin useimmissa tämänkin keskustelun puheenvuoroissa.

Tämän keskustelun  mielestäni keskeisin reaalielämän ilmaisu olikin paneelin ainoana ostajapuolen jäsenenä olleen suuren mediatalon  kuvajohtajan  vastaus siihen,  kun keskustelun puheenjohtaja  kysyi aiheellisesti, keneltä he tilaavat tarvitsemansa maksulliset kuvat johonkin produktioon.  Hän vastasi "siltä, jolla on taito toteuttaa sen sektorin kuvat  heidän mielestään parhaimmin."  

Taito on siis edelleen parempi sijoitus kuin tutkinto.   Koulutuksen tähdätessä sunnitelmallisesti siihen, on aivan sama, minkä yhteensä kuuden ( 6 )  kategorian ja muodollisesti määritellyn tutkintotason valokuvaajan tutkintoon  kukin haluaa sijoittaa.  Ja ponnistella siihen,  kuitenkin vuosia elämästään.  Siksi tarkka tiedotus ja rehellisyys sekä hakutilanteessa että itse toteutuksessa,  on tässä tilanteessa ainoa tie eteenpäin. Ja se, että eri koulutustasojen vastuulliset oppivat edes kommunikoimaan  keskenään siten, että samoilla osaamismäärittelyillä  tarkoitetaan edes auttavasti samantapaista asiaa ja osaamista.

MJK

Lahjakas - innokas - onnekas

Osallistumislupaukseni  herätti minussa paljon omakohtaista tajunnan virtaa, kun professori Merja Salo, Aalto yliopistosta, kysyi  mahdollisuuttani yhdeksi paneelikeskustelijaksi  julkiseen ja ilmaiseen tilaisuuteen valokuvakoulutuksen järjellisyydestä Purku klubissa 21.5. klo 17 -19.  Valokuvataiteen museossa.

Tiivistin nykyisen käsitykseni asiasta noihin otsikon kolmeen sanaan. Toivon että tiistaina käytävä keskustelu tuo  siihen paljonkin erilaisia näkemyksiä lisää.  Tätä nykyinen määritelmäni nyt tarkoittaa. Siis tänään, ylihuomisesta en tiedä.

Tuo otsikon kolminaisuus kaikkine osineen on minusta aivan välttämätön henkilölle, joka valmistautuu täyttämään yhteiskunnallisen ja inhimillisen tarkoituksensa ja kutsumuksensa valokuvan valtavalla kentällä, riippumatta siitä, mikä on hänen osallistumisgenrensä ja inhimillis-taloudelliset tavoitteensa.

Yllättäen lahjakkuus sinänsä on noista mielestäni ehkä vähiten  oleellinen, ainakin ylisuurina annoksina.  Se saattaa olla jopa ahdistava este alalla toimimiseen, niin ammattikuvaajana kuin valokuvataiteilijanakaan.   Luonnollisesti visuaalinen lahjakkuus on oiva ominaisuus ilmaisun sektorille suuntautuvalle, muttei  mitenkään ylivertainen useaan muuhun tarpeelliseen lahjakkuuteen verrattuna.  Sosiaalista ja  organisatoorista lahjakkuutta pitäisin tässä tilanteessa vähintään yhtä arvokkaina, samoin verbaalista lahjakkuutta jopa valokuvataiteen kentälle suuntautuvankin perusominaisuutena, vaikka taiteen  sektori  ehkä suurimmat vapaudet näiden ominaisuuksien soveltajalle tarjoaakin.

Käyttökuvan kentällä toimivalle nuo muutkin lahjakkuuden muodot ovatkin sitten sekä menestyksen, että työskentelyn mielekkyyden elinehtoja.  Käyttökuva kun on aina jonkinlaajuisen  ryhmän tulos ja useiden sosiaalisten ja taloudellisten reunaehtojen tuottama kompromissi.  Mitkä sinänsä eivät ole mitään esteitä sen visuaalisen laadun kunnianhimoiseen  etsimiseen ja tuottamiseen. Ovatpa vain lisähaasteita sellaiselle, joka ymmärtää  hyödyntää ja harjoittaa useiden lahjakkuuksiensa vaalintaa, kehittämistä ja täysipainoista käyttämistä. 

Tämä toiminnallis-lahjakkuuksinen kahtiajako näyttö- ja käyttökuvaan kun ei luonnollisesti ole  mikään terävä rajapinta, vaan yksi mielekäs työvälineilmaisu jäsentää valokuvakentän  ulottuvuuksia ja niiden  ominaispiirteitä.

Innokas on mielestäni  selkeä sana sille asennemaailmalle ja –ilmastolle jota ilman mitkään taipumukset tai osaamisetkaan  eivät puhkea kukkaan ja synnytä  elämän mittaista tyydytystä sekä henkilökohtaisena että yhteiskunnallisena  saavutuksena.  Enkä tarkoita senkään suuntautumista vain yhteen ymmärrys- ja osaamisalueeseen vaan laaja-alaisesti  kaikkeen inhimilliseen kulttuuriin ja kanssakäymiseen.  Jokainen valokuva kun sisältää tutkittavissa olevan pysyvän tiivistelmän sen synnyttäneestä kulttuuri-ilmastosta ja tekijöittensä ja myös katsojiensa kaikista elämänkokemuksista. Voiko toisinaan jopa  sekunnin tuhannesosassa syntyneelle tuotokselle  raskaampaa sisällöllis-tunteellista  tavoitetta asettaa.  Ilman tekijöittensä luista ja ytimistä huokuvaa innostusta tulos ei ole kuin varjo tavoitteestaan.  Joka on niin suuri haaste, että kukaan ei pysty elinaikanaan saavuttamaan kuin  osan sen hallinnasta. Innokkuus kannattaa siis sekä periä että hankkia  ja  harjoittaa joka hetki.  Se kun on mielestäni  ammatillisen  ja taidollisen onnen ja harmonian perusta.

No sitten se  onnekas. Miksi se on tässä kolminaisuudessa valokuvakoulutuksen suhteen.  Se on näistä ainoa johon  moni luulee olevan mahdotonta itse vaikuttaa. Mutta siihenkin voi ja tuleekin koko kapasiteetillaan vaikuttaa, jos haluaa nuo kaksi edellistä hyödyntää. 

Usea valokuva-alallekin aikova voi joutua aivan onnensa tai epäonnensa takia sellaiseen koulutusympäristöön, joka ei ole hänen suuntautumistavoitteilleen otollinen maaperä. Tai jopa sellaiseen, ettei se ole sitä mihinkään.  Suomen koulutusjärjestelmä kun on sellainen, että se mahdollistaa myös sellaiset  sekä asiantuntemattomat että ammattitaidottomatkin koulutusyhteisöt, jotka  ovat vain  rahankeräys- ja suojatyöpaikkatavoitteen  ilmentymiä  ilman mitään moraalista  tai  ammattitaidollista vastuuta  koulutettaviaan kohtaan.  Ja  surullista kyllä, aivan erityisesti juuri niillä aloilla, joiden tulokset eivät ole mitattavissa ja punnittavissa  tieteen tarkoin menetelmin.  Vaan ovat vain tunteita, sinänsä siis koulutettavan ja hänen kumppaniensa tärkeintä elämän sisältöä ja liian usein täysin epärealistisia harhaluuloja. Siis sekä ennen että jälkeen koulutustapahtuman. 

En siis missään tapuksessa väitä, ettei jokaisessa koulutusyhteisössä voisi oppia, mutta väitän kyllä,  että aivan liian monessa niiden oppisisältö  laajana ja elämänkokoisena  työvälineenä on täysin käänteistä sille, joka synnyttäisi hedelmällistä ja tyydytystä tuottavaa valokuvallista osaamista ja elämää sekä tekijälleen että yhteiskunnallemme.   Eikä valokuva ole senkään suhteen ainoa ala, jolla niin on.

Eli tähän onnekkuuteensa tulisi jokaisen  valokuvaajan elämää tavoittelevan  ottaa tukeva ja tuottava ote vaikkapa siten, että käyttää todellakin runsaasti aikaa ja vaivaa, päiviä, viikkoja ja tarvittessa kuukausiakin vain sen selvittämiseen, mistä valokuvan valtavan erilaisilla  sisällöllis-taidollisislla  suuntautumisalueilla on kysymys, sekä siihen miten ja missä koulutusyhteisössä  siihen voi saada sellaista ohjausta, joka tukee etsijän omia tavoitteita ja jonka tulokset ovat sekä julkisia että  tiedon tarvitsijan itsensä arvioitavissa ja vertailtavissa.  Ja hakeutua sitten juuri siihen koulutukseen, vaikka se tapahtuisi jopa vuosien tavoitteellisen  valmistautumisen kautta, ehkä joskus jopa useassakin jossain muussa kuin lopullisena tavoittena olevassa oppilaitoksessakin tai työpaikassa.  Myöskin se, että tavoite voi ja saa muuttua matkalla ja se että tietoreppuun kertyy paljon tietoa siitä, mitä ei ainakaan halua, on hyvin tärkeää tietoa sekin. Silloin haluamaansa osaamis- ja elämistasoon pääsyllä ei ole mitään tekemistä satunnaisen onnen kanssa vaan se onni on mielekkäästä tekemisestä ja elämisestä syntynyt  kullanarvoinen sivutuote.  Joka syntyy työstä ja ahkeruudesta ei lahjan tai sattuman kautta.

MJK