Lahjakas - innokas - onnekas, osa 2. kahden kerroksen väkeä.

Julkinen paneeli valokuvaajakoulutuksen järkevyydestä oli pari päivää sitten. Sain itsekin  sieltä virikkeitä ja iloakin siitä, että on aina terveellistä nähdä eri tavoitteellisia kuvia sekä kuulla alaan vihkiytyneiden mielipiteitä ja näkemyksiä todellisuudesta tällä kentällä. Kyllä valokuvamaailmaan mielipiteitä mahtuu.  Ihan sovinnossa.  Kumpa mahtuisi vielä  Suomeenkin sitä monipuolista ammatillistakin osaamista,  jota kaikki ilmoittavat hallitsevansa ja koulutuksessaan jakavansa, vaikka sitä ei koskaan löydä kuin puheista.

Kuten  alan opiskelijoiden VO:n 40 vuotisen toiminnan juhlanäyttely osoitti. Laaja ja valokuvataiteen kentällä tiukasti pysyvä kokonaisuus, ilman ainuttakaan käyttökuvaa.  Keskustelussa kyllä mainittiin, että lähtökohtaisesti valokuvaajakoulutuksen  virallinen yhteiskunnallinen tarkoitus ja tavoite on kouluttaa  korkealaatuisia  valokuvaajia  valokuvaustehtäviin. Sehän ei ainakaan tämän näyttelyn perusteella ole ollut  todellisuutta.  Taiteelliseen tasoon en ota muuta kantaa, kuin  että puolustan taiteen vapautta pysyä  teknis-viestinnällisten  vaatimustenkin ulkopuolella.  Ja työelämässä  edellytetystä osaamisesta  ei mitään viitteitä ollut nähtävissä ja keskusteltavissa tässä kokonaisuudessa.

Näyttelyn nimi ja osallistujataso oli yksi silmiinpistävä osoitus valokuvauskoulutuksen alalla vallitsevasta luokkajaosta, vain noin 10 % valokuvausta vakavissaan opiskelevista saa oikeuden edes liittyä sitä opiskelevien järjestöön. Niin selkeästi valokuvaajaksi kouluttautuminen on jaettu 2 kerroksen  väeksi. 

Tässäkin keskustelussa rajoituttiin pääasiallisesti  siihen  yläluokkaan,  jotka opiskelevat muutaman  yhteiskunnan kokonaan rahoittaman laitoksen kandidaatti- ja maisteriohjelmissa  ja joita paapotaan julkisesti  äärimmäisen lahjakkaiksi ja monipuolisesti valokuvausta  osaaviksi.  Ryhmä johon vuosittain lisätään noin 40 uutta ”onnellista”.    Ja joiden saamia valokuvaustoimeksiantoja  edes jonkun tahon maksamisssa valokuvaustehtävissä löytynee maastamme vuosittain ehkä muutama. Toivottavasti.  Ja joiden korkea taso  ja kansainvälinen noste  on keskeinen alan juhlapuheiden sisältö.  Hypetys, jonka  murusista  uskoo saavansa osansa  se vuosittain tähän verrattuna yli kymmenkertainen määrä alalle  pyrkiviä nuoria, se alemman  väki, joka useimmiten  ajautuu toinen toistaan  epämääräisemmän  valokuvaajaopetusyhteisön  ” unelmakaupustelun”  kynittäväksi.  Kuluttamaan aikaansa ja opintolainaansa  katteettomiin  jatko-opiskelu-  ja ammattitaito lupauksiin.  Joille kummallekaan ei ole mitään katetta.

Tässä mainitsemassani keskustelussa, joka oli kuulijoiden ja osallistujien iloksi jämäkästi, asiantuntevasti ja tasapuolisesti  johdettu,  kävi taas  todella selväksi tarkalle kuulijalle, että  Suomen valokuvaajakoulutukseen sisältyy vain se kuuden oppilaitoksen ”akateeminen” totuus ja tutkinnot,  mutta  muiden  oppilaitosten  tarjoamien ja alan  työelämän 3 eritasoisen tutkintojen olemassaoloakaan ei edes mainittu.  Olinkin varmasti paneelin jäsenistä ainoa, jolla on niistäkin omaa kokemuksellista ja hallinnollista tietoa, eikä niitä ollut mielestäni mitään syytä tähän mukaan väkisin ujuttaa, kun keskustelu painottui selkästi tämän  muodollis-virallisen koulutuksen järjellisyyteen.

Keskustelun teemaan liittyi se  yleinen huoli alan työpaikkojen rajallisuudesta ja  nykyisistä suuntauksista niiden miehittämiseen, sekä se, miten koulutuksen tulisi vastata muuttuneisiin tarpeisiin ja painotuksiin.   Seuraavassa niihin joitakin minun vastauksian,  ilman väitettä että ne olisivat ainoa totuus tässä asiassa.   Mutta varmasti parempia kuin nykyinen juoksuhautoihin  juurtunut asemasota ainoasta totuudesta maamme valokuvaajakoulutuksesta.  Joka ei käytännössä  sisällä muita kuin  nämä  VO:n jäsenistöön liittymisoikeudet omaavat oppilaitokset.  Ja vain ”lahjakkaat ja  monipuolisesti  valokuvaamisen hallitsevat”  tutkinto-opiskelijat.  Joiden taso paneelipaikan seinillä oli jokaisen itse havainnoitavissa ja määritettävissä. Oman käsityksensä mukaiseksi.

-                      Yhteistoimintaa  alan oppilaitosten  ja erityisesti tutkintojen sisällön ja ammatillisen porrastuksen välillä tulee synnyttää ja tiedotusta lisätä sekä niiden kesken että niihin hakeutuvien suuntaan.  Tällä hetkellähän faktinen tilanne on siinäkin esimerkiksi se, että yli 10 vuotta alan tehtävissä leipänsä tienannut ja virallisen Valokuvaajan erikoisammattitutkinnon  jo  kolmantena  peräkkäisenä alan tutkintoinaan noin kuudessa ei peräkkäisessä vuodessa työnsä ohella suorittanut, joka on osallistunut siihen mennessä  yli 20 erilaiseen alan pätevimpien ammattilaisten jyryämään viralliseen näyttötilaisuuteen  sekä tehnyt  nähin tutkintoinsa satoja  asiakaskelpoisia  kuvanäytteitä ja kymmeniä sivuja ammatilliseen toimintaansa liittyviä suunnitelmia ja selvityksiä, on joko AMK-, kandidaatti- tai maisterikoulutukseen hakiessaan tasan samassa  valintakategoriassa ja mahdollisuuksilla kuin reipas ylioppilaspoika joka ei ole eläessään tehnyt päivääkään mitään työtä tai muita opintoja, alasta puhumattakaan. Ei enempää alkupisteitä, eikä  vapautusta  päällekkäisistä läsnäolo-opintoviikoista perusasioissakaan.

                      Siksi olenkin useimmiten  joutunut noille ”akateemisille” tasoille asti osaamisensa suunnittelevia lahjakkaita jo työssään karaistuneita valokuvaajia tähän asti neuvomaan olemaan kertomatta aiemmasta osaamisestaan valintatilanteessa sanaakaan, ettei osaaminen haittaisi  tutkintoryhmään pääsyä. Kokemus tämänkin tien käyneistä on kyllä ollut se, että ammatillinen osaaminen on vaikuttanut merkittävästi  ja positiivisesti valintojentekomenuun ” taiteellisiin” suorituksiin  keskityttäessäkin.

-                      Julkinen hakutiedottaminen epämääräisiin, mutta yhteiskunnan  rahoittamiin ”opistoihin” massamedioissa, tulisi  joko mennä jonkun  laatusensuroinnin  läpi, tai varsinaisen  päärahoittajan  kouluttaa niiden henkilökuntaa erottamaan  tyhjänpäiväiset ammattitaito- tai  tutkinto-osaamiseen  harhauttavat myyntiväittämät  todellisuudesta.

-                      Käyttökuvan ja näyttökuvan  erilaisen tavoitteen ja sen osaamisen vaatimien valmiuksiena määrittäminen koulutuksessa niin selkeästi,  ettei  nykyistä tragikoomista tilannetta enää tarvitsisi koulutustilanteessa ja lopputyöesittelyissäkään kärsiä.    Tarkoitan sitä säännöllisesti kuultua selitystä, kun täydellisen osaamattomuuden, ideattomuuden  ja viestinnällisesti mitäänsanomattoman tutkintonäyteteoksen toteuttajan selityksenä tarjoillaan ”kyllä hän valokuvallisestikin  osaa, mutta hän on halunnut tehdä sen juuri näin”.  Sellaisen nimittäminen lahjakkuudeksi, taiteeksi tai luovuudeksi on mielestäni lähinnä irvokasta. Ja taas sitä kuultiin useimmissa tämänkin keskustelun puheenvuoroissa.

Tämän keskustelun  mielestäni keskeisin reaalielämän ilmaisu olikin paneelin ainoana ostajapuolen jäsenenä olleen suuren mediatalon  kuvajohtajan  vastaus siihen,  kun keskustelun puheenjohtaja  kysyi aiheellisesti, keneltä he tilaavat tarvitsemansa maksulliset kuvat johonkin produktioon.  Hän vastasi "siltä, jolla on taito toteuttaa sen sektorin kuvat  heidän mielestään parhaimmin."  

Taito on siis edelleen parempi sijoitus kuin tutkinto.   Koulutuksen tähdätessä sunnitelmallisesti siihen, on aivan sama, minkä yhteensä kuuden ( 6 )  kategorian ja muodollisesti määritellyn tutkintotason valokuvaajan tutkintoon  kukin haluaa sijoittaa.  Ja ponnistella siihen,  kuitenkin vuosia elämästään.  Siksi tarkka tiedotus ja rehellisyys sekä hakutilanteessa että itse toteutuksessa,  on tässä tilanteessa ainoa tie eteenpäin. Ja se, että eri koulutustasojen vastuulliset oppivat edes kommunikoimaan  keskenään siten, että samoilla osaamismäärittelyillä  tarkoitetaan edes auttavasti samantapaista asiaa ja osaamista.

MJK

Lahjakas - innokas - onnekas

Osallistumislupaukseni  herätti minussa paljon omakohtaista tajunnan virtaa, kun professori Merja Salo, Aalto yliopistosta, kysyi  mahdollisuuttani yhdeksi paneelikeskustelijaksi  julkiseen ja ilmaiseen tilaisuuteen valokuvakoulutuksen järjellisyydestä Purku klubissa 21.5. klo 17 -19.  Valokuvataiteen museossa.

Tiivistin nykyisen käsitykseni asiasta noihin otsikon kolmeen sanaan. Toivon että tiistaina käytävä keskustelu tuo  siihen paljonkin erilaisia näkemyksiä lisää.  Tätä nykyinen määritelmäni nyt tarkoittaa. Siis tänään, ylihuomisesta en tiedä.

Tuo otsikon kolminaisuus kaikkine osineen on minusta aivan välttämätön henkilölle, joka valmistautuu täyttämään yhteiskunnallisen ja inhimillisen tarkoituksensa ja kutsumuksensa valokuvan valtavalla kentällä, riippumatta siitä, mikä on hänen osallistumisgenrensä ja inhimillis-taloudelliset tavoitteensa.

Yllättäen lahjakkuus sinänsä on noista mielestäni ehkä vähiten  oleellinen, ainakin ylisuurina annoksina.  Se saattaa olla jopa ahdistava este alalla toimimiseen, niin ammattikuvaajana kuin valokuvataiteilijanakaan.   Luonnollisesti visuaalinen lahjakkuus on oiva ominaisuus ilmaisun sektorille suuntautuvalle, muttei  mitenkään ylivertainen useaan muuhun tarpeelliseen lahjakkuuteen verrattuna.  Sosiaalista ja  organisatoorista lahjakkuutta pitäisin tässä tilanteessa vähintään yhtä arvokkaina, samoin verbaalista lahjakkuutta jopa valokuvataiteen kentälle suuntautuvankin perusominaisuutena, vaikka taiteen  sektori  ehkä suurimmat vapaudet näiden ominaisuuksien soveltajalle tarjoaakin.

Käyttökuvan kentällä toimivalle nuo muutkin lahjakkuuden muodot ovatkin sitten sekä menestyksen, että työskentelyn mielekkyyden elinehtoja.  Käyttökuva kun on aina jonkinlaajuisen  ryhmän tulos ja useiden sosiaalisten ja taloudellisten reunaehtojen tuottama kompromissi.  Mitkä sinänsä eivät ole mitään esteitä sen visuaalisen laadun kunnianhimoiseen  etsimiseen ja tuottamiseen. Ovatpa vain lisähaasteita sellaiselle, joka ymmärtää  hyödyntää ja harjoittaa useiden lahjakkuuksiensa vaalintaa, kehittämistä ja täysipainoista käyttämistä. 

Tämä toiminnallis-lahjakkuuksinen kahtiajako näyttö- ja käyttökuvaan kun ei luonnollisesti ole  mikään terävä rajapinta, vaan yksi mielekäs työvälineilmaisu jäsentää valokuvakentän  ulottuvuuksia ja niiden  ominaispiirteitä.

Innokas on mielestäni  selkeä sana sille asennemaailmalle ja –ilmastolle jota ilman mitkään taipumukset tai osaamisetkaan  eivät puhkea kukkaan ja synnytä  elämän mittaista tyydytystä sekä henkilökohtaisena että yhteiskunnallisena  saavutuksena.  Enkä tarkoita senkään suuntautumista vain yhteen ymmärrys- ja osaamisalueeseen vaan laaja-alaisesti  kaikkeen inhimilliseen kulttuuriin ja kanssakäymiseen.  Jokainen valokuva kun sisältää tutkittavissa olevan pysyvän tiivistelmän sen synnyttäneestä kulttuuri-ilmastosta ja tekijöittensä ja myös katsojiensa kaikista elämänkokemuksista. Voiko toisinaan jopa  sekunnin tuhannesosassa syntyneelle tuotokselle  raskaampaa sisällöllis-tunteellista  tavoitetta asettaa.  Ilman tekijöittensä luista ja ytimistä huokuvaa innostusta tulos ei ole kuin varjo tavoitteestaan.  Joka on niin suuri haaste, että kukaan ei pysty elinaikanaan saavuttamaan kuin  osan sen hallinnasta. Innokkuus kannattaa siis sekä periä että hankkia  ja  harjoittaa joka hetki.  Se kun on mielestäni  ammatillisen  ja taidollisen onnen ja harmonian perusta.

No sitten se  onnekas. Miksi se on tässä kolminaisuudessa valokuvakoulutuksen suhteen.  Se on näistä ainoa johon  moni luulee olevan mahdotonta itse vaikuttaa. Mutta siihenkin voi ja tuleekin koko kapasiteetillaan vaikuttaa, jos haluaa nuo kaksi edellistä hyödyntää. 

Usea valokuva-alallekin aikova voi joutua aivan onnensa tai epäonnensa takia sellaiseen koulutusympäristöön, joka ei ole hänen suuntautumistavoitteilleen otollinen maaperä. Tai jopa sellaiseen, ettei se ole sitä mihinkään.  Suomen koulutusjärjestelmä kun on sellainen, että se mahdollistaa myös sellaiset  sekä asiantuntemattomat että ammattitaidottomatkin koulutusyhteisöt, jotka  ovat vain  rahankeräys- ja suojatyöpaikkatavoitteen  ilmentymiä  ilman mitään moraalista  tai  ammattitaidollista vastuuta  koulutettaviaan kohtaan.  Ja  surullista kyllä, aivan erityisesti juuri niillä aloilla, joiden tulokset eivät ole mitattavissa ja punnittavissa  tieteen tarkoin menetelmin.  Vaan ovat vain tunteita, sinänsä siis koulutettavan ja hänen kumppaniensa tärkeintä elämän sisältöä ja liian usein täysin epärealistisia harhaluuloja. Siis sekä ennen että jälkeen koulutustapahtuman. 

En siis missään tapuksessa väitä, ettei jokaisessa koulutusyhteisössä voisi oppia, mutta väitän kyllä,  että aivan liian monessa niiden oppisisältö  laajana ja elämänkokoisena  työvälineenä on täysin käänteistä sille, joka synnyttäisi hedelmällistä ja tyydytystä tuottavaa valokuvallista osaamista ja elämää sekä tekijälleen että yhteiskunnallemme.   Eikä valokuva ole senkään suhteen ainoa ala, jolla niin on.

Eli tähän onnekkuuteensa tulisi jokaisen  valokuvaajan elämää tavoittelevan  ottaa tukeva ja tuottava ote vaikkapa siten, että käyttää todellakin runsaasti aikaa ja vaivaa, päiviä, viikkoja ja tarvittessa kuukausiakin vain sen selvittämiseen, mistä valokuvan valtavan erilaisilla  sisällöllis-taidollisislla  suuntautumisalueilla on kysymys, sekä siihen miten ja missä koulutusyhteisössä  siihen voi saada sellaista ohjausta, joka tukee etsijän omia tavoitteita ja jonka tulokset ovat sekä julkisia että  tiedon tarvitsijan itsensä arvioitavissa ja vertailtavissa.  Ja hakeutua sitten juuri siihen koulutukseen, vaikka se tapahtuisi jopa vuosien tavoitteellisen  valmistautumisen kautta, ehkä joskus jopa useassakin jossain muussa kuin lopullisena tavoittena olevassa oppilaitoksessakin tai työpaikassa.  Myöskin se, että tavoite voi ja saa muuttua matkalla ja se että tietoreppuun kertyy paljon tietoa siitä, mitä ei ainakaan halua, on hyvin tärkeää tietoa sekin. Silloin haluamaansa osaamis- ja elämistasoon pääsyllä ei ole mitään tekemistä satunnaisen onnen kanssa vaan se onni on mielekkäästä tekemisestä ja elämisestä syntynyt  kullanarvoinen sivutuote.  Joka syntyy työstä ja ahkeruudesta ei lahjan tai sattuman kautta.

MJK

Viisautta etsimässä

Kovasti kiitoksia kaikille viikko sitten olleen Matinpäivän ja 70v. onnittelijoille, luin kaikki ne kotiin tultuani ja se herättikin kosolti sellaisia itselleni uusia ajatuksia, joista kerron julkisemmin myöhemmin. En vielä tässä blogissa.

Tänään oli kolmen tälle vuodelle lupaamistani opetuspäivistä ensimmäinen. Se oli mielenkiintoista ja erilaista taas omalla tavallaan.  Oli virkistävää todeta , miten tieto on edelleen jäsentynyt aivoissani kunkin hetken tavoitteiden ja viitekehyksen käyttöön, ja sieltä noukittavissa täsmällisesti kulloiseenkin tilanteeseen ja tarpeeseen. Uskoisin, että järjestelmällinen kirjoitusprojekti on selkeästi aktivoinut harmaitten solujen vilkkautta ja  johdonmukaista tiedonlajittelua.   Mukava alku kahdeksannen vuosikymmeneni ensimmäiselle viikolle. Muu osa jo kulunutta viikkoa menikin fyysisesti joutuin kodin, verstaan ja molempien laivojen lumitöissä.  Sekä edellisen kolmen viikon tekemättömyyden jäljiltä, että uudenkin lumen sadettua sen jälkeenkin.

Olen ollut jonkun aikaa kaikkien viestimien ja kodin huoltotöiden ulkopuolella ja se vaihe jatkuu taas loppuviikosta alkaen. Tämä eräänlainen rauhoitusvaihe on mahdollistanut  minulle useiden sellaisten kirjojen lukemisen, joihin ei ole aikaisemmin ollut  aikaa.  Keskityin, osittain olosuhteiden pakosta,  hankkimaan tietoa  ihmiskehon fysiikasta ja kemiasta, sekä  luonnollisesti myös ajattelusta ja tunteistakin.  Erityisesti  niiden vaikutuksesta ihmisen psykofyysiseen kokonaisuuteen. Monenlaista  pohdintaa on riittänytkin sekä päivisin että öisin lähiviikot.  Aikaisemmista aktiiviöistäni poiketen olen viettänyt nyt lukuisia yösydämiä   fyysisesti mahdollisimman rentouneena, mutta  korvien väli täysillä työskennellen.  Valintoja jatkoelämästäni, nyt alkaneella vuosikymmenellä, on ollut pohdittavana ja  suunniteltavana todella lukuisasti. Se vaihe on edelleen selkeästi kesken, mutta etenee. Syksyllä ollaan jo viisaampia senkin suhteen.

Kirjatiedolla kyllästettynä olen pohtinut sen ja eletyn oman elämän kokemusten hyödyllisyyttä ja käyttöarvoa olemassa olonsa kokemisessa ja hallinnassa. Lainkaan halveksimatta kirjoista löytyvää rajatonta tietomassaa, tänään minusta tuntuu, että itselleen sopivaa todellista viisautta saa ja tuleekin kasvattaa parhaiten juuri kommunikomalla mahdollisimman monien erilaisten kanssaeläjien kanssa. Siis sekä niiden, joiden näkemyksiä eri asioista on sekä etuoikeus että tilaisuus kuunnella henkilön läsnäollessa, että erityisesti myös niiden, joiden kanssa kommunikointi on nykymuotisanalla määriteltynä hyvin haasteellista.  Erityisesti ehkä juuri sellaisten.

Tänään minusta näyttää siltä, että itselleen tarpellisinta viisautta onkin kovin vaikeata, ehkä lähes mahdotonta kartuttaa ilman tällaista monipuolista ja monitasoista ihmisten omien käsitteiden ja mielipiteiden kommunikaatiota. Siis tilanteita, joissa joutuu synnyttämään jatkuvasti itselleen uusia käsitteitä, ratkaisuja ja ajattelutapoja. Niitä ei synny lainkaan samalla tiheydellä telkkua tuijottaessa tai edes nettiä selatessa. Siis niin sanotun sosiaalisen mediankaan sektorilla. Vaikka pidänkin nettikontakteja hyödyllisempänä  etsimistapana kuin useaa muuta.

Olin viikonloppuna hetken Vuoden muotokuvaajakilpailun eri sarjavoittajien  julkistustilaisuudessa ja keskustelin sielläkin tästä aihepiirista lyhyesti joidenkin entisten oppilaitteni kanssa.  Sitäkin huolellisemmin katselin ympärilleni ja kuuntelin tarkasti muiden keskusteluja  ja mielipiteitä. Tuloksia sellaisista kanssakäymisistä, joissa oli tekijänä ollut muitakin keskeisen kommunikaation elementtejä kuin yhteisen tietotaidon kartuttaminen. Sain selkeää vahvistusta siihen vuosikymmeniä milessäni jo virinneeseen  käsitykseeni, että vakavasti opintoihinsa suhtautuville  opintoihin liittyvä  keskinäinen monipuolinen  kommunikointi on ollut ehkä merkittävästi heidän kasvuaan voimakkaammin tukenut tekijä kuin koulutuksessa jaettu  faktatietous.

Päätellen siis tuossakin tilaisuudessa heidän ammatillisista kolleegoiden arvostamista tuloksistaan ja  ympäristöönsä heijastamastaan positiivisesta  latautumisesta. Tämän tajuaminen antoi minulle nyt sitä mielenrauhaa ja tasapainoa, josta minulla on nykyisessä elämäntilanteessanikin tarvetta.

Kuunneltuani tätä ennen vuosikymmenet  negatiivisia väitteitä ja perusteluita siitä työskentelytavastani, jota olen käyttänyt valvomalla tuhansia öitä heidän kanssaan muidenkin asioiden pohdinnoissa kuin sen kertaisten  etäharjoitustöiden. Tämä vuosia mielessäni kesken ollut ajatusketju, minun totuuteni siitä asiasta,  sai siis  lopullisen muotonsa ja minä sen suhteen rauhan.

Siksi kehoitan hyvällä omallatunnolla, nyt entistä syvemmällä rintaäänellä jokaista iloitsemaan ja hyväksi käyttämään kaikki ne tilaisuudet, joissa on mahdollisuus osallistua onnellisten yhteisten havaintojen ja kokemusten lisäksi myös ongelmallisiin monimutkaisiinkin keskusteluihin ja mielipiteiden muodostuksiin mitä kummallisimmista asioista toisten kanssaeläjien ohella. Niin ammatillisiin kuin inhimillisiinkin.  Small talkin sijaan. Ja  telkkari-iltojen. Ja nettikommunikaation.

Mitä vaikeampiin, sitä hyödyllisempiin.  Sitä viisautta kun ei voi kertyä liikaa. Ei sitä kunnollista kirjateoriaa eikä sitä itse elettyä ja vasta sitten omaksi totuudekseen havaittua. Ja viisautta suurempi lahja on jokainen erilainen ihminen, jonka kanssa sitä saa edes yhden hetken yhdessä etsiä.

MJK

Menestyksen arvioinnista

Blogieni aktivisin kommentoija toivoi minun arvioivan hänen menestymisensä puitteita. Teen sen nyt heti  ja samalla toivon voivani antaa asiaan joitakin yleisempääkin merkitystä omaavia näkemyksiä. Siitä huolimatta, että aiheesta ovat minua viisaammat kirjoittaneet varmaan tuhansia teoksiakin. Yhtä monta käsitystä tai määritelmää lienee julkistettu menestymisen  sisimmäksi olemukseksi.   Tavallisin tapaamani lienee ”tasapaino itsensä ja ympäristön kanssa”. Kelvatkoon se tässä  nyt lähtöolettamukseksi.  Minulla ei ole mitään tarvetta muokata sitä tässä uuteen muotoon, tai tehdä siihen henkilökohtaisia lisäyksiä. Eli siltä pohjalta edetään tässä.

Kysyjän ihmetyksen kohde onkin juuri se, miten niin vaatimattomilla ammatillisilla osaamistasoilla on voinut saavuttaa tilan, jonka ainakin itse kokee menestykseksi. Minusta juuri se on yksi keskeinen avain vastaukseen. Tilansa ja osaamisensa sekä rajoitustensa  ymmärtäminen ja hyväksyminen onkin mielestäni juuri valtatie sisäiseen harmoniaan.  Ei ole tarvetta uskotella kenellekään harhaa ammatillisesta tai muusta ylivoimasta tai työskennellä järjettömästi sen saavuttamiseksi tai ylläpitämiseksi. Kuten kunkin alan huippuosaajan on pakko. Huipulla kun tuulee enemmän ja niin haastajia kuin kadehtijoitakin on kumpiakin häiriöksi asti.

Älykkyyden osuutta sekä kysyjän menestykselle, että yleisemminkin, ei voi eikä kannata vähätellä. Mensan käyttämä yksi älykkyyden mittausmenetelmä, Cattel & Cattel  nonverbaalinen, ei  kulttuurisidonnainen mittausmenetelmä kun mittaa juuri päättelykyvyn nopeutta. Eli kuinka monta oikeata päätelmää ehtii tehdä tarkasti mitatussa aikayksikössä. Todellisessa elämässä tämä näkyy vaikkapa juuri siinä, miten kykenee tekemään heti järkeviä valintoja elämäänsä tai ammattiinsa liittyvissä pulmatilanteissa ja/tai korjaamaan omia virhekäyttäytymisiään. Tämähän menee usein päällekkäin ns. viisauden kanssa, jonka kehittymisessä akateemisesti mitattavissa olevalla älykkyydellä on luonnollisesti myös merkittävä korrelaatio.  Tyhmyyden huipuksi, myös seurauksiltaan, kun mielestäni juuri riittää se, että itsekin uskoo olevansa muuta kuin on. Niin hyvissä kuin huonoissakin asioissa.

Ahkeruus kovankin onnen voittaa, sanoi vanha sanalasku.  Eikä aiheettomasti. Kun siihen lisää sen kanssa melkein synonyymin, luotettavuuden, lupaamissaan  asioissa, ollaan mielestäni myös menestyksen juurilla, erityisesti liike-elämässä. Kukaan ei osta kahta suoritusta huippulahjakkuudeltakaan, jonka edellinen työ ei tule sovitussa aikataulussa. Aikatauluja taas ei pysty pitämään ilman poikkeavaa ahkeruutta. Sen verran jokaiseen vaativaan työhön kun osuu vain ahkeruudella kiinni otettavia mutkia suoritusvaiheessa.  Ja taas työ, johon ei sisälly haastetta  ei kehitä tekijäänsä eli aiheuta sen seurauksena esiintyvää menestyksen tunnetta. Viisautta silloin puolestaan onkin se, että näkee jokaisessa  työssään sen mahdollistaman tilaisuuden omaan kehittymiseensä. Pätee sekä kysyjään, että yleisesti.

Vaikka hallittu ja systemaattinen verkostoituminen onkin vasta lähivuosina noussut otsikoihin ja  webbikäyttäytymiseen, sen suunnitelmallinen  toteutus on ollut menestyksen vahvimpia kulmakiviä  niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Mielestäni Suomen kokoisessa taloudessa on hyvin rajoitetusti jonkun erittän suppean alan toimeksiantoja.  Siksi riittävän monipuolisuuden hallinta onkin näillä markkinoilla selkeä etu ja avainmenetelmä mahdollisimman laajan asiakas- ja yhteistyöverkoston rakennussuunnitelmassa. Laajan verkoston tuen menestykselle takaa mielestäni vain menestyä aikovan rajaton uteliaisuus kaikkea kohtaan ja huolella rakennettu ja ylläpidetty maine asiakassuuntautuneena ja joustavana sekä luontevana yhteistyökumppanina. Silloin asiakkaan vaatimuksiin riittävä laatu on varmasti aivan yhtä hyvä meriitti kuin olla oman alansa palkittu huippuosaaja.  Useimmat  asiakkaat kun ovat kiinnostuneempia siitä, pyritäänkö hänen tavoitteisiinsa realistisesti ja  kohtuuhinnalla, kuin siitä, jääkö tavattoman  erinomaisen ja silloin aina myös kalliin suorituksen maine alan historiaan. Menestyjä omassa kontaktiverkossaan on mielestäni harvemmin sellainen, joka pitää liian tinkimättä kiinni omasta näkemyksestään, vaikka uskoisikin olevansa oikeassa. Sen asian nostaisin tässä asiassa jopa erityisasemaan, että menestystään kohti kulkee se joka on valmis muuttamaan omaa  kantaansa ja myöntämään virheensä sekä toimimaan uuteen suuntaan rakentavasti silloin, kun saa asiaan kuuluvaa parempaa tietoa. Ikuinen opiskelija.

Alussa oli lyhyt lause ehkä yleisimmästä  menestyksen kliseestä. Päätän omaan tämänhetkiseen käsitykseeni asiasta hieman laajemmin, mutta juuri asian virittäneenkin kohdalle mielestäni osuvaan. Tästä hänkin löytyy ja samoin minun vastaukseni hänen kysymyksensä. Mielestäni todellinen menestys on se tila jonka voi löytää, etsiä tai harkitusti rakentaa itselleen, että tietää kuka on ja miten haluaa sen nimenomaisen paikan  velvoitteet  maailmassa omilla voimillaan täyttää. Kykeneekö siihen paremmin vai huonommin muiden mielestä on aivan sivuseikka, jolle ei kannata uhrata energiaansa.

Jokaisen paikkansa päättäneen tarkoitus täyttyy kuitenkin juuri siihen sopivassa muodossa ja merkityksessä. On siis aivan sama, onko pilvissä haahuileva visionääri vai  detaljeihin takertuva sönkkö, neroutensa parrasvaloissa viihtyvä vai varjoissa kulkeva nimettömyys.  Keskeistä on saada valita tavan kulkea oma tiensä niillä eväillä ja valinnoilla joita omaa, omalla rytmillään ja omine ajatuksineen. Tasa-arvoisena muun olevaisen kanssa. 

Jokaisella meistä on tiedossaan tästä lukuisia esimerkkejä. Minullekin ovat erityisen merkityksellisiä opettajia tässä asiassa esimerkiksi ystäväni, joka tulisi todella todella onnettomaksi, ellei tuntisi itseään koko ajan onnettomaksi, toinen joka tajuaa etuoikeutensa olevan se, ettei koskaan kasva aikuiseksi, vaan elää ikuisesti iloista lapsuuttaan. Samoin  eräs ystäväni, joka tekee todella arvokasta työtä perheensä jäsenenä niin syrjäisessä paikassa, ettei  sitä edes postikaan juuri löydä ja toinen jonka on valittava säännöllisesti täydellinen työskentely-yksinäisyys, voidakseen luoda kirjoissaan muille sen maailman, jota he tarvitsisivat vaikkeivat ehkä löydäkään.

Myös sen lasken menestykseksi, että ihminen saa ja ehtii pohtia ajoissa rauhallisesti ja selkeästi suhteensa  omaan kuolemaansa ja tehdä vielä täysissä järjissään siihen liittyvät järjestelyt ja maallisen elämänsä jäljellä olevat valinnat.  Minusta niin keskeinen asia tulisi olla jo varhaisaikuisuudesta alkaen jokaisen suunnittelulistalla, jotta se muodostaisi harmoonisen päätöksen sille tielle, jonka hän on sekä silloin että koko loppuelämänsä tilannekohtaisesti kulkeakseen valinnut.

MJK

Kolmen vuoden lyhyt inventaari

Tänä aamuna herätessäni tuli tasan kolme vuotta nykyistä elämää. Sen jakson loppu ja rauhallinen siirtymä  seuraavaan, johon olen voinut valmistautua tämän kestäessä.  Siinä on taas uudet haasteet ja uusi viitekehys.

2.2.2010 minut herätettiin nukutuksesta  pitkän sydänleikkuksen jälkeen. Olin ehtinyt orientoitua leikkaukseen kyllin kauan, joten kaikki keskeisimmät järjestelyt oli hoidettu sellaiseen kuntoon, että mitään tärkeää ei ollut kesken jos leikkaus olisi epäonnistunut. Tänään siitä muistuttaa ulkoisesti enää vain vajaa metri kauniisti parantuneita tikkaushaavoja rinnassa ja niissä jäsenissä joista otettiin valtimoita varaosikseni.

Tärkeämmät muutokset  ja erot  ovatkin täysin mieleni sopukoissa ja myös fyysisen kehoni sisäpuolella. Uusia valintoja, uusia kykyjä ja myös kummankin uusia rajoituksia.  Pitkä harjoitus elämisestä kykyjensä eikä halujensa mukaisesti.  Sekä hengen että myös materian alueella.  Yhtä loputon kuin minkä tahansa tärkeän taidon ja tiedon hankinta. Tiedän siitäkin jo jotakin.

Näiden vuosien aikana minulla on edelleen vahvistunut se käsitys, että luonto sopeuttaa vanhenevan fysiikan rauhalliseen lopulliseen luopumiseen siten, että  sen lähdön aikanaan  kohdatessaan, kokee sen jo vapautumiseksi.  Vaikka kivut eivät ole olleet minulle koskaan vieraita, nyt tiedän myös kokemusperäisesti eron niiden kipujen välillä, jolloin pelkää kuolevansa tai toivoo sitä. Sen olen nyt myös oppinut, että sama ilmiö on myös henkisellä puolella olemassa. Liian monen ystävän pois meno näinä vuosina on saanut minut pohtimaan valmiiksi oman käsitykseni asiasta. Ja hyväksymään sen rauhallisesti.

Tämä kolme vuotta sitten alkanut jakso on antanut  myös aivan uusia mahdollisuuksia oppia kaipaamiani asioita ja myös soveltaa niitä tuloksellisesti.  Samalla kun on joutunut luopumaan useista aikaisemmistä fyysisistä keinoistaan ja rutiineistaan, on kehittynyt mieleen valmius  hyvästellä entinen ja antaa sen mennä vapaasti, ilman ahdistusta sen puutteesta.  Laivatyömaalla olen yhä useammin ollut aika innoissanikin, käyttäessäni etenemistapoja, joita voi tulla vastaan vasta kun voimat eivät enää riitä, vaan tarvitaan konsteja.

Myös  ne nykyään vältttämättömät lepotauot, joita en tiennyt olevan olemassakaan ennen tätä aikaa, ovat osoittautuneet henkiselläkin tasolla enemmän kuin tarpeellisiksi. Ja samalla haastaviksi.  Sillä yksi selkeästi kesken oleva opettelu niihin vielä kuitenkin liittyy.  Kuinka  saada aikaan kaikki ne  hienot ja tärkeät uudet asiat, joiden olemassa olon  ja niihin ryhtymistarpeen huomaa vasta pysähtyessään.  Samalla kun tietää selkeästi omat ajalliset ja taidolliset rajoituksensa. Tämä asia on minulla nyt juuri voimakkaimmin tutkimisen kohteena.

Siis kuinka  valitsee sadasta  keskeisestä  ja  kiinnostavasta  uuden työskentelyn kohteesta ne kolme joihin on vielä aikaa, tai jotka ovat ne tärkeimmät.

Tuo asioiden  keskinäinen tärkeys on noussut myös näinä vuosina entistä useammin  uuteen harkintaan ja toisinaan varsin tuskallisten valintapäätösten perusteeksi.  Nyt kun periaatteessa kaikki aika ja voimatkin on suunnattavissa omien valintojen mukaan, ilman sopimusten, normien, vastuiden, yhteistyökumppaneiden, verottajan tai  muunkaan  ylivoimaisen komentajan valintahierarkiaa.  On ollut hyvin mielenkiintoista huomata, miten  ainoana omaa valintaoikeuttaan käyttävänä, päätös yhä kapenevista todellisista resursseista on edelleen  omien toiveiden ja tarpeidenkin ulkopuolinen  tulos.  Onkohan se kasvatuksen tai jopa kasvun, ellei peräti yksilöllisen geeniperimän tulos?  Ja myös  tarkoituksenmukainen elämäntapa tässäkin kokonaiskaaren osassa?

Se on ollut  omalla tavallaan ehkä riemullisinta havaita ja kokeakin, että halu oppia ja käyttää uusia valmiuksia ei ole mihinkään katoamassakaan  uusien elämänkenttää koskevien rajoitusten lähes päivittäin ilmentyessä.   Minusta on toisinaan peräti hauskaa etsiä ja toteuttaa järjestelmällistä altzheimerintorjuntaa  säännöllisellä ja tavoitteellisellakin aivojumpalla, josta yhtenä esimerkkinä on tämäkin kirjallinen sepustus. Siitäkin huolimatta, että sen on vain varjo siitä, mitä ajattelin ja tavoittelin, mutta juuri sen tämä kolmen vuoden jakso on minussa kasvattanut, että tärkeintä ei aina olekaan  tuloksen taso, vaan se että on sitäkin parempaan  koko kyvykkyydellään pyrkinyt.

MJK

Vale, emävale,tilasto. osa 3 koulutuksen etiikka

Koulutuksen etiikasta

Tasan 50 vuotta on jo takanani ammatillisen koulutuksen etiikan ja metodiikan kokopäiväistä ja usein –öistäkin ihmettelyä. Tällä hetkellä etsin terveydellisistä syistä mieleeni rauhaa ja ahdistusvapaata  tasoa  harjoittelemalla keinoja tyhjentää sieltä  lopullisesti keskeneräisiä negatiivissisältöisiä ajatuksia ja tunteita. Tällä kertaa en siis pohdiskele niinkään tilastonumeroiden  takana olevia faktoja, vaan niihin edelleen liittyviä ahdistavia mietteitäni. Päästääkseni niistä lopullisesti.  Sitä, onko tämä oikea  keino, en tiedä vielä.

Opiskelijoiden omaa aikasatsausta ei arvosteta riittävästi.

Ensimmäinen törmäykseni erääseen ammatillisen koulutuksen sisällä edelleenkin vallitsevaan törkeään ristiriitaan liittyi siis jo 50 vuotta siihen, että  ammattivisualistiksi opiskellessani  tein luonnollisesti ammatissa myös täydet työpäivät opintojeni rahoittamiseksi, kuten useimmat kurssikaverinikin. Meille siis jokainen lukujärjestyksen tunti oli arvokas ja kalliilla hankittu ainutlaatuinen etuoikeus. Onneksi vain omasta selkänahasta revityllä ajalla.

 

Siksi sekä kouluttajan, että oppilaitoksen tehokas täysiaikainen käyttö todelliseen oppimis/ opetustilanteeseen oli vähintä, mitä meillä ja nykyoppilaillakin on sekä oikeus, että velvollisuuskin odottaa ja myös vaatia.   Joten useimpien oppilaitosten edelleenkin vallitseva metodi,  totuttaa ja ohjata oppilaat enintään lukujärjestysminuuttiaikataulun työskentelymäärään ja siitäkin erityisesti vain kahvi- ja ruokatuntien sekunnilleen alkamiseen sekä  opintojen päivittäiseen päättymiseen minuutin tarkkuudella, mieluummin etuaikaisesti, on minusta eettisesti pahinta, mihin  ammattiin valmistautuvat voidaan koulutuksessaan totuttaa.  Sillä  työskentelytahdilla kun työelämässä palkansaajana toimiessa ei ole pienintäkään vastakaikua, yrittäjänä toimimisesta puhumattakaan. Lisäksi työelämässä on nykyään täysin päinvastainen suuntaus juuri halutuimpien toimenkuvien  kohdalla. Niiden, joissa palkan peruste ei ole työpaikan osoitteessa vietetty aika,  vaan mitattavissa ja laskutettavissa oleva asiakkaan arvostama suoritus.

Seurasin siis tätä tilannetta  työelämässä jo  olevana monimuoto-opiskelijana,  8 eri tutkintoni  opinnoissa koulutuksen kohteena neljällä eri vuosikymmenellä. Minun havaintoni, oppilaan roolista tarkkaillen, eivät löytäneet tähän tuotannolliseen ja henkiseen tehottomuuteeen ohjaavaan organisointimetodiin yhtään poikkeusta, eikä nykyopiskelijoilta kuultuna ja itse eri laitosten vierailijana saman ajanjakson ja sen jälkeenkin huomioituna,  niitä ei vieläkään ole juuri tavattu.  Työelämässähän tätä työpaikalla käytettyjen minuuttien tarkkaa laskemista- ja laskutustahan esiintyy vain  aloilla, jotka johtavat vain  irtisanomis- ja työttömyystilastoja. Mutta niilläkin tilastollisestihan  ne työvelvoitteet hoidetaan siis sataprosenttisesti niihin tilastoituna aikana. Ja ihmetellään, miksi se ei riitä. Oikein työmarkkinajärjestöjen tuella.  Samalla, kun joka mediassa siunaillaan nuorten syrjäytymislukumäärien tilastoja. Eihän tuo malli muuhun voi johtaakaan. Ja lisäksi kansalaispalkan vaatimuksiin, siihen että jo olemassa oleminenkin on tuottavaa työtä tekevien muillekin maksettava.

Suurin toiveeni olisikin, että joku asioista päättävä viranomainen  oivaltaisi lopulta korjata koko ammatillisen koulutuksen perusmetodiikkaa työelämä/ tuloslähtöisemmäksi edes tältä osin.  Mukaan lukien myös opettajakoulutuksen sen kaikilla tasoilla.

Tutkinnot läpäistään työelämäkelvottomilla suorituksilla.

Toinen keskeinen  tilastoharha, jonka kertymiseen totutetaan useimmissa ammatillisen koulutuksen laitoksissa, on työelämäään täysin kelpaamattomien suoritusten palkitseminen tenttien / näyttöjen  läpäisyllä ja  tutkintotodistuksilla.  Siis todellisena maan tapana.

Maassamme  kun myös nykyisten tulosten arvioijatkin ovat aivan liian usein  jo tuon pullamössökoulutuksen tuotteita ja siksi useimmiten ilman työelämän karaisua. Ja jotka eivät  varsinaiseen alansa vaativimpaan työhön itse kykenisikään.  Kierre jatkuu siis raamatun sanoin kolmanteen ja neljänteen polveen.  Eli maamme ammattikunnat täyttyvät kyvyttömistä  ja työttömistä muodollisesti pätevistä.  Tilastot kertovat suuresta koulutuksen määrästä, mutta laadun mittaamiselle ei ole muuta asteikkoa kuin työttömyystilastot.  Joita niitäkin siivotaan lisäkoulutuksella.  Yhtä avuttomalla ja myös tarpeettomalla. Tehtäisiin kerralla kunnolla ja järkevässä suhteessa todelliseen tarpeeseen. En väheksy mitenkään muuttuvien olosuhteiden osuutta asiassa, mutta  ne opintoihin tärkeimpinä sisällytettävät asiat, jotka ovat aivan keskeisimmät joka ammatissa, ovatkin juuri eniten retuperällä.  Siis havaintojeni ja kokemukseni mukaan. Oikeat ammatilliset taitajat kun eivät työttömyyttä tunne. Millään alalla.

Ammatillisen  opettajakoulutuksen/opetuksen tasottomuuteen ei  puututa.

Opiskellessani viime vuosituhannen loppuvuosina  myös  muodollisesti päteväksi opettajaksi ja ammattikasvatuspainotteisen aikuiskoulutuksen tutkintoa yliopistotasolla, minun oli mahdoton ymmärtää siinäkin vallitsevaa ja mielestäni jo työelämän suhteen täysin vanhentunutta ihmiskuvaa ja akateemisen oppineisuuden sitä muotosidonnaisuutta, jolla ei ollut mitään kiinnekohtaa tämän päivän työelämään ja lisäksi täysin negatiivinen vaikutus aikuisen opintosaavutuksiin.

Paitsi niihin kaikista hyödyttömimpiin todellisessa arkityökäytössä.  

Minä koin ja koen edelleen virallisen  ammatillisen koulutuksen käytännön etiikan olevan täysin käänteinen sen  tavoitteisiin nähden.  Sen sovellukset tosielämässä, kun eivat valmenna oppimaan tekemästään ja kyseenalaistamaan täysin toisen aikakauden ja olosuhteiden  tuottamia malleja, vaan siellä palkitaan  aikaisempien ratkaisujen ja mielipiteiden kopiointia sekä  kirjatietoa viisauksista, joilla ei ole enää kiinnekohtaa tai edes merkitystä tänään ja erityisesti tulevaisuudessa. Siis kuten uutta ammattiajokorttia varten pitäisi jatkossakin osoittaa taitonsa hevosen kengityksessä  ja luetella käänteisessä aakkosjärjestyksessä ravihevosten askeltyypit.

Tavallaan kaikkia tutkinto-opintojani  on kuitenkin kiittäminen siitä, että  irroitin perustamani oppilaitoksen hallinnollisesti  ja taloudellisesti kokonaan yhteiskunnan holhouksesta, jolloin saatoimme toteuttaa vapaammin opetuksessamme  niitä koulutusperiaatteita  ja tapoja, joilla tiesimme saavuttavamme  mielestämme  ammatillisesti parhaat tulokset.  Se, että  saavutimme niillä kiistattomasti ylivertaisen laatutason kaikissa kolmessa meillä suoritettavissa olevassa yhteiskunnan tutkinnossa, aiheutti niin pahaa verta  vastaavia tutkintoja antavissa muodollisemmissa ja poliittistaustaisissa organisaatiossa, että olin jopa opetusministerin määräyksestä  nuhdeltavana  OPH:ssa liian suuresta laatuerosta tutkintovaatimustemme  läpäisy- ja arvioijatasossa.  Siis verrattuna monikymmenkertaisin  taloudellisin resurssein toimiviin, mutta  väärillä periaatteilla.   Mielestäni keskeinen ero olikin virallisen ammatillisen koulutusmaailman ihmiskuvan ja oppilasainekseen syventymisen ero meillä sovellettuun.  Eli työelämätasoiset tutkintovaatimukset eivät vieläkään mahdu viralliseen ammatilliseen koulutukseen.

Mukavan opettajan/oppilaitoksen synrooma.

Karmein esimerkki tästä on hiljattain näkemäni erään ammattitutkintoja antavan oppilaitoksen  hakuilmoituksen otsikko ”Meillä saat olla sellainen kuin haluat”.  Voiko olla varmenpaa tapaa osoittaa koulutuksen suuntautuvan työelämäkelvottomaan laatuun  ja sellaisiin asenteisiin, joilla tuleva työttömyys on pomminvarma tulos. Kuten on tällaisten laitosten jäljiltä  todellisuuskin. Siitä huolimatta, että niissä opiskelu maksaa  tyypillisesti 3000 -5000 euroa/lukuvuosi opiskelijan maksamana. Sen lisäksi että heillä on saman ajan työelämän palkka  ansaitsematta. Ja jatkossakin sama  puute. Mielestäni täysin moraalitonta riistoa ja ammatilliseen epäonnistumiseen suuntaavaa. Mutta yhteiskunnan luvalla ja siunaamana. Sekä  virallisella A4 todistuksella ja  OPH:n leimalla tämän huijauksen tekijöiden vastuun ulkopuolella.

Tämän takana on useiden laitosten rahanhimon lisäksi tuo väliotsikossa mainitsemani syndrooma.  Johin liittyy se, että yhteiskunnan tuki on sidottu määrättyinä laskentapäivinä niissä kirjoilla olevien päälukuun, jolloin kaikin keinoin pyritään pitämään oppilaiden lukumäärä korkeana, mielestäni usein hyvin epäeettisillä keinoilla.  Sellaiseen opetukseen, jossa  mikä vain tuotos ja käytös on ”ihan kiva, jatka tästä” kun ei tarvita minkään tasoisia opetuksen toteuttajia saati oppilaan ponnistuksia, eikä  se sisällä mitään vastuuta opiskelijoiden  jatkourasta.  Vastuulliseen opetukseen kun olisi tarvittu sekä opettajakunnan ammatillinen raskas työelämän osaaminen, että rohkeus osoittaa oppijoiden työskentelyn puutteet ja sen jälkeistä aikaa sekä kärsivällisyyttä  osallistua myös tinkimättä korjaaviin ponnisteluihin. Siitä huolimatta, että siinä vaiheessa opiskelija ei voi vielä hahmottaa näiden epämiellyttävien työskentelyvaiheiden myöhempää  siunausta.  On niin paljon mukavampaa opettajan olla ”kiva jätkä” ja  uskoa täysin katteettomasti vain positiiviseen selliaseen ylimalkaiseen motivointiin, joka tuottaa mitään  vain leikkikoulutasolla  Ja selittää lopullinen ammatillinen tuloksettomuus suorittajan heikkoudeksi. ”Hän ei halunnut kehittyä”. Eli sai olla sellainen kuin halusi.

Olen aivan liian usein kuullut ammatillisessa aikuiskoulutuksessani soveltamiani virheitä poistavia ohjauskäytäntöjä väitettavän opetuksellisesti epäeettisiksi ja  koulutettavien oppimotivaatiota heikentäviksi, mutta, nyt jo yli 40 vuoden aktiivisen seurannan perusteella,   ja satojen opiskelijoiden vuosikymmenten palautteen varmentamana  juuri niissä kannettiin vastuu oppilaan oikeudesta saada jatkoelämänsä jokaiseen päivään ja niiden valintoihin vaikuttavaa todellista käyttötietoa.   Täysin päinvastoin kuin tämän hetken useimmissa ammatillisissa oppilaitoksissa. Erityisesti aloilla, joiden tutkintotulokset eivät ole kylmillä numeroilla arvioitavissa, vaan perustuvat työn arvioijien makuun ja käsityksiin.  Jollloin ”muodissa  oleva” ja ”fiilis”  riittää minkä tahansa koiranoksennuksen läpäisykriteeriksi.

Olen vakuuttunut siitä, että riittävillä ponnisteluilla  ja asiaan syventymisellä  jokaiselle alalle, myös ns. luoville, olisi  kehitettävissä sellaiset riittävästi mitattavissa ja punnittavissa olevat tutkintovaatimukset, joihin sekä opiskelija  että työelämä voisi  luottaa.  Silloin tutkintopaperi takaisi vain määrätyn osaamis/ymmärrystason ja sen yhteisen kivijalan päälle jokainen ammattilainen voisi rakentaa sellaisen ”luovan” julkisivun mihin kykenisi, ja siitä kertyisi kunkin haluttavuus eri tehtäviin.  Tämä nykyinen sanoin kuvaamaton laatukirjavuus kaikilla ammatillisen koulutuksen tutkintotasoilla  kun aiheuttaa valtavat riskit jokaiseen työelämän rekrytointitilanteeseen ja jokaiseen asiakkaalle elintärkeään ammatilliseen maksulliseen  toimeksiantoon. Puhumattakaaan siitä aiheutuvasta hukkatyöstä joka syö koko työelämämme sekä kilpailukykyä, että siellä toimimisen mielekkyyttä.

Toivonpa todella että sekin sukupolvi vielä joskus kehittyisi, joka sellaisen  kunnon ammatillisen koulutusuudistuksen ymmärtäisi toteuttaa. Jos se olisi Suomessa, koulutusjärjestelmämme korjaisi aikanaan myös käytännössä sen katteettoman mukalaadun jota se nykyäänkin  perusteettomasti kansainvälisesti huipputasoisena mainostaa .

MJK

Vale, emävale, tilasto, osa 2.

Posti toi eilen uuden Kamera lehden, jossa oli artikkeli valokuvaajaksi opiskelusta ja siitä ovat peräisin tämän kerran vertailuesimerkkien luvut  valokuvaaajaksi opiskelevien ja sitä opettavien osalta. En puutu mitenkään artikkelin listan lukuisiin päivänselviin asiavirheisiin koska ne varmasti ovat vertailuoppilaitosten itse ilmoittamia  asioita, jotka ikävä kyllä vastaavat todellisuutta yhtä tarkasti kuin blogin otsikko.

Artikkelin mukaan Suomessa voi saada yhteiskunnalta opintotukea valokuvaajan opintoihin 26 oppilaitoksessa ja yhdessä sitä kolmella tasolla  antavassa ei.  Oppilaitoksista 18  yhteiskunnan rahoituksen varassa toimivaa ja se yksi ilmoittaa opintojen olevan tutkintoon tähtääviä tai vähintään valmistavia. Loput 8 ilmoittavat koulutuksensa olevan valmentavaa. En myöskään aio pohdiskella tämän sana-akrobatian vivahteita.

Kuitenkin alan akateemisten ja ammatillisten tutkintojen tavoitteena on siis yhteiskunnan varmentaman, tosin usean eri tasoisen ja suuntautumisalueisen,  ammatillisen pätevyyden osoittaminen virallisella  dokumentilla.  Surullista, että juuri tätä tilannetta kuvaa selkeimmin  on se otsikon ensimmäinen sana.  Vähintään 80 %  osalta tätä tulosta  tarjoavista. Tuota lukua ei ole artikkelissa, se on oma arvioni, joka tosin perustuu varsin laajaan tieto- ja kokemusaineistoon. Sensijaan kaikki seuraavat vertailuluvut löytyvät k.o. artikkelista ja julkisista tilastotiedoista.

Täten:

-                     vuosittain  valokuvaajan ammattiin tai sitä vastaavaan osaamistasoon tähtäävän opiskelun aloittaa yhteiskunnan opintotuella Suomessa n. 500 uutta toiveikasta. Eli yhtä monta kuin tosiasiallisesti saa toimeeentulonsa kyseistä ammattia päätoimenaan maassamme harjoittamalla.

-     tätä joukkoa opettaa  yli 60 päätoimista ja n. 150 sivutoimista valokuvauksen opettajaa, jonka mukaan valokuvauksen opetus  näille uusille potentiaalisille ammattilaisille on alan ehkä suurin suuntautumisryhmä, eli yhteneväinen muoto- ja lehtikuvaajien todellisen määrän kanssa. Päällekkäisiä osuuksia näihin luonnollisesti sisältyy.

-                               vaikka kuvajournalismin opintoja ei Kamera lehden artikkeliin olekaan sisällytetty, kirjoittavan toimittajan työ ja ammatti on mielestäni yleisessä ammattikentässä ehkä lähimmin valokuvaajan työn luonnetta ja vaatimuksia vastaavaa. Siihen kouluttaudutaan myös montaa eri tietä ja osaaminenkin on jokseenkin yhtä kirjavaa kuin valokuvaajillakin, samoin tulokertymä. Tuhansien harrastajien taloudellinen ja sisällöllinen kilpailutilanne on siinäkin olellisesti mukana.   Joten;

-                               Suhteessa siis ammatista jo leipänsä saavien lukumäärään, tilastollisesti Suomeen tulisi perustaa 750 oppilaitosta tai opintolinjaa, joissa annetaan eri tasoisia valtion tutkintotodistuksia toimittajan ammatillisesta pätevyydestä ja niistä 100 erikoistua pelkästään freetoimittajaksi  ammatilliseen erikoistumiseen. Päätoimisia kirjoitavan toimittajan työtä opettavia tulisi silloin palkata niihin n. 3000 myös opettajan pätevyyden alalla omaavaa.

-                               Nämä siis  16 000 alalle aikovaa uutta tutkinto-opiskelijaa varten.  Ja jokaiselle heistä uravalinta myytäisiin mahdollisuutena ansaita siitä toimeentulonsa.

-                               Tämän lisäksi yhteiskunnan tulisi osallistua n. 30 sellaisen oppilaitoksen kustannuksiin, joissa  n. 70 päätoimista kirjailijaa opettaisi  vuosittain noin 600 uuden opintotukisen oppilaan joukkoa, joiden ammatinvalinta suuntautuu ja rajoittuu vain vapaana kaunokirjailijana toimimiseen.

-                               Vapaan kuvataiteilijan elämänuralle aikoville tulisi olla  150 virallisia tutkintoja antavaa oppilaitosta ja niissä 300 päätoimista ja  n. 1000 sivutoimista  opettajaa

muutaman muun sellaisen ammatin kohdalla, jotka eivät ole niin selkeästi verrannollisia valokuvausmaailmaan, tilanne olisi samalla suhteellisella matematiikalla seuraava:

-                               näyttelijäksi aikoville tulisi maassamme olla 100 valinnaista oppiaitosta, joista voi saada vähintään ammattinäyttelijän perustason virallisen tutkintotodistuksen  pienimmillään

puolen vuoden opintojen tai  puolentoista vuoden viikonloppujen perusteella.

-                               taksilupia  alan ammatinharjoittamiseen tulisi  jakaa n. 40 uutta jokaisena virastopäivänä vuodessa ja n. 1000 ammattiliikenteeseen erikoistunutta opettajaa  palkattaisiin ohjaamaan lupaa anovien ajotaitoa  jatkuvasti. Luonnollisesti sen lisäksi, että ammatin harjoittaminen vapautettaisiin säännöstelystä, eli kuka vain saisi sitä myös tehdä.

-                                ansiolentäjäksi tutkinnon kautta koulutettavat voisivat massamme valita 50 eri oppilaitoksesta mieleisensä ja saada  aina saman yhteiskunnan tuen ja tutkinnon opintohinsa, vaikka oppilaitoksen kalustokin olisi vain potkurikoneita yksimoottorisina, kaikki lentotunnit vain talvisin jäältä eikä päättökoetta tehtäisi edes viralliselle lentokentälle.

Tässä tätä matikan ihmeellisyyttä taas kerrakseen, asian moraalis-eettiseen puoleen palaan osassa 3 heti kun taas jaksan, tai asia harmittaa riittävästi.

MJK