Sulka hattuun Finnfoto, kaikki kukat kukkikoot !

En tiedä, moniko jaksaa katsoa netistä läpi sen yli puolentoista tunnin slideshown, joka sisältää kaikki 2018 Fotofinlandiaan osallistuneet kuvat.  Minä katsoin sen kahdesti. Eri päivinä. Ajatuksella ja pohdiskellen sen merkitystä. Mitään näin merkittävää katsausta keräilyajankohtansa  suomalaisen valokuvan todellisuuteen sen koko laajuudessa, ei ole ollut milloinkaan ennen nähtävissä.  Kaikki aikaisemmin näkemäni alan kotimaiset kilpailut ovat olleet rajoittuneita vain jollekin valokuvauksen osa-alueelle.  Fotofinlandian aikaisemmat vaiheet mukaan lukien.

Tällä kertaa löytyi sellainen muoto, joka mielestäni olisi pitänyt olla käytössä alusta asti. Valokuvauksen eri haarat  riittävän tasa-arvoisesti. Nyt on kenen tahansa nähtävissä, aivan ilmaiseksi netissä, sellainen lähes parin tuhannen valokuvan kokoelma, joka kattaa kansainvälisessä yleisessä käytössä olevan  osa-aluejaon mukaisesti ne tämän hetken suomalaiset kuvat, joiden tekijät ovat ne itse valinneet osallistumaan maamme merkittävimpään avoimeen valokuvakilpailuun.  Ilman tällaista kilpailutapahtumaa ja sen merkittäviä rahapalkintoja, ei tällaista kulttuuritekoa olisi ollut mahdollista toteuttaakaan. Talkoot pelkän aatteen tai kunnian puolesta kun eivät vastaa nykyihmisten arvomaailmaa niin läheisesti, että se tuottaisi tällaisen arvokkaan ja laajan otoksen.

Tuloksen merkittävyyteen verrattuna, minusta on aivan samantekevää, mitä mieltä katsoja on kilpailemisesta kuvilla, tai millään muulla osittain makuasioihin perustuvalla kentällä  yleensä. Tämän kilpailun lopputuloksen, kokoelman, asemasta tämän alan uutena merkkipaaluna,  jopa käännekohtana, ei kannata riidellä.   Se, että näytteillä on nyt kaikki mukaan lähetetyt kuvat, ilman mitään kuratointia tai muunlaista ennakkokarsintaa, on myös arvo sinänsä. Jonkun toisen mielestä, ehkä kiistanalainen. Jos arvostaa vain omaa näkemystään. Tässä kun niitä on katsottavana koko skaalalta.

Toinen arvokas mittari oli nyt se, että kaikki tuomaroijat olivat tämän pienen ja kateellisen maan ulkopuolisia kiistattomia asiantuntijoita, joita ei painanut kenenkään osallistuneen ansaittu tai hyljeksitty asema missään omassa kotimaisessa kuppikunnassaan, vaan he  voivat  aivan paineitta keskittyä pelkästään osallistuviin kuviin. Ja arvioida niitä sellaisilla kansainvälisillä kriteereillä, jotka oli kaikille osallistujille tasa-arvoisesti ilmoitettu kilpailun säännöissä. Kuten kaikissa muissakin mittelöissä, varmasti tulee ilmenemään monenlaista purnaamista menestymättömien puolelta, mutta sehän on yleistä todellisuutta myös niissä kilpailuissa, joissa keskinäinen paremmuus mitataan vaikkapa kellolla, kiloilla, metreillä tai maaleilla.  Tässä, kuten kaikissa muissakin maku- ja tyyliasioihin painottuvissa kilpailussa, lopputulos on vain ja ainoastaan sen tämänkertaisen tuomariston mielipiteiden matemaattisesti mitattu tulos tarjolla olevasta aineistosta.  Ja sellaisena kiistaton mittari näillä eväillä ja tavoitteilla tänään. 

Tässä kilpailuissa on todellisuudessa satoja, jopa tuhansia voittajia, vaikkei heidän pussiinsa niitä palkintorahoja nyt  herukaan. Pääpalkinnon saaja on tietysti siinä rahaosuudessa omassa sarjassaan, mutta jokaiselle finalistille tapaus on myös ainutlaatuinen henkinen, joillekin myös taloudellinen  motivaatiopotku eteenpäin urallaan. Jokaiselle osallistujalle tämä on ollut merkittävä oman kehityksen ja kasvun ponnistelu- ja arviointipaikka ja –mittari, joka tulee varmasti näkymään heidän tuotannossaan positiivisesti.  Jokaiselle katsojalle niin tulos, kuin kaikkien osallistuneiden kuvienkin selailu on erinomainen sivistyksellinen laajennus valokuvan merkityksestä ja  monipuolisuudesta nyky- yhteiskunnan kuvavaltavirran heijastajana. Maamme kymmenille tuhansille valokuva-amatööreille, tämä nyt  syntynyt kokoelma on loputon inspiraation, pohdinnan ja vaikkapa rakentavien väittelyidenkin aarrearkku. Jopa niillekin, joiden mielestä tämänkertainen toteutus ja sen tulos on väärin ja huono, tämä antaa kosolti ajattelemisen aihetta ja mahdollisuuden toisenlaiseen pätemiseen, jälkiviisauteen. Viimeksi mainitut ehkä eivät kovinkaan rakentavia toimintoja. Ellei niistä ota opikseen.

Oma kantani kuitenkin on se, että kunnia heille, jolle se kuuluu ja tässä tapauksessa suon sen ilomielin ja kunnioittaen koko Finnfoton organisaatiolle, sen hallitukselle ja jäsenjärjestöille sekä erityisesti  todellisen osaamisensa tässä kilpailussa julkisen arvioinnin kohteeksi tarjonneille sadoille valokuvaajille. 

Sellaiseen jälkihoitoon toivon vielä jostain löytyvän taloudellisia resursseja ja talkoohenkeä, että tämä jo syntynyt merkkipaalu päätyisi kuvateokseksi kaikkien  niiden käsiin, jotka voivat siitä saada esteettissisällöllisiä pohdintoja ja rakentavia virikkeitä omaan kuvalliseen kehittymiseensä.

Suurkiitos, oli kiva olla näkemässä tämäkin tarpeellinen kehitystapahtuma alallamme.

MJK

Opiskelua vai oppimista ?

Ammattinsa valitseminen ja siihen opiskeleminen on yksi jokaisen elämän suurimpia ja vastuullisimpia päätöksiä ja valintoja. Vuodenvaihde on monelle nuorelle ja vanhemmallekin sellaista aikaa, jolloin tuo kysymys tulee konkreettisesti ajankohtaiseksi.  Lupasin edellisessä blogissani kertoa pian ajatuksiani siitä asiasta. Lähipäivien paukkupakkaset ovat estäneet telakalla työskentelyn, joten tässä niitä nyt on.

Päätin joskus, etten bloggaa aiheista, joita en tunne kyllin syvällisesti. Tämän tunnen. Laskin pikaisesti, että olen itse opiskellut tutkintohakuisesti eri koulutustasoilla n. 16 oppilaitoksessa, opettanut ammattiopintojen tutkinto-opiskelijoita eri tasoilla n. 20 eri koulussa, ollut vastuullisena valitsemassa heitä oppilaiksi yhdeksään (9) niistä ja valitsemassa heille opettajia seitsemässä (7) oppilaitoksessa. Oman ammattisektorini koulutuksen koko käynnistysvaiheesta vastuullisena, myös kaikilla eri tutkintotasoilla, olen toiminut neljässä (4) organisaatiossa.  

Niissä saamieni hyvien ja huonojen kokemusten pohjalta olen perustanut  myös yhden täysin yksityisen oppilaitoksen, joka sekin suoritti minun rehtoriaikanani opetustehtäväänsä yhteiskunnan asteikolla kolmella eri tutkintotasolla. Kuukausipalkkaa itse maksavana työnantajana olen palkannut yrittäjänä toimimisvuosinani yhteensä n. 30 ja haastatellut satoja.  Kuriositeettina lienee huomion arvoinen sekin, että olen vuosien varrella myös keskeyttänyt tarpeettomana oman tutkinto-opiskeluni viidessä (5)  eri tasoisessa oppilaitoksessa. Normaaleja oman alani ammatillisia toimeksiantoja tein myös koko 40 vuoden kouluttajaurani ajan, vaihtelevalla ajankäytöllä.

Viimeisimmän kuluneen eläkeläisvuosikymmenen kuitenkin vain konsultoimalla entisiä oppilaitani heidän kasvupyrkimyksissään.

Nyt itse asiaan. Tiivistettynä: Tieto on aina parempi sijoitus kuin tutkinto. Myöskin opiskelupaikkaa etsiessä ja valitessa. Jotenkin minusta on tosi outoa, että autoa, polkupyörää, suksia tai tietokonetta ostaessa ihmiset tutkivat huolella eri mahdollisuuksia, käyvät koeajamassa ja lukevat testejä niiden ominaisuuksista, mutta elämäuran avaintuotteen, ammattikoulutuksen, he ostavat useimmiten kuin sian säkissä. Vaikka kaiken mahdollisen tiedon, tunteen ja kokemuksenkin hankkiminen juuri siitä olisi koko loppuelämään vaikuttava päätös. Ei kuitenkaan siitä lopuksi saatava tutkintopaperi, vaan sen antama tietosisältö ja siellä adaptoitavissa oleva asennemaailma. 

Tiedän kokemuksesta, että yhtään useitten tutkintojeni todistusta en ole koskaan tarvinnut mihinkään muuhun, kuin tuntipalkan parin euron prosenttikorotukseen opetuksesta valtion kouluissa, mutta sekä ensimmäisen alan työpaikkani, että sen aikana käymäni iltakoulun asennemaailmaa ja taitoja olen tarvinnut ja arvostanut joka päivä.

Kaikista sadoista oppilaistani vain yksi (1) toteutti sen, mikä minun mielestäni jokaisen itselleen sopivaa koulutusta etsivän tulisi etukäteen tehdä. Hän pyysi luvan tulla tutustumaan laitokseen ja aikomansa opintosuunnan todelliseen käytännön opetukseen jo abivuotensa aikana. Hän osallistui aivan normaaleihin opetustilanteisiin, haastatteli tauoilla sekä alkuvaiheen, että valmistuvan ryhmän oppilaita ja paikalla olevia opettajia, keräsi sieltä valmistuneitten kontaktitietoja, tutustui opintosuorituksiin ja niiden arviointeihin, sekä teki vasta sen jälkeen päätöksen opiskelijaksi hakeutumisestaan. 

Tämä teko oli ajankäytöllisesti todella pieni, mutta mittaamattoman arvokas sijoitus omaan tulevaisuuteensa.  Vielä tärkeämpi se olisi ollut silloin, jos hän olisi siitä huomannut, ettei tarjolla ollutkaan hänen toivomaansa ja tarvitsemaansa tietoa. Sellaisessa tilanteessa hänellä olisi säästynyt  valtavasti opiskeluaikaa ja turhautumista väärästä valinnasta.

Näitä vääriä valintoja näyttää olevan joka alalla tarjolla oikein roppakaupalla kaikissa sellaisissa medioissa, joita kuvitella saattaa.  Toinen toistaan houkuttelevammin lupauksin, jotka nykytyyliin ovat pullollaan ylisanoin kuvailtuja lupauksia helposta ja miellyttävästä mutta täysin epärealistisesta opintiestä unelma-ammatteihin. 

Surullisinta siinä on se, että niihin luottava saa pahimmassa tapauksessa kyllä mukavan laiskottelu/opiskeluajan, mutta sen jälkeinen ammattielämä onkin sitten joko täynnä pettymyksiä, tai kokonaan tavoittamattomissa täysin puutteellisten valmiuksien tai väärän asennemaailman takia. Se ei ole kenellekään työnantajalle mikään uusi tieto, että valtaosassa oppilaitoksista, useimmat niistä valmistuneet eivät ole vielä siinä vaiheessa työelämäkelpoisia, ennen perusteellista taito- ja asenneremonttia. Valitettavasti.

Minusta on enemmän kuin kummallista, että maamme kaikkien ylioppilaitten tutkintotieto julkistetaan joka vuosi valtakunnallisissa medioissa, mutta ammatillisista tutkinnoista valmistuneiden nimien antaminen kyseiseen oppilaitoksen hakua harkitseville on intimiteettisuojan kannalta  ei toivottavaa. Se kun olisi aivan ratkaisevasti höttömainontaa varmempi keino heille saada validia tietoa kussakin laitoksessa opiskelemisen kannattavuudesta. Sama käsittämätön rajoitesuositus koskenee ilmeisesti myös  eri oppilaitoksissa suoritettujen sellaisten lopputöiden julkaisemista, joista opetuksen taso ja tuloksellisuus on jokaisen kyseistä ammattia vähänkin tuntevan helposti arvioitavissa.  Nämä kun ovat niitä todellisia tietolähteitä, joita hakutavoitteisen on syytä tutkia vähintään yhtä huolellisesti, kuin auton turvavyön kiinnitystä  ennen liikkeelle lähtöä. Tässä kun valmistaudutaan elämän mittaiselle matkalle.

Suomi on niin pieni maa ja talous, että varmasti jokainen aktiivinen nuori tietää tai tuntee jonkun, joka voi johdattaa häntä aikomansa alan arvostuksien ja arvostettujen osaajien kontaktiin tavalla tai toisella. Samoin niiden osaamisten kriteereihin joita hän tavoittelee.

Se, millaisiin työpaikkoihin, asemiin ja saavutuksiin kustakin oppilaitoksesta lähivuosina valmistuneet  ovat työelämässä ja ammattialalla sijoittuneet, on oikea ja lahjomaton mittari heidän kouluksensa laadusta. Jokainen oppilaitos, joista ei saa tällaisten avainasioiden selvittämiseen johtavaa tietoa, on varmasti sellainen, johon ei ainakaan kannata hakea. 

Edes sellaisen, joka oman laiskuutensa takia ei viitsi ponnistella tätä oikeiden henkilöiden etsimisen ja oikeiden työnäytteiden kohtaamisen polkua.

MJK

Neljäskö elämä?

25 vuotta on suunnilleen  yksi sukupolvi. Siten neljäs on minulla pian alkamassa.  Puolta vuosisataani juhlimme isolla joukolla 1993  ja seuraavaa tuskin koskaan. Matinpäivänä täyttyy vasta kolmas varttisata, joten pizzeriassa käynti riittänee sen juhlistamiseen. Senkin teemme matkoilla ja vaimon kanssa kaksistaan.  Poissa netin ulottuvilta ja aikataulujen raameista. Lyhyttä laatuaikaa yhdessä niin kauan, kuin siihen on mahdollisuus ja molemminpuolista haluakin.

Pari vuotta valmistelin oman uuden tarinakirjan julkistamista tämän ikätavoitteeni saavuttamisen  kunniaksi, mutta aika ja voimat eivät siihen tällä kertaa riittäneet.  Omista kirjaprojekteistani ensimmäisen lopullisen, jonka tein 70 vuotispäiväni inspiroimana, harjoittelin vain kokeakseni, miltä sellainen tuntuu.  Kirjan tekoa vaikkapa elämänsä väli-inventaarioksi, voin suositella kokemuksena jokaiselle, eikä se nykydigitekniikalla tule kalliiksikaan. Muutaman kappaleen painos kunnollisesta kovakantisesta teoksesta, vaikka lähiomaisille lahjaksi tai muistoksi omille jälkipolville, maksaa vähemmän kuin etelänmatka. Ja tietysti tekemisen vaivan.

Kirjan tekeminen omana kokemuksena ja elämyksenä kannattaa jokaisen varmasti  eräänlaisena  välitilinpäätöksenä tehdä, aikoo sen painattaa, tai ei.  Se selkeyttää, ainakin tekijälleen, sekä eletyn elämänsä keskeiset vaiheet, että niistä löytämänsä kokemuksellisen viisauden. Se on myös erinomaista meitä aikanaan uhkaavan altzheimerin torjuntaa.

On hämmästyttävää todeta, kuinka monta jo unohtunutta ovea ja elämystä aukeaa uudestaan, kun kaivaa muististaan esiin muita samanaikaisia tapahtumia.

Kaikki kirjaprojektini ovat olleet todellisia löytöretkiä sekä elämäni, että kunkin kokemani ajanjakson laajempaankin ymmärtämiseen.  Siitä riippumatta, että  kolme niistä on edelleen työn alla.  Kuten elämänikin.  Jo viisi vuotta rauhalliseen tahtiin kirjoittamistani  venetarinoista ”vaarin veneet kertovat” on yli viidesosa jo kirjoitettuna ja sen satojen tarinoiden kokonaisuunnitelma sekä taittoskeema on valmiina.  Toisen, eli kuvatarinakirjani  ”matin kikat ja mokat”  koko 150 kuvan lopullinen kuvitus on valittu, mutta itse tarinoista on kirjoitettuna vain noin kymmenesosa.  Nämä molemmat ovat nyt toistaiseksi tauolla kypsymässä tämän uusimman ”haave erilaisesta opetuksesta” ajalliseksi mahdollistamiseksi. Aikaa ja voimia minulla on kerrallaan vain yhteen. Jos siihenkään. Tämä uusin jo aloitettu kirjaprojekti tuntuu nyt tärkeimmältä.

Minulle on ollut ominaista, että teen isojakin asioita käänteisessä järjestyksessä. Erityisesti omien opintojeni suhteen. Siten, että olen opiskellut päämäärätavoitteisesti ja johdonmukaisesti niitä asioita, joita olen ensin tehnyt kyllin kauan. Vuosia tai vuosikymmeniä, jopa työkseni.  Minusta on loogista, että juuri siksi olen tavallisesti tullut opinnoissani erilaisiin johtopäätöksiin ja tekoihin, kuin perinteisessä järjestyksessä omaan osaamiseensa edenneet. 

Niin on tapahtunut tämän uuden kirjaprojektini suhteenkin. Uusin on oikeastaan vanhin ja neljästi jo kirjoittamanikin. Ensimmäinen versio peräti kolme vuosikymmentä sitten, mutta sen jokainen sana ja lause on nyt editoitava kokonaan eri muotoon.  Vasta silloin se vastaa nykyistä näkemystäni sen sisällöstä ja viestistä.

Tämä vuosikymmenten kypsyttäminen on mielestäni seurannut oikeaa kirjan syntyprosessia kohtuullisen tarkasti. Ensimmäinen versio oli tuhatsivuinen, siitä tiivistämäni noin 500 ja seuraava n. 250.  Sen hetkisen syntyprosessin lopputulos oli n. 125 sivuinen A 4 , joka ei koskaan päätynyt painokoneisiin, mikä näin jälkikäteen arvioiden on hyvä asia.

Aika ja oma kypsymiseni on vanhentanut sen sisältöä muutoinkin, kuin kielellisen ilmaisun osalta. Olen oppinut sen aihepiiristä aivan oleellisesti lisää vielä viimeisimmän varttivuosisatani aikana.  Nyt on siis aika yrittää sen kirjoittamista kokonaan uudelleen ja nyt painetuksi kirjaksi. Lopullista valmistumista en uskalla tosin nytkään luvata, mikään automaattitulos kun ei kirjoitusprosessi koskaan ole. Vaikka onkin jo pelkkänä tekona tärkeä.

Tämä neljäs kirjaprojektini liittyy aikuiselämäni keskeisimpään sisältöön, oppimisen ja opettamisen filosofiaan ja käytäntöön sellaisena kuin minä olen sen kokenut, nähnyt ja ymmärtänyt. Ensimmäinen varttisata kertyi luonnollisesti opettamisen kohteena olemisen kokemuksista ja ongelmista. Sen vaiheen oivalluksista ja virheistä.  Toinen varttisata painottuu elämääni ja toimintaani liike- ja järjestöelämässä.  Sen vaikutukseen opettamisen syvimmän olemuksen etsintääni.  Tutkimiseen, kokeilemiseen, epäonnistumiseen, korjaamiseen ja löytämiseen.  Onnistumisista ja kohtalokkaista virheistä syntyneisiin, sekä tyydytyksiin että kasvukipuihinkin.  Kolmas varttisata painottuu selkeytymiseen ja  valitsemaani oppimisen ja opettamisen tiehen juurtumiseen sekä aikanaan sen  syvälliseen hyväksymiseenkin.  Ylä ja alamäkineen.

Kirjaprojektini punaisena lankana polveilee palasia elämäni jokaisen uuden alun, alan, tutkinnon, oppilaitoksen, opintoryhmän, projektin ja erillisen tehtävän, jopa tentinkin johdonmukaisesta vaikutuksesta oman opettajuuskäsitteeni kehittymiseen sellaisena kuin minä olen sen kokenut ja soveltanut. Tuloksena on satakunta pientä tarinaa siitä, kuinka ja miksi olen  tullut tekemiini kanssaoppimisen valintoihin omassa työssäni. Niihin, jotka poikkeavat merkittävästi, toisinaan täysin, kaikissa tuntemissani oppilaitoksissa yleisimmin käytössä olevasta pedagogiikasta.

Yhä suurempi osa omasta ajastani menee nykyään entisten oppilaitteni sparraamiseen ja konsultointiin. Koska usean heistä ajasta ja toimeentulosta erilaiset opetustehtävät muodostavat  koko ajan suurenevan viipaleen. Siksi tähän aihepiiriin omakin paneutumiseni, vielä kerran, tuntuu nyt perustellulta valinnalta  viimeisen varttisatani aluksi ja ensimmäiseksi pohdintasisällöksi.  Tiedän, että se kirja jota työstän nyt, ei ole millään mittarilla absoluuttinen totuus mistään asiasta. Sen tehtävä olisi täytetty sillä, jos se antaisi potentiaalisille lukijoilleen erilaista ajateltavaa ja virikkeitä oman, itsensä näköisen, polkunsa etsimiseen. Erityisesti silloin, kun sen yhtenä osana olisi tienviittanakin oleminen taas seuraaville etsijöille.

MJK

Oppimistarjonta aktivoitui jälleen.

Vuoden vaihteen jälkeinen lehdistö on täynnä  ammatillisia opiskeluhoukutuksia. Ne lupaavat ruusuista tulevaisuuta lähes jokaisen sektorin oppijalle. Milloin minkäkin tittelin tai tutkintopaperin takaamana. Vähän niin kuin  parin viikon takainen joulupukkisatu olisi siirretty aikuisten maailmaan. Ennen pyrittiin siihen, että karsinnan kautta opiskelemaan valittiin vain niitä kyseiseen työelämän sektoriin ja sen  vaatimuksiin sopivia yksilöitä,  jotka tavoittelivat vakavasti oman kiinnostuksensa kohdeammattia. Nykyään sisäänvetoilmoituksia kenen tahansa houkutukseksi on lehdissä sivutolkulla.   Myös ”mediaseksikkäisiin” ammatteihin tai ainakin niihin päätymistä muka helpottaviin ”oikoteihin”.

Päättyneenä vuotena osallistuin säännöllisesti koulutuksellisiin tapahtumiin, välillä tuottajana, toisinaan myös kohteena.  Ajallisesti eniten viestinnän jatko-opintojaan ponnistelevien tutorina ja heidän ammattiosaamisensa riippumattomana arvioijana. Siksi sain päivitettyä itselleni varsin selkeän kuvan myös ammatillisen tutkinto-opetuksen nykytilasta. Sitä pohdiskelin jälleen jokseenkin päivittäin.

Nykyisen näkemykseni mukaan, ammatillista opetusta tarjoavissa laitoksissa on erityisesti taitojen opetuksessa usein ongelmana,  että se yleensä painottuu  täysin jäsentymättömään sirpale- ja nippelitietoon.  Kaikenlaisia irtokikkoja kaupataan monenlaisilla ennakkohyvitetyillä- ja etäsuorituksilla, webinaareilla ja erikoistarjouksilla, mutteivät ne ankkuroidu mihinkään yhteiskunnalliseen  tai koulutukselliseen kokonaisnäkemykseen alan ammattitoiminnan perusteista.

Useimmat nykyiset tutkintotodistukset nojaavat sellaisiin opintosuorituksiin ja tentteihin, joissa kysytään joko vanhenevaa senhetkistä tekniikkaa ja käsityksiä tai ilman suoranaista ammatillista käyttöarvoa olevaa historiaa. Lisäksi ns. yhteiset aineet eivät juuri koskaan integroidu lainkaan ammattiaineita tukemaan. Kuitenkin koulutusta säätävä ja siksi tutkinto-opetuksessa pakkonoudatettava ohjeisto sallii edelleen joka tavalla mielekkään opetuksen toteutuksen, jos opettajalla vain on kanttia ja viitseliäisyyttä rakentaa sellainen. Sekä luonnollisesti asian vaatima vahva ammatillinen ja pedagoginen kyvykkyys. Tämän mahdollisuuden käyttämättömyyttä pakoillaan laajasti muka liian tiukan ohjeiston ja taloudellisen resurssipulan taakse.

Tässä mielestäni onkin tämän ongelman avainkysymys.  Ainakin ”luovien” alojen opetuspaikat on täyttänyt ennen näkemättömän heterogeeninen pätevyystaso ja sen mukana se ”osaaja” aines, joka opettajan suojatyöpaikkaan hakeutuu ja myös jää.  Digitaalisuuden läpimurto kaikkiin työtehtäviin mahdollisti ja myös aiheutti liian hallitsemattoman siirtymän uusia toteutustaitoja ja omaa opiskelua vaativasta työelämästä vanhentuneiden tietojen ja asenteiden  jakamisammatteihin yhteiskunnan tuella tekohengitettyjen instituutioiden unelmatehtaisiin.  Hyvin laaduttoman tavoitteettoman ja sirpaloituneen ”oppimis” tapahtuman vastuullisiksi.

Sillä tarkoitan tilannetta, jossa omaltakin ammatilliselta osaamiseltaan keskeneräinen  ”opettaja” ei edes kykene toimimaan siten, että opetus keskittyisi ammattiaineissa itse oppimistapahtumaan ja siinä syntyviin ja riittävästi sisäistettyihin ajattelu - ja toimintaprosessien kokemiseen ja harjoittelemiseen  mielekkäällä ammatillisella tavalla. Sen synnyttämiseksi pitäisi joka ainoa tunti valmistaa sekä yksilöllisesti siihen tilanteeseen ja olosuhteeseen, että aina uudella tavalla kulloisenkin oppilaan senhetkisten valmiuksien  ja motiivien mukaan, eikä minkään vanhan kaavan toistaminen olisi kertaakaan mahdollista myöskään opetuksessa.

Tämä tarkoittaisi moninkertaista työmäärää nykyiseen verrattuna. Koska palkka maksetaan vain pidetyiltä luokkatunneilta, eivät useimmat opettajat edes kuvittele niin tekevänsä. Vaikka pitäisi kyllä.

Toinen seikka on se, että useimpien koulutusinstituioiden opettajanhuone on paikka, jossa kokonaisvaltainen ammatillinen ja pedagoginen todellinen tuloksellisuus on  tabu, josta ei keskustella eikä siihen etsitä yhteistä kaavaa.   Opettaja, joka saa aikaan, suuntautumisalasta riippumatta, oppilaissa aitoa kehityshakuisuutta ja uuden oman tiedon tuottovalmiuksia on liian usein muille opettajille todellinen maanvaiva. Sellaisen "käsittelemät"oppilaat kun alkavat vaatia kaikilta opettajilta oman valmiutensa hyödyntävää opetusta, joka taas useimmille ei sovi pelkän henkisen laiskuuden ja ammatillisen kyvyttömyyden takia, tosin sitä useimmiten nimitetään kauniisti "työmarkkinapolitiikaksi".

Tällaisen todellisen ja hyödyllisen oppimisen opettamisella tarkoitan erityisesti sitä, että  useimpien laitosten "oikein " ja "väärin" nimilapuilla varustettujen tiedonsirpaleitten ja suoritusmallien sijaan, oppilaan kokonaiskäyttäytymistä kehitetään koko hänen koulutusaikansa ja jokaisessa aineessa etsiväksi, tutkivaksi sekä tuotantoaktiiviseksi vastuulliseksi yksilöksi. Lähes kaikki opetuksen uudistajathan ovat lähestyneet tavalla tai toisella juuri tätä käsitettä.  Sitä, ettei oppilaille yritetä kaupata  muiden viisauksia, eikä omiakaan, vaan auttaa häntä löytämään ja tekemään omansa. Sekä tarvittaessa tukemaan häntä niissä kivuissa  jotka häntä sillä tiellä varmasti odottavat. Sitä kovempina, mitä käyttökelpoisenpaa tietoa hän itselleen synnyttää.

Juuri siinä on mielestäni asian ydin. Oppilas elää tärkeimmän tuotannollisen elinkaaarensa siinä tulevaisuudessa, jonne hänen kehittymisestään vastuullinen ei koskaan pääse kurkistamaankaan, paitsi joskus ihan vähän oppilaan opastamana vieraana. Siksi koulutettavan tulee asioista ja tekotavoista muodostaa se oma totuutensa, johon hän kokemusperäisesti voi itse aina luottaa ja josta hänellä on sekä faktinen että tunteenomainen tieto, kuinka se toimii juuri hänen käytössään. Opettajan tulee todella toimia aina sen mukaan että, kalleinkin oma kultajyvä on oppilaan tulevassa maailmassa parhaimmillaankin vain mielenkiintoisen historiallisen maailman ymmärtämistä auttava detalji.

En väitä meidän edellisten sukupolvien keräämää tietoa, taitoa, kokemusta ja asenteita mitenkään hyödyttämäksi rakennusaineeksi oppilaspolvelle. Vain se vaatimus ja asenne, että heidän olisi käytettävä niitä meidän tavallamme ja arvotettava ne meidän tärkeysjärjestykseemme, on mielestäni oppilaan kehityksen tuhoamista.

Mikä siis ratkaisuksi? Tarvitaan muutosta , mutta missä . Kaikkialla. Paikkoja on lukemattomia. Se prosessi johon tarvitaan kokonaismuutos, kestää jokaisen oppilaan kohdalla n. 20-25 hänen ensimmäistä elinvuottaan. Siksi myös henkilöitä joiden mallikäyttäytymistä, asennoitumista häneen ja tapoja vaatia häneltä oppimiseen liittyviä suorituksia, on kymmeniä, jopa satoja.

Ehkäpä opettajankoulutus peruskoulutasolla voisi olla looginen muutoksen alkupiste koska oppilas saa oppimistapahtumassa hyväksyttävien suoritusten mallit juuri siellä. Sekin tietysti tarkoittaa että "vallankumous" pitäisi aloittaa siis niissä opettajanhuoneissa, joissa opetetaan nuoria ihmisiä peruskoulun opettajiksi. Kokemukseni ja kuulemani perusteella ne ovat kuitenkin samanlaisia vanhoillisuuden linnakkeita kuin muutkin vastaavat paikat yleensä ovat. Mutta muutos on mahdollinen vaikkakaan ei todennäköinen. Varmasti myös kipeä.  Kysymys onkin siitä, kuinka kauan maallamme on varaa siihen henkisten voimien latistamiseen, johon koko koulutusjärjestelmämme pääsääntöisesti keskittyy.

Se tarkoittaisi myös koko koulutusjärjetelmäämme sisäänrakennetun piilo-opetussuunnitelman täydellistä uudelleen arvioimista ja sen kokonaisvaltaista muuttamista.  Tiedän, että se on utopistinen ajatuskin, mutta ei mitenkään estä minkään  sellaisen laitoksen sisällä tapahtuvaa kehitystä, josta löytyisi riittävä tahtotila.  Nykyisen tietämykseni perusteella sekin taitaa olla toteutumaton haave.

Omassa työelämän työskentelyssäni, vuosikymmenet pääsääntöisesti ammatillisen koulutuksen eri tasoilla, oppilasainekseni oli ja myös on  ammatissaankin jo kokeneita aikuisia, jotka edelleen opiskelevat paremmiksi taiteilijoiksi, viestijöiksi, eri alojen suunittelijoiksi, osa myös opettajiksi.  Suurin henkinen ja ajallinen painolasti koko ensimmäisen koulutusvuoden aikana alaansa etsiville, on ollut kasvattaa opintojaan alkavat  lahjakkaat ja viisaat nuoret ihmiset pois peruskoulussa ja lukiosssa opetusta  opettajan "oikeaksi" ilmoittamasta tiedosta ja suoritustavasta. Pois myös siitä, että jokainen työ ja työvaihe pitää olla opettajan hyväksymä tai päättämä ja tehtäväksi antama. Sensijaan totutettava siihen valintaan , että vastuu niin tiedon saamisesta, kuin sen käyttämisestä tai käyttämättömyydestä on otettava itselleen.

Samoin kehittää heille puuttuvat ryhmätyöskentelyvalmiudet, jotka pätevät myös todellisissa työelämän ongelmanratkaisuprosesseissa. Tämä operaatio on joittenkin kohdalla todella raskas ja jopa tuskallinenkin, mutta mielestäni aina kannattava ja välttämätön ennenkuin  se oppimaan opettaminen voi edes alkaa.

Sekin käsitemaailma, oppimaan opettaminen, on jo aika monta vuotta päässäni muhinut ja todella monen oppilaspolven aikana hiotunut ja hioutukoon vaan edelleen muotoon, jossa sitä kulloinkin käytän senhetkisessä tilanteessa. Siitä kehittynyttä tapaani  toimia oppimisprosessin katalysaattorina on usein pidetty varsin "kerettiläisenä" jopa ”käänteisenä opetuksena” vaikka sen tulokset oppilaitten ammatillisina todellisina valmiuksina ovat kentän palautteen perusteella enemmän kuin rohkaisevat. Luultavasti kaikilla muillakin tavoilla oppilaitaan opettavista opettajista tuntuu samalta  omien menetelmiensä ja kokemustensa perusteella.  Minulle riittäköön toistaiseksi että itse pyrin kehittämään ja toteuttamaan joka päivä opetuksessani oppimisvalmiutta ja omaa vastuullista tiedonhankinta- ja ongelmanratkaisukykyä kehittävää tavoitetta ahtaan ammatillisen faktamaailman sijaan. Jotka useimmat ”faktat” viestintämaailmassa ovat enemmän tai vähemmän suhteellisia ”mutuja”.

MJK

Ps. Pohdin juuri, miten monta asiaa nuoren kannattaa ottaa huomioon ja selvittää ennen hakupäätöstään, omaa ammatillista opiskelupaikkaansa valitessaan. Kirjoitan siitä ohjeen seuraavaan blogiini varsin pian.

Sama.

Laillista maaorjuutta nykysuomessa.

Seurasin hyvin ristiriitaisin tunnelmin eduskunnan 100 v. juhlaistunnon puheiden katteettomien korulauseiden vyöryä, enkä voinut olla vertaamatta sitä siihen todellisuuteen,  joka on tänäänkin totta kymmenille, ellei jopa sadoille tuhansille suurten kaupunkiemme vuokratonteilla asuville.

Kaupungin tonttivuokralainen saadaan Suomessa laillisesti pakottaa raskaampiin taloudellisiin velvoitteisiin ja huonompaan oikeusturvaan, kuin maaorjat 1500 luvulla tai torpparit sata vuotta sitten.

Vein juuri postiin kaupungin vaatiman asuntotontin vuokralaisen ”tahdonilmaisulomakkeen”, jotta kotitonttimme vuokrasopimusta voidaan jatkaa seuraavat 50 vuotta.  Tunnelmani oli jäätymisrajan alapuolella.  Onkohan olemassa mitään muuta ”länsimaista tasa-arvodemokratiaa”, jossa tällainen on mahdollista.  Täysin laillisesti.  Evakkotie tuhansille asiansa moitteetta hoitaneille tavallisille veronmaksajille rauhan aikana poliittisin päätöksin. 

Riisto pahempaa kuin torppariaikana yli 100 vuotta sitten.

Sain valita kotikaupunkini vaatiman ”tahdonilmaisuni” kahdesta vaihtoehdosta, joko ilmoitan parin viikon kuluessa kirjeeni saamisesta ”tahtoni”, että maksan kotini alla olevasta 699 neliön maapalasta 1.5.2018 alkaen pelkkää vuokraa, kiinteistöveroa ja vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella olevia muita kiinteitä tonttikuluja kaupungille noin 400 euroa kuukaudessa, tai tonttini on ensi keväänä oltava tyhjä, kuoppa täytetty, taloni purettu ja viety  kustannuksellani kaupungin kaatopaikalle, siellä vaaditulla sekajätteen tonnihinnalla, noin 200 € tonni + kuljetus, purkutyö- ja maansiirtokustannus. Arviolta ehkä 100-200 000 € kustannus rahoilla, joita minulla ei ole.

  

Tietysti on vaihtoehto, minun on myytävä kotini nyt pikaisesti nuo edellämainitut muut reunaehdot sisältävänä, eli perämetsässä sijaitsevaa aaltopeltihallia halvemmalla neliöhinnalla.   Siis tehdä todella huonot ja vastentahtoiset kaupat, myydä kotimme alle puolella siihen sijoittamistamme kunnostuskuluista tai menettää koko omaisuutemme.   Tai allekirjoittaa nyt välittömästi ”tahdonilmaisuni” sitä seuraavaan kohtuuttomaan velkaorjuuteen.  Lopuksi elämääni.  Jos haluan edelleen asua itsellemme rakennetussa ja maksetussa kodissamme.

Kun ostimme 40 vuotta sitten kaupungin laidalla olevasta työläiskaupunginosaksi kaavoitetulta ja siksi vuokratonteiksi jaetulta alueelta, yhden perheen 110 m2 vanhan omakotitalon, sen pienen tontin elinkustannusindeksiin sidottu maavuokra vuodessa vastasi noin viikkoa tilastollisesti keskituloisen verotettavista bruttotuloista. Uskoin vielä silloin sopimuksemme kirjaimen tai ainakin hengen jatkuvan lopun elämäämme pääpiirteiltään ja mittakaavaltaan samoin maksuvelvoittein, sekä sen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kohtuullisuuteen.

Nyt se tarkoittaa, indeksin mukaisen jo 6 kertaistumisen lisäksi, uutta, nyt 11 kertaista tonttivuokran kertalisäystä ja vuokralaisen mahdollisen sopimustulkintavirheen kohtuutonta sanktiota 25 kertaisella koko vuosivuokran summalla.  Eli maksettava kertamaksuna  300 

( kolmesataa ! ) kertainen sopimuksemme nykyinen vuosivuokra. Lisäksi uusi  ”tahtomani” sopimus sallii kaupungille jatkossa muunkin vuokran nosto-oikeuden, kuin indeksin. Mutta ei vuokramiehelle sen lunastusmahdollisuutta koskaan, millään hinnalla.  Maksat tai myyt.  Jos ostajia näillä velvoitteilla löytyy.

Kiinteistöveroa irtaimistosta.

Kunnostimme, laajensimme ja varustelimme taloamme yli kymmenen vuotta loppuelämän kodiksemme.  Suunnittelussa ja toteutuksessa huomioitiin tulevan eläkeaikamme fyysiset rajoitteet ja toiveet.  Paransimme taloa tarpeidemme mukaiseksi, alueemme talotyylin säilyttäen, mutta talotekniikan kaukonäköisesti uusien. Kunnostus tuli todella kalliiksi, sitä seuranneesta kiinteistöveron moninkertaisesta korotuksestakin päätellen,  Kaupunki verottaa siis myös kiinteistöverolla, vaikka talomme on juridisesti irtaimistoa, jonka säilyttämisen pelkästä oikeudesta tällä kaupungin omistamalla vuokratontilla, maksetaan maavuokran lisäksi pelkkää kiinteistöveroakin vuodessa jo nyt yli viikon osuus keskipalkkaisen eläkeläisen tuloista.

Sähkölämmityksen uusi jättikorotus suunnitteilla.

Muita ennakoimattomia jättikustannuksia asuntomuotoomme syntyi siitä, kun uusimme vanhentuneen petroolikaminalämmityksen suoraksi sähköksi.  Se oli silloin sekä edullisin, että lähes ”kansalaisvelvollisuus” yhteiskunnan suosituksesta. Nyt suora sähkölämpö on suunnnilleen ”ympäristörikos” ja sen käyttökustannukset jopa kymmenien prosenttien   vuosikorotuksineen selkeä rangaistus siitä.  Nykytietojen mukaan valmisteilla on hinnoittelu-uudistus, joka perustuu maksimikulutuksen mukaan laskutettavaan kokonaismaksuun, sillä perusteella, että sen verran yhteiskunnan on varauduttava k.o. hyödykettä meille tuottamaan.  Suorasähkötalossamme pääsulake on 63 A eli suurin mahdollinen yksityiselle kuluttajalle ja ehkä tarpeenkin talven lyhyelle pakkasjaksolle. Siten tuon uudistuksen realisoituessa tullee maksettavaksi moninkertainen kiinteä sähkölasku.  Nykyinen pelkkä sähkön perusmaksu on jo vuodessa yli viikon palkka kuukaudessa keskituloiselle.  Käytön mukainen kulutuslasku rokottaa sitä lisää jo nyt noin kahden kuukauden tulot vuodessa.

Hulevesimaksu lisää asumiskuluihin.

Jo päätetty uusi pakollinen lisäkulu 2018  alkaen on hulevesimaksu. Tontillamme vesi imeytyi  maahan ja tiellä valui katuojia pitkin sadevesiviemäriin. Nyt oja on rotvallikivineen poistettu ja katua korotettu asfaltioinnilla siten, että pihallemme valuu risteäviltä kaduilta sadevedet parin sadan metrin valuma-alueelta.  Pihamme on toisinaan nyt lätäkkö ja silloista katutasoa korkeammalle rakennetun autotallin pohjalla viisi senttiä vettä. Koska alueemme uudet hulevesiviemärit uusittiin n. puolitoista metriä talomme salaojien yläpuolelle, meillä pyörii roteva poistopumppu 24/7 vuoden ympäri nykyisinä vetisinä aikoina.  Sekin tontin vuokrasopimuksemme kalliita lisäkuluja.  Muihin sellaisiin vakiomaksuihin, joihin emme voi mitenkään vaikuttaa, on yhteiskunta velvoittanut monopolisopimuksillaan nuohouksen, vaikka emme polttaisi klapiakaan, vesimaksun vaikka emme käyttäisi litraakaan, ja jätekuljetuksen, vaikka emme roskaisi kassillistakaan. Näistäkin kertyy  lisää vakiokuluja se keskituloisen viikon tulojen verran vuodessa. 

Taitettu indeksi ja raippavero puolittaa maksukyvyn.

Yhteiskunta laskuttaa asumismuodostamme automaattisesti pelkkinä perusmaksuina  jo nyt noin kuukauden keskitasoisen palkansaajan nettotulot vuodessa, vaikka emme kotonamme kävisikään. Kun tulomme ovat jo 12  eläkeläisvuoden taitetun indeksin ja raippaveron takia enää alle 50 % lähtösummastaan, se tarkoittaa keskituloiselle eläkeläiselle noin parin kuukauden koko tiliä pelkiksi lähtökustannuksiksi yhteiskunnan osuudeksi.  Plus muuttuvat kulut.  Eli kulutettu sähkö, vesi ja kotivakuutus vielä päälle. Ne ovat nyt yhteensä noin kolmen kuukauden tulot.   Siis 5 kk. koko tulokertymä oikeudesta tässä kaupungissa tähän asumismuotoon. Nyt alkavan tonttivuokrakorotuksen jälkeen siihen kuluu jo  yli 7 kk. tulot eli n. 60 % kaikista keskipalkkaisen käytettävissä olevista eläkeläistuloista.

Uusi tonttivuokra on yksinään tuplasti yli asumisen tilastollisen kokonaiskustannuksen.

Tilastokeskuksen mukaan keskimääräinen koko asumiskustannus maassamme on   keskituloluokassa vuokra-asunnossa n. 20 %  ja velattomassa omistusasunnossaan asuville noin 10 % käytettävissä olevasta tulon määrästä.  Alimmissa tuloluokissa, eli suhteellisesti kalleimmin asuvillekin, se on heille lakisääteisesti annettavien asumistukien jälkeen max  n. 24 % luokkaa.  Tässä uudessa pakkosopimuksessa pelkkä omistuskotimme alla olevan maan pelkän tonttivuokran osuus on samaa 20 % prosenttiluokkaa tilastollisesta keskieläkkeestä!  Ilman mitään muita asumiskuluja. 

Perustelut eivät mahdu oikeustajuun.

Kaupunki korottaa siis nyt, ”tahdonilmaisumme” juridisesti valtuuttamana, tonttivuokramme nykyisestä 11 kertaiseksi, eli vuodessa n. kahden kuukauden keskituloisen koko eläkkeen verran. Se perustuu heiltä saamillani tiedoilla siihen, että se on linnuntietä nyt lähellä keskustaa, n. 3 km, tontilla on yli 200 neliötä suojelukaavan alaista rakennusoikeutta ja bussipysäkille on alle 200 metrin matka.  Muita perusteluja vastauksessa lähettämääni kirjalliseen valitukseen on se, että kaupungin poliittinen linjapäätös on 4 % reaalituotto omistamalleen maalle ja että kaikkia tonttivuokralaisia on laskutettava samoin perustein.   Lisäksi tuli  kirjallinen ilmoitus, että kaupunki ei tule käyttämään sitä, jos vetoamme sopimuksessamme nyt olevaan lunastuspykälään siinä tapauksessa, ettei tulomme riitä tontillamme jatkamiseen, emmekä enää ehdi myydä kotiamme kohtuullisilla ehdoilla kaupungin jo tekemän sopimusrikkeen takia. Lisäperusteluina oli se, että kaupunki tarvitsee rahaa palvelujensa ylläpitämiseen.

Mikään tuon 11 kertaisen tonttivuokran korotuksen perusteluista ei mielestäni ole pitävä.

Tonttimme on harpilla mitaten  edelleen samalla etäisyydellä keskustasta, kuin se on ollut aina, mutta kaikilla muilla merkitsevillä mittareilla se on nyt selkeästi kauempana, kuin sitä vuokratessamme.   Tänne pääsi silloin ajamaan neljää eri katua ja bussikin kulki keskimäärin 3-4 kertaa tunnissa. Alueella oli 4 elintarvikauppaa, pari muutakin myymälää ja kampaajaa, suutari, 2 yleistä saunaa ja jopa pankkikonttori. Kaikki kohtuullisella kävelyetäisyydellä. Yhtään niistä ei ole enää. Jopa lähimpään postiin, pankkiin tai  päivittäismarkettiin on nyt yli parin kilometrin taival suuntaansa, omin keinoin tai harvoin kulkevalla julkisella liikenteellä.  Kuitenkin nyt n. kilometrin kauempana kartalla, mutta moninkertaisesti tiheämmän ja selkeästi meitä nopeamman liikenneyhteyden päässä olevien asuintonttien vuokrataso on aivan oleellisesti halvempi.

Alueemme on nyt eristetty muusta kaupungista meluisalla kanjonilla, joka rajoittaa tänne ja pois pääsyn vain yhdelle, mutta ruuhkaiselle läpiajotielle. Sekin on nyt kavennettu niin, ettei se mahdollista edes kahden auton kohtaamista, kuin joissakin kohdin, mutta toimii silti nykyään lähialueiden urheilukenttien, sairaalan ja oppilaitosten käyttämänä ruuhkatäytenä parkkialueena, sekä vastuuttomien kuljettajien kiihdytystestiratana 30 km/t nopeusrajoituksesta huolimatta.  Julkinen liikenne on ruuhka-aikoina pari kertaa tunnissa, muulloin vähemmän.   Ratikan valmistumisen jälkeisen tilanteen jo julkaistussa suunnitelmassa, se vähenee entisestään.  Että se siitä etäisyydestä ja kaikkien tonttivuokralaisten tasa-arvosta.

Kaupungin rahantarpeen kattamiseksi yhteiskuntajärjestelmässämme on käytössä useita muita laillisia keinoja, kuin eläketuloillaan tähän asti toimeen tulleen yksittäisen omakotiasujan pakollisten maksujen yksipuolinen nostaminen kaikkia velvoittavasta kunnallisveron viidenneksestä tässä nyt pakkovaadittavaan kahteen kolmasosaan koko tuloistaan. Siis tilanteessa, jossa asujan eläke perustuu tilastolliseen keskiarvoon. 

Kohtuuttomasti ylimitoitettu tuottovaatimus.

 4 % reaalituottovaatimus  vuokratulona täysin riskittömästä tonttimaasta on puolustusoikeudettomien riiston malliesimerkki.  Koko pääomahan on jo moneen kertaan maksettu, sekä säilyy edelleen täysin koskemattomana, että myös nousee arvossaan koko vuokra-ajan.  Jopa paraneekin vuokramiehelle sopimuksessa velvoitetuilla toimilla.  Epäoikeudenmukaisesti tämä ”tuotto”vaatimus  kohdistuu maksajiin, joilla ei ole tästä uudesta 11 kertaisesta asumiskulurasitteesta mitään neuvotteluoikeutta, eikä todellista mahdollisuutta valita nyt toisin. Puhumattakaan oikeudesta maksaa itsensä siitä vapaaksi.

Laskentaperusteen, eli tontin uuden sopimustekstin ” käyvän” arvon uusi määritteleminen ja päättäminen yli kymmenkertaiseksi on kaiken yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden irvikuva.   Siksi, että se tehdään vasta nyt, kun vuokramies on nykyisen sopimuksensa oikeuttamana, velvoittamana ja entisen sopimuksensa ”kohtuullisuus” määreeseen uskoen sijoittanut tulonsa jo vuosikymmenet kotirakennukseensa ja sen tulevaan käyttökelpoisuuteen loppuelämänsä tarpeisiin.   Vasta nyt monopoliomistaja synnyttää maksuperusteeksi yksipuolisesti täysin teoreettisen ”käyvän markkina-arvon”. Ja sen poliittisen 4% tuottovaatimuksen.  

Se tapahtuu täysin mielivaltaisesti alueelle, josta ei ole koskaan ollut, eikä tiettävästi koskaan tulekaan myyntiin yhtään tonttia ja jonka nykyisten tonttien koko todellinen hankintakulu on on jo nykyisissä tonttivuokrissa moninkertaisesti maksettu kaupungille.  Senttiäkään kaupungin rahallista nykyistä pääomaa ei siis ole enää sijoitettuna näihin tontteihin, joten ”sijoituksen reaalituottovaatimus” on kaikkea todellisuutta vailla.

 

Jos vuokramiehellä olisi edes mahdollisuus lunastaa tonttinsa nyt määritellyllä ”käyvällä   markkina-arvolla”,  jostain kohtuullisuudesta voisi edes puhua.  Tämä, meiltä nyt poliittisin päätöksin estetty mahdollisuus, määrättiin Suomen laissa jo torpparien kotien suojelemiseksi noin sata vuotta sitten. ( laki 135/1918.  Laki vuokra-alueiden lunastamisesta. ). Myös maaorjilla oli jo useita vuosisatoja sitten länsimaissa pääsääntöisesti sama oikeus.

Kaupungin vastauksessa valituskirjeeseeni vedotaan siihen, että vanhoille tonteille on määrättävät samat tuotto-odotukset, kuin uusille, nyt vuokrattavaksi tarjolla oleville.  Tilanne on luonnollisesti meillä vuosikymmeniä jo täällä asuneille ja vuokransa täysin maksaneille täysin toinen, kuin kokonaan uutta rakentamatonta tonttia kaupungilta vuokrattaessa, jolloin vuokrausta harkitsevalla vuokramiehellä on mahdollisuus myös siitä aikeesta vetäytymiseen, koko omaisuuttaan menettämättä.  

Tuottovaatimukset moninkertaiset vapaaseen rahoitustoimintaan verrattuna.

Vapaan rahoitustoiminnan piirissä tällaisen täydellisesti riskivapaan ja koko ajan itsestään kasvavan ”pääomasijoituksen” korkotuottovaatimus olisi aivan korkeintaan 1 % luokkaa.  Nykyisten pankkilainojen negatiivisista korkoprosenteista puhumattakaan.  Ääritapauksessakin kohtuulliseksi kuviteltava ”reaalikorko” olisi enintään tilastollisen talouskasvun suuruinen, joka on sota-aikaa lukuunottamatta ollut 0 - 2% %. luokkaa vuosittain.  

Siinäkin tapauksessa, että tämä 4 % vuosivuokra nousisi vain oletetun tyypillisen pitkäaikaisen indeksin n. 1,5 % mukaan vuodessa, vuokraa tonttimme  nykyisen ”reaaliarvon” n.100 000 € mukaan laskettuna, tulee maksettavaksi uuden sopimuksemme aikana yli viisinkertaisesti koko ”sijoituksen” nykyinen ”käypä” arvo ja saman alkupääoman arvo nousisi 4 % vuosi/tuottokorolla samassa vuokra-ajassa yli seitsenkertaiseksi. Tällä nykyisellä  4 %  perusteella tontistamme olisi silloin sopimusaikamme loppuvuosina ja sopimusta uusittaessa vaadittava vuosivuokraa nykyrahassa lähes 30 000 €/v ! 

Suhteellisesti vuokrasumma on jo tässä korotuksessa sitäkin suurempi esim. hyvin tuntemassani tilanteessa, jossa sen maksaja on todellisen työtulonsa mukaisen yrittäjäeläkkeen itselleen 40 työvuotta maksanut pienyrittäjä. Se on jo nyt mahdoton yhtälö. Pienyrittäjäeläkeläisen eläkelain mukainen koko nettotulo kun ei riitä tämän noston jälkeen edes kaupungin laskuttamaan osuuteen omakotiasujan kuukausittaisista maksuista.

Maksukyky edes keskituloisella ei riitä.

Sanomattakin on selvää, ettei keskituloisen ansaitseman eläkkeen nykysummalla ja näillä tulevilla todellisilla asumiskululla saisi minkään pankin maksukykylaskurilla edes tonttimme ”reaaliarvon” kokoista lainaa minkään prosentin korolla.   Tällä vuokramiehen ”tahdonilmaisulla” meidät sitoutetaan silti täysin yksipuolisesti kuitenkin maksamaan omaan kotiimme jäämisen oikeudesta vuokra-aikanamme vielä lisää noin viisinkertaisesti tontin nykyinen ”reaalihinta”.  Tällaisilla 5 kertaisilla sijoitetun riskittömän pääoman ”tuottoehdoilla”, siis ilman sen lyhentämisoikeuttakaan, velvoitettu rahoituslaitoksen laina olisi välittömästi Finanssivalvonnan käsittelyssä ja sellaiset ehdot vaativa pankki lakkautettu asiakkaattomana. 

Eikä tässä tonttivuokrassa ole kysymys edes lainasta, vaan koko ajan kasvavasta pakkovelvoitteesta omassa kodissaan asumisensa oikeuttamiseksi. 

Kuitenkin tällä hetkellä Suomessakin on vapailla rahoitusmarkkinoilla tarjolla sellaisia tonttimme ”reaaliarvon” summaisia 20 vuoden lainoja, joiden koko kuolettamiseen  ja korkoihin riittävä kuukausittainen summa on käytännössä saman suuruinen kuin  tulevan tonttivuokran maksuvelvoite samassa ajassa.  Vuokra puolestaan ei edes vähene vaan kasvaa korkoa korolle periaatteella koko saman ajan ja siitä eteenpäinkin yhä progressiivisemmin. Eli vuosi vuodelta yhä epäoikeudenmukaisempana.

Olisi mahdotonta olettaa, ettei jokaiselle sellaiselle tämänkin alueen asukkaalle, jolle on taloudellisesti enää mahdollista jäädä tänne uudella tonttivuokralla, olisi mahdollista ja haluttua hankkia tarvittava laina tonttinsa lunastamiseksi.  Se toteutuisi nyt  saman kokoisilla kokonaislyhennyksillä 20 vuodessa kokonaan omaksi, kuin kuolleen lehmän maksaminen vuokramiehenä saman ajan.  Pakkositoutuminen kasvavaan vuokraan jatkuu sen lisäksi vielä 30 vuotta. Kasvaen.  Jonka tien päässä olisi vain uusi riistosopimus ja koko ajan halpeneva oman omaisuuden osuuden arvo. Kodin arvo  puolestaan nousisi lainan maksun tahdissa vähintään siitä maksetun summan verran.

Sivutuotteena saataisiin kaupungin budjetin ensi vuoden alijäämä kuitattua täysin ilman lisälainaa. Pelkän pienen asuinalueemme tonttikaupoilla. Joista kertyisi kaupungille lähes välittömästi n. 30 miljoonaa euroa aivan uutta rahallista pääomaa.  Ja yhteiskunnan päättäjille rauhallinen yöuni, oikeudenmukaisista uusista päätöksistä.

Eikä tässä ollut vielä läheskään kaikki uuden ”tahdonilmaisumme” velvoitteet. 

Perusteettomasti kiristyneet muutkin vuokraehdot.

Uskomattomimmat yksipuoliset uudistukset  ”tahtomassamme” sopimuksessa on ensiksi se, että vuokran ei tarvitse enää olla  ”kohtuullinen” vaan ”käypä” ja nyt on kaupungilla oikeus korottaa sitä sopimusaikana yksipuolisesti muillakin perusteilla kuin elinkustannusindeksi.  Jos kaupunki jostain syystä yksipuolisesti haluaakin käyttää tonttiamme,  sen velvollisuus maksaa kodistamme lunastusta, on sopimuksessa nyt pudonnut vain 60 % sen ”sellaisesta teknisestä arvosta, jossa rakennuksen ikä on otettu huomioon” eli ikävähennyksineen ehkä vain 10 - 30 % sen mahdollisesta, ennen lunastustilannetta olleesta myyntiarvosta. 

Valtava sanktio kestämättömän kalliin vuokraoikeuden siirrosta. 

Vielä törkeämpi uusi ehto koskee tilannetta, jossa talomme tuhoutuisi tulipalossa, emmekä esim. ikämme takia enää pysty vakuutuskorvauksella, joka on kattavimmallakin täysarvovakuutuksella alle kolmasosa vastaavan uuden ja suojelukaavan samanlaiseksi velvoittaman rakennuksen kustannuksista, pystyttämään kahdessa vuodessa samanlaista.

Jos siksi päättäisimme siirtää vuokraoikeutemme rakennusvelvollisuuksineen lapsellemme, meidän on maksettava siitä välittömästi kaupungille sopimussakkoa 25 kertaisena sen hetkisen vuosivuokran summa.  Hyvin tulkinnanvaraisen sopimusrikon sakko nousi siis tässä uudessa sopimuksessa yksipuolisesti 25 kertaiseksi.  Ollen siis tämä päivän ”reaaliarvolla”  noin 100 000 € !  Jonka lisäksi ilmaisen siirron saajan olisi maksettava siitä vielä lahjavero ”reaaliarvon” summasta.  Tässä, jos missä, toteutuisi silloin sananmukaisesti hokema, ”viedään tuhkatkin pesästä”.

Edelliset esimerkit ovat nyt kuitenkin ”tahtomamme” uuden vuokrasopimuksen meitä sitovina ehtona, samalla kun tämän saman kaupungin omistama ja hallinnoima verovapaa säätiö voi, mediasta luetun kertoman mukaan, myydä pelkän rakentamattoman ja vain vuorokauden omistamansa tontinvuokrasopimuksen yli miljoonalla eurolla grynderille, käytännössä sanktioitta.  Ellei sanktiona pidetä sitä, että säätiö sai, edelleen median kertomuksen mukaan, kehoituksen toimia omien sääntöjensä mukaisesti. 

Jopa ”torpparilaki” olisi ratkaisevasti kohtuullisempi.

Tällaiseen nykyaikaiseen maaorjuuteen verrattavissa olevaan, yksityisen tonttivuokralaisen oikeusturvattomuuteen, toisi jopa vuoden 1918 ”torpparilaki” ( 135/1918 ) sovellettuna nykyaikaan, sekä siinä vahvistetut lakisääteiset oikeudet oman asuntomaansa lunastamiseen, aivan mullistavan taloudellisen ja henkisen helpotuksen.

Taloamme vuosikymmeniä rakentaessamme ja maksaessamme, emme todellakaan osanneet edes kuvitella tai pelätä asumisoikeutemme omassa kodissamme päättyvän näin.  Poliittisesti valmisteltuihin ja päätettyihin sellaisiin perusteettomiin riistovelvoitteisiin tontinvuokralaisia kohtaan, joiden täyttämiseen ei edes pienyrittäjänä yli 40 v. lakisääteisesti oikein jo maksettu ja saatu koko eläketulo enää riitä.

Ymmärrän ja hyväksyn nyt täydellisesti useiden ihmisten kokemusperäisen epäluulon yhteisiä asioitamme hoitavien päättäjien motiiveista ja yhteisiin asioihin paneutumisen syvällisyydestä.

MJK

Sanojen merkityksistä: Luennoitsija - kouluttaja - opettaja ?

Tein pyynnöstä päivän opetuskeikan vuosikymmeniä sitten perustamaani yksityiseen oppilaitokseen. Ensimmäisen kymmeneen vuoteen, eli eläköitymiseni jälkeen. En ollut mitenkään innostunut asiaan ryhtymään, mutta pidin lupaukseni siitä, että teen osuuteni jos apuani katsotaan tarvittavan.  Eipä nytkään ollut kysymys varsinaisesta opetusavusta, vaan tutkintoonsa ensi kuussa valmistuvien oppilaiden ammatillis-historiallisen perspektiivin laajentamisesta. Ainakin osasta sitä. Heille ilmoitettu otsikko lienee ollut,  ”Valaisua Masan tyyliin”.

Valmistautumiseni siihen synnytti usean yön pohdintaa siitä, mikä on yhdessä opetuspäivässä kyseiselle ryhmälle mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista.  Yhden työpäivän pituus kun on noin yksi tuhannesosa prosenttia (0,001%) heidän elämästään. Samalla myös noin 1,5 % tämän tutkinnon lähijakso-ajasta. Ja valmistautumisineen sekä toipumisineen yksi minulle merkityksellinen ajankäyttöviikko elämästäni. Vaikkei sitä tehtykään korvausta vastaan.

Valmistautuakseni kunnolla, pohdin blogin otsikon toimenkuvien eroja ja merkityksiä, niitähän pidetään aivan yleisesti käytännössä synonyymeinä. Minulle kysymys on kuitenkin täysin eri asioista ja oli päätettävä minkä mukaisesti  toimiminen olisi tälle ryhmälle hedelmällisintä.

Ensiksi päätin hylätä luennoitsijan roolin ja toimenkuvan. Mielestäni luennointi on parhaassa käyttömuodossaan sitä, että jonkun alan kiistaton asiantuntija ja esikuva kertoo ja jopa havainnollistaakin mielenkiintoisessa muodossa hyvin ammattitaitoiselle ja kokeneelle yleisölle, oman ja kuulijoiden erikoisalan uusinta tietoa ja näkemystä. Harvemmin täysin henkilökohtaisia mielipiteitään, ellei luennon tarkoitus ja tavoite ole tehdä juuri sitä. Toisinaan myös, niinkuin liian usein yliopistotasolla,” professorin muistiinpanot siirtyvät oppilaiden muistiinpanoiksi käymättä kummankaan aivoissa”.  Omalta kasvatusopin opiskeluajaltani minulla on riittävästi juuri tuollaista kokemusta, jota en halua missään tapauksessa levittää kenenkään kärsimykseksi ja pitkästyttämiseksi. Tämän ryhmän alan, valokuvauksen, uusimpien tai jopa tulevaisuuden trendien luennoimiseen tai kuvailemiseen minulla ei ole myöskään enää mitään kompetenssia.  Lähes kadonneet ammatilliset työskentely-ympäristöt ja alamme valokäytänteiden parhaat ja ikuiset lainalaisuudet ovat minun osaamistani, yli 50 hyvin intensiivisen työskentely- ja opetusvuoteni kokemuksella. Kuitenkin kohtuullinen perustietoisuus niistä oli, ainakin olettamukseni mukaan, jo ryhmän ammattisivistyksen osana. Luennointi on minusta tuhannen kuulijan juttu, muttei nyt sopiva työtapa vain 12 hengen kohtuullisen kokemattomalle ryhmälle tästä aiheesta.

Seuraavaksi jouduin hylkäämään opettajan toimenkuvan. Sen keskeisiä osia kun ei voi yhden päivän jaksossa täysin vieraalle ryhmälle soveltaa. Opettajan tehtävä tällaisessa taidon ja taiteen yhdistelmäkoulutuksessa on mielestäni keskittyä äärimmäisen huolellisesti jokaisen opetettavansa henkilökohtaisen ammatillisen osaamisen ja kehittymisen jatkuvaan ohjaukseen, havainnointiin ja evaluointiin. Hänen on tunnettava, muistettava ja tarvittaessa kerrattava mielessään jokaisen vastuullaan olevan oppijan jokainen aikaisempi alan suoritus ja hänen koko kehityskaarensa nykyiselle tasolleen niin tarkasti, että jokainen uusi toimeksianto on sitä aloitettaessa vielä tekijälleen mahdoton, mutta loppuun suoritettuna kunnon kivijalka seuraavan ja vielä vaativamman tehtävän mahdollistamiseksi, oman alansa tiedon portailla. Niillä portailla, usein aivan saman reitin omassa kasvussaan jossain muodossa jo kokeneena, opettajan on myös oltava itse niin paljon jokaista oppilastaan edellä, että hänen kyvykkyytensä hedelmälliseen ja uutta osaamista tuottavaan ohjaukseen on kiistaton.  Senkin osaamisen suhteen jota hän itse ei hallitse oppilaan tulevaisuudessa odotettavissa olevalla vaatimustasolla. Lisäksi ja juuri siksi opettajan on maltettava  olla puuttumatta liikaa neuvoineen oppilaansa ponnisteluihin, jotta tulokseen pyrkijällä on mahdollisuus keksiä ja luoda omat ja itselleen luontevat tämän päivän ja oman tulevaisuutensa ratkaisut kunkin opillisen tehtävänsä ja sen tavoitteen saavuttamiseksi. Opettajan toimenkuvan sisältö on sama kuin kasvattajan, osattava juuri oikeissa asioissa tukea ja ohjata, toisissa vastuullisesti ja perustellen kieltää, kun se on tarpeen, ja johdonmukaisesti rangaistakin tarvittaessa.  Tämä kaikki tinkimättä koskaan nimenomaan johdonmukaisuudesta ja rehellisyydestä oppijaa kohtaan. Ammattitaidon opettajan jakamaton henkilökohtainen vastuu niin oppilaansa taidoista kuin taiteellisesta kehityksestä kun ulottuu oppijan koko loppuelämään ja sen henkilökohtaisen kokemiseen.  Siksi minusta siihen ei saisi koulutusvaiheessa kukaan sellainen vieraileva gurukaan puuttua, jolla ei ole oppijan koko kehityspolkua selkeänä edessään tarkasteltavana ennen kutakin uutta tavoitteellista lyhyttäkään jaksoa tai tehtävää. Nämä käsitykseni ja näkemykseni olivat keskeisiä syitä siihen, että itse aikanaan valitsin oman kouluttajatieni, yhteiskunnan ”virallisen” koulutusorganisaation rajoitteiden ulkopuolella, mutta tuottaen sillä kiistatonta ja arvostettua tutkintokelpoisuustaitoa opiskelijoilleni.

Kahden keskeisen toimintamallin hylättyäni, hyvin perustein, jäljelle jäi kouluttajan ammatillista toimintaa lähinnä soveltava koulutusmuoto tälle päivälle.  Sitä päätin käyttää. Kouluttajan ensimmäinen tehtävä, ennen yhteistä lyhyttäkään aikaa, on mielestäni tutustua niin hyvin tulevan ryhmän sekä ammattitaidollisiin että taiteellis-harmoonisiin tavoitteisiin, valmiuksiin  ja taustoihin kuin mahdollista. Käytännössä se tarkoittaa myös ja erityisesti kohderyhmän heterogeenisen osaamisen äärilaitojen sisäistämistä ja tavoitteellista soveltamista tarjoamassaan oppiaineistoossa. Muuten hänen mahdollisuutensa tuottaa pienenkään ryhmän oppijaan tarttuvaa ammattitietoutta, tai siihen liittyvää tilannekohtaista oivallusvalmiutta, katoaa vieraisiin esimerkkimaailmoihin.  Minusta mikään ei ole turhempaa ajankäyttöä kuin kouluttaja, jonka maailmakuva ja ammatillinen kokemustausta poikkeaa liikaa kohderyhmänsä vastaavasta. Tyypillisin esimerkki tästä lienee tämän hetken maamme hallitus, jonka koulutukselliseksi ajateltavissa oleva esimerkkiasema yhteiskunnallisten äärimmäisen merkittävien uudistusten tahtotilan luomiseen kansassamme, ei tule onnistumaan milloinkaan sen nykyisillä juupaseipäs uudistuksilla ja rikotuilla lupauksilla. Useiden ministerien ammatillisesta valmiudesta avaintehtäväänsä puhumattakaan.

Tämänkertaiseen, uransa alussa olevaan ryhmään, en pystynyt soveltamaan sitä nykyistä normitoimintaani  valokuvausalan koulutusvierailuissani, että muodostan koko päivän ohjelman esimerkkitapauksineen ja kuvineen, niin tarkasti kuin mahdollista, sen kuva- ja viestisadon jatkeeksi , mikä on kerättävissä kunkin osallistujan omilta nettisivustoilta ja heiltä pyytämieni ennakkotietojen täsmäfaktoista. Mielestäni juuri kouluttajan rooli on eläytyä työnsä ajaksi ryhmänsä ammatilliseksi ”seniori”tai ”tutori” jäseneksi ja ryhmän kaikista ominaispiirteistä sekä tietoiseksi, että niihin mahdollisia erilaisia ratkaisu- tai ainakin jatkomahdollisuuksia laajasti pohtineeksi ja valmistelleeksi.  Muuten kouluttaja on kuin luennoitsija, jonka merkitys jää useimmille osallistujille vain ”oli kiva tietää” tasolle. Kouluttajan tehtävä on havainnollisesti ja kutsuvasti avata useita sellaisia käytännön työskentelyn ovia, joista oppija saa ja voi konkreettisesti mennä katsomaan ja etsimään itselleen sopivia täsmäkäytäntöjä.  Kouluttajan tehtävä on havainnollistaa tarkasti piirretyllä ratkaisukartalla tulevia mahdollisuuksia, muttei hänen tule eikä voikaan osallistua itse maastoon tehtävään retkeen käytettävissä olevan yhden päivän vaikutusaikanaan.

Siksi ratkaisin tämän vierailupäivän eräänlaisella kuvallisella ”seisovalla pöydällä” jossa oli tarjolla lähempään käsittelyyn parinsadan todellisen elämän kuvaustoimeksiantojen ja niiden valoratkaisujeni originaalikuvat sähköisine versioineen, muutamien isompien kuva- ja tietoprojektieni suunnittelutaulukot ja –muistiot sekä muutaman sadan kuvan havainnollistamisportfolio kertomusteni tueksi tarvittaessa.  Etenemisen aloitin osallistujille antamani kahdeksan avainkysymyksen tietojen ja heidän siinä esille tuomiensa ongelmien lyhyellä käsittelyllä. Päivän muun sisällön ja sen etenemis- ja käsittelytavan valitsimme yhdessä pääsääntöisesti ryhmässä aktiivisimmin opiskelevien ehdottamista satojen vinjettikuvien yhteenvetosarjakuvasta valitsemista muutamista valocaseista, ja niitä tarvittaessa muihin esille tulleisiin ryhmän kysymyksiin laajentaen. Näin sain tarjottua ne muutamat helmet, jotka ryhmän mielestä vastasivat parhaiten heidän tarpeeseensa tarjolla olevasta satakertaisesta  aineistosta. Lisäksi minulla oli silloin mahdollisuus vaikuttaa siihen lisäinformaatioon, jonka harkitsin olevan tarpeen ryhmän koulutustavoitteen suunnassa.

Tässä vaiheessa elämän kaartani ja sen fyysisiä edellytyksiä, kukin lyhytkin keikka tarkoittaa minulle  melkoista fyysistä ponnistelua, mutta vasta nyt on ollut ajallisia ja kokemuksellisia edellytyksiä pohtia itselleni kyllin kirkkaaksi toimintani perimmäisiä merkityksiä ja virtaviivaistaa sen toteuttamista. Siinä konkretisoituu jälleen se vanha viisaus, että mitä enemmän ihminen eläessään oppii, sitä vähemmän hänellä on aikaa jäljellä sen hyödyntämiseen.

MJK

Pyhäinpäivän pohdintaa.

Tämän vuoden pyhäinpäivänä aihepiiri on minua kovin lähellä, sillä sekä toissapäivänä, että pari viikkoa sitten sain selkeän muistutuksen oman aikani vääjäämättömästä hiipumisesta. Silti on edelleen mahdotonta sanoa, onko väistämätön edessä jo tänään tai vasta vuosien kuluttua. Siihen voi vain olla valmistautunut. Omalla tavallaan. Paperisodan osuuden olen hoitanut jo vuosia sitten ja nyt tiedän mitä faktisesti myös ajattelen sillä hetkellä kun kaikki tietämäni ja nyt myös kokemani fyysiset merkit osoittavat lähdön olevan  käsillä. Minulla on siis onni saada ottaa siitäkin opikseni aikanaan tulevaa lopullista kertaa varten.

Pohdin myös sitä, mitä rakentavaa tai tärkeää olen oppinut  elämästä perusperheeni jo tapahtuneiden kuolemien seurauksena.  Sekä siihen valmistautumisen, että jälkihoidon yhteydessä. Useimmat seikkoja, joista minulla ei olisi mitään omaa käsitystä ilman näitä tapahtumia.

Isäni poismeno tapahtui, kun en ikäni puolesta ollut vielä kypsä vakavaan keskusteluun ja sen kautta häneen  tutustumiseen  syvällisemmin, joten hänen todellinen maailmansa jäi minulle liian vieraaksi.  Surukseni minun on todettava, etten koskaan puhunut hänen kanssaan edes perinnöksi saamani maailmankatsomuksen keskeisistä perusteista. Sittemmin olen huomannut hänen selkeän vaikutuksensa, ehkä esimerkin kautta, omaan suhtautumiseeni sekä työhön, että  vastuuseen ja itselleni ottamiini velvoitteisiin. Ne kun tuntuvat minulla usein olevan muutamaa sukupolvea tämän päivän ihmisiä varhaisemmalta ajalta. Katsojasta sitten riippuu, onko se etu vai haitta vai pelkästään ominaisuus. Se tieto ja kokemus, mikä kertyi usean vuoden päivittäisistä vierailuistani hänen luonaan sairaalan kroonisten tautien osastolla, on ollut kyllä kasvattava vaihe elämässäni, varsinkin kun samoina vuosina kävin siellä toisella osastolla itsekin hoidettavana viikoittain.

Nuo vuodet luultavasti opettivat minut olemaan jännittämättä sairaalamiljöötä vähääkään. Siitä on ollut sittemmin paljon iloa sen jälkeenkin viettämieni lukuisien sairaalajaksojen aikoina. Silloin opin myös realistisen suhtautumisen hoitoalan ammattilaisten rajoitteisiin niin diagnoosien kuin lääkearsenaalinkin suhteen. Valitettavasti en ymmärtänyt käyttää noita vierailuaikoja pitkiin keskusteluihin isäni kanssa, kun hän vielä oli tajuissaan. Kenties tilanne ei ollut siihen suotuisa, samojen huoneiden muiden asukkien kannaltakaan. Rautaisannos erilaista syövän etenemiseen liittyvää tietoa ja kokemusta tuli kyllä opittua.

Sisareni äkillinen menehtyminen matkoilla auto-onnettomuudessa kesken ensimmäistä vastuullani olevaa kymmenen päivän kesäkurssia, opetti sitä tapahtumaa siivotessani monta asiaa, joista olen huomannut olleen usein hyötyä. Sen seurauksena en ole sittemmin sitoutunut mihinkään merkittävään ilman luotettavaa varahenkilöä, ettei lupaamani asia jäisi kesken mahdollisen yllätyksen sattuessa. Kohtuu usein sitäkin on tarvittu, minä kun olen melkoinen onnettomuusmagneetti.  Toinen siihen liittynyt oppi, jota en olisi toivonut tarvitsevani, on kokemukset erilaisten viranomaisten sääntöviidakosta ja sen epäinhimillisestä soveltamisesta.  Tuli opittua melkoisen työmäärän ja ajankäytön kautta sekin, että rusinaksi tuhoutunutta autonromua ei saa pois rekisteristä ilman molempia muodottomaksi murskaantuneita rekisterilaattojaan, että yksivuotias ja seurakunnan jäseneksi kastettu erotetaan sieltä piispainkokouksen päätöksellä sekä sekin että sairaskohtauksensa takia onnettomuuteen joutunut ja edelleen siitä tehohoidossa oleva voidaan tuomita oikeudessa  kuolemantuottamuksesta. Ja kaikki edellä olevat asioita, joista ei ollut valitusmahdollisuutta eikä muuta tulkintaa.  Huomasin nyt, että myös sisareni todellinen olemus ja syvimmät näkemykset olivat jääneet minulta yhteisenä elinaikanamme kokonaan keskustelematta. Tunsin hänet rauhallisena ja pätevänä tiedenaisena, mutta enpä juuri muuten.

Nykyiset käsitykseni molemmista edellämainituista perheenjäsenistäni perustuvat valtaosaltaan pitkiin keskusteluihin ja lukemattomiin kysymyksiini äidilleni, joka eli muutaman vuosikymmenen heitä kauemmin. Ajan, jolloin olin itsekin jo sen verran kehittyneempi ja kuuntelukiinnostuneempi, vaikkakin eri paikkakunnalla asuva, että tämä äitini kautta suodatettu tieto on antanut minulle kohtuullisen selkeän käsityksen perusperheeni yksilöistä.  Mukaan lukien myös vanhempi sisareni, joka kuoli vasta muutama vuosi sitten lähes vuosikymmenen altzheimervaiheen jälkeen. Meidän ikäeromme oli niin suuri, ettei meillä varsinaista yhteistä perhe-elämää koskaan tasa-arvoisena ollutkaan, hän oli minulle lähinnä vanhempieni tuuraaja ja minun kasvattajani lapsuusaikanani. Sekä äitini, että sisareni vuosikausien valmistautuminen  omaan, jo itsekin toivomaansa, poismenoon on selkeyttänyt käsitystäni  kuolemaan liittyvistä ilmiöistä ja vahvistanut vakaumustani eutanaasian inhimillisyydestä ja arvosta joissakin tilanteissa. Toivon, että siihen liittyvä lainsäädäntö saadaan toimivaan muotoon vielä minun eläessäni ja pienemmällä sekä järjettömällä poliittisella puljaamisella, kuin nyt työn alla oleva soteuudistus.

Myöhemmän omaisselvittelyjeni kautta olen hahmottanut useita keskeisiä sekä geneettisiä että kasvatuksellisia  piirteitä, jotka omassa rakenteessani olisivat jääneet ikuisesti ymmärtämättä näiden tietojen puutteen takia. Vasta  nyt olen hahmottanut sen ymmärrysrikkauden, jonka saisi perinnökseen oman perheensä jäseniin, heidän todellisiin ajatuksiinsa ja arvoihinsa perusteellisesti tutustumalla. Asia, jonka olen, osittain ehkä oman kasvatukseni takia, laiminlyönyt myös omassa perhe-elämässäni. Aina on ollut joko sellainen työ- tai muu este, että pitkälliseen yhteiseen keskusteluun ja todella syvälliseen toisiimme tutustumiseen ei ole ollut  sellaista yhteistä aikaa, jonka olisin ymmärtänyt siihen varata ja käyttää. Minusta tuntuu, että se on tilanne tänä aikana jokseenkin kaikissa  tuntemissani perheyhteisöissä.  Sitä en tiedä, onko elämä tarkoitettukin sellaiseksi, että  meille rakenteellisesti läheisimmätkin ihmiset jäävät silti monella tasolla kontaktipintamme ulkopuolelle. Täysin toinen asia on, mitä kukin meistä aivan riittävänä ymmärrystasona läheisistään pitää. En osaa sanoa, olisiko elämäni ollut toisenlaista, jos olisin perus- ja nykyisen perheeni  minun mittarillani syvällisesti tuntenut, mutta tänään minusta tuntuu, että ainakin se olisi ollut ponnistelujensa arvoista. Eikä ehkä vieläkään täysin liian myöhäistä.

Pitkän harkinnan ja asian huolellisen pohdinnan tuloksena olen itse  päätynyt  sellaiseen toimintamalliin, etten yritä oman laajemmankaan perhe- ja sukuyhteisöni tätä, mielestäni haitallista,  käyttäytymisperinnettä sen muiden jäsenten osalta väkisin muuttaa minun nykyisten arvojeni mukaiseksi.  Kuten useimmissa muissakin asioissa, vain itseään pystyy muuttamaan, joten minun valintani on ollut tämä;  öisten pohdintojen ja minulle tärkeiden muidenkin asioiden kirjoittelu muotoon, joka on lukijan ulottuvilla jos joku perheeni tai yhteisöni jäsen sitä joskus haluaa tutkia. Omasta tahdostaan eikä velvollisuudesta.

Mielestäni tällainen käytännössä lähes kaikille mahdollinen, kustannukseton julkaisu- ja säilytysmuoto on eräs niistä todellisista arvokkaista lahjoista, joita olemme saaneet nykyisen digiaikakauden ansiosta.

MJK