Yksin vai yksinäisenä.

Kevät tuli niin aikaisin, että kaikkinainen kirjoitusaika alkaa hiipua ja rantatyöt painavat päälle joka päivä aamuvarhaisesta alkaen. Tänä keväänä on lisäksi laivaverstaan 400 neliön myynti ja tyhjennys yli vuosikymmenen työskentely/varastoinnista, sekä kaiken sieltä löytyvän erilaisen materiaalin myynti. Fysiikka on lujilla, mutta päivittäisessä ponnistelukäytössäni aina kun voimat sallivat. Kirjoitteluun ei nyt aikaa jää, joten syksy taas näyttänee, miten se jatkuu. Tätä yhtä pohdintateemaa olen jo tammikuussa luvannut kuitenkin kirjallisesti vielä raportoida, joten hoidan sen nyt  pois ennen päätoimiseksi kesä/rakennus/laivurimieheksi  muuttumista.

Minua on pohdituttanut koko kevään yksi aihepiiri ylitse muiden, ammatillinen kimppatyöskentely vai yksin yrittäminen. Kaikista niistä  neuvontapyynnöistä, joihin edelleen vastailen säännöllisesti, tämä on ollut selvästi eniten esillä kuluvana keväänä. Osatekijänä lienee taloudellisen epävarmuuden ajan pyrkimys kaikkiin mahdollisiin säästömahdollisuuksiin  ammatillisessa toiminnassa, erityisesti pienyrittäjien olosuhteissa , joissa useimmat entiset oppilaanikin  toimivat.

Kevään keskusteluista tästä teemasta usean kimppatoimintaa harkitsevan kanssa, on jäänyt monenlaisia ajatuksia muhimaan. Seuraavassa niistä joitakin ilman tärkeysjärjestystä tai selkeää suuntaamista johonkin erityiskysymykseen. Usea sopii yhtälailla muihinkin pari- ja ryhmäsuhteisiin kuin pieneen työyhteisökimppaan.

-                               Perusohjeeni on vuosikymmenten aikana ja -kokemuksella jopa kymmenistä  ammatillista pienkimpoista ja perusperhesuhteista tiivistynyt seuraavaan perusmuotoon.

Kaikki ammatilliset  pienkimpat ovat paholaisen keksintöä, joten niitä tulee välttää erityisesti silloin kun  omana tavoitteena on henkilökohtaisen henkisen rauhan ja  maksimaalisen työtyydytyksen tavoite omassa luovassa ammattitoiminnassa.

Siis erityisesti aloilla, joiden todellisten tulosten laatu ei ole  mekaanisesti mitattavissa ja punnittavissa, vaan tuloksen käyttökelpoisuutta ja arvoa arvioidaan tekijän ja asiakkaan lopullisilla tunnetiloilla.

Joskus kimppaan on silti mentävä, ainakin väliaikaisesti, silloin kun sen tekee silmät auki ja  valinnan sekä ammatilliset että henkiset haittavaikutukset tiedostaen.  Ja myös valmiina  silloin empimättä maksamaan niiden eduista aina muodossa tai toisessa kertyvän  kovan hinnan.  On tietysti tilanteita jossa kimpparatkaisu ainakin näyttää olevan  yksi mahdollinen vastaus sen hetkiseen tarpeeseen.

-                               Mielestäni aivan avainasia kaikissa kimpoissa on tarkistaa jo etukäteen sekä henkilökohtaisten elämänkokoisten tavoitteiden, että  yhteistoiminnan osuuden  päämäärien ja arvomaailmoiden periaatteellinen yhteneväisyys. Se pitää tunnollisesti  ja perusteellisesti selvittää syvemmällä henkisellä tasolla kuin taloudellisen tilanteen optimointi. Mikään ei syö jokapaiväisessä toiminnassa niin paljon ja kokoaikaisesti kimppalaisten  voimia ja mielenrauhaa kuin se, että tuntee  24 /7  ryhmän jäsenten omien päämäärien  eritavoitteisuuden  kalvamista. Se nakertaa käytännössä jokaisen hetken jokaista valintaa ja  vie salakavalasti valtavasti voimia niistä seikoista, joihin panostaminen olisi  elintärkeätä.  Kimppatoiminnassa jokainen eri suuntaan pyrkivä teko tai ajatus  vähentää pienimmilläänkin kaksinkertaisen määrän voimia teamin käytöstä. Niin työssä kuin ihmissuhteissakin.

-                               Tämä  haitta tuntuu erityisesti juuri tunne-elämän laadun kokonaisvaltaisena huononemisena.  Luova prosessi kun aina vaatii oman aikansa ja usein myös yksinäisyytensä sekä erityisesti yksityisyytensä.  Kun koko elämän laatu on vain sarja koettuja tunteita, tuntuu todella surulliselta, että valitsee vapaaehtoisesti  sellaisen yhteistoiminnan, jonka väistämätön sivutuote on  huonojen tunnekokemusten  päättymätön ketju.  Ja jossa herkimmät kokevat voimakkaimmat takaiskut ja kovimmat  kustannukset.  Ja joka vähentää aivan merkittävästi positiivisten luovien toimintojen käyttövoimaa. Erityisesti ammateissa, joiden  tuotos on henkistä pääomaa.

-                               Tällä en luonnollisesti väitä, että ei olisi tehtävä kompromisseja yli omien halujensa silloinkin kun työskennellään yksin tai  harkitussa kimpassa, mutta  jos luottokumppaneiden isot taustaperiaatteet ja taustat ovat eritavoitteiset, mitään hyvää ei pitkässä juoksussa ole odotettavissa, eikä muodollistakaan  menestystä ilman että joku ryhmän jäsenistä kärsii  omassa elämisen tasossaan todella tuntuvasti.  Vaikka taloudellinen tulopuoli olisikin väliaikaisesti  hyvässä myötätuulessa. Sen henkisen pahoinvoinnin lopullinen lasku on silti maksettava aikanaan, useimmiten väistämättömän sairastelun tai  terveyden täydellisen romahtamisen hinnalla.  Joka on lähes pomminvarma seuraus omia keskeisiä henkisiä arvojaan ja vapaita itsenäisiä valintojaan vastaan työskentelystä.

-                               Kimppatyöskentelyryhmää kuitenkin jostain syystä muodotettaessa, tulisi aivan erityistä huomiota kiinnittä siihen, että jokaisen keskeinen toimenkuva ja velvoitteet yhteisosaamisen  tilanteissa eroaa  riittävän selvästi  toisistaan, kuten on esimerkiksi tilanne silloin, kun juridisesti toinen on työnantaja ja toinen juridisesti  työntekijä. Vuosisatainen kehitys on osoittanut tämän olevan yksi harvoista kohtuullisesti toimivista perusrakenteista useamman kuin yhden hengen työ- tai perheyhteisön toimintamallia rakennettaessa. Siltä, että siinäkin rakenteessa joku aina kokee tulevansa epäoikeutetusti hyväksikäytetyksi, ei luonnollisesti voikaan juuri välttyä, mutta irtisanoutuminen kestämättömässä tilanteessa on ainakin toisen osapuolen juridinen turva tällaisessa työtilanteessa.  Ja avoliitto näyttää käytännössä muodostuneen sen  vastaavaksi versioksi parisuhteessa.

-                               Sellainen  tasa-arvoinen työ- tai parisuhde, jossa kummankaan osapuolen ainoa korvaamaton pääoma, tunne-elämä,  ei ole lopullisen maksajan ikävässä asemassa,  edellyttää siis mielestäni  sellaista selkeätä  rooli-ja velvoitejakoa, jossa kummankin osapuolen  taidot ja tavoitteet tulevat harmoonisesti tyydytetyiksi.  Eikä toisen henkisesti maksettaviksi.  Tai sitten kimpan muodostaa pari niin itsenäistä ja  omatoimista  yksilöä, etteivät he tarvitse toistensa tukea mihinkään muuhun yhteiseen toimintaan kuin valinnan sattuessa samaan tarpeeseen samanaikaisesti.  Esimerkiksi kun työasiassa voi kysyä omaan ongelmaansa neuvoa toisen paremmin hallitsemasta kokemusvarastosta tai yhteiseen henkisen ja fyysisen läheisyyden voimaannuttavaan hetkeen parisuhteessa. Näissä tilanteissa  sekä saamisen, että antamisen tyydytys voi  täyttyä  terveesti ja  hedelmällisesti, viemättä kummankaan voimia. Mutta toteutuu hyvin harvoin pienen kokonaishenkilömäärän kimpoissa.

-                               Sellainen työ-tai parisuhde, johon liittyy, tai on edes ennakoitavissa,  toisen osapuolen jonkin asteinen läheisriippuvuus joko ammatillisessa tai  inhimillisessä viitekehyksessä, muodostuu poikkeuksetta  osapuolilleen sellaiseksi taakaksi, jota en toivo kenenkään kohtaavan.  Ellei sellaisen elämänlaadun tai tuskan synnyttäminen satu olemaan kummankin  piilotavoitteena. Siis kuin sadistin ja masokistin yhteiselämä. Jota tällaisen rauhan ja harmonian ikuisen etsijän on turha edes  yrittää hahmottaa. En silti väitä ettei  jonkun lajin hoito/ neuvonta/opastus/kuuntelu/selittelysuhde voisi olla monellekin heidän elämänsä  itse koettu ja hyväksyttykin tarkoitus, mutta se on alue jonka pohdintaan minulla ei ole kompetenssia.

-                               Mietin sellaisia ammatillisia pienyhteisöjä  tällä alalla, joita tunnen riittävästi ollakseni jotain mieltä heidän saavutuksistaan kokonaisvaltaisesti.  Selkeimmin ainakin ulkonaista menestystä näyttävät heijastelevan  sellaiset, joissa komentosuhde/taloudellinen/byrokraattinen kokonaisvastuu on delegoitu siten, että ns.”luova tuotanto” on voitu rauhoittaa tekemään pelkästään sitä minkä paremmin osaavat ja jonka ongelmakenttään heillä on silloin enemmän aikaa ja kokemusta. Tällaisia ovat esim. jotkut osuuskuntamuodossa juridisesti toimivat, erilaisine versioineen.

-                                On myös sellaisia työryhmiä joissa  jopa useatkin lähisukulaistoimialat ovat vain  rajapinnoiltaan tarvittaessa yhteiseen projektiin  sitoutuneita ja silloin rittävästi toistensa ongelmanasetteluja ja  tavoitteita sisäistäviä. Mutta muulloin kummankin ammatillisen ja taloudellisen vastuunsa yksin kantavia. Tällaisia  puolestaan ovat jotkut usean yrittäjän yhteistilaratkaisut. Joskus myös yhteisen palkatun logistiikka/laskutusyksikön  varassa toimivat, mutta erillisillä kirjanpito/vastuu/veroratkaisuilla.  Molemmissa esimerkkitapauksissa ryhmän vaihtuvuus on kyllä ollut perinteistä liiketoimintamallia vilkkaampaa. Luovilla aloilla sitä ei välttämättä ole pidettävä huonona ominaisuutena. Sensijaan avoin yhtiö liiketoimintamuotona muistuttaa liikaa avioliittovastuita ja on mielestäni tässä kysymyksessä se ehdottomasti huonoin vaihtoehto. Näennäisestä juriidisesta yksinkertaisuudestaan ja kirjanpitoheloppudestaan huolimatta. Ongelmien kohdatessa se sitoo liikaa kummankin osapuolen elämänenergiaa.

-                               Loppupäätelmäksi olen saanut mielessäni sen, että kimppaan kannattaa ryhtyä vain sellaisen kanssa, joka myös pärjäisi yksinkin erinomaisesti. Silloin luonnollisesti koko ajatus kimppamuodon yhteisistä ammatillis-inhimillisistä ongelmista ja niiden vahvistuneesta ratkaisuvoimasta ei tuo mitään lisää kokonaisuuteen. Paitsi, että kumpikin osapuoli menettää tunnetasolla todella ison siivun kaikesta ammatillisesta vapaudestaan ja päätöksentekonopeudestaan. Joka saattaa olla sellainen  tunne- ja ammatillinen kilpailuvaltti, että suuri se onkin oman menestyksen avainominaisuus.  Ja lisäksi joutuu ehkä tilanteeseen, jossa ei todellakaan ole yksin mutta  hyvin todennäköisesti henkisesti entistä yksinäisempänä pysyvästi ainakin pitemmässä juoksussa.   Riittävällä itsetuntemuksella varustettu voi kuitenkin ratkaista tällaisenkin toimintamuodon valintatilanteen siihen suuntaan, jonka uskoo itselleen sopivimmaksi kussakin elämäntilanteessa.  MJK

Valkoisen munan salaisuus

Entinen oppilaani haastoi minut muistelemaan vuosikymmeniä käyttämäni koulutusharjoitustehtävän ” valkoinen muna valkoisella pohjalla”  syvempää sisältöä ja tavoitetta. Minulla ei ole enää alkuperäistä  tehtäväni toimeksiantoa, jota sanatarkasti referoida, mutta tavoitteeni sen suhteen eivät muuttuneet aikojen saatossa mitenkään, eikä tuloksen informatiivinen anti.  Siitä siis muutama pohdinta näin eläkevaarin mittakaavassa.

Vastuullisiin ja  tavoitteellisiin opintosuorituksiin tarvitaan mielestäni kahdenlaisia toimeksiantoja,  taitojen oppimiseen pitkiä  faktaluetteloita tavoitteista ja/tai vaatimuksista, joissa määritellään pilkuntarkasti  suorituksen tavoitteet  ja toisenlaisia ns ”luovuuden” kehittämiseen lyhyitä vain suuntaa antavia, jotka ovat lähinnä vain virike, josta oppija pääsee rajoitteitta ponkaisemaan haluamaansa suuntaan. Molempia lajeja tarvitaan, ennen kuin tuloksena on arvostettavaa viestinnällistä osaamista. Opintojen eri vaiheissa niiden määrät ja keskinäiset painotukset vaihtelevat merkittävästi, erityisesti silloin, kun opintojen ja  harjoitustehtävien kokonaisaika on erityisen rajoitettu, kuten oli aina niillä toimialoilla joiden hallintaan koulutin. Kummankin tyyppisistä tehtävänannoista tuli aina  suorittajilta kritiikkiä, joko ne olivat  liian pitkiä ja vaikeaselkoisia tai liian lapsellisia, ollakseen valittajan mieleen.  Niin kuin tarkoitus olisi ollut viihdyttää, ei kasvattaa. Usea kuitenkin ymmärsi paneutua niihin tosissaan ja tuloskin näkyi siitä aikanaan.

Yksi kouluttajan keskeinen taito onkin tehdä huolellisesti pohtien ja vastuunsa kantaen sellaisia tehtäviä, joiden parissa ponnistelu on pitkässä juoksussa  oppijalle eduksi, on hän niistä tekohetkellä mitä mieltä tahansa.  Vain epäpätevät ja ammattitaidottomat  kouluttajat tekevät tehtävänantonsa omasta mielijohteestaan tai  ”mukavan opettajan syndrooman” ylläpitämiseksi.  Mielestäni jokaisessa todellista, arvioitavissa olevaa ammattitaitoa kehittävässä tehtävässä tulee olla sekä kristallinkirkas koulutuksellinen taustatavoite, että  niin absoluuttinen sanamuoto, että sen suorittamiseksi on kuljettava se polku, jonka varrella on opittava tehtävän tavoitteena olevat taidot ja ratkaisut. Ja kyllin selkeä  arviointiasteikko, jotta kritikkivaiheessa ei tarvitse esittää mutumielipiteitä lopputuloksen arvosanoista.

Lisäksi, mielestäni elintärkeänä ominaisuutena, jokaisen tehtävän on aina oltava sellainen, että sen toteutus vaatimusten mukaiseksi on sen tekijälle työn aloitusvaiheessa ammattitaidollinen mahdottomuus.  Miten se muuten antaisi kasvutavoitteisen oppimiskokemuksen ja onnistumisen tunteen.  Sen on lisäksi oltava sellainen, että se antaa saman elämyksen eritasoisillekin suorittajille. Lisäksi siinä on oltava elementtejä, joiden esilletuominen ja opettaminen koko oppijaryhmälle vasta kritiikin yhteydessä, antaa kaikille arvioinnin kuulijoillekin sellaisia ammatillisia virikkeitä, joiden luentolaajuiseen hahmottamiseen heillä ei olisi valmiuksiakaan ilman kritiikkitilannetta edellyttävää ponnistelua tehtävän ratkaisemisessa.  

Viime vuosikymmeninä on lisäksi ollut se erityisvaatimus, että kunkin tehtävän on oltava samantasoinen ja -tavoitteinen sekä analogisella että digitaalisella tekniikalla toteutettaessa. Keskeisten opittavien elementtien on siis oltava ajattomia.

Näillä vaatimuksilla tämän ”valkoinen muna valkoisella pohjalla” olen suunnitellut jo vuosikymmeniä sitten ja myös käytetty. Satojen eritasoiten suoritusten perusteella lisää hienosäädettynä.  Eli siihen liittyy mm. seuraavat periaatteet ja  tavoitteet. Jotka yksi  oppilaani on myös kuvassaan täyttänyt.  Vuosien vapaaehtoisen lisäharjoittelun jälkeen ja toiseen kuvausharjoitustilanteeseen soveltaen. Mutta moitteettomalla tuloksella.

-                               Koska kysymyksessä on vain ja juuri taidollisia valmiuksia  synnyttävä ja hiova tehtävä, (kuten esim. skaalojen harjoittelu muusikolla) siitä on poistettu ne sommittelullis-visuaalis-kerronnalliset tavoitteet, jotka veisivät sen suorittajan käytössä olevaa aivoenergiaa seikkailemaan niihin ongelmiin, joiden sisältö vain häiritsee tässä suorituksessa keskeisten havaintojen tekoa ja toteutusta. Eli sommittelu on siksi yksiselitteinen, eikä tausta vaadi muuta kuin osaamista, visuaalisten häiriöiden sijaan. Koko tekohetkellä käytössä oleva osaaminen kun todella tarvitaan tässä vain toimeksiannon teknis-valokuvallisten vaatimusten oppimistaitoon.

-                               Koska kysymyksessä on  opintojen alkuvaiheen tehtävä, kohteen on oltava samanlaisena ja edullisesti jokaisen oppijan hankittavissa, asuinpaikasta riippumatta.  Myös pinnan väri, rakenne ja kiiltoaste on sekä täyskiiltävää helpompi että samat lisävaikeudet sisältävä. Samoista syistä sen on kestettävä muuttumattomana niin pitkä kuvaussessio kuin tarvitaan kaikkien toimeksiannon vaatimusten  täyttämiseen. Tavallisesti  useita tunteja ja jopa päiviä sellaisella oppijalla, joka kykenee tai edes pyrkii tässä toteuttamaan tehtävän annossa ilmaistut valokuvausammattitaidolliset perusosaamisvaatimukset.

-                               Ne ovat tässä tilanteessa sellaiset, että itse munan sekä kokonaismuoto että pinnan struktuuri on välityttävä tarkasti ja moitteettomasti, menettämättä aiheen täydellista lähes yksisävyistä valkoisuutta.  Toteutuksessa se tarkoittaa käytännössä mm. sitä, ettei  kuvausta voi tehdä minkään tyyppisen valkoisen pinnan päällä, koska silloin siihen tulisi väistämättä sekä sellaisia varjoja että heijastumia, joita toimeksianto ei salli, vaan vaatimus on  taustan täysin valkoisen ja tasaisen illusion antava pohja jonka keskellä muna erottuu selkeästi mihinkään kohtaan uppoamatta, mutta munamaisen kokonaismuotonsa selkeästi näyttävänä ja selkeän valon kokonaisuunnan ja sekä valo-että varjopuolen ja kontrastin  ilmaisevana. Ja  kuorensa pintarakenteen terävänä näyttävänä sekä valoisimmassa että varjoisimmassa kohdassaan. Valoisimman kohdan on silti oltava taustan valkoisuutta kirkkampi ja varjopuolen erotuttava selkeästi taustaansa tummenpana, mutta valkoisen ominaisuutensa säilyttäen. Ja molemmissa näkyvissä pinnan tasosta nousevat nystyrät valo-ja varjopuolineen.

-                               Toimeksianto on ollut hyvin ammatillisesti täsmällinen sen oppimiseksi, että työelämässä annettujen täsmäohjeiden tarkoitus on, ettei niistä ole mahdollista poiketa.  Vain tuotava kuvaan oman ammattitaidon maksullinen lisäarvo kokonaisuuteen, eli sen parantamiseen niillä keinoilla, joita raskaan ammattitaidon omaava kuvaaja voi siihen tuoda.  Ja tässä tehtävässä niitä on todella paljon. Siis sellaisen kuvaajan toteuttamana, joka hallitsee välineensä sillä kelloseppämäisellä tarkkuudella, joka on tarpeen juuri tässä toimeksiannossa. Ja tilannekohtaisesti koko ammatillisen loppuelämänkin. Ellei niitä tässä opi ja sitten osaa, tilanne on ihan sama kuin konserttipianistilta puuttuisi  esityksessään flyygelistään kaikki korkeiden sävelien koskettimet. Ja lisäksi taito soittaa koskettimia eri volyymeilla.

-                               Tehtävän keskeinen ammattitaidolllinen kasvutavoite on siis oppia näkemään  valon huippuvalopään hienosäätö sekä tehon, että piirron suhteen. Ja lisäksi oppia valitsemaan ja käyttämään sen mahdollistavan ja siihen liittyvän kaluston ominaisuudet.  Tätähän on mahdoton ratkaista vain yhdentyyppisillä valonlähteillä.  Ja ilman usean erityyppisen valon samanaikaista harmoonista yhteisvaikutusta.  Niiden keskinäisestä värilämpötilasta, värivirheestä ja valokiilan tasaisuudesta tai muokkauksesta puhumattakaan.  Kaikki samanlaista hienosäätöä ja ammattitietoutta kuin sinfoniaorkesterin viritys konserttikuntoon. Ja siihen tilaan, jossa konserttia sitten kuunnellaan.  Yhtä tarkkaa, mutta kustannuksiltaan eri maailmasta. Ja yhden henkilön hallittavissa. Kovalla harjoittelulla.

-                               Se tarkoittaa käytännössä sekä valonlähteiden koon että etäisyyden ja piirron oikeaa suunnittelua ja kuvaustilanteessa näkemistä. Tässä puhutaan harjoituksesta nähdä ja ymmärtää, sekä toteuttaa  valon voimakkuutta ja väripuhtautta yhden kymmenesosa aukon tarkkuudella ja lisäksi samalla sen luonteen ja ilmaisukyvyn syvällistä ymmärtämistä.  Sitä voisi verrata vaikka konserttiviulistin harjoitteluun soolo-osaansa konserttikokonaisuudessa. Ja tässä tilanteessa siis sen  äärimmäistä harjoittelua yksin ilman muun orkesterin mahdollisuutta peittää ensimmäistäkään virhettä sävelkorkeudessa tai nuottien pituudessa.

-                               Tämän tehtävän moitteettomaksi suorittamiseksi on osattava käyttää lisäksi  sekä objektiivejaan  että jälkikäsittelyohjelmiaan niiden suorituskyky viimeisen päälle hyödyntäen. Munan koosta johtuen tulee kuvausetäisyys olla sellainen, että optimaalinen tavoitteellinen etäisyys-terävyys-aukkotoiminnan periaatteet ja käytäntö on hallittava moitteettomasti silloin kun aiotaan saada sekä aiheen valkoisen taustan flare sekä maksimiterävyyden ja –kontrastin hallinta sellaiseen asentoon, jossa tarvittava piirto on saavutettavissa.  Jo pelkästään muutama ylimääräinen pölyhiukkanen objektiivin  sisällä, sisä-tai ulkopinnassa estää tämänkin mahdollisuuden. Samoin pienikin virhe kokonaisvalotuksessa tai tarkennuksessa.

-                               Oma lukunsa aiheen kontrastin hallintaan ja erityisesti pinnan struktuurin esille tuomiseen synnyttää käytettävien valonlähteiden äärimmäinen tasaisuuden, terävyyden, ääriviivapiirron ja  värilämpötilan sekä niiden magenta-vihreä poikkeaman säätö tai suodattaminen sellaiseen keskinäiseen tarkkuuteen, että aiheen äärimmäisen vaaleiden harmaa-arvojen toistossa  ei esiinny tunnistettavaa virheellistä poikkeamaa. Pelkästään tämä osuus on käytännössä useimpien nykyvalokuvaajien perustaitojen ulkopuolella, vaikka sitä ei tässä tilanteessa voi olla huomioimattakaan, sillä tehtävän annon edellyttämä valaisurakenne on toteutettavissa vain usean erirakenteisen ja -tyyppisen valaisimen yhteistyöllä. Nämähän ovat ominaisuuksia joita ei ole pelkällä digitaalisella viimeistelyohjelmalla korjattavissakaan. Luonnollisesti  kyseiset ohjelmat on tässä tehtävässä hallittava silti yhtä tarkasti kuin densitometria ja valokuvakemia edellisen teknologian aikana.

-                               Näistä kohdista on selvinnyt jo varmasti se, kuinka monta kohtaa ja menetelmää tämänkin harjoitustehtävän tuloksena syntyneissä kuvissa on sillä tavalla selkeästi erikseen arvioitavissa, että esim. viisiportaisella asteikolla saadaan  kiistaton tehtävän loppuarviointi. Tähän pohdintaan liitettäväksi saamani  kuvaesimerkit antavat varsin selkeät tyypilliset suoritustasot millaisia ovat useimmat  suoritukset olleet.  Puutteineen.

file://localhost/var/folders/UI/UITdiml5Hg8p99QnMGe2eU+++TI/-Tmp-/com.apple.mail.drag-T0x1005200f0.tmp.1gQtQk/varjoton_muna.jpg

Joten on ollut helppo päättää jopa yksilökohtaisesti heidän opettajanaan toimimisen tarpeesta, päämääristä ja kullekin oppijalle asetettavista vaatimuksista ja mahdollisuuksista.  Pitkä tie siis useimmilla on tällä osaamispuolella ollut edessään ja hyvin harva on sen sitten kokonaan kulkenutkaan. Raskaan moittettoman ammattitaidon kysyntää ei liioin ole Suomesssa liikaa ilmennytkään. 

Kuten tästä myös selvisi ns. valokuvataiteellisen työskentelyn kanssa tällä tehtävällä ei ole mitään sen enempää tekemistä kuin esiintyvällä muusikolla oman instrumenttinsa kunnollisen hallinnan kanssa.   Ne siihen liittyvät tehtävät ovat toisen kerran juttu.

MJK

Vale-emävale-tilasto/HS-analyysi osa 3.

Viime keskiviikon Hesarin kulttuurisivun B2  suurin otsikko oli  ”Kuvaajien vuosikymmen”.  

HS–analyysiksi luokiteltu  artikkeli kertoi  Taiteen edistämiskeskuksen juuri julkaisemasta tutkimuksesta ”Taiteilijan asema 2010”.  Analyysin  väliotsikkona kerrottiin että ” Valokuvaajien määrä ja tulot ovat kasvaneet merkittävästi 2000 luvulla”.  Siis suomalaisilla valokuvataiteilijoilla.   

HS-analyysin mukaan valokuvataiteilijoiden  mediaani vuosituloksi k.o. tutkimus osoittaa tilastollisesti vähän alle. 34 000 € ja itse tutkimus tämän valokuvaajaryhmän  tulojen keskiarvoksi  miehille peräti yli 38 000 € .  Lisäksi valokuvataiteilijoiden työtilanne  on artikkelin mukaan erittäin hyvä koska he ovat niin monitoimisia, että  pelkästään taiteellista työskentelyä  tekee heistä vain 3%.   Edelleen kyseisen tutkimuksen mukaan valokuvataiteilijoiden tuloista apurahajärjestelmän osuus on peräti 31%, ja sellaisena koko taiteilijakentän suurin ylivoimaisesti.  Artikkeliin sisältyi myös graafi, jolla nämä väitteet osoitettiin tosiksi myös visuaalis-graafisesti. Kyseisessä graafissa osoitetaan myös, että valokuvataiteilijat ovat tuloiltaan taiteilijakentän kolmanneksi eniten ansaitsevia, siis arkkitehtien ja muusikkojen jälkeen.

Alaa kohtuullisen hyvin tuntevana nämä väitteet olivat mielestäni niin totaalisti harhaanjohtavia ja vastoin kaikkien tuntemieni alan asiantuntijoiden näkemystä, että hankin kyseisen 220 sivuisen uunituoreen tutkimuksen liitteineen, ja luin sen ajatuksella läpi huolellisesti.  Menetin totaalisti luottamukseni  HS- analyysiksi luokitellun artikkelisarjan  sisältöön ja toteutustapaan.   Se ylitti harhaanjohtavuudessaan  jopa keltaisen lehdistön myynninlisäystavoitteiset huuhaaotsikoinnit.  Ajattelen kauhulla, miten monet tuhannet nuoret saavat siitä täysin totuudenvastaisen  käsityksen valokuvataiteilijan ammatissa  toimivan tulonmuodostuksesta.   Siis jos heidän tietolähteenään on kyseinen ”analyysi”.

Tämä ”analyysi” näytti perustuvan vain kyseisen tutkimuksen yhdellä sivulla olleeseen  yhteen graafiseen taulukkoon ja tutkimuksen muut kymmenet taulukot ja sadat tekstisivut oli joko unohdettu tai jätetty kokonaan lukematta tai ymmärtämättä.

Seuraavassa joitakin muita saman tutkimuksen seikkoja, jotka oli jätetty täysin huomiotta, osa jopa itse tutkimuksessa, ja loput siitä kertovissa niissä johtopäätöksissä joista HS-analyysi kertoi  laajalle  lukijakunnalleen.

-       HS-analyysin  kailottamana joku uskoo valokuvataiteilijoiden  konstruoidun kokonaistulon valtavaan  39%  nousuun  inflaatiokin huomioon ottaen tutkimusten aikaerona olevassa kymmenessä vuodessa.   Kuitenkin katsomalla muitakin tutkimuksen graafeja kuin lehden julkaisema, kaavio, nähdään, että saman tutkimuksen mukaan taidevalokuvaajien tulotilanne varsinaisesta  taiteellisesta työstään on huonontunut  kaikista taidealoista eniten tutkimuksen aikana ollen  35%  huonompi kuin 10 vuotta aikaisemmin.  Valokuvaajien mediaani  taiteellisesta työstään saamistaan tuloista  on tutkimuksen mukaan ollut v. 2010 siis  peräti  n. 2 625 € vuodessa.   Kyllä, luit oikein, tämä ei ole lyöntivirhe, vaan tutkimuksen taulukko sivulla 211. Se tekee siis keskimäärin 200 €/kk.   Eikä tietoa, onko kysymyksessä siis puhdas tulo tai liikevaihto. Tässä summassa sillä ei liene mitään väliä.

-       Missään kohdassa tutkimusta ei ole varsinaisia lopullisia tuloja ja toiminnan liikevaihtoa  eroteltu selkeästi toisistaan, joten on täysin veteen piirretty viiva missä se ero kussakin  kohdassa  kullakin vastaajalla kulkee.  Kyselylomakkeessa painotettiin bruttotuloja ilman vähennyksiä. Myös kaikenlaiset  muut alaan liittymättömät tukimuodot, toimeentulotuki, asumistuki jne.  on lomakkeen mukaan ilmeisesti laskettu mukaan tutkimuksen tulokertymään.   Näitä muitakin tukituloja lienee runsaasti mukana, koska  tutkimuksen mukaan  53%  vastanneista valokuvaajista kuului  kokonaistuloltaan tutkimuksen alimpaan tulokategoriaan, 0 - 20 000€ /v  ansainneisiin.  Tutkimuksessa valitetaan lisäksi mitään tulotietojaan antaneiden taiteilijoiden poikkeavan pientä vastausprosenttia, josta itse vetäisin sen johtopäätöksen, että todennäköisesti tutkimuksen tulolaskelmat nojaavat hyvin suurelta osin vain niihin ilmoitettuihin tuloihin, jotka ovat julkista tietoa, kuten esim. työkentelyapurahat ja taiteilijaeläkkeet.

Julkaistun tutkimustaulukon mukaan valokuvaajien suhteellinen apurahojen osuus on kaikkien taidelajien  suurin, keskiarvo taiteilijaa kohti noin 13 000€/v.  Jokainen  Suomen 400 ammatillisesti järjestäytyneestä  valokuvataiteilijasta tietää sen täydelliseksi  höpöhöpöksi. Se tarkoittaa matemaattisesti, että valokuva-alan taiteilijakohtaisten apurahojen kokonaissumma vuodessa olisi n. 5 200 000 €/v.   Todellisuushan on vähän yli kymmenesosa tuosta.  Tutkimuksen tulos saattaa johtua esim. siitä, että  tutkimuslomakkeen vastauspyyntö meni kaikille kyseisenä vuonna jonkun valtion apurahan saaneille, joita ovat esim. n. 30 monivuotista työskentelyapurahaa nauttivaa valokuvaajaa ja alan taiteilijaeläkkeellä olevat lisäksi.  Tämä vastaajaryhmä on melko varmasti ollut varsin iso osa lopullista otantaa, mutta tutkimuksessa sen prosentuaalista osuutta ei kerrota.  Heidän jokaisen osuus  tuohon apurahavertailupottiin on n. 20 000 €/v. 

Samoin  mahdollisesti kyseisen vastaajaryhmän osuus nostaa tutkimuksen  faktatiedoksi sellaiset absurdit seikat, että 78% suomalaisista  valokuvataiteilijoista on saanut  vuonna 2010  jonkun apurahan, 55% valtiolta toiseksi suurimpana taiteilijaryhmänä ja 43% yksityiseltä sektorilta esim. joltain säätiöltä sen sektorin suurimpana saajana.  Eli tutkimustietona vain viidesosa valokuvataiteilijoista jäi vuonna 2010 apurahaa vaille!!!!!!!.  Ja yli puolet saivat sellaisen peräti valtiolta!!!!   Tilannehan tuollaisena olisi todellinen taiteiljoiden Eldorado, ellei se olisi täyttä puppua.  Mutta tutkimuksella todeksi väitetty.

Realistisemmalla puolella tutkimuksessa on annettu tieto, että  valokuvataiteilijan identiteetin omaavien verotettava kaikkien  tulonlähdetoimintojen bruttokokonaistulon mediaani on vähän yli  19 000 €/v.  ollen siten kaikkien taiteilijaryhmien toiseksi matalin.  Ja taiteellisen työn osuus siitä vain 14% jonka alle jäivät taiteilijoista????? vain kriitikot !!!!!

Tutkimuksen  tuloksena tiedämme nyt myös että vain 3%  valokuvataiteilijoista teki  pelkkää taiteellista työtä päätoimenaan,  65%  toimi  vapaana taiteilijana ( siis työttömänäkö? ),  35% yrittäjänä, 14% freelancerina,  89% teki taitelliseen toimintaan liittyvää muuta työtä,  työttömänä taiteilijana???? oli 10%  ja  muuta kuin taiteelliseen alaan liittyvää työtä teki 20%.  Prosenttilukujen  summan nousun yli 200% selittää se, että niin moni toimi monialaisesti.

Tutkimuksen tuloskaaviot osoittavat edelleen, että vain 6% valokuvataiteilijoista ilmoitti  tärkeimmäksi tulolähteeksen taiteellisen työn ollen sillä kaikkien taidealojen pienin luku.  Suuri prosenttiluku sensijaan löytyy kohdasta, jossa  valokuvataiteilijoista 55% ilmoittaa tekevänsä muuta työtä, koska taiteellisen toiminnan tulot ovat riittämättömät.  Apurahat toimintansa tärkeimmäksi tulonlähteeksi ilmoittaa 30% valokuvaajista ja  taiteelliseen työhön liitttyvän muun työn 43%.

-                               Itse  tutkimuksen tieteellinen metodiikka on osittain hyvin epäjohdonmukainen.  Sen ristiriitaisuuksia ei ole edes mainittu, kenties ei edes tajuttu siinä ”analyysissä” jossa tutkimuksen  tuloksia julistetaan yleisenä totena.  Siis koko taidevalokuvauskenttää koskevana.  Itse tutkimuksessa perustellaan sitä, ettei vastausotannan  lukumääriä kerrota, mutta tieteelllisessä toiminnassa näin ei voida toimia. Silloinhan tuloksia ei voida verrata mihinkään muuhun tietoon.  Edes silloin kun alan käytännön toimijat  näkevät sen vääristymät  välittömästi  tutkimuksen joka osiossa.  Tutkimus mm. tehtiin eri kriteerein valitulla kohderyhmällä kuin 10 vuotta aikaisemmin, mutta johtopäätökset esitettiin edellisen jatkumona.  Kysymyskaavakkeen kohteiden lähetyskriteeri oli täysin eri ja uudet kohderyhmät edustavat täysin eri kenttää kuin edellisellä kerralla ja suuri osa uusista vastaajista täysin eri säännöillä ja resursseilla toimivaa poikkeusryhmää tässä täksi kerraksi muutetussa ja valitussa kohderyhmässäkin. Kuitenkin tutkimuksessa esitetään  hyvin pienen poikkeusryhmän hyvin epätyypillinen asema kentällä yleisenä johtopäätöksenä koko kentän perustilanteesta. Huomion arvoinen seikka onlisäksi se, että vastanneiden valokuvataiteilijoiden keski-ikä oli 43 v. Eli melko kokeneet ja iäkkäät muodostivat suuren osan palautetuista kyselylomakkeista.

Tällä vähintään epämääräisellä tutkimustietomäärällä en pyrkinyt osoittamaan kenellekään sitä, että valokuvataiteilijaksi  uravalintanaan aikova olisi väärällä tiellä. Keskeistä on mielestäni  seurata siinäkin omaa tähteään ja tunnettaan kyseisen matkan ja tavoitteen tärkeydestä itselleen. Se vain kannattaa tehdä  todellisiin ja realistisiin tietoihin perustuen eikä  satunnaisten ja ammattitaidottomien ”analyysien” innostamana.

MJK

Kirjoittaisinko suomea oikein?

Eräs nimimerkin takana  facebookkaava ystäväni auttoi minua hyväksymään kirjoituspuuhieni  oikeakielisyysvaikeudet.  Tiedon alkuperäistä lähdettä en tiedä, mutta huolellisen tutkimisen jälkeen oli todettava se paikkansapitäväksi. Ellen tehnyt tarkastuksessa virhettä. Mitä tapahtuu muuten teksteissäni säännöllisesti.

English: A dog.

Swedish: What?

English: The dog.

English: Two dogs.

Swedish: Okay. We have: En hund, hunden, Två hundar, hundarna.

German: Wait, I wan't to try it too!

English: No, go away.

Swedish: No one invited you.

German: Der Hund.

English: I said go away....

German: Ein Hund, zwei Hunde.

Swedish: Stop it!

German: Den Hund, einen Hund, dem Hund, einem Hund, des Hundes, eines Hundes, den Hunden, der Hunden.

Finnish: Sup.

English: NO.

Swedish: NO.

German: NO. Finn, you go away!!

Finnish: Koira, koiran, koiraa, koiran again, koirassa, koirasta, koiraan, koiralla, koiralta, koiralle, koirana, koiraksi, koiratta, koirineen, koirin.

German: WHAT?

Swedish: You must be kidding us!

English: This must be a joke...

Finnish: Aaaand... koirasi, koirani, koiransa, koiramme, koiranne, koiraani, koiraasi, koiraansa, koiraamme, koiraanne, koirassani, koirassasi, koirassansa, koirassamme, koirassanne, koirastani, koirastasi, koirastansa, koirastamme, koirastanne, koirallani, koirallasi, koirallansa, koirallamme, koirallanne, koiranani, koiranasi, koiranansa, koiranamme, koirananne, koirakseni, koiraksesi, koiraksensa, koiraksemme, koiraksenne, koirattani, koirattasi, koirattansa, koirattamme, koirattanne, koirineni, koirinesi, koirinensa, koirinemme, koirinenne.

English: Those are words for a dog???

Finnish: Wait! I didn't stop yet. There is still: koirakaan, koirankaan, koiraakaan, koirassakaan, koirastakaan, koiraankaan, koirallakaan, koiraltakaan, koirallekaan, koiranakaan, koiraksikaan, koirattakaan, koirineenkaan, koirinkaan, koirako, koiranko, koiraako, koirassako, koirastako, koiraanko, koirallako, koiraltako, koiralleko, koiranako, koiraksiko, koirattako, koirineenko, koirinko, koirasikaan, koiranikaan, koiransakaan, koirammekaan, koirannekaan, koiraanikaan, koiraasikaan, koiraansakaan, koiraammekaan, koiraannekaan, koirassanikaan, koirassasikaan, koirassansakaan, koirassammekaan, koirassannekaan, koirastanikaan, koirastasikaan, koirastansakaan, koirastammekaan, koirastannekaan, koirallanikaan, koirallasikaan, koirallansakaan, koirallammekaan, koirallannekaan, koirananikaan, koiranasikaan, koiranansakaan, koiranammekaan, koiranannekaan, koiraksenikaan, koiraksesikaan, koiraksensakaan, koiraksemmekaan, koiraksennekaan, koirattanikaan, koirattasikaan, koirattansakaan, koirattammekaan, koirattannekaan, koirinenikaan, koirinesikaan, koirinensakaan, koirinemmekaan, koirinennekaan, koirasiko, koiraniko, koiransako, koirammeko, koiranneko, koiraaniko, koiraasiko, koiraansako, koiraammeko, koiraanneko, koirassaniko, koirassasiko, koirassansako, koirassammeko, koirassanneko, koirastaniko, koirastasiko, koirastansako, koirastammeko, koirastanneko, koirallaniko, koirallasiko, koirallansako, koirallammeko, koirallanneko, koirananiko, koiranasiko, koiranansako, koiranammeko, koirananneko, koirakseniko, koiraksesiko, koiraksensako, koiraksemmeko, koiraksenneko, koirattaniko, koirattasiko, koirattansako, koirattammeko, koirattanneko, koirineniko, koirinesiko, koirinensako, koirinemmeko, koirinenneko, koirasikaanko, koiranikaanko, koiransakaanko, koirammekaanko, koirannekaanko, koiraanikaanko, koiraasikaanko, koiraansakaanko, koiraammekaanko, koiraannekaanko, koirassanikaanko, koirassasikaanko, koirassansakaanko, koirassammekaanko, koirassannekaanko, koirastanikaanko, koirastasikaanko, koirastansakaanko, koirastammekaanko, koirastannekaanko, koirallanikaanko, koirallasikaanko, koirallansakaanko, koirallammekaanko, koirallannekaanko, koirananikaanko, koiranasikaanko, koiranansakaanko, koiranammekaanko, koiranannekaanko, koiraksenikaanko, koiraksesikaanko, koiraksensakaanko, koiraksemmekaanko, koiraksennekaanko, koirattanikaanko, koirattasikaanko, koirattansakaanko, koirattammekaanko, koirattannekaanko, koirinenikaanko, koirinesikaanko, koirinensakaanko, koirinemmekaanko, koirinennekaanko, koirasikokaan, koiranikokaan, koiransakokaan, koirammekokaan, koirannekokaan, koiraanikokaan, koiraasikokaan, koiraansakokaan, koiraammekokaan, koiraannekokaan, koirassanikokaan, koirassasikokaan, koirassansakokaan, koirassammekokaan, koirassannekokaan, koirastanikokaan, koirastasikokaan, koirastansakokaan, koirastammekokaan, koirastannekokaan, koirallanikokaan, koirallasikokaan, koirallansakokaan, koirallammekokaan, koirallannekokaan, koirananikokaan, koiranasikokaan, koiranansakokaan, koiranammekokaan, koiranannekokaan, koiraksenikokaan, koiraksesikokaan, koiraksensakokaan, koiraksemmekokaan, koiraksennekokaan, koirattanikokaan, koirattasikokaan, koirattansakokaan, koirattammekokaan, koirattannekokaan, koirinenikokaan, koirinesikokaan, koirinensakokaan, koirinemmekokaan, koirinennekokaan.

Tämä tieto helpotti. Olenkin aina pitänyt haasteista.

MJK

Tiellä mestariksi.

Linnan Tuntematon sotilas teoksessa on kohtaus, jossa rintamalle lähetetty mandoliini toi mukanaan kirjeen, jossa sen lahjoittanut kertoi upottaneensa siihen koko sielunsa. Kimeänlainen sielu, totesi sitä näppäillyt jermu. Asiassa on kuitenkin totuuden siemen. Taide, usein taitokin, on sieluttomana vain osaamista. Koskettaakseen vastaanottajaa, teoksessa tulee tunnnistaa sielun värinä. Tämä ilmaisu Tabermannilta lainattuna.  Olin eilen suomalaisen ammattikuvaajan,  Krister Löfrothin,  valokuvanäyttelyn avajaisissa Helsinki-Vantaan lentoasemalla, jossa myös  julkistettiin hänen uusin runokirjansa.  Molemmat kolahtivat, ainakin minuun, kuin metrin halko, tuntemattomalta ajattelijalta  lainatulla määritelmällä.  Kristerin molemmissa näytöissä ei tarvittu muilta lainauksia, niissä puhui sekä  taito, että sielu. Pohjalaisella jämeryydellä ja onneksi myös herkkyydellä.

Jo kouluttajaurani alkuvuosina 60 luvulla  havaitsin, että jokainen visuaalisen ja verbaalisen ilmaisijan synnyttämä vapaailmaisullinen tuotos on tekijänsä omakuva.  Poikkeuksetta.  Lopputuloksen teemasta  tai  ulkoisesta  muodosta riippumatta. Sitä voimakkaampi, mitä enemmän sen pohjana on elämää ja sisäistä kokemuspohjaa, mitä ilmaista.  Osasin siksi odottaa tästä julkistamistilanteesta pidemmälle kuin vain osaamispuoleen liittyvää  ns. ”kovaa kamaa” mutta  silti yllätyin perusteellisesti, ja positiivisesti,  kummankin tuotoksen kypsyydestä ja sisäisestä ilmaisuvoimasta.  Erinomaiset esimerkit siitä, miten  ns. kaupallinenkin kuvaaja  ja  tunnettu huuliveikko  tykittää taideilmaisun kentällä silloin, kun on mistä ja miksi tykittää. Ja riittävä varasto elettyä elämää sen virikkeinä.

Sekin olisi todella mielenkiintoista  tietää, kuitenkin toivon niin tapahtuvan, vaikuttavatko nämä teokset yhtä  totaalisti satunnaiseen katselijaan tai lukijaan, ilman sitä parin vuosikymmenen toisistaan tietoisena elämistä,  joka minutkin tekijään yhdistää.  Siitä olen kuitenkin enemmän kuin  vakuuttunut, että  niin valokuvaaja kuin tekstintekijäkin  kypsyy ja  kehittyy koko ammatillisen uransa ajan. Jos on kypsyäkseen.  Eli ymmärtääkö pitää  silmänsä ajatuksella auki, ja harjoittelee sitkeästi  kumpaakin ilmaisukeinoaan.  Sekä tuo sen tuotokset raakaan julkiseen arviointiin riittävän usein. Ylpeänä, jos siihen on realistisia perusteita.  Tällä kertaa oli.

Yksi asia ainakin on varmaa, ja monelle lohdullistakin, että kaikki elämisen mukanaan tuomat kokemukset, vastentahtoisetkin,  lisäävät  sitä rikasta  kokemusvarastoa,  johon on ilmaisullisesti rakennettaessa mikä muoto tahansa. Jos myös taidot riittävät.   Tai ovat sitkeydellä sellaisiksi  kehitettävissä.  

Tämän näyttelyn, jonka tulee näkemään sen aukioloaikana  arviolta  n. 20 miljoonaa silmäparia, keskeisin viesti Kristerin ammattikollegoille on mielestäni sen antama esimerkki siitä, miten muotokuvauksenkin kentällä  on aina tilaa hyville uusille omaperäisille  kuville ja tulkinnoille.

Täysin samantekevää sensijaan on, halutaanko ne  määritellä taidekuvauksen vai käyttökuvauksen kentälle.  Tässä näyttelyssä ja sen luojassa on kapasitettia molempiin. Siihen tulisi mielestäni jokaisen vakavissaan valokuvaajaksi pyrkivän taitopäämääränsä asettaa.  Se tie kun jokaisen mestariksi kasvamaan pyrkivän kun on syytä, ja pakkokin, kulkea.

MJK

Taiteilijan rooleista

Blogini Fotofinlandia kilpailusta sekä lähiaikojen jokunen muukin saamani palaute antoi syyn pohtia taiteen ja taiteilijan roolia ja myös sen mahdollista valitsemista ammatilliseksi ja yhteiskunnalliseksi identiteetikseen. Totean heti aluksi, että vapaan taiteilijan ammattiroolista varsinaisena elinkeinonani, ainakaan ympäristön mittareilla määritellen, minulla ei ole henkilökohtaista elämänkokemusta. Neljästä taidepuolen tutkinnostani ja yli neljän vuosikymmenen sen alan kouluttajatyöskentelystäni  huolimatta.  Ja samalta ajalta kaikki menestyvänä itsenäisenä yrittäjänä toimimisen tiedot ja tunteet.

Kaikki taiteelliseksi työskentelykseni kokemani asiat ovat olleet  aina varsin funktionaalisia.  Pääsääntöisesti jonkin instituution tai henkilön auttamiseen tai palvelemiseen liittyviä. Niillä on ollut yhteiskunnallinen itseni ulkopuolinen tarve ja tavoite.  Toteutukseen on sitten  usein liittynyt yhden tai useamman eri lajin taiteellisen työskentelyn taitoja, välineitä, tuloksia ja valintoja sekä muitakin kuin taideilmaisullisia arvoja ja tavoitteita.   Näinhän on tilanne varsin monen taiteilijarooliin ja -identiteettiin kuuluvan työelämän ammatin kohdalla. Esimerkiksi vaikkapa, käyttövalokuvaajien lisäksi, näyttelijät, muotoilijat, muusikot, muotoilijat, kuvittajat, kirjailijat……

Siksipä keskitynkin tällä kertaa pohtimaan näitä ”fine art”in ja ”functional art”in olennaisia eroja elämänuran valinnassa, erityisesti tietysti valokuvan suhteen, mutta nämä ajatukseni sopinevat lähes sellaisenaan useihin muihinkin taidemuotoihin ja –rooleihin.

Fotofinlandia kilpailun ollessa nyt ajankohtainen, tulee väistämättä mieleen, kuinka älytöntä on pitää  yllä mitään kilpailuperinnettä minkään ”oikean taiteen” kentällä.  Erityisesti silloin kun samassa arviointirankkauksessa verrataan vapaan luomistapahtuman tuotosta suoraan käyttötilanteen vaatimuksiin sovitettuihin  suorituksiin.  Vaikka niiden tuottamisen tekninen välineistö ja toisinaan myös tekijänsä osaamistasokin olisi yhteneväinen.  Kuten ehkä varsinaisen luomistapahtuman  elämys- ja paneutumistasokin.  On jokseenkin mahdotonta kuvitella sellaisia merkityksellisiä yksityiskohtia niissä,  jotka antavat mitään vertailukelpoisia arviointivälineitä niiden keskinäisen kilpailumenestysmittauksen työvälineiksi. Paitsi jos koko arviointitoiminta on tasan huuhaata tykkää/ei tykkää  asteikolla ja paneutumistasolla. Sellaisen esimerkkejähän saamme seurata jatkuvasti.

Käyttötaiteen ammattirooli ja täyttymys, liittyy siihen, miten se saa aikaiseksi sille annetun ulkopuolisen henkisen tai materiaalisen tehtävän. Ja sen oikeuttaman taloudellisen korvauksen siihen käytetystä työstä ja luovasta panoksesta. Ammatillisen näyttötaiteen täyttymys liittyy puolestaan tilanteeseen, että sen tuotoksen olemus tai toiminta on riittävän kutsuva siihen, että joku haluaa omistaa sen tai nauttia / kärsiä siitä pelkästään henkisen valinnan tuloksena.  Oma lukunsa on tietysti ne joille fine art on taloudellisen tai muun keinottelun väline.  Kummankin suuntautumislinjan valinneille syntyy lisäksi tyydytys tuotoksensa onnistumisesta. Tosin siis eri kriteereillä. Mutta hyvin tärkeänä osana työn tulosta.

Luomuksen synnytysfilosofia  on siis  äkkiä ajatellen jokseenkin vastakohtainen.  Käyttötaiteilijan työ on tarvitsijan auttamiseen tähtäävä  palveluammatti, jonka työkalu on taiteellinen ilmaisutaito. Ja  näyttötaiteilijan  todellinen luovuus ilmenee vasta siinä kun hänen omaehtoinen tuotoksensa on päässyt tyydyttämään jonkun sellaisen jotain tarvetta, jolla on myös taloudelliset resurssit hankkia se omistukseensa tai käyttöönsä summalla joka mahdollistaa näyttötaiteilijan ammatinharjoittamisen. Ja hänen kaupallisen substanssinsa jatkuvan nousun. Jos hän osoittautuu sen arvoiseksi.

Hyvin harvoissa tapauksissa, mutta sitäkin ilahduttavammissa, nämä molemmat tavoitteet kohtaavat. Eli ne palvelevat tarvittaessa molemmilla kentillä.  Esimerkiksi itsekin omistan  niin kauniisti ja  taitavasti muotoillun ja veistetyn tammisen saaristolaismallisen pienen ruuhen, että se on nykyisen työhuoneeni, entisen studioni, kaunistuksena sisällä, päivittäin ihailtavana sekä tuomassa hyvää tunnetta ja iloa.  Ja suureksi ilokseni myös toisen yhtä kauniisti rakennetun, joka kelpaisi myös mainiosti olohuoneeseeni, mutta minulla on onni ja ilo käyttää sitä sen funktionaalisessa tarkoituksessa,  toimimassa vanhan todellisen arvoklassikko luotsipurjealukseni jollana, pelastusveneenä ja myös visuaalisena sekä tunnelmallisena lisukkeena  Kaikki kolme siis toiminnassa taiteen kentällä, antamassa kokijoilleen heitä kasvattavia visuaalisia ja mentaalisia tunnekokemuksia. Käyttöarvonsa lisäksi. Mutta minkään niistä suunittelijaa ei nimitetä taiteilijaksi, eikä niiden veistäjiäkään. Enkä usko heidän siitä mieltään pahoittavan. Kuinka kornilta mahtaisikaan tuntua, jos niitä veneitä  arvioitaisiin samassa kilpailussa ja saman taidejyryn toimesta, kuin Kiasmassa joskus esiteltäviä puuveistoksia tai Vantaan lentokentän tulohallissa olevia.  Kuvanveistotaiteen puisina taideteoksina.

Tällainen absurdi tilanne on kyllä mahdollista maamme merkittävimmässä ja suuripalkintoisimmassa valokuvakilpailussa. Jonka  arviointikriteerinä näyttää olleen lähinnä aiheenvalinta. Tämän esiraadin valokuvakompetenssin ymmärtäen se lienee ollutkin heille oikea ratkaisu.  Tuloksen kannalta aivan yhtä oikea kuin elokuvamaailman Oscareiden jako tapahtuisi pelkän elokuvasynopsiksen perusteella.  Juuri omaperäinen aiheen valinta ja käsittely kun todella onkin vaikuttavan taiteen tuottajan yksi keskeinen ominaisuus.  Suomessahan tunnustettuun tekijänoikeuteenkin ei riitä omaperäinen idea, vaan aiheen "omaperäinen toteutus" eikä edes sen virtuoosimainen käsittelyosaaminen.

Tämä virtuoosimainen osaaminen onkin käyttötaiteilijalle se pomminvarmin leipäpuu, ellei hän sitten ole muissa asioissa ihan tumpelo, mikä, onneksi, onkin harvoin loistavan osaajan ongelma. Toinen käyttötaiteilijalta edellytettävä  keskeinen ominaisuus on empatiakyky, joka on avainasemassa useimmissa leipää tuovissa asiakastoimeksiannoissa muissakin käyttötaiteen ammateissa kuin käsinkoskettavia tuloksia synnyttävissä, siis esim. esittävän taiteen  työmahdollisuuksien  jaossa.

Tuo empatiakyky ja  joustavuus taas ei ole useinkaan päällimmäinen ominaisuus luovaa itsenäistä työskentelyä vaativissa näyttötaiteen ammateissa.  Niissä usein näkemyksen ja idean sekä sen toteutuksen omaperäisyys korvaa todella pitkälle  varsinaisen ammattiosaamisen.  Taiteilijalta kun vaadittava ”oma tyyli” on usein omaperäisen näkemyksen lisäksi  juuri  tuotteen kömpelyyteen tai muuhun puutteelliseksi määriteltävissä olevaan  käsityötaitoon perustuvaa.  En ollenkaan väitä ettei toteutusosaamiseltaan virtuoosimaisia vapaan luovan taiteen tekijöitä löytyisi, mutta  heidän suhteellinen lukumääränsä  kokonaisotannassa ei varmaankaan yllä lähellekään  menestyneimpien käyttötaiteen vastaavan kokoista tekijöiden otantaa.

Käyttötaiteen puolellahan yleensä alkuperäinen idea on ulkopuolisen tahon rajoituksin  ja tavoittein vangittu ja sen työstäminen omaperäiseksi teokseksi vaatii hyvin toisentyyppistä analyysiä ja vasta sen jälkeistä luovaa synteesiä kuin vapaan taiteen puolella, jossa loistavan teoksen lopullinen hahmo saattaa melko usein olla tekijälleenkin yllätys. Väittämättä kumpaakaan tapaa toistaan huonommaksi. Mutta  itse prosessi on niin erilainen, että ne pitäisi mielestäni  irroittaa jokaisesta pakkoliitosryhmittelystään, esimerkiksi siitä, että niiden luomiseksi jossain prosessinsa vaiheessa on käytetty samaa toteutusvälinettä esim. kameraa tai kopiokonetta.

Vaikka tästä blogista tuleekin nyt ennätyspitkä, yksi asia minua  askarruttaa niin kovasti, että sen haluan tässä nyt pohtia. Tällainen iso julkinen kilpailu, kuten Fotofinlandia tai vaikkapa Idols,  joihin voi päästä finalistiksi puhtaasti puhdetyöosaamisella  raskaan ammattitaidon ulkopuoleltakin, voi antaa taidemaailmaa tuntemattomalle aivan kohtalokkaan väärän viestin. Sen, että tämä askel riittää ja ruusuinen kuuluisuus odottaa.

Todellisuus ei ole sinne päinkään. Ellei tällaisessa huuhaataide sarjassa pinnalle silmänräpäykseksi ponnahtanut  tähdenlento satu olemaan niin onnellinen, että joku konkari ottaa hänet ammattitiedolliseen ja taloudelliseen suojelukseensa.   Ylitettävänä  kun on vielä monta poikkeuksellista luovuutta edellyttävää estettä enemmän kuin käyttötaiteen puolella leivän syrjään pureutumiseen useinkaan tarvitaan.

”Vapaan taiteilijan” on työnsä mahdollistamiseksi:

-       Luotava, toteutettava ja myös ylläpidettävä päällekkäinen, usein raskaskin  ansaintajärjestelmä, joka mahdollistaa hänen toimeentulonsa niiden asioiden toetuttamiseksi, joihin hän todella haluaa keskittää luomistyönsä.

-       Luotava, toteutettava ja ylläpidettävä  sellainen oman taloutensa kokonaisvaltainen seurantajärjestelmä,  jonka vaatima ylläpito ei  varaa hänen aikaansa ja ajatustoimintaansa liikaa. Sekä  säännöllinen yhteys tekijänoikeusjuridiikan asiantuntijoihin. Hyvin harvalla taiteilijalla on tämän osan ostamiseen muualta taloudellinen mahdollisuus, vaikka mielestäni se olisi tuloksiin pyrittäessä elintärkeä.

-       Luotava  ja ylläpidettävä sellainen työskentelymetodinen järjestelmä ja olosuhde, joka varmistaa hänen taitellisten ponnisteluittensa  systemaattisen jatkuvan ylläpidon, koska vain silloin tällöin työskentelemällä kehitys pysähtyy ennen kuin se on edes käynnistynyt

-       Luotava ja ylläpidettävä sellainen ulkopuolisten häiriötekijöiden torjuntajärjestelmä, joka antaa taiteilijalle mahdollisuuden työkennellä kyllin pitkissä jaksoissa silloin kun se on tulokselle otollisinta.

-       Luotava ja ylläpidettävä järjestelmä ja verkosto joka pitää säännöllisesti taiteilijan nimeä ja tuotantoa esillä niillä foorumeilla joista on ammatillista ja taloudellista hyötyä. Tämäkin olisi ostettavissa muualta jos taiteilijan tulorakenne sen kestää.

-       Luotava  ja ylläpidettävä järjestelmä, joka mahdollistaa  pysyvän jatko-opiskelun ja säännöllisen  muunkin tietotaitopäivityksen. Ja virikemaailman kartuttamisen.

-       Luotava sellainen gallerioitten tai muiden taidekaupan piirissä toimivien  töitä myyvien tai välittävien instituutioiden  säännöllinen  tapaamisjärjestelmä joka pitää taiteilijan tuotantoa  pysyvästi saatavilla ja säännöllisesti näyttelykäytössä.

-       Luotava ja ylläpidettävä sellainen järjestelmä joka pitää yllä jatkuvaa verkostoitumisprosessia ja  siitä huolehtimista että taiteilija on läsnä oikeissa paikoissa, oikeassa seurassa ja oikeaan aikaan. Ja varattava siihenkin riittävästi taiteilijan omaa aikaa.

-       Luotava järjestelmä, joka valvoo sitä, että jos onnistuu saamaan apurahan tai stipendin, se ei aiheuta veltostuttavaa katkosta  uusien teosten tuotantoon.

Ja  kaikki tuo sen lisäksi, että haluaa ja voi intohimoisesti toteuttaa kutsumustaan sen varsinaisen itselleen  merkittävän  taidemuodon  maailmassa.

MJK