Taiteilijoidenko Fotofinlandia ?

Fotofinlandiakilpailun kutsussa ilmoitetaan ” Kilpailun tavoitteena on nostaa esiin suomalaisen valokuvataiteen ja käyttökuvan tuoreita ilmiöitä.”

Tämän vuoden finalistit on sitten julkistettu. Ja perinteinen yleinen keskustelu niiden ominaisuuksista avattu. Mielipiteitä riittää laajalti valittujen kuvasarjojen puolesta ja vastaan. Loppukilpailijoiden työthän ovat jälleen täysin ennakko-odotusten mukaisia.  Muutama journalismi-vapaa dokumentarismi tyylinen ja loput suurelle yleisölle ja valtaosalle valokuva-ammattilaisiakin edelleen liian vaikeasti avautuvaa valokuvataidetta. Sehän on luonnollisesti täysin ennustettavissa oleva tulos silloin, kun alkukarsinnan suorittanut asiantuntijaraati koostuu kuvataiteisiin painottuneista henkilöistä ja kiintiöjulkkiksista. Raati on puhunut ja pulinat siitä pois. Siis vuoden 2014 osalta. 

Mielestäni loppukilpailun kuvasarjoissa on mukana useita mielenkiintoisia ja avartavaakin keskustelua herättäviä ideoita, mutta myös sellaisia joiden osallistuminen olisi selkeämmin paikallaan ihan muilla foorumeilla, jos niitä sinne huolittaisiin.  Tuoreet ilmiötkin taisivat osallistua jossain muualla muihin kilpailuihin.  Ja käyttökuvasarjojen olemus ei tämän raadin loppukilpailijakriteereihin ylettynyt.   Jotenkin tuntuu välillä siltä että kuvataidehistorian iso pyörä on tehnyt jälleen täyden kierroksen tilanteeseen, jossa  kuvataiteilijoina menestymättömät siirtyivät valokuvaajiksi, kuten tapahtui yleisesti noin puolitoista sataa vuotta sitten.  Mikään ei ole vieläkään osoittanut tällaisen siirtymän kohottavan myöskään valokuvan  laatua tai arvostusta taidemuotona. Tai sitä, ettei sekä valokuvataiteilijoissa että käyttökuvaajissakin olisi  monentasoisia tekijöitä, monentasoisista kuvien arvioijista puhumattakaan. Moniarvoisessa maailmassa tämä on luonnollista. Mutta palveleeko tällainen tyhjänpäiväisyyksiin painottuva sekameteli sille asetettua ja kutsussa ilmoitettua tavoitetta.

Oma kantani tällaiseen kaikkia maailman ihmisiä koskevaan vapaaseen kilpailuun, jota  lanseerataan ”jokufinlandia” genressä on se, että sen osallistumiskutsussa olisi selkeämmin määriteltävä ne kriteerit, joihin edes loppusuoran kilpailutöiden on mahduttava.  Eihän kirjafinlandiaan tai  tietofinlandiaan voi osallistua omatekoisella muutaman sivun käsinkirjoitetulla runoteosvihkosella.  Tämän kilpailun  arvovaltaa, mediajulkisuutta, alan ja erityisesti sen ammattien yleistä kehitystä  tällainen ”kukavaanmitävaanvalokuvaksinimitettävissäolevaa” kilpailuoikeutus ei ainakaan edistä.  Tällä en tarkoita sitä, että  kaikenlainen puhdetyökilpaileminen olisi kiellettävä, mutta mitä ja minkä nimistä foorumia kuhunkin asiaan käytetään olisi aiheellista vielä kerran miettiä.

Muistan hyvin, mitä laadullisesti ja taiteellisesti tapahtui sille osallistumisratkaisulle, kun loppukilpailun kuvat valittiin kunkin valokuva-alan jäsenjärjestön toimesta heille merkatuksi kiintiöksi. Se tie katsottiin  ja toiseen tapaan palattiin takaisin ihan sovinnolla. Nyt olisi aika kehittää osallistumisohjetta  ja pohtia tällaisen kilpailun kokonaisfilosofiaa, kustannuksia, arvovaltaa ja tarkoituksenmukaisuutta edelleen. Muuten kilpailukutsussa ilmoitettu tarkoitus ja tavoite  jää ikiajoiksi  saavuttamatta. 

Sellainen asiasta vastuullisten järjestäjä-kustantajien johdettu tai kaikille vapaa keskustelu ja suunnittelu, jossa sitä asiaa kehitetään eteenpäin olisi nyt mielestäni jo ratkaisevasti parempi sijoitus suomalaisen valokuvakulttuurin kehittämiseksi ja julkistamiseksi kuin tämänkertaisenkin kilpailun ohueksi jäävä merkitys.

MJK

Luoda vai luovuttaa ?

Hämmästyttävä määrä erilaista palautetta, minulle pohdinnan virikettä, valuu edelleen sähköpostiini kirjaani ja blogejani lukeneilta.  Osa innostavaa, osa masentavaa, riippuu näkökulmasta. Itselleni ne ovat ainakin sellainen pohdinnan lähde, johon saan, ja haluankin, tarttua.  Sekä määritellä, että kertoa, oman käsitykseni asioista.  Palautteiden muodostumiseen vaikuttaneita lähteitä pohtimalla, lainaamalla tai muokkaamalla. Useat niistä käsityksistäni, joita pohdin blogeissani, ovat  varmasti  minua viisaammilta kuultuja ja omaksi totuudeksenikin itse elettyjä. Alkuperäistä lähdettä en aina muista, mutta niitä ohjeita ja neuvoja jotka edelleen elävät minussa tulee varmasti mielipiteisiini tässäkin  mukaan.

Valokuvaajilta tulee eniten kommentteja, ymmärrettävästä syystä.  Elämmehän alan suurinta murrosta. Sekä ammatillisesti, että teknisesti. Uusia kuvia lauotaan koko ajan moninkertaisesti enemmän kuin koskaan aikaisemmin visuaalisen ilmaisun historiassa ja niiden levityskanavat ovat kasvaneet käsittämättömän suuriksi, monimuotoisiksi ja kustannustehokkaiksi.  Samoin varmasti myös niiden luvaton käyttö.  Taloudellisinkin tavoittein. Puhumattakaan siitä yleisestä  kuvien visualisoinnin ja sisällön romahduksesta, joka aina seuraa tilannetta, jossa teknologia  sallii  ns. massojen  puuhastelun niillä kentillä joista  jokin ammattikunta on aikaisemmin kerännyt toimeentulonsa. Kuvien lukutaidon kehittymistä en ole kyllä vielä huomannut laajenpana kansalaistaitona. Enkä usko mitään erityistä kehitystä siinä tapahtuvankaan lyhyellä aikavälillä.

Useimmat saamistani kuvaajien palautteista liittyvät neuvoihin ammattitaitoon liittyvistä  ongelmista. Nyt on kuitenkin lisääntynyt dramaattisesti kysymykset,  jotka liittyvät liiketoimintaan tai kiertävät omasta ammatistaan luopumisen teemaa tai tilannetta suunnasta tai toisesta lähestyen. Usein juuri siihen ratkaisuun päätyen. Eräät jopa  hyvinkin radikaalein toimenpidemahdollisuuksin.  Paljon niitä kannanottoja on ilmassa, joita joka ammattikunnassa on vedetty esiin teknologian kehityttyä poistamaan siinä toimijoiden etuoikeuden  tuloksiensa synnyttämiseen.  Tilanne, jonka tunnetuin alku lienee kehruujennyn aiheuttama maailmanlaajuinen muutos teollisuudessa. Jonka vaikutukset ovat edelleen, nyt noin pari vuosisataa myöhemmin, jokapäiväinen huolenaihe korkean teknologian valtioiden työllisyydessä ja viennissä.  Jos sen niin haluaa nähdä. Mutta on myös toinen vaihtoehto.

Juuri tässä näkökulmassa onkin mielestäni  villakoiran ydin.  Rajoittuuko katsomaan vain suljettua ovea, viitsimättä katsoa niiitä muiden ovien mahdollisuuksia, joita jopa samakin teknologinen muutos avasi. Tai niitä mahdollisuuksia, jotka ovat aina olleet olemassa. Niin kauan kuin ihmiselämääkin.

Kiistattomia ammattikuvauksen muutoksia on jo olemassa. Esimerkiksi niin kuva- kuin sanajournalismin  tämänhetkinen laaja ja syvä alennustila, hyvin harvoin poikkeuksin. Pysäyttävien mainoskuvien  lähes täydellinen katoaminen kaikista medioista. Hyvän kameran ostaneiden serkunpoikien koko maailman  kattava riittikuvausbuumi  perhe- ja sosiaalisen  dokumentoinnin kentällä.  Kenen tahansa julkkiksen esiintyminen kuvaajana tai kuvakilpailun tuomarina.  Teknistieteellisen kuvantamisen aiheellinenkin siirtyminen aihepiirin, ei kuvan kielen hallitseville.  Esimerkkejä on loputtomasti.  Ja kehitys varmasti kehittyy edelleen.  Yhä useampi saa jatkossa tekniset valmiudet julkaistavaksi tarkoitetun kuvan synnyttämiseen. Vain se on varmaa.

Valittavissa sensijaan on edelleen kunkin yksilön kohdalla, ja ihan omilla  päätöksillään,  missä  kohdassa tässä jatkuvassa muutoksessa  itse tulee olemaan. Onko sitä flegmaattista massaa jonka tulva vie mukanaan ja upottaa jonnekin historian tuntemattomiin ja nimettömiin  pimeisiin syvyyksiin, vai päättää olla niitä jotka  surffaavat  syntyneen hyökyaallon harjalla ja kirkkaassa kuulaassa valossa. Ja kaikki siltä väliltäkin. Olen ihan empimättä sitä mieltä, että kuhunkin vaihtoehtoon sopivia on aina olemassa ihan tarpeeksi.

On niitä jotka eivät tule onnellisiksi, elleivät saa olla onnettomia, rypeä itsesäälissä, ja syyttää muita kulkemastaan tiestä, jonka ovat itselleen aivan omin päätöksin ja toimenpitein rakentaneet.  Ja onneksi myös niitä,  mielestäni useita meistä, joiden luovuuden ja innostuksen herättää vasta mahdottomaksi siihen asti osoittautunut ongelmakokonaisuus. Tarjoten vaikean ja siksi antoisan uuden henkilökohtaisen  tien kuljettavaksi.

Minusta olisi nyt todellinen syy ja mahdollisuus yhä useammalle pohtia uudelleen tilanteen mahdollisuudet, pelkkien haasteiden sijaan. Valokuvaajan ammatti on kautta aikojen ollut usein aikajärjestyksessä tekijänsä toinen tai kolmas leipäpuu, ja usein myös tekijänsä pala kerrallaan kaapannut harrastus ja intohimo.  Ennen nykyistä järjetöntä alan koulutusylitarjontaa oli useimmiten jopa tyypillistä, että ammattivalokuvaajalla oli aikaisempikin ammatti.  Ja usein onneksi merkonomin tai muun kaupallisen ymmärryksen tarjoava peruskoulutus. Nyt näyttää siltä, että yhä useammalle ammatin vaihto muutaman kerran elämässä on todellinen tulevaisuus.

Mikä estää nykyisen lukumäärällisesti laskevan ammatillisen kehitysnäkymän kääntämisen myös toiseen, hedelmälliseen, suuntaan. Valokuvauksesta ammattina luopumisen sijaan sen radikaali  henkilökohtainen muotoilu uuteen entistä luovempaan tai miellyttävämpään formaattiin tai asteittaisen siirtymisen toiseen elinkeinoon pitkäjänteinen valmistelu. Jo tällä hetkellä tunnen joukoittain entisiä päätoimisia ammattivalokuvaajia, joilla on nyt tai kuvaamisen lisänä  rajattomasti muita luovia tai heille muutoin palkitsevampia toimenkuvia.

Heitä on ensiksi mieleen tulevan luonnollisen jatkovaihtoehdon, valokuvataiteilijan, lisäksi mm. autovuokraamon pitäjinä, graafikkoina, kirjailijoina, veneveistäjinä, alan opettajina, pienoismallien tekijöinä, toimittajina, taittajina, kuvittajina, postikorttitehtailijoina, kirjailijoina, muusikkoina, yliopiston tutkijoina, maanviljelijöinä, lammasfarmareina, kanin nylkijöinä, kalastajina, liikennelentäjinä, helikopterilentäjinä, ilmapallolentäjinä, eri alojen terapeutteina, konsultteina,  sipulinviljelijöinä, maansiirtourakoitsijoina,  ensihoitajina, ambulanssikuskeina, palomiehinä,  hiihtohissivalvojina, eräoppaina, isännöitsijöinä, hevoshoitajina, j.n.e…… eikä tässä ollut läheskään kaikki.  Siirtyminen ammatista tai toimenkuvasta toiseen on realistinen tulevaisuudenkuva siitä globaalista kehityksestä, jonka yhä useammat ammatit tulevat kohtaamaan jo ennustettavissa olevassa tulevaisuudessa tämän päivän ihmistenkin urakehityksessä.

Mikä olisikaan luontevampi ajallinen ja henkinen mahdollisuus sellaiselle ammattikuvaajalle jonka toimeksiantovirta kulkee nykymuotoisella toimenkuvalla vähenevään suuntaan, kuin kehittää itseään aktiivisesti haluamaansa uuteen taitolajiin.  Useimmiten se on luonnollisesti alkuvaiheessaan kaupallisesti  vähämerkityksellisempi, mutta  kehittyessään yhä palkitsevampi. Näinhän myös valokuvaaja-ammattilaiseksi ovat kautta aikojen lukemattomat alan mestaritkin  ajautuneet. Miksi siis se ei siis olisi yksi tie muunkin alan mestariksi nykyiselle valokuvaajallekin.

Yksi siihen liittyvä asia on molemmissa tapauksissa varma. Se tietää aina uutta aktiivista opiskelua ja, ainakin jonkin aikaa, hyppyä tuntemattomaan. Joka tosin tulee itselle yhä tunnetummaksi kun siihen rauhassa perehtyy aikaisemman toimenkuvan sivujuonteena. Omasta kokemuksestani kahdeksan eri tutkinnon opinnoistani osaan sanoa, että mitään sellaista alaa ei olekaan, jonka vakavat opinnot eivät olisi täynnä mielenkiintoisia ja luovia tilanteita ja niistä syntynyttä tyydytystä. Myös se väittämä, että alaa muuttaessa entistä osaamista menee turhaan hukkaan, on minusta hälynpölyä. Niin valokuvaajan, kuin muissakin ammateissa, joita olen työelämässäni tehnyt, kaikki aikaisempi tieto ja osaaminen on ollut merkittäväksi hyödyksi jokaista uutta ongelmaa ratkaistaessa. Kaiken luovuuden pohja mielestäni on mahdollismman laaja ja monipuolinen taustatietoisuus ja –osaaminen. Vain  luopujan roolin valitsemalla se menee oikeasti hukkaan.

Tämä päiväkin jo tarjoaa tietotekniikan kautta meille jokaiselle ennenkokemattoman valikoiman ja määrän tietoja, taitoja ja kokemuksia aivan  kättemme ulottuvilla ja kustannuksin, jotka ovat  murto osa aikaisempien sukupolvien  mahdollisuuksista.  Esimerkkinä mainitsisin vaikkapa valokuvaajalle harjoittelu- ja kokeilukuvatiedostojen hintarakenteen, joka on promilleja filmiajan kustannuksista siihen samaan tarkoitukseen. Joten valokuvaajan mahdollinen haluttomuus oman taitonsa harjoitteluun aivan uusiin taitotasoihin tai muulle kiinnostavalle alalle on mielestäni tasan korvienvälivamma ja luopujan, ei luovan valinta.   Ja aina päättäjän omalla vastuulla.   MJK 

Yli 600 sikaa säkissä - valtion tukemana....

Kameralehdessä oli jälleen asiallinen yhteenvetotaulukko Suomessa valokuvausopetusta tarjoavista kouluista.  29 oppilaitosta. Eivätkä kaikki mukanakaan. Näissä vähintään opintotukimahdollisuus ja useimmissa myös valtion tuki ylläpidolle ja opetukselle. Pikaisesti näyttäisi olevan ainakin valinnan varaa alalle pyrkivälle. Katsoin huolellisesti kaikkien koulujen ilmoittamat nettisivut liitetietoineen. Löytyi yhteensä n.700 aloituspaikkaa vuosittain, yli 200 opettajan opastuksella. Ja lähes täydellinen niiden tietojen puute, joilla olisi mielestäni niihin hakeutuvalle todellista merkitystä. Se viritti paljon hämmentävääkin pohdintaa.

On mahdoton ymmärtää, miksi opiskelijoiden tekemistä kuvista opintojen aikana tai edes jälkeen ei löytynyt mitään näytettävää ja katsottavaa, kuin neljästä koulusta. Ei siis mitään todellista vertailumahdollisuutta eri laitosten laadusta, linjoista ja suuntautumispainotuksista.  Opetustapahtuman todellisesta sisällöstä puhumattakaan.  Verbaalipuolella annetuissa  faktoissa ei  liioin ollut viitteitäkään hintojen muodostuksen perusteista.  Vaikka haarukka oli ilmaisesta yli 7000 € vuodessa. Jos tarjottu sisältö vastaisi hakijan tavoitteita, maksettava  kustannus olisikin toisarvoinen summa, verrattuna hyödynnettyihin tai hukattuihin vuosiin nuoren ihmisen elämästä, kunhan se vastaisi luvattua ammatillista valmiutta uranvalinnan pohjaksi.  Mutta niin ei tällä hetkellä todellakaan ole.  Oppilaitosten ammatillinen anti on selkeästi jatkanut laadullista kirjavoitumista kiihtyvällä vauhdilla.  Realiteeteistä puhumattakaan. Ammatillista onneaan valokuvaustehtävistä etsivälle  tarjolla on lähes pääasiassa sikoja säkissä ja työtilaisuuksia alalla parhaimmillaankin  ehkä 5 prosentille aikanaan ehkä valmistuvista. Opintojen alussa sekin tieto vielä lohduttanee, että oikeasti hyville on aina ja joka kulttuurissa varmasti sekä työtä että tarvetta.   Mutta mahdotonta  huonon pohjan hankkineelle, joka kohtalo odottaa ylivoimaista enemmistöä näitä lähes 700 vuosittain aloittavaa.

Toinen suuntautumista ja sen laatua ennakoiva ja turvaava elementti  puuttui jokaisen oppilaitoksen antamista hakutiedoista.  Nimittäin se, kuka ja millainen, sekä millä kompetenssilla toimiva kouluttaja vastaa henkilökohtaisesti hakijan ammatillisen kivijalan pitkäjänteisestä rakentamisesta ja sen ohjauksesta.  Sensijaan joissakin tiedoissa oli mainittu jopa kymmenittäin vierailijoita.  Eikä yhdessäkään mitään mainintaa alkavien ryhmien  ohjaajan todellisesta ammattikokemuksesta ja sen osoittavista todisteista. Tai edes hänen kuvistaan tai muista sellaisista lähteistä, joista saa käsityksen hänen todellisesta ammattitaidostaan  ja  ansioistaan alan kollegiaalisella kentällä.  Linjavastaavan tai opintoneuvojan nimi sentään löytyi muutamasta, muttei  niitä muita jatkotietoja, joilla olisi tulokselle merkitystä. Erityisesti  ensimmäistä opintopaikkaansa pohdiskelevalle.

Mielestäni sellainen kouluttaja, jonka tuoreita ammatillisia toimeksiantoja ja projekteja on työn alla yleisesti nähtävissä säännöllisesti  opintojen aikanakin, on ainoa järkevä takuu opetussisällön  ajanmukaisuudesta ja laadusta. Samoin se, että hänellä on halua ja tilaisuus nähdä, vastata, verrata ja ohjata koulutettavan koko tuotantoa ja kehittymistä perustaitojen hankinnan ajan. Ainakin parin ensimmäisen kasvuvuoden ajan. Siis kokonaisvaltainen vastuu koulutettavan uran kivijalasta. Se ei tule nimittäin onnistumaan vierailijalaumalta, jolla ei ole edes kollektiivista vastuuta, saatikka näkemystä kunkin opiskelijan siitä kehityskaaresta, jonka jatkuva huomioiminen on ainoa käyttökelpoinen kriteeri  tulokselliseen ohjaustehtävään.  Minun on mahdoton uskoa laitoksellisen kollektiivivastuun laadulliseen tuloksellisuuteen ilman henkilökohtaista turvallista ja pätevää vastuuhenkilöä.  Puolen vuosisadan kokemuksella ja asiaan päätoimisesti vuosikymmeniä paneuduttuani. 

Mielestäni hakeutuminen sellaiseen koulutuspaikkaan tai kouluttajan vastuulle joka ei osaa, kykene tai halua tässä pohdiskelemiani  ammatillisia näytteitä ja pitkäjänteisiä  toimintaperiaatteita julkisesti osoittaa, on sellaista  uhkapeliä, johon ei kenenkään kannata tulevaisuuttaan sijoittaa. Harmi vain, että sitä edelleen maassamme ylläpidetään ja jatkuvasti levitetään vain elinkelvottomien ja tarpeettomien instituutioiden ja työelämäkelvottomien  kouluttajien suojatyöpaikkoina ja tulevien työttömien tuottokoneistona. Jonka lopullisen hinnan maksaa sekä yhteiskunta, että nuoret, ahkerat ja lahjakkaatkin, mutta huijatut yksilöt.

MJK

Kesän 2014 ensimmäinen päivä.

Nyt se siis lähestyy vääjäämättä ja joka vuosi nopeutuen. Siis kesä ja uusi purjehduskausi. Aloitin valmistelut heti kun joulupostit olivat lähteneet ja pyhien lauhkeat säät sallivat pitkähköjä päiviä rannassa. Eiliseen, uudenvuoden  aattoiltaan mennessä Munterin koko juokseva takila oli purettu ja mastoissa kiivetty yli parikymmentä kertaa. Yleensä jotain olennaista sieltä noutamassa tai pikkuasian käyttämistä tekosyynä  ulapan katsomista varten  korkeammasta perspektiivistä.   Tänään illansuussa on nyt jo kymmeniä  plokeja  osina odottamassa  huoltoa ja uutta Owatrolkylpyä.  Lähes kilometri erilaisia köysiä lajiteltu ja pakattu odottamaan tarkistuksia , uusimisia ja uusia pleissauksia.  Puolet patjoista kotona kuivamassa ennen niihin ommeltavia uusia päällisiä. Rautahelitukset odottamassa seuraavaa maalikerrosta ja  rakennustelineet  rivissä odottamassa pystytystä laivan kummallekin puolelle koko reelingin hiontaa ja  uudelleen kyllästystä varten.  Kaksi puomia on niin suuria, etten niitä jaksanut yksin kuljetukseen siirtää, mutta sekin talkoo on jo periaatteeessa sovittu.  Samoin kymmenien  uusien tammiplokien liimaus/poraus/ sahaus viikoloppu  kuun lopulle.

Tuntuu siis ihan oikealta laivurin elämältä. Muutenkin kuin se, että koti ja kädet haisevat tervalle.  Ja vähän kostealle tekstiilillekin.  Tein sellaisen ratkaisun  ja käytännön järjestelysuunnnitelman, että parillisina päivinä  rakennellaan yhdessä  kodin huoltoa ja muita parisuhdetta vahvistavia asioita, ja parittomina painotus on yksin tehtävissä valinnoissa, kuten tämä laivaprojekti.  Tilanteiden vaatimin poikkeuksin ja muutoksin.

Tuo neljän viimeisen vuoden elämisen pohdinta ja sen opettelu nykyresurssein tuntuu tänään tuottaneen  lopulta jotain kouriintuntuvaa ja  mieltä koossapitävää  olemisen rakennetta. Tiedän,  ettei  kenties puoletkaan ensi kesäksi  haluamastani  rakentelusta ehdi olla  silloin valmista,  mutta  aikaa ja energiaa ei mene sen päivittäiseen miettimiseen, mitä sinä päivänä on  syytä ja mahdollisuus jättää tekemättä.  Väsyksiin asti selkeätä  tavoitetta kohti aina kun voimat ja lähimmäisten akuutit tarpeet sallivat. Onkohan tämä sitä kypsemmällä iällä löytyvää olennaisten asioiden erottamista epäolennaisista. Ainakin toivon niin.

Tunnettu lauluntekijä  kirjoitti, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.  Sen verran olen siitä asiasta nyt oman elämäni kautta jo todennut, että vain pelkkä purjehdus ilman kokovuotista siihen valmistautumista ajatuksin, rakennussuunnitelmin ja hikipisaroinkin olisi lähinnä turhauttavan tylsää. Ainakin täällä järvimittakaavan mahdollisuuksissa.  Onneksi  tämäkin  havainto on ehtinyt tajuntaani asti edes näinä iltaruskon vuosina.

Täyteläisiä ja tavoitteellisia uusia vuosia kaikille  toivottaen. MJK

Täydenkuun valaistus

Makasin yöllä ajatuksineni ja katselin kuun valon  hidasta rullaamista pitkin kirjahyllyn pintaa. Muutama kirja kerrallaan sinertävässä kiilassa ja sitten armollinen pimeys. Nukkuminen ei tänä yönä sujunut. Joten nousin kirjoittamaan tuntojani. Jonkinlaista yhteenvetoa kirjojeni lähdön synnyttämistä ajatuksista.  Sen parven, joka pyrähti luotani uusiin koteihinsa alle viikossa ilmestymisestään.  Eilen vein postiin viimeiset. 144 hyvästelyä yhteensä.

Ensimmäinen harjoituskirjaprojektini on nyt ohi, mutta  seurauksia saan ihmetellä kauan.  Onnellisia ja haikeitakin. On varmaan luonnollista, että kirjoittajalle on silti suuri ilo, jos hänen sanojaan halutaan myös lukea, vaikka niitä ei olisikaan tarkoitettu mitenkään laajoille massoille. Kuten ei näitäkään ollut. Niiden tavoite kirjoittaessani oli minulle mahdollisuus jäsentää omaa päätäni sellaiseen järjestykseen, joka mahdollistaa mielekkään olemassaoloni. Siksi ajaksi, joka on jäljellä. Sen pituus on sitten siunaus tai rangaistus, riippuen sen käytöstä.

Tänä yönä olen pohtinut, mitä kaikkea positiivista tämä julkaisuprosessi on tuonut lisää. Vain bloggailuun verrattuna. Jo pelkät  toista sataa omistuskirjoitusta on antanut mahdollisuuden pohtia rauhassa kunkin kohdehenkilön merkitystä omallekin kasvulleni.  Syvää kiitollisuutta kutakin kohtaan. Joidenkin kanssa tiemme ovat kohdanneet vain hetkeksi ja joidenkin kanssa rinnakkain vaeltamista on kestänyt yli puoli vuosisataa. Ei aina lähekkäin, mutta toisistaan tietoisena.

Samalla on selkiytynyt sekin tarve, kuinka paljon niitäkin lisäksi on, joille olisin halunnut kirjani myös lähettää, jos painos olisi ollut suurempi. Kuinka paljon kunkin tapaamani ihmisen kohtalo on omaan  ymmärrykseeni vaikuttanut, siitä riippumatta, olemmeko olleet asioista samaa tai eri mieltä.  Kuinka siunattu on silti ollut työelämäni ammatti, tuhansine yhteisine ja yksinäisine pohdintaöineen, vaikka työroolini sosiaalisuus ja velvoite jokaisen ammatilliseen ja inhimilliseen kohtaamiseen onkin joskus väsyttänyt ja ahdistanut juuriani myöten.  Nyt jo ymmärrän senkin tarkoituksen.

Seuraavien kirjojen kannalta tämän harjoitusprosessin vaiheet ovat olleet hyödyllistä pääomaa.  Viimeistelyn ajoituksista ja tekovaiheista on tullut kokemusta. Innostusta ja keinoja jatkaa tavoitteellistakin asiakirjoittamista on selvästi lisääntynyt.  Kumpikin  tulevista kirjaponnisteluista on saanut jo tämän parin synty- ja levitysprosessiviikon  aikana sekä täytettä, että ryhtiä rakenteeseensa.  Sanat tuntuvat nyt koko ajan yhä merkityksellisemmiltä elementeiltä, samalla vaativammilta.  Vasta nyt ymmärrän senkin merkityksen, mitä tarkoittaa ilmaisun puhdistumiselle, jos jaksaa kirjoittaa sanottavansa ensin käsin sen oivallusvaiheessa, sitten kirjoittaa sen koneella synopsis- tai keräilytasolla ja lopuksi kyllin kauan editoida ja karsia kokonaisuutta pieneen osaan alussa tärkeäksi uskomastaan.  Siihen minusta ei tässä vaiheessa ollut, mutta sain kouriintuntuvan kokemuksen sellaisen työskentelyn siunauksesta ja välttämättömyydestä.

Tärkeätä oli siltikin varmasti myös  kirjoituspelkoni väheneminen ja  oma kehittyminen sekä katsomaan että tulkitsemaan näkemäänsä verbaalisestakin kulmasta aikaisemman visuaalipainotuksen lisäksi. Uusi ja tuore ilo lukemansa syvällisempäänkin pohtimiseen tarvittaessa.  Mielestäni jokaisen tulisi omassa kasvussaan käyttää tällainenkin kasvutavoitteinen kirjoitusmahdollisuus, siitä riippumatta minkä laatuiseksi  ympäristö sen tuloksen ehkä aluksi tai lopuksi arvioi. Se kun on joka tapauksessa tekijälleen hyödyksi. Ja onnellisessa tapauksessa myös iloksi.  Siitäkin tällä hetkellä enemmän kuin kiitollisena. MJK

Luovuuden tappaminen.

En olisi koskaan uskonut, että edellisessä blogissani  julkaisemani tieto uudesta kirjastani aiheuttaa niin monenlaista ja -määrällistä palautetta, kuin mitä siitä on siunaantunut. Sain siis uuden virikkeen pohtia luovuuden käsitettä. Aihe, johon olenkin joskus luvannut paneutua. Sehän olisi useammankin messun aihe, mutta koska luovuudesta löytyy lukemattomia kirjoja kirjastot pullollaan, pysyn tässä tänään ja nyt mieleen tulevissa mietteissäni. Erityisesti lähipäivinä lukemistani kommenteista sen tappamisesta luovan alan koulutuksessa. Painottuen luonnollisista syistä valokuvan kentälle, erityisesti senkin opetukseen, mutta myös yleisenä ilmiönä.

Siispä:

Ennen kuin jonkun ilmiön tappamisesta voidaan edes puhua, tulisi sen olemus olla kyllin rajaavasti määritelty. Tässä kohdassa se onkin erityisen vaikeata, kuten niin monessa vain käsityksiin ja uskomuksiin liittyvissä muissakin ilmiössä. Siksi pitäydyn omissa käsityksissäni siitä, ilman kenenkään velvollisuutta olla niistä samaa mieltä.  Minusta:

-                               Jokaisen jokainen teko, joka sisältää tekijälleen itse pohtimansa ja siten löytämänsä uuden tavan ratkaista joku ongelma, on luova. Sillä ei ole mitään tekemistä alan tai aseman kanssa. Koulutusammatista tai tekijänsä omasta identiteetistä puhumattakaan.  Luovuutta esiintyy lukuisasti  jokapäiväisessä elämässä, eikä se siis ole mikään ”luoville ” yksilöille  syntynyt tai hankittavissa oleva taito, jonka voi kehittää tai sen olemassa olon tappaa.

-                               Luonnollisesti on olemassa olosuhteita, jotka edistävät tai vähentävät tavoitteellisen luovan prosessin syntymää, silloin kun tavoitteet on etukäteen määritelty.  Tällaisessa prosessissa  syntyy myös nollatasoa herkemmin aiheeseen liittymättömiä muitakin luovia ratkaisuja.  Minulle luovuus painottuu siis älylliseen ongelmakeskeiseen toimintaan uuden ratkaisun synnyssä.  Eli  esimerkiksi 600:s juhlanäytös, jossa sama näyttelijä tulkitsee Hamletin roolin ei oikein täytä luovuuden viittaa, vaikka se kyseiseen ammattiin usein liittyykin.  Mielestäni se esiintyy siinä kuitenkin vain oman roolin tulkinnan harjoittelu/synnytysvaiheessa. Jos silloinkaan. Useimmissa  ammateissa ja elämäntilanteissa on tunnistettavissa  vastaavia esimerkkejä. Jotka useimmiten sisältävät  sekä isompia että pienempiä luomisprosessseja koko ajan samanaikaisesti.

-                               Minusta luovuus onkin siis asenne ja tapa elää kokonaisvaltaisesti.  Pienempien tai suurempien luovuusgeneraattorien kokoaikaisena pyörittäjänä. Mitattavissa olevaa luovuutta löytynee jollain menetelmällä mitattaessa niiden hyödyntämistä parantava älykkyys. Sikäli kun sen mittausmenetelmä antaa oikeana pidettävän tuloksen. Kiistatonta lienee kuitenkin luovuuden ja älykkyyden korrelaatio.  Mielestäni tyhmyys ja luovuus ei oikein mahdu samaan yhtälöön. Tyhmyys liittyy tähän aiheeseen vain tilanteissa, joissa mitä järjettömämpiä asioita tuomitaan tai puolustellaan luovuuden miekan tai kilven avulla. Valokuvaopetus yhtenä räikeimmistä esimerkeistä.

-                               Juuri  koulutustilanteessa tuollainen tilanne onkin ehkä tyypillisimmillään. Ertyisesti ns.luovien alojen koulutuksessa.  Mutta ei varmasti ole vierasta muillakaan aloilla. Jokainen kouluttautuja kun kulkee päämääräänsä kohti nimenomaan oman luovuutensa kannattamana. ”Epäluovina” pidetyilläkin aloilla se tarkoittaa koko ajan oman tietoisuuden ja tajunnan laajenemista sekä tiedon että kokonaisvaltaisen asioiden käsittelykyvyn lisääntyessä henkilökohtaisten ja sisäistettyjen luovien ratkaisujen kautta. Matemaattis-tietellisillä aloilla häiriöitä tuossa kehityksessä ei vain ole niin helppoa ja yleistä salata ja piilottaa luovuuden nimissä tarjottavaan selitykseen, jonka oikea nimi olisi oma kyvyttömyys tai laiskuus.

-                               Minulle tuntemattomin perustein lajitelluista ja ”luoviksi” määritellyistä aloista erityisesti valokuvauksen nykyinen mediaseksikkyys ja täysin järjetön ylikoulutus verovaroin alle kaiken arvostelun olevissa  suojatyöpaikoissa maassamme, on ollut jälleen lähipäivinä mielenkiintoni kohteena juuri kirjani palautteiden uudelleen herättämänä.

-                               Olen ollut enemmän kuin tyrmistynyt siitä, miten vähän luovaa toimintaa sisältyy valokuva-alalle haluavien tavassa hankkia perustietoa usein koko loppuelämänsä määrittelevään  koulutuspaikan valintaan ja siihen pyrkimiseen.  Kukaan ei varmaankaan osta edes ammattikelpoista kameraa vähemmällä tiedonhankinnalla ja vaihtoehtojen vertailulla, vaikka niiden tekniikka vanhenee vuodessa, enintään kahdessa tällä hetkellä.  Koulutuksessa opittu kokonaisasenne sensijaan voi kantaa koko loppuelämän. Tai  kelvottomassa paikassa opittu virheasenne kaataa.

-                               Minusta sellainen hakuperuste, jossa ”meillä saat olla sellainen kuin olet” tai ”meillä opettaja ei tapa sinun luovuuttasi” pitäisi olla jo kenelle tahansa normaaliälyiselle selkeä varoitusmerkki ettei myöskään kehittymistä tapahdu.  Eikä kukaan ota vastuuta koulutettavan kehittymisestä. Vastuulliselle opettajalle kun on kunnia-asia  antaa joka kerta sellaisia  aina uusia opintosuoritustehtäviä, joita oppija ei tehtävän antohetkellä pystykään ratkaisemaan.  Ne siis tulevat edellyttämään useitakin tekijälleen uusia luovia kasvamistilanteita  silloinkin, kun eivät tuota aivan tavoitetasoista tulosta.  Onkohan median luomassa helppoheikkien lupaamassa ”pullamössösukupolvessa” enää sellaisia elämänsä kestävän ponnistelun etsijöitä, joille oman osaamisensa ja tavoitteen vaatiman tason eron  havaitseminen on enää kannustava ja ponnisteluun motivoiva tekijä.

-                               40 vuoden  ja noin 1000 ammattikoulutettavan vastuuaikanani  olen tavannut yhteensä  kaksi (2)  valokuvaajan tainta, jotka ovat uusineet uudelleenkin heille asetetun vaativan rajan alittaneen tehtävänsä, kunnes se on ylittänyt riman kiistattomasti. Kummastakin on tullutkin kirkkaasti mestareita myös heitä arvioineiden jyryjen ja asiakkaiden  rankkaamanakin.

-                               Vielä harvinaisempi esimerkki on urallani se yksi(1) ainoa oppilas, joka teki sen, mitä jokaisen kannattaisi opintohakupaikkansa suhteen tehdä ennen sinne hakemispäätöstäänkään.
Hän pyysi luvan toimia sittemmin toteuttamallaan tavalla. Hän ilmestyi eräänä päivänä kouluun, osallistui kuulijana ja tarkkailijana kaikille mahdollisille tunneille, haastatteli jokaisen mahdollisen hänelle tulevan opettajan opintosuunnitelman vedos kourassaan. Sen hän oli pyytänyt jo etukäteen ja tehnyt siihen tarvittavat kysymysmerkit. Haastatteli omaansa  edeltävän ja sitä edellisen vuosikurssin oppilaita ja vietti heidän kanssaan myös illan.  Tarkasteli tilat ja kaluston sekä kirjaston ja  tulevien opettajiensa keskeiset tiedot ja kontaktit todelliseen työelämään ammattialallansa. Poistui kun tiedontarve oli tyydytetty.  Haki opiskelijaksi ja kasvoi aikanaan ennätysnopeasti oman osaamissuuntauksensa ammatilliseksi guruksi.

Oliko tässä siis kysymys luovasta ratkaisusta vai aivan terveestä  yksinkertaisesta maalaisjärjestä, jää lukijan vastattavaksi. Minulle on selkeää, että täten, ja ehkä vain täten toimimalla kunnon ammattioppia haluava saa poistettua listaltaan ne opinahjot joihin hakeutuminen olisi hänelle vain vahingollista.  Ja aivan käsittämätöntä on myös se,  miksei kukaan muu niistä yli sadoista valokuvauksen ammatillisiin opintoihin vuosittain huijattavista tee edes tällaista yhden päivän sijoitusta katastrofia valinnassaan välttääkseen. Ehkei se ole tarpeen sellaisen paikan haussa, jossa ei ole pelkoa siitä että opetus tappaa heidän synnynnäisen ”luovuutensa”. Tarjoamalla välineitä vankkaan tietopohjaan ja työelämän asenteet.

-                               Jos tällainen luovuus on nykysukupolvelle aivan liian vaativaa, uskoisin jokaisen kuvallisen ilmaisun alalla edes toimimisedellytykset omaavankin pystyvän pyytämään kohdeoppilaitokseltaan riittävän laajan sähköisen kuvallisen näytteen. Sisältäen sieltä valmistuneiden tutkintosuorituksista visuaalisina, eikä tyytymään siihen törkeään välttelyyn, että ne muka ovat yksityisyyden suojan kätköissä. Silloin saakin itse ensimmäisen luovan testinsä, miten luikerrellaan todellisen tuloslaadun näkemiseen tai ainakin tiedon siitä, ettei kyseiseen paikkaan kannata itse sijoittaa ainoaa jo omistamaansa pääomaa, vuosia elämästään.

MJK

Kirjoittamisen kiitos ja kirous.

Ensimmäinen kirjani tuli painosta toissapäivänä. Sen tuottamisen tärkeys ja tämä aikataulu realisoitui minulle noin viikko sitten sisareni hautajaisissa. Silloin huomasin, miten vähän useimmista lähteneistä jää heidät tunteneillekin jäljelle heidän todellista olemustaan, ajatuksiaan ja tunteitaan. Ajatteleminenhan tapahtuu sanoilla, joten kirjallinen ilmaisu on sitä aidointa tekijäänsä. On se sitten sujuvanpaa tai  kömpelömpää, se on kuitenkin tekijästään totta. Eikä hävettävää missään  muodossaan. 

Se kaikki kun on tätä ihmisyyttä.

Onneksi paikallinen pikapaino pystyi venymään tähän aikatauluun  ja ISBN numeronkin sai puhelimitse.  Olin ajatellut painattaa vain muutaman kappaleen perheelleni, mutta  viralliseen numeroon sisältyy velvoite kirjan saattamisesta myös yleiseen myyntiin ja kansalliskirjastoon menee lisäksi kuusi kappaletta. Siten lopulliseksi painokseksi muodostui 150 kpl. Myynti- ja tilausmenetelmäksi valitsin sähköpostin (  matti.kaleva@elisanet.fi ),  jolloin sen kappalehinnaksi muodostui posti- ja muine lähetyskuluineen 20 €.  Kirjani luonteen huomioiden lisään myös jokaiseen kirjaan henkilökohtaisen omistuskirjoituksen tilaajalleen,  ellei hän  osoita sitä suoraan toiselle, kuten eräs tilaaja jo äidilleen.

Ensimmäinen yö julkista fb tietoa kirjasta on takana ja todella ilahduttava määrä tilauksia tullut sen aikana. Nyt vain toivon, että posti ennättäisi perille jouluksi, tämän myrskypäivän voin mainiosti leikkiä postitoimistoa kirjoja pakatessa ja terveisiä kirjoittaessa.

Tämä kirja ei ollut projekti vaan prosessi. 

Kaksi seuraavaa  työn alla olevaa sensijaan ovat projekteja jo aihepiiriltäänkin ja myös levitystavoitteeltaan.  Mutta niitä ei  tuoteta viikossa ex tempore, vaan  sisällöllistä laatua ja viestiä tavoitellen, vuosien ponnisteluilla. Työn alla ne ovatkin jo olleet kolmisen vuotta. Ja kasvattavat minua lähes päivittäin.

Tämä kirjoitusprosessi on ollut  itselleni eräs järkevimmistä eläkeaikani  teoista. Se on sekä antanut syyn ja mahdollisuuden jäsentää tietoisesti kokeneen ja vanhenevan ihmisen  maailmankuvaa, että kykyä tarkkailla ympäristönsä ilmiöitä uteliaasti ja kiinnostuneesti. Ilman pienintäkään tarvetta puuttua niihin asioihin jotka ovat muiden juttuja, mutta myös oikeuden ja ajallisen resurssin tehdä asioita, joita vasta nyt huomaa sen arvoisiksi. Nyt minun on helppo ymmärtää niin monien muistelmakirjojen  synnytystavoitteita. Itse en sellaiseen edes suunnittele ryhtyväni, vaan suuntaan tulevienkin kirjoitusteni ja tekojeni  kärjen paremman tulevaisuuden  kehittämiseen.  Silloinkin, kun se tarkoittaa myö peruutuspeiliin katsomista uudenkin reitin valinnan onnistumiseksi ja selittämiseksi.

Aloittaessani  verbaalisen ilmaisun tavoitteellisen harjoittelun kolme vuotta sitten,  ahdistus sen laadusta, toteutuksesta ja sisällöstä oli ehkä päällimmäinen tunne eräänlaisen taidollisen häpeän lisäksi. Olinhan tottunut jatkuvasti vaatimaan koulutettaviltani koko ajan heidän entisen suorituskykynsä ylittävää työskentelyä.  Nyt olin itse saman velvoitteen valinnut vapaaehtoisesti.  Blogi blogilta ahdistus väistyi yhä kauemmaksi ja ilo oikeudesta käyttää tätäkin menetelmää oman kasvunsa tukena  alkoi  havainnollistua yhä konkreettisemmin.  Myös taidollinen vajavaisuus  painui koko ajan  aina vain toisarvoisempaan asemaan. En tiedä onko se turtumista vai  kykyä erottaa asioiden tärkeyksiä omaa tapaansa ja ääntänsä etsiessään. Senkin kanssa on nyt kuitenkin rauha ja jatkan  tätäkin harjoittelua luultavasti niin kauan kuin sormet näppäimille nousevat.  Lukijansa iloksi tai ahdistukseksi, se on jokaisen oma valinta.  MJK