Kolmen vuoden lyhyt inventaari

Tänä aamuna herätessäni tuli tasan kolme vuotta nykyistä elämää. Sen jakson loppu ja rauhallinen siirtymä  seuraavaan, johon olen voinut valmistautua tämän kestäessä.  Siinä on taas uudet haasteet ja uusi viitekehys.

2.2.2010 minut herätettiin nukutuksesta  pitkän sydänleikkuksen jälkeen. Olin ehtinyt orientoitua leikkaukseen kyllin kauan, joten kaikki keskeisimmät järjestelyt oli hoidettu sellaiseen kuntoon, että mitään tärkeää ei ollut kesken jos leikkaus olisi epäonnistunut. Tänään siitä muistuttaa ulkoisesti enää vain vajaa metri kauniisti parantuneita tikkaushaavoja rinnassa ja niissä jäsenissä joista otettiin valtimoita varaosikseni.

Tärkeämmät muutokset  ja erot  ovatkin täysin mieleni sopukoissa ja myös fyysisen kehoni sisäpuolella. Uusia valintoja, uusia kykyjä ja myös kummankin uusia rajoituksia.  Pitkä harjoitus elämisestä kykyjensä eikä halujensa mukaisesti.  Sekä hengen että myös materian alueella.  Yhtä loputon kuin minkä tahansa tärkeän taidon ja tiedon hankinta. Tiedän siitäkin jo jotakin.

Näiden vuosien aikana minulla on edelleen vahvistunut se käsitys, että luonto sopeuttaa vanhenevan fysiikan rauhalliseen lopulliseen luopumiseen siten, että  sen lähdön aikanaan  kohdatessaan, kokee sen jo vapautumiseksi.  Vaikka kivut eivät ole olleet minulle koskaan vieraita, nyt tiedän myös kokemusperäisesti eron niiden kipujen välillä, jolloin pelkää kuolevansa tai toivoo sitä. Sen olen nyt myös oppinut, että sama ilmiö on myös henkisellä puolella olemassa. Liian monen ystävän pois meno näinä vuosina on saanut minut pohtimaan valmiiksi oman käsitykseni asiasta. Ja hyväksymään sen rauhallisesti.

Tämä kolme vuotta sitten alkanut jakso on antanut  myös aivan uusia mahdollisuuksia oppia kaipaamiani asioita ja myös soveltaa niitä tuloksellisesti.  Samalla kun on joutunut luopumaan useista aikaisemmistä fyysisistä keinoistaan ja rutiineistaan, on kehittynyt mieleen valmius  hyvästellä entinen ja antaa sen mennä vapaasti, ilman ahdistusta sen puutteesta.  Laivatyömaalla olen yhä useammin ollut aika innoissanikin, käyttäessäni etenemistapoja, joita voi tulla vastaan vasta kun voimat eivät enää riitä, vaan tarvitaan konsteja.

Myös  ne nykyään vältttämättömät lepotauot, joita en tiennyt olevan olemassakaan ennen tätä aikaa, ovat osoittautuneet henkiselläkin tasolla enemmän kuin tarpeellisiksi. Ja samalla haastaviksi.  Sillä yksi selkeästi kesken oleva opettelu niihin vielä kuitenkin liittyy.  Kuinka  saada aikaan kaikki ne  hienot ja tärkeät uudet asiat, joiden olemassa olon  ja niihin ryhtymistarpeen huomaa vasta pysähtyessään.  Samalla kun tietää selkeästi omat ajalliset ja taidolliset rajoituksensa. Tämä asia on minulla nyt juuri voimakkaimmin tutkimisen kohteena.

Siis kuinka  valitsee sadasta  keskeisestä  ja  kiinnostavasta  uuden työskentelyn kohteesta ne kolme joihin on vielä aikaa, tai jotka ovat ne tärkeimmät.

Tuo asioiden  keskinäinen tärkeys on noussut myös näinä vuosina entistä useammin  uuteen harkintaan ja toisinaan varsin tuskallisten valintapäätösten perusteeksi.  Nyt kun periaatteessa kaikki aika ja voimatkin on suunnattavissa omien valintojen mukaan, ilman sopimusten, normien, vastuiden, yhteistyökumppaneiden, verottajan tai  muunkaan  ylivoimaisen komentajan valintahierarkiaa.  On ollut hyvin mielenkiintoista huomata, miten  ainoana omaa valintaoikeuttaan käyttävänä, päätös yhä kapenevista todellisista resursseista on edelleen  omien toiveiden ja tarpeidenkin ulkopuolinen  tulos.  Onkohan se kasvatuksen tai jopa kasvun, ellei peräti yksilöllisen geeniperimän tulos?  Ja myös  tarkoituksenmukainen elämäntapa tässäkin kokonaiskaaren osassa?

Se on ollut  omalla tavallaan ehkä riemullisinta havaita ja kokeakin, että halu oppia ja käyttää uusia valmiuksia ei ole mihinkään katoamassakaan  uusien elämänkenttää koskevien rajoitusten lähes päivittäin ilmentyessä.   Minusta on toisinaan peräti hauskaa etsiä ja toteuttaa järjestelmällistä altzheimerintorjuntaa  säännöllisellä ja tavoitteellisellakin aivojumpalla, josta yhtenä esimerkkinä on tämäkin kirjallinen sepustus. Siitäkin huolimatta, että sen on vain varjo siitä, mitä ajattelin ja tavoittelin, mutta juuri sen tämä kolmen vuoden jakso on minussa kasvattanut, että tärkeintä ei aina olekaan  tuloksen taso, vaan se että on sitäkin parempaan  koko kyvykkyydellään pyrkinyt.

MJK

Vale, emävale,tilasto. osa 3 koulutuksen etiikka

Koulutuksen etiikasta

Tasan 50 vuotta on jo takanani ammatillisen koulutuksen etiikan ja metodiikan kokopäiväistä ja usein –öistäkin ihmettelyä. Tällä hetkellä etsin terveydellisistä syistä mieleeni rauhaa ja ahdistusvapaata  tasoa  harjoittelemalla keinoja tyhjentää sieltä  lopullisesti keskeneräisiä negatiivissisältöisiä ajatuksia ja tunteita. Tällä kertaa en siis pohdiskele niinkään tilastonumeroiden  takana olevia faktoja, vaan niihin edelleen liittyviä ahdistavia mietteitäni. Päästääkseni niistä lopullisesti.  Sitä, onko tämä oikea  keino, en tiedä vielä.

Opiskelijoiden omaa aikasatsausta ei arvosteta riittävästi.

Ensimmäinen törmäykseni erääseen ammatillisen koulutuksen sisällä edelleenkin vallitsevaan törkeään ristiriitaan liittyi siis jo 50 vuotta siihen, että  ammattivisualistiksi opiskellessani  tein luonnollisesti ammatissa myös täydet työpäivät opintojeni rahoittamiseksi, kuten useimmat kurssikaverinikin. Meille siis jokainen lukujärjestyksen tunti oli arvokas ja kalliilla hankittu ainutlaatuinen etuoikeus. Onneksi vain omasta selkänahasta revityllä ajalla.

 

Siksi sekä kouluttajan, että oppilaitoksen tehokas täysiaikainen käyttö todelliseen oppimis/ opetustilanteeseen oli vähintä, mitä meillä ja nykyoppilaillakin on sekä oikeus, että velvollisuuskin odottaa ja myös vaatia.   Joten useimpien oppilaitosten edelleenkin vallitseva metodi,  totuttaa ja ohjata oppilaat enintään lukujärjestysminuuttiaikataulun työskentelymäärään ja siitäkin erityisesti vain kahvi- ja ruokatuntien sekunnilleen alkamiseen sekä  opintojen päivittäiseen päättymiseen minuutin tarkkuudella, mieluummin etuaikaisesti, on minusta eettisesti pahinta, mihin  ammattiin valmistautuvat voidaan koulutuksessaan totuttaa.  Sillä  työskentelytahdilla kun työelämässä palkansaajana toimiessa ei ole pienintäkään vastakaikua, yrittäjänä toimimisesta puhumattakaan. Lisäksi työelämässä on nykyään täysin päinvastainen suuntaus juuri halutuimpien toimenkuvien  kohdalla. Niiden, joissa palkan peruste ei ole työpaikan osoitteessa vietetty aika,  vaan mitattavissa ja laskutettavissa oleva asiakkaan arvostama suoritus.

Seurasin siis tätä tilannetta  työelämässä jo  olevana monimuoto-opiskelijana,  8 eri tutkintoni  opinnoissa koulutuksen kohteena neljällä eri vuosikymmenellä. Minun havaintoni, oppilaan roolista tarkkaillen, eivät löytäneet tähän tuotannolliseen ja henkiseen tehottomuuteeen ohjaavaan organisointimetodiin yhtään poikkeusta, eikä nykyopiskelijoilta kuultuna ja itse eri laitosten vierailijana saman ajanjakson ja sen jälkeenkin huomioituna,  niitä ei vieläkään ole juuri tavattu.  Työelämässähän tätä työpaikalla käytettyjen minuuttien tarkkaa laskemista- ja laskutustahan esiintyy vain  aloilla, jotka johtavat vain  irtisanomis- ja työttömyystilastoja. Mutta niilläkin tilastollisestihan  ne työvelvoitteet hoidetaan siis sataprosenttisesti niihin tilastoituna aikana. Ja ihmetellään, miksi se ei riitä. Oikein työmarkkinajärjestöjen tuella.  Samalla, kun joka mediassa siunaillaan nuorten syrjäytymislukumäärien tilastoja. Eihän tuo malli muuhun voi johtaakaan. Ja lisäksi kansalaispalkan vaatimuksiin, siihen että jo olemassa oleminenkin on tuottavaa työtä tekevien muillekin maksettava.

Suurin toiveeni olisikin, että joku asioista päättävä viranomainen  oivaltaisi lopulta korjata koko ammatillisen koulutuksen perusmetodiikkaa työelämä/ tuloslähtöisemmäksi edes tältä osin.  Mukaan lukien myös opettajakoulutuksen sen kaikilla tasoilla.

Tutkinnot läpäistään työelämäkelvottomilla suorituksilla.

Toinen keskeinen  tilastoharha, jonka kertymiseen totutetaan useimmissa ammatillisen koulutuksen laitoksissa, on työelämäään täysin kelpaamattomien suoritusten palkitseminen tenttien / näyttöjen  läpäisyllä ja  tutkintotodistuksilla.  Siis todellisena maan tapana.

Maassamme  kun myös nykyisten tulosten arvioijatkin ovat aivan liian usein  jo tuon pullamössökoulutuksen tuotteita ja siksi useimmiten ilman työelämän karaisua. Ja jotka eivät  varsinaiseen alansa vaativimpaan työhön itse kykenisikään.  Kierre jatkuu siis raamatun sanoin kolmanteen ja neljänteen polveen.  Eli maamme ammattikunnat täyttyvät kyvyttömistä  ja työttömistä muodollisesti pätevistä.  Tilastot kertovat suuresta koulutuksen määrästä, mutta laadun mittaamiselle ei ole muuta asteikkoa kuin työttömyystilastot.  Joita niitäkin siivotaan lisäkoulutuksella.  Yhtä avuttomalla ja myös tarpeettomalla. Tehtäisiin kerralla kunnolla ja järkevässä suhteessa todelliseen tarpeeseen. En väheksy mitenkään muuttuvien olosuhteiden osuutta asiassa, mutta  ne opintoihin tärkeimpinä sisällytettävät asiat, jotka ovat aivan keskeisimmät joka ammatissa, ovatkin juuri eniten retuperällä.  Siis havaintojeni ja kokemukseni mukaan. Oikeat ammatilliset taitajat kun eivät työttömyyttä tunne. Millään alalla.

Ammatillisen  opettajakoulutuksen/opetuksen tasottomuuteen ei  puututa.

Opiskellessani viime vuosituhannen loppuvuosina  myös  muodollisesti päteväksi opettajaksi ja ammattikasvatuspainotteisen aikuiskoulutuksen tutkintoa yliopistotasolla, minun oli mahdoton ymmärtää siinäkin vallitsevaa ja mielestäni jo työelämän suhteen täysin vanhentunutta ihmiskuvaa ja akateemisen oppineisuuden sitä muotosidonnaisuutta, jolla ei ollut mitään kiinnekohtaa tämän päivän työelämään ja lisäksi täysin negatiivinen vaikutus aikuisen opintosaavutuksiin.

Paitsi niihin kaikista hyödyttömimpiin todellisessa arkityökäytössä.  

Minä koin ja koen edelleen virallisen  ammatillisen koulutuksen käytännön etiikan olevan täysin käänteinen sen  tavoitteisiin nähden.  Sen sovellukset tosielämässä, kun eivat valmenna oppimaan tekemästään ja kyseenalaistamaan täysin toisen aikakauden ja olosuhteiden  tuottamia malleja, vaan siellä palkitaan  aikaisempien ratkaisujen ja mielipiteiden kopiointia sekä  kirjatietoa viisauksista, joilla ei ole enää kiinnekohtaa tai edes merkitystä tänään ja erityisesti tulevaisuudessa. Siis kuten uutta ammattiajokorttia varten pitäisi jatkossakin osoittaa taitonsa hevosen kengityksessä  ja luetella käänteisessä aakkosjärjestyksessä ravihevosten askeltyypit.

Tavallaan kaikkia tutkinto-opintojani  on kuitenkin kiittäminen siitä, että  irroitin perustamani oppilaitoksen hallinnollisesti  ja taloudellisesti kokonaan yhteiskunnan holhouksesta, jolloin saatoimme toteuttaa vapaammin opetuksessamme  niitä koulutusperiaatteita  ja tapoja, joilla tiesimme saavuttavamme  mielestämme  ammatillisesti parhaat tulokset.  Se, että  saavutimme niillä kiistattomasti ylivertaisen laatutason kaikissa kolmessa meillä suoritettavissa olevassa yhteiskunnan tutkinnossa, aiheutti niin pahaa verta  vastaavia tutkintoja antavissa muodollisemmissa ja poliittistaustaisissa organisaatiossa, että olin jopa opetusministerin määräyksestä  nuhdeltavana  OPH:ssa liian suuresta laatuerosta tutkintovaatimustemme  läpäisy- ja arvioijatasossa.  Siis verrattuna monikymmenkertaisin  taloudellisin resurssein toimiviin, mutta  väärillä periaatteilla.   Mielestäni keskeinen ero olikin virallisen ammatillisen koulutusmaailman ihmiskuvan ja oppilasainekseen syventymisen ero meillä sovellettuun.  Eli työelämätasoiset tutkintovaatimukset eivät vieläkään mahdu viralliseen ammatilliseen koulutukseen.

Mukavan opettajan/oppilaitoksen synrooma.

Karmein esimerkki tästä on hiljattain näkemäni erään ammattitutkintoja antavan oppilaitoksen  hakuilmoituksen otsikko ”Meillä saat olla sellainen kuin haluat”.  Voiko olla varmenpaa tapaa osoittaa koulutuksen suuntautuvan työelämäkelvottomaan laatuun  ja sellaisiin asenteisiin, joilla tuleva työttömyys on pomminvarma tulos. Kuten on tällaisten laitosten jäljiltä  todellisuuskin. Siitä huolimatta, että niissä opiskelu maksaa  tyypillisesti 3000 -5000 euroa/lukuvuosi opiskelijan maksamana. Sen lisäksi että heillä on saman ajan työelämän palkka  ansaitsematta. Ja jatkossakin sama  puute. Mielestäni täysin moraalitonta riistoa ja ammatilliseen epäonnistumiseen suuntaavaa. Mutta yhteiskunnan luvalla ja siunaamana. Sekä  virallisella A4 todistuksella ja  OPH:n leimalla tämän huijauksen tekijöiden vastuun ulkopuolella.

Tämän takana on useiden laitosten rahanhimon lisäksi tuo väliotsikossa mainitsemani syndrooma.  Johin liittyy se, että yhteiskunnan tuki on sidottu määrättyinä laskentapäivinä niissä kirjoilla olevien päälukuun, jolloin kaikin keinoin pyritään pitämään oppilaiden lukumäärä korkeana, mielestäni usein hyvin epäeettisillä keinoilla.  Sellaiseen opetukseen, jossa  mikä vain tuotos ja käytös on ”ihan kiva, jatka tästä” kun ei tarvita minkään tasoisia opetuksen toteuttajia saati oppilaan ponnistuksia, eikä  se sisällä mitään vastuuta opiskelijoiden  jatkourasta.  Vastuulliseen opetukseen kun olisi tarvittu sekä opettajakunnan ammatillinen raskas työelämän osaaminen, että rohkeus osoittaa oppijoiden työskentelyn puutteet ja sen jälkeistä aikaa sekä kärsivällisyyttä  osallistua myös tinkimättä korjaaviin ponnisteluihin. Siitä huolimatta, että siinä vaiheessa opiskelija ei voi vielä hahmottaa näiden epämiellyttävien työskentelyvaiheiden myöhempää  siunausta.  On niin paljon mukavampaa opettajan olla ”kiva jätkä” ja  uskoa täysin katteettomasti vain positiiviseen selliaseen ylimalkaiseen motivointiin, joka tuottaa mitään  vain leikkikoulutasolla  Ja selittää lopullinen ammatillinen tuloksettomuus suorittajan heikkoudeksi. ”Hän ei halunnut kehittyä”. Eli sai olla sellainen kuin halusi.

Olen aivan liian usein kuullut ammatillisessa aikuiskoulutuksessani soveltamiani virheitä poistavia ohjauskäytäntöjä väitettavän opetuksellisesti epäeettisiksi ja  koulutettavien oppimotivaatiota heikentäviksi, mutta, nyt jo yli 40 vuoden aktiivisen seurannan perusteella,   ja satojen opiskelijoiden vuosikymmenten palautteen varmentamana  juuri niissä kannettiin vastuu oppilaan oikeudesta saada jatkoelämänsä jokaiseen päivään ja niiden valintoihin vaikuttavaa todellista käyttötietoa.   Täysin päinvastoin kuin tämän hetken useimmissa ammatillisissa oppilaitoksissa. Erityisesti aloilla, joiden tutkintotulokset eivät ole kylmillä numeroilla arvioitavissa, vaan perustuvat työn arvioijien makuun ja käsityksiin.  Jollloin ”muodissa  oleva” ja ”fiilis”  riittää minkä tahansa koiranoksennuksen läpäisykriteeriksi.

Olen vakuuttunut siitä, että riittävillä ponnisteluilla  ja asiaan syventymisellä  jokaiselle alalle, myös ns. luoville, olisi  kehitettävissä sellaiset riittävästi mitattavissa ja punnittavissa olevat tutkintovaatimukset, joihin sekä opiskelija  että työelämä voisi  luottaa.  Silloin tutkintopaperi takaisi vain määrätyn osaamis/ymmärrystason ja sen yhteisen kivijalan päälle jokainen ammattilainen voisi rakentaa sellaisen ”luovan” julkisivun mihin kykenisi, ja siitä kertyisi kunkin haluttavuus eri tehtäviin.  Tämä nykyinen sanoin kuvaamaton laatukirjavuus kaikilla ammatillisen koulutuksen tutkintotasoilla  kun aiheuttaa valtavat riskit jokaiseen työelämän rekrytointitilanteeseen ja jokaiseen asiakkaalle elintärkeään ammatilliseen maksulliseen  toimeksiantoon. Puhumattakaaan siitä aiheutuvasta hukkatyöstä joka syö koko työelämämme sekä kilpailukykyä, että siellä toimimisen mielekkyyttä.

Toivonpa todella että sekin sukupolvi vielä joskus kehittyisi, joka sellaisen  kunnon ammatillisen koulutusuudistuksen ymmärtäisi toteuttaa. Jos se olisi Suomessa, koulutusjärjestelmämme korjaisi aikanaan myös käytännössä sen katteettoman mukalaadun jota se nykyäänkin  perusteettomasti kansainvälisesti huipputasoisena mainostaa .

MJK

Vale, emävale, tilasto, osa 2.

Posti toi eilen uuden Kamera lehden, jossa oli artikkeli valokuvaajaksi opiskelusta ja siitä ovat peräisin tämän kerran vertailuesimerkkien luvut  valokuvaaajaksi opiskelevien ja sitä opettavien osalta. En puutu mitenkään artikkelin listan lukuisiin päivänselviin asiavirheisiin koska ne varmasti ovat vertailuoppilaitosten itse ilmoittamia  asioita, jotka ikävä kyllä vastaavat todellisuutta yhtä tarkasti kuin blogin otsikko.

Artikkelin mukaan Suomessa voi saada yhteiskunnalta opintotukea valokuvaajan opintoihin 26 oppilaitoksessa ja yhdessä sitä kolmella tasolla  antavassa ei.  Oppilaitoksista 18  yhteiskunnan rahoituksen varassa toimivaa ja se yksi ilmoittaa opintojen olevan tutkintoon tähtääviä tai vähintään valmistavia. Loput 8 ilmoittavat koulutuksensa olevan valmentavaa. En myöskään aio pohdiskella tämän sana-akrobatian vivahteita.

Kuitenkin alan akateemisten ja ammatillisten tutkintojen tavoitteena on siis yhteiskunnan varmentaman, tosin usean eri tasoisen ja suuntautumisalueisen,  ammatillisen pätevyyden osoittaminen virallisella  dokumentilla.  Surullista, että juuri tätä tilannetta kuvaa selkeimmin  on se otsikon ensimmäinen sana.  Vähintään 80 %  osalta tätä tulosta  tarjoavista. Tuota lukua ei ole artikkelissa, se on oma arvioni, joka tosin perustuu varsin laajaan tieto- ja kokemusaineistoon. Sensijaan kaikki seuraavat vertailuluvut löytyvät k.o. artikkelista ja julkisista tilastotiedoista.

Täten:

-                     vuosittain  valokuvaajan ammattiin tai sitä vastaavaan osaamistasoon tähtäävän opiskelun aloittaa yhteiskunnan opintotuella Suomessa n. 500 uutta toiveikasta. Eli yhtä monta kuin tosiasiallisesti saa toimeeentulonsa kyseistä ammattia päätoimenaan maassamme harjoittamalla.

-     tätä joukkoa opettaa  yli 60 päätoimista ja n. 150 sivutoimista valokuvauksen opettajaa, jonka mukaan valokuvauksen opetus  näille uusille potentiaalisille ammattilaisille on alan ehkä suurin suuntautumisryhmä, eli yhteneväinen muoto- ja lehtikuvaajien todellisen määrän kanssa. Päällekkäisiä osuuksia näihin luonnollisesti sisältyy.

-                               vaikka kuvajournalismin opintoja ei Kamera lehden artikkeliin olekaan sisällytetty, kirjoittavan toimittajan työ ja ammatti on mielestäni yleisessä ammattikentässä ehkä lähimmin valokuvaajan työn luonnetta ja vaatimuksia vastaavaa. Siihen kouluttaudutaan myös montaa eri tietä ja osaaminenkin on jokseenkin yhtä kirjavaa kuin valokuvaajillakin, samoin tulokertymä. Tuhansien harrastajien taloudellinen ja sisällöllinen kilpailutilanne on siinäkin olellisesti mukana.   Joten;

-                               Suhteessa siis ammatista jo leipänsä saavien lukumäärään, tilastollisesti Suomeen tulisi perustaa 750 oppilaitosta tai opintolinjaa, joissa annetaan eri tasoisia valtion tutkintotodistuksia toimittajan ammatillisesta pätevyydestä ja niistä 100 erikoistua pelkästään freetoimittajaksi  ammatilliseen erikoistumiseen. Päätoimisia kirjoitavan toimittajan työtä opettavia tulisi silloin palkata niihin n. 3000 myös opettajan pätevyyden alalla omaavaa.

-                               Nämä siis  16 000 alalle aikovaa uutta tutkinto-opiskelijaa varten.  Ja jokaiselle heistä uravalinta myytäisiin mahdollisuutena ansaita siitä toimeentulonsa.

-                               Tämän lisäksi yhteiskunnan tulisi osallistua n. 30 sellaisen oppilaitoksen kustannuksiin, joissa  n. 70 päätoimista kirjailijaa opettaisi  vuosittain noin 600 uuden opintotukisen oppilaan joukkoa, joiden ammatinvalinta suuntautuu ja rajoittuu vain vapaana kaunokirjailijana toimimiseen.

-                               Vapaan kuvataiteilijan elämänuralle aikoville tulisi olla  150 virallisia tutkintoja antavaa oppilaitosta ja niissä 300 päätoimista ja  n. 1000 sivutoimista  opettajaa

muutaman muun sellaisen ammatin kohdalla, jotka eivät ole niin selkeästi verrannollisia valokuvausmaailmaan, tilanne olisi samalla suhteellisella matematiikalla seuraava:

-                               näyttelijäksi aikoville tulisi maassamme olla 100 valinnaista oppiaitosta, joista voi saada vähintään ammattinäyttelijän perustason virallisen tutkintotodistuksen  pienimmillään

puolen vuoden opintojen tai  puolentoista vuoden viikonloppujen perusteella.

-                               taksilupia  alan ammatinharjoittamiseen tulisi  jakaa n. 40 uutta jokaisena virastopäivänä vuodessa ja n. 1000 ammattiliikenteeseen erikoistunutta opettajaa  palkattaisiin ohjaamaan lupaa anovien ajotaitoa  jatkuvasti. Luonnollisesti sen lisäksi, että ammatin harjoittaminen vapautettaisiin säännöstelystä, eli kuka vain saisi sitä myös tehdä.

-                                ansiolentäjäksi tutkinnon kautta koulutettavat voisivat massamme valita 50 eri oppilaitoksesta mieleisensä ja saada  aina saman yhteiskunnan tuen ja tutkinnon opintohinsa, vaikka oppilaitoksen kalustokin olisi vain potkurikoneita yksimoottorisina, kaikki lentotunnit vain talvisin jäältä eikä päättökoetta tehtäisi edes viralliselle lentokentälle.

Tässä tätä matikan ihmeellisyyttä taas kerrakseen, asian moraalis-eettiseen puoleen palaan osassa 3 heti kun taas jaksan, tai asia harmittaa riittävästi.

MJK

Kuka omistaa tiedon ?

Eräs kuvajournalismin maisteriohjelmassa opiskeleva nuorukainen soitti minulle kysyäkseen alallemme vakiintuneen jäsentelyni ”valokuvaajan kuolemansynnit”  alkuperää.  Minulle ei puhelun aikan sitten selvinnyt, oliko se hänelle helpotus vai katastrofi, kun se paljastui minun omaksi jäsentelykseni,  yhden käyttökuvan perusprosessin omaperäisenä muistisääntönä. Eli se ”älä koskaan upota jokipoliisin shakkilautaa lentokenttään”.  Jäsentely, joka on toiminut jo sadoilla ellei peräti tuhansilla kuvaajilla  kuvansa viestiä ja tekniikkaa selkeyttävänä työskentelyvaiheena vuosikymmenet.  Ilman mitään sisällöllistä kannanottoa kuvan kertovan sisällön  tai yleisen visualisoinnin suhteen. Siis puhtaasti työkaluna.

Tällä mahdollisella katastrofilla tarkoitan sitä, ettei ehkä maisteritasollakaan yhtään mielipidettä tai faktaakaan pidetä totena, ellei ole  esittää  todistettavissa olevaa kirjallista lähdettä, mistä se on kotoisin, ja miten se on siinä tilanteessa legitimoitu.  Selkeä esimerkki juuri samasta ilmiöstä oli noin viikko sitten, jolloin erään julkisuudessa pyörineen dosentin hyvin omaperäisen väitöskirjan ilmaisemat väittämät muuttuivat todeksi ja arvostelun yläpuolella olevaksi faktatiedoksi sillä hetkellä kun hän kantoi 2000 sivua itse kirjoittamaansa lähdeaineistoa kanslerille, vakuuttaen niiden syntyneen eri henkilöitten haastattelujen sisällöstä.  Ja kiistely niiden väittämien todenperäisyydestä loppui siihen.  Nyt odottelen, milloin minulta tullaan vaatimaan samaa, jos em. maisteriopiskelija on asian graduunsa uskaltanut mainita. Tai jonkun muun minun suuni kautta maailmaan lentäneen sammakon tai helmen.

Asiasta soittajan kanssa keskustellessani totesin, että vaikka olenkin kaikessa opetuksessani aina sanonut, että kaikkea minun opettamaani saa, opetustilanteessa kertomiani poikkeuksia, muiden lähteiden jäsentelyjä,  kaikin oikeuksin edelleen kehitellä  sekä muuttaa erilaiseksi ja jatkokertoa lähde mainiten tai mainitsematta, en saanut myöskään selville, mikä on se sisältö jonka mukaisena se on hänelle havainnollistettu. Onko siinä enää mitään muuta faktaa minun jäsentelyni sisällöstä ja käytöstä kuin lauseen sanamuoto. Jos sekään.

Ehkäpä kuitenkin kestän aivan rauhallisesti sen ahdistuksen, millaiseksi kymmenet muutkin muistiapuvälinejäsentelyni muuttuvat ensin oppilaitteni, sitten heidän oppilaittensa ja sitten asian kokonaan tai osittain kuulleitten sanoissa, käsityksissä ja tarkoituksissa. Ainakin siksi että uskon niiden olevan kuitenkin esitetty hyvässä tarkoituksessa ja - tavoitteella.

Googlailin silti  randomisti alamme blogeja ja keskustelupalstoja,  jolloin löysin todellakin lukuisia  itseltäni lähtöisin olevia käsitteitä ja sanantoja mitä kummallisimpina muunnoksina, myöskin erilaisia viisasteluja  omikseni väitetyistä sanonnoista ja esimerkiksi ammatillisista tenttikysymyksistä tai  etätehtävistä.  Asia pikemminkin nauratti, kuin harmitti.

Ehkäpä se onkin tiedon ominaisuus, että se levitessään muuttaa todellista sisältöään, muotoaan, tarkoitustaan ja luonnettaan joka portaassa jonka suodattamana se etenee.  Myöskään sen alkuperäistä muotoa tai tarkoitusta ei voine millään järjestelmällä suojata, liekö tarpeellistakaan.

Tästä viitekehyksestä tarkastettuna monet tämän hetken hyvin kuumana käyvät ja  useimmiten myös aiheelliset tekijänoikeuskiistat saavat uuden merkityksen.  Onko jokseenkin kaikki tieto koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ?   Miten pitäisi valita ja päättää, mikä osa siitä on jonkun yksityistä tuotantoa ja vain hänen käyttöönsä  varattua ? Miten mitataan, milloin kuvassa on niin monta suojattua visualisointiviivaa, että se muuttuu plagiaatiksi ? Montako peräkkäistä samassa järjestyksessä olevaa sanaa  synnyttää saman juridisen tilanteen ?  Milloin ja miten idea muuttuu suojatuksi ?  Montako samanlaista bittiä  riittää rikokseksi ?  Onko vain alkuperäisen  keksijän esittämä ajatus totta?  Miten voidaan erottaa alkuperäinen ja jäljennös nykyisenä digiaikana ?  Onko edes teoreettista mahdollisuutta löytää oikeudenmukaisia vastauksia  ja käytännön sovelluksia tällaisiin  kysymyksiin ?

Omaksi kannakseni vahvistan pohdintani jälkeen edelleen seuraavaa:  Kaikkea sanomaani ja kirjoittamaani saa edelleen soveltaa ja vääristellä ihan mielensä mukaisesti, paitsi niitä, jotka olen kertonut suorina lainauksina lähde mainiten.  Niistä vastuu on käyttäjällä. Koska en kykene kuitenkaan mitenkään valvomaan ja korjaamaan antamani tiedon  erilaisiksi muunneltuja versioita, en aio siitä ahdistua.  En aio myöskään vedota kenenkään etiikkaan tai moraaliin, sillä luin  kerran selvityksen  Sing Singin  karmeimmista rikoksista kuolemaan tuomittujen osastolta, sisällä ei ollut ketään, joka ei olisi uskonut joutuneensa väärän tuomion kohteeksi aivan erehdyksessä.

MJK

Vale, emävale, tilasto - karuja lukuja

  

Poiketen nykyisestä ajankäyttötavastani, mutta hyvin perustein, olin pohjanmaalla kouluttamassa yhden pitkän päivän.  Valmistautuminen siihen ja matkat junassa antoivat mahdollisuuden päivittää tietoisuuttani sekä nykyisestä alan työtilanteesta ja valokuvaajakoulutuksen nykyraameista ja pohdiskella. Luvut kertokoot omaa kieltään siitä, muutamin henkilökohtaisin kommentein. 

Vain järjestäytyneestä ammattikunnasta on saatavissa tarkkoja numerotietoja joten villlien lukumäärä on ollut arvioitava.  Sitä varten olen useimmin lisännyt noin 20%  löytämiini faktalukuihin. Työelämän pituuden työskentelyjaksona olen pitänyt n.35 työvuotta poistumaoletuksissa.

Järjestäytynyt valokuvaajakenttä  työpaikkoineen osoittautui tällä hetkellä seuraavaksi:

Kuluttaja voi ostaa riitti- ja muotokuvapalveluja Suomessa nyt n. 240 valokuvaajalta.

Heistä neljäsosa  eli n.60 saa siitä kaiken tai merkittävän osan tuloistaan.   Kuukausipalkkaa heistä saa alle 10 muotokuvaajaa. Eli  uusia päätoimisia tarvitaan vuosittan n. 2  ja  alaa  kokeilevia muutama lisää. Suuntaus on kyllä selkeästi  siihen että yhä useampi potentiaalinen asiakas tekee itse tai teettää riittikuvansa  sukulaisillaan tai kavereillaan.

Liikeyritys  voi ostaa mainoskuvapalveluita Suomessa alle sadalta alan yritykseltä. Heistä alle puolet eli n. 40 saa mainoskuvauksesta toimeentulonsa.  Eli ikäpoistumismäärä on n. 1 vuosittain. Tekninen kehitys ja painotekniikan murros on aiheuttanut sen, että poistuma alalta on ollut lähivuosina merkittävästi suurempi, mutta toimeksiantojen määrä on vähentynyt sitäkin nopeamminj joten tilaa markkinoille ei ole vapautunut lainkaan vastaavasti.  Palkattuja mainoskuvaajia löytynee enää tuskin 5.

Lehtikuvaajien määrä on edellä jo mainituista  syistä ja työmarkkinajärjestölähtöisesti vähentynyt myös tasaisesti ja on tällä hetkellä selkeästi alle 300.  Työehtosopimukseen sidottua kuukausipalkkaa saavien määrä on myös dramaattisesti pudonnut ja lienee tällä hetkellä sadan paikkeilla ja on vähenevään päin edelleen.  Ikäpoistuman määräksi vuodessa on arvioitavissa siis enintään kymmenen, joka sekin on yläkanttiin.

Huolimatta siitä että luontokuvaajien järjestäytynyt määrä on jo yli 3000, alle sadasosa heistä saa siitä toimeentuloksi nimitettävissä olevan korvauksen.  Työikäpoistumaksi riittää silloin vuosittain noin 1,  jonka työtilaukset kulkeutunevat useimmin kuitenkin alan tuhansille harrastajille ja hyvin organisoituneelle kuvatoimistobisnekselle.  Palkattuja luontokuvaaja-ammattilaisia ei liene.

Erikoisalojen valokuvaajat ovat  käytännössä ulkoistettu jokseenkin viimeiseen mieheen, eikä heidän poistumakorvaamisensa yli yhden vuotuisella tahdilla ole oletettavissa.

Ainoa kuukausipalkkaista tai muuta jokseenkin ennakoitavissa olevaa vuotuista tuloa saava ryhmä valokuvaustehtävissä, joiden määrä on pysynyt suunnilleen vakiona ovat koulukuvaajat, joita on pienehkö palkattujen joukko ja suunnilleen saman kokoinen muun yritystoimensa ohella sitä tekevä  ryhmä. Heidän lukumääränsä tuskin lisääntyy enää, mutta vuotuinen vaihtelu on ehkä  2 kuvaajan luokkaa. Myöskään aivan valtaosalle heistä tämä tulonlähde ei ole kokovuotinen.

Ammattimaisesti valokuvataidetta harjoittaviksi on rekisteröitynyt n. 400 valokuvaajaa joiden ei ainoankaan tiedetä saavan koko toimeentuloaan teoksiaan tuottamalla ja myymällä. Joten  työmarkkinapoistumaa ei heidän erikoisalallaan ole edes arvioitavissa. Heidän toimeentulonsa muodostuu pääasiallisesti alan opetuksesta ja muista yhteiskunnan apurahajärjestelmistä.

Kameraseurojen  liiton lähes 4000 rekisteröidyn jäsenen määrä ei synnytä ainuttakaan alan työpaikkaa kuvaustehtävissä, heidän valokuvaajatarpeensa liittyy toimituksellisiin ja järjestötehtäviin.

Alan opettajina niinikään toimii valokuvaajia varsinaisen valokuvaustyön ulkopuolisesti, heidän lukumääränsä lienee jo nyt mahsimissaan ja heidän vuotuinen vaihtuvuutensa lienee n. 2-4 haarukassa.

Yhteenvetona on määriteltävissä, että  myös  harrastajat mukaan lukien järjestäytyneen valokuvauskentän  noin 9000  alan henkilöstä, varsinaisissa ammatillisissa valokuvaustehtävissä elinkeinonaan päätoimisesti toimii Suomessa tällä hetkellä  n. 500 valokuvaajaa. Heidän määränsä on dramaattisesti vähentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana.  Se tarkoittaa todellisuudessa ja täysin realistisesti enintään 20 uuden ammattitaitoisen valokuvaajan vuosittaista alalletulotarvetta.

Siksipä alan koulutus edustaa tilastollisesti aivan järkyttävää virheinvestointien kasaumaa.  Ja tietysti suoraan veronmaksajien  pussista.  Tuloksista en ilmaise tässä henkilökohtaista käsitystäni.  Tietoni siitä eivät ole tällä hetkellä riittävästi päivittyneitä. Tilanne vain julkisista luvuista poimien on nimittäin seuraava:

Suomessa koulutetaan ammatillisiin valokuvaajatehtäviin nuoria ja aikuisia 26 oppilaitoksessa joista 25 perustuu yhteiskunnan rahoitukseen ja yksi on yksityinen, joka on myös ainoa vain valokuvaukseen keskittynyt ja  työelämälähtöiseen työskentelyyn sitoutunut.  Näiden oppilaitosten jakauma on tällä hetkellä seuraava:

Yliopisto/korkeakoulutasoisia  on  3 joista 2 on erikoistunut valokuvataiteen sektorille ja yksi kuvajournalismin. Kaikkien näiden keskimääräinen koulutusaika on noin 6 vuotta/tutkinto.

Ammattikorkeakoulutasoisia tutkintoja suoritetaan 4 yhteiskunnan rahoittamassa oppilaitoksessa, joista 3 on suuntautunut valokuvataiteeseen ja 1 kuvajournalismiin.

Keskimääräinen koulutusaika näissä on n. 4 vuotta/tutkinto

Toisen asteen valokuvaajatutkintoon tähtääviä  kokopäivätoimisia oppilaitoksia  on 6 kpl joissa tutkinto useimmiten saavutetaan  2 vuoden opintojen tuloksena. Nämä tutkinnot ovat muodollisesti työelämälähtöisiä, mutta niiden todellinen taso ja suuntautumispainotus vaihtelee melkoisesti.

Eri  tavoin suuntautuneita kansanopistoja, joissa toteutetaan  valokuvaajan ammattiin tähtääviksi ilmoitettuja  noin lukuvuoden kestäviä  ja osallistujillekin maksullisia opintoja sekä niiden jatkolinjoja  on Suomessa nyt 8 kpl.  Niidenkin rahoitus perustuu merkittävään yhteiskunnan tukeen per/tutkinto-opiskelija.

Edellisten lisäksi aikuiskoulutuksen nimikkeellä toteutetaan ammattivalokuvaukseen liittyviin tutkintoihin  tähtäävää koulutusta vielä 5 muussa oppilaitoksessa. Alan ainoa yksityiseen rahoitukseen ja ainoana kaikkiin kolmeen työelämän tutkintoon tarjoavaa reittiä toteuttava oppilaitos on tässä ryhmässä.

Joten viimeinen yhteenveto:   Edellämainituista oppilaitoksista valmistuu äärimmäisen vaihtelevalla tutkintopätevyys- ja taitokirjolla ammatillisiin valokuvaustehtäviin  vuosittain aina vähintään 150 ja toisinaan  yli 200 nuorta aikuista, joiden pyrkimyksenä on ollut opintonsa aloittaessaan kouluttautua turvallisiin tuloihin  ja tulevaisuuteen mielenkiintoisessa ammatissa tai tehtävissä.  Ja usein myös merkittävän opintovelan maksuun. Sen lisäksi, että yhteiskunta on sijoittanut tähän vuosittain taustaresurssoinnin useammalle opiskelijalle kuin mitä alalla on kaikkiaan työpaikkoja.

Joten vain parhailla tästä massasta on mitään mahdollisuuksia löytää elämäntehtävänsä ja tyydytyksensä tältä kentältä.  Muut harhaanjohdetaan  koulutusjärjestelmän  älyttömyyden ja harkitsemattomuuden alttarille.  Myös veromaksajien ja tulematta jäävien veronmaksuun kykenevien valokuvaajien vahingoksi.  Sekä alan hinta- ja työehtotilanteen täydelliseksi sekoittamiseksi. Hyvin erikoista valtiossa, jonka perustuslaki määrittelee työvoiman olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa.

MJK

Profeetta ja kissan häntä

 Yleensä  suomalaisia  ammattivalokuvaajayrittäjiä pidetään  liike-elämän säännöillä ja –kentällä sijaitsevina alan toimijoina. Päinvastoin kuin valokuvataiteilijoita.  Valokuvataiteen asema  kansainvälisessä taideviennissämme mainitaan niinikään säännöllisesti mediassa. Esimerkiksi juuri jaettujen Pro Finlandia mitalien saajiin kuului nyt peräti 2 valokuvataiteen kansainvälistäkin huomiota saanutta edustajaa. Helsinki Schooliin luokiteltujen valokuvaajien osallistumiset ja esiintymiset näkyvät säännöllisesti niin printti- kuin sähköisesssä mediassakin.

Toinen valokuvaajaryhmä, jonka  julkisuusmäärä on luonnollisista syistä  sitten ihan omaa luokkaansa, löytyy kuvajournalismin palstamilleistä kyseisen toimintasektorin tämänhetkisestä syvästä sisällöllisestä ja taloudellisesta sekä taidollisesta  kriisistä huolimatta.

Jotenkin minusta on aika kummallista, että tällaisten veronmaksajien pussistaan   kollektiivisesti kustantamien kuvien huomioarvo yleisölle on niin valtavan paljon suurempi kuin yksityisen maksama tai pelkästään kuvaajan omasta halustaan ja omalla kustannuksellaan tehty taiteellistavoitteinen teos. Huolimatta siitä kuinka korkealle  kunkin valokuvaussektorin  sisällä muut ammattilaiset ne arvostavat.

Sensijaan myös yrittäjänä toimivien muoto- ja mainoskuvaajien on jokseenkin mahdoton ylittää uutis- tai edes palstatilakynnys, kuinka merkittävällä suorituksella tahansa.  Elleivät he itse kustanna sitä maksetuilla palstamilleillä, mikä ei ole pienyritykselle realistinen vaihtoehto, ei edes heidän järjestöilleen.

Suomessa on ollut suorastaan maan tapa unohtaa kultturisivuilta yrittämisellä leipänsä ansaitsevien valokuvaajien  julkisetkin taiteelliset  esiintymiset ja kansainvälisetkin menestykset. Esimerkiksi Vuoden Muotokuvaajan  julkistamisen olen nähnyt viimeksi edes myöhäistvuutisten kevennyksenä yli 30 vuotta sitten, eikä tälläkään hetkellä maatamme kiertävien muotokuvausaiheisten näyttelyiden avajaisetkaan tahdo millään mahtua ajankohtais- tai kultturitoimittajien käyntiaikatauluun.

Kuitenkin tämän hetken suomalainen ammattimuotokuvaus on saanut muutaman lähivuoden kuluessa kymmenittäin palkintoja  kansainvälisissä ammattilaisten kilpailuissa ja näyttelyissä. Ja ammattilaistuomareiden huomioimana.  Tällä en väitä, että se olisi jollain tavalla  aivan erityisen omaperäistä tai uskomattomia taiteellisia elämyksiä herättävää, onpahan  silti laadullaan ja tyylillään erottuvaa kaikkialta maailmasta  kertyvien, jopa tuhansien, kuvatarjokkaiden joukossa.   Muotokuvaaja- ja asukasmääräänsa nähden Suomi on siis suhteellisesti varsinainen  laatumuotokuvien  suurvalta.  Tätä asiaa ei todellakaan yleisesti tunneta tai julkisteta  mediassamme sen  ansaitsemalla volyymillä, käytännössä ei lainkaan. Tiedotusvälineille jatkuvasti menneestä  informaatiosta huolimatta.  Ainoat muotokuvanäyttelyt, jotka saavat Suomessakin julkisuutta ovat aina ja vain ulkomaiden ”profeettojen”  yleensä jo retrospektiivisiä otoksia.

Siksipä tulin pohtineeksi sellaista näyttelyä tai vastaavaa julkistusoperaatiota, joka kertyisi vain  viimeisen vuosikymmenen aikana ulkomaisissa suurissa  ammattilaisillekin avoimissa koitoksissa palkituista  muotokuvista.  Tämän päivän sellaisia laatumuotokuvia, jotka ovat todellistenkin asiakkaiden hankittavissa.  Laskin nopeasti yhteen niistä jo tietämiäni tuloksia ja löysin  helposti yli  50 tällaisen huomionosoituksen saavuttanutta muotokuvaa. Jotka siis lisäksi ovat jo jonkun maksamia ja asiakkaan toiveet täyttäviä muotonsa ja kerrontansa osalta. Eli ovat siis selkeä todiste kyseisen teoksen tekijän osoittamasta poikkeavasta ammattitaidosta. Mielenkiintoinen kokoelma siis.

Tällaisen kokoelman harkittu kierrättäminen riittävän monella paikkakunnalla ja sen tiedotusaineiston tinkimätön jakaminen myös kaikkien alueellisten kuvaajien henkilökohtaisten kontaktien  kautta ja kulloinkin ajankohtaisen oheismateriaalin julkaisukelpoisten aiheitten synnyttäminen muotokuvakiinnostuksen laajaksi lisäämiseksi, olisi minusta sellainen operaatio, jonka hedelmällisyys olisi kiistämätön vähintään siinä muodossa, että se toimisi erinomaisena vertailumittarina sekä muiden ammattikuvaajien, että kuluttaja-asiakkaiden  kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Ja pitkällä tähtäimellä myös asenneilmaston oikealle valokuvamuotokuvalle suosiollisemmaksi.

Siten olisi edes teoreettinen mahdollisuus ammattikuvaajalle päästä tavoitttelemaan vaikka vain pikkuprofeetan vakanssia omalla toiminta toiminta-alueellaan. Mutta se vaatii kokonaan uutta hännän pystytystyyliä, perustavaa laatua olevaa omaa pysyvää kehittymisasennetta ja  ennen näkemätöntä jalkatyötä.  Lopputulos, vaativampi ja monipuolisempi sekä arvostetunpi ammatti-identiteetti on sen arvoista.

MJK

Nähdä valokirja ja kuolla....

Tämä vanha klisee Napolista vähän muunneltuna tuli välittömästi mieleeni tutustuessani ystäväni ja kollegani Tiina Puputin uusinpaan kirjaan, Valo ja valaisu, niin merkittäväksi tapahtumaksi sen koin.

Kysymyksessä on nimittäin suomalaisen ammatti/ käyttövalokuvauksen historiassa  todellinen merkkipaalu. Yhden ajan loppu ja toivottavasti myös uuden alku. Tässä muodossa laadukkaan henkilökäyttökuvan tekemiseen  tarvittavaa perusvalo/valaisuymmärrystä ei nimittäin ole ollut äidinkielellämme luettavissa missään painetussa muodossa ennen tätä teosta. Muillakaan kielillä sitä ei mielestäni ole ollut löydettävissä näin tiiviinä ja selkeänä kokonaisuutena. Erittän selkeine ja havainnollisine kuvituksineen. Nyt tämä keskeinen tietopakkaus on kenen tahansa valokuvaajan hankittavissa, ja omassa tuotannossaan hyödynnettävissä.  Siihen liittyvine ristiriitoineen, eli oletan taas käyvän niin, että ne jotka sitä eniten tarvitsisivat, eivät sitä edes ymmärrä hankkia ja soveltaa.  Jopa sellaisen oudon ilmiön uskon liittyvän tähänkin teokseen, pitää olla jo varsin kehittynyt valokuvaaja, ennen kuin kykenee sisäistämään kirjan jokseenkin jokaisen lauseen sisältämän tietohelmen.

Olen aina omassa opiskelussani käyttänyt työskentelymetodina alleviivausta tai huomiovärihuopista painottamaan sellaisia merkityksellisiä lauseita, joiden sisältö on tarkemman pohdinnan ja työssään soveltamisen arvoista. Tämän kirjan kohdalla se merkintätapa tarkoittaisi käytännössä jokseenkin jokaisen lauseen painottamista.  Vaikka luonnollisesti tiesin kirjan asiatarkistuksen osia ennakkolukeneena sen tyylin tiiviyden, taiton ilmavuus, selkeys ja avainkohtien hienovarainen korostus yllätti minut silti positiivisesti. Kuvien painolaadusta puhumattakaan. Itse asiassa juuri sen onnnistumista jännitin melkein yhtä paljon kuin oman lapsenlapseni syntymää. Hienoa, että kummassakin tilanteessa lopputulos oli  enemmän kuin onnellinen.

Täten tämä blogini otsikon lause tarkoittaa minulle sen  henkisen taakan lopullista poistumista, että tämän tiedon pysyvä dokumentointi olisi jonkin tason henkilökohtainen velvollisuus.  Siltä se nimittäin on toisinaan tuntunut ja myös minulle usein toivomuksina viestitetty.  Se on nyt onneksi minua pitemmälle kehittäen tehty Tiinan ahkeroimana sekä mielestäni  todelliseen käyttöönsä erinomaisessa muodossa. Aikaa kestävin ja teknisesti puhtain kuvin. Aivan erikoisesti arvostan myös niitä varoittavia esimerkkejä, joiden toivoisin löytävän tiensä lukutaidottomienkin tajuntaan.  Koulutusurani aikana kun kohtasin todella harvoja lukemansa ymmärtäviä  opiskelijoita. Ja lähes yhtä harvoja sitä tosissaan edes yrittäviä. Enkä usko muutoksen tapahtuvan lukutaitoa lisäävään suuntaan.

Erityisen maininnan haluan vielä osoittaa teoksen kielen  tyylilajin, maanläheisyyden, johdonmukaisesta käytöstä. Selkeää ja yksiselitteistä lyhyttä, mutta silti elävää kieltä ja pysyttely tiukasti poissa sivistyssanojen  merkityksettömyyksistä.

Samoin on ilo nähdä kuvia, jotka ovat tyylillisesti ajattomia ja joiden tavoite on ennen kuvaustilannetta sekä määritelty, että suunniteltu. Puhdasta  ja pelkistettyä tietoa, joka ei vanhene  eri teknologioiden ja genreiden virrassa.  Valon, valaisun ja valoilmaisun todellisella taidolla ja keinoilla kun ei ole mitään  tekemistä muoti-ilmiöiden kanssa.  Niiden hallintaa tarvitaan jokaisen menneen ja tulevankin tyylin toteuttamisessa puhtaasti ja laadukkaasti. Mikä ei  valokuvaajien valtaosan käyttämällä päiväperhososaamisella toteudu koskaan.  Siihen tyytyvän  kuvaajan  valtavasta egosta huolimatta.

Siitä sananmukaisesta  vastakkaistyylilajista koin juuri lähiaikoina täysin päinvastaisen elämyksen.  Olin eräässä juhlallisesti kuratoidun ja sadoista  tarjokkaista jyrytetyn valokuvataiteen  toivojen teosten näyttelyavajaisissa, jossa en rekisteröinyt silmiini  ainuttakaan valokuvaa, joista olisi löytynyt ensimmäistäkään tämän kirjan valoymmärrystä tavoittelevaa tai edes soveltavaa neliösenttiä tai ainuttakaan tavoitteellisesti  painokelpoisen täyden sävyalan toteuttamiseen tarkoitettua  tallennetta.  En väitä, että valokuvaus olisikaan vain tämän kirjan maailma, mutta siitä olen ehdottoman varma, että sen tarjoaman tieto/taitopohjan hallinta parantaisi  poikkeuksetta jokaisen muunkin tyylilajin työskentelijän teosten laatua ja ajan hampaan torjuntaa. Edellä mainitsemani näyttelyn kokoamiselle annan silti arvoa, vaikka se olikin toteutettu veronmaksajien selkänahasta hankituilla varoilla, joiden keräämiseen tarvitaan juuri niitä kunnolla toteutettuja käyttövalokuvia ja niiden taitavia tekijöitä.  Luin myös erittäin huolella saman näyttelyn 66:n a4 sivun luettelon jossa jokainen mukaan kelpuutettu taiteilija verbalisoi suomeksi teoksensa luonnetta, tavoitetta tai merkitystä.  Kotikielestäni ja vuosikymmenten alan harrastuneisuudestani huolimatta, useimmista en ymmärtänyt yhtään mitään, eikä huomion arvoisuuden osoittavaa merkkaushuopistani tarvinnut kertaakaan edes kaivaa esiin.  Erilaisista oudoista sivistyssanoista ja mitäänsanomattomista  määritelmistä sensijaan sain vuosikymmenen annoksen. Vastuu sisällöstäkin todella sananmukaiseti siirrettiin täysin katsojalle ja lukijalle.

Siksi toivon koko sydämestäni, että myös se valokuvaajasukupolvi  löytyisi pian, jolle tämän valokirjan tarjoaman osaamistason huolellinen sisäistäminen antaa todella vankan sellaisen ammatti- ja valotaidollisen kivijalan, jolta on hyvä ja turvallista ponnistaa joko käyttö- tai näyttökuvauksen vaativalle tielle.

MJK

Ps. Vielä kun löytyisi keinot, joilla tämän kirjan tekijä Tiina Puputti saataisiin motivoitumaan vielä yhden lisävuoden rajuihin ponnisteluihin kakkos/ jatko-osan  tekemiseen esine- ja miljöökuvauksen valonhallinnasta ja –suunnittelusta.  Silloin  tämänkin kirjan taidot  oppineille löytyisi todella mielenkiintoinen seuraava taso vielä vankemman ammattivalaisutaidon hyödyntämisessä. Ja  myös muille kuin henkilökuvauksen taitojen tarvitsijolle sekä haasteita, että oma valokivijalkansa.  Tarjota median levittämissä esinekuvissa rehoittavalle täydelliselle laaduttomuudelle valo tunnelin päähän niille, joiden ymmärrys riittää silloin sen etsimiseen.