Sana- ja kuvakulttuurin pläjäys

  

Sain  viime torstaina seitsemän kuukauden laivakäsityöläisjakson lähes talviunimoodiin, sillä  alusten kiireisimmät ja tärkeimmät talvihuollot valmistuivat  viimeisenä yönä ennen lumisateita. Perjantaina oli mahdollisuus rientää fyysisesti väsyneenä mutta henkisesti innokkaana kirjamessuille. Koko viikonloppu olisikin siellä mennyt ihan kevyesti ja suurella nautinnolla, ellei SAV:n syyskokous Kuopiossa olisi ollut myös ohjelmassa.

Vaikka käyn vuosittain kirjamessuilla ihan kuuntelemisen ja oppimisen ilosta, tällä kertaa minulla oli erityinen syykin. Molempien työn alla olevien kirjojeni teknisen toteutuksen mahdollistaminen. Löytää lopullisen muodon tekniset speksit ja kustannukset, jotta voin jakaa voimat ja resurssit sen mukaan.  Kahden talven ponnistelujen tuloksena olen nyt siinä vaiheessa, että molemmat kirjat ovat  muuten valmiit, mutta vain kirjoittamista vaille. Tämä kuulostaa tietysti hassulta, mutta juuri siten koen tilanteen nyt olevan.  Valokuvia käsittelevän kuvateoksen kaikki diakuvat on valittu, nyt vain skannausta ja painokuntoon saattamista vaille ja koko tekstiosuus, joka on jo tapahtunutta tosielämää joka kuvan kohdalla, on myös luonnollisesti  yksityiskohtia myöten olemassa. Vain lopullista lukijan ymmärrettävissä  olevaa sanamuotoaan odottamassa.  Minulle kumpikin toistaiseksi ylivoimainen ajallinen ja taidollinenkin ponnistus.

Venekirjan jokaisen kertojaveneen  kaikki tarinat on jo otsikoitu ja sisällöt ranskalaisilla viivoilla luurankoitu ja myös todella tapahtuneen elämän lihaa päällensä odottamassa ja kokonaisuus valmiissa systemaattisessa lopullisessa järjestyksessä.  Jokaisen kertoja-aluksen, käsivaraisten kuvitusten  luonnokset on jo piirretty ja  lopullinen kuvitustekniikka kokeilu- ja harjoitteluvaiheessa  värien ja toteutustyylin osalta.

Eli siinäkin hikeä tulee vielä valumaan ehkä vuosia,  mutta suunnittelu- ja kypsytysvaihe on ohi, ja voimat keskitettävä  ahdistumatta  toteutusten tekniikkaan, tyyliin ja ajan järjestämiseen riittävän pitkiin kirjoitus-maalaus-piirtämis-digitointituokioihin kerrallaan.

Kirjamessuilta löysin siis toteutustekniikan järkevän alihankkijan, saksalaisen BOD julkaisijan. Siellä painetaan vuosittain noin 10 000 eri kirjailijan esikoisteos, nyt jo 420 000 painetun nimikkeen kokemuksella.  Laatu ja hintapolitiikka, sekä toimintaproseduuri on minun tarpeilleni jokseenkin sopiva. Keskeistä siinä on luonnollisesti myös se, että he eivät ota mitään vastuuta kirjailijoittensa tilaamien teosten asiasisällöstä ja painettavaksi menevien pdf aineistojen teknisestä laadusta. Ellei tilaaja sitäkin osaa tuotannosta osta heiltä. Sekin on siis mahdollista, ellei asiakas luota riittävästi omiin osaamisiinsa. Tämä BOD:n kauppaama julkaisureitti on minusta aivan erinomainen kenelle tahansa aloittelevalle julkaisuhaluajalle. Joita Suomi on pullollaan. Myös kuvateosten tekijöitä.

Itse messutapahtuman 1000 esiintyjän joukosta kukin kävijä kykeni valitsemaan varmasti omia tarpeitaan vastaavan  tieto- ja viriketulvan. Enemmän kuin kenenkään sulatuskyky kerralla pystyy käsittelemään. Itse keskityin vain blogeissani käsittelemiin aiheisiin, elämä, taide, visuaalisuus, valokuva, luovuus, ihmissuhteet, meri…….. kaikista niistä sain merkittävää pohdittavaa, ehkä loppuelämäkseni.  Ja ensi vuonna uusi annos. Käsitykseni on edelleen ja yhä perustellummin se, että kirjailijat ovat ihmiskunnan merkittävimmät hyväntekijät, ja luku-kirjoitustaito suurin keksintö koko ihmisen luomassa kulttuurissa. Koin myös hyvin sisäistyneesti sen todellisuuden, miten pölyhiukkastakin pienempi lisäys siihen kulttuuriin on oman suunnitelmani osuus sen ehkä joskus valmistuessa. Onneksi en pyrikään muuttamaan sillä maailmaa, vaan antamaan vain muutamille yksilöille sellaisia virikkeitä, jotka voivat auttaa heitä kehittymään eteenpäin heidän itse valitsemassaan viitekehyksessä.  Eikä osuuteni kääpiökoko oikeuta tekemään sitä  välinpitämättömästi, vaan ponnistelemaan sen tuottamiseksi niin hyvällä laadulla, mikä on minulle mahdollista.

Siihen liittyikin tavallaan viikonlopun muu kulttuuriohjelma. Suomen Ammattivalokuvaajat ry: n syyskokous Kuopiossa ohjelmineen. Varsin pienellä ryhmällä, mutta samoja arvoja etsiviä ja tuottavia henkilöitä.  Se alkoi tutustumisella VB keskuksessa viimeistä päivää esillä olevaan Whittakerin Beatles-kuvien näyttelyyn.  Siellä havainnollistui selvästi juuri se onnellinen valintamaailma, että asia, joka jollekin on pyhiinvaelluksen kohde, ei toiselle, jopa saman alan edustajalle merkitse yhtään mitään. Eikä tarvitsekaan,  erilaista kultturia on varmasti saatavilla jokaisen tarpeeseen ja jokaisen yksilön kasvun rakennuspalikaksi.  Huomasin taas, että samalla kun iän mukana esteettisen  elämysten ja sekä rauhan että hiljaisuuden tarve korostuu, niin omia valintojaan sen suhteen oppii tekemään liikaa ahdistumatta ja ilman tilivelvollisuutta siitä kenellekään.

Ammattilaisten ohjelmassa oli myös koko päivä valon maailmasta. Suosikkituotteeni  sillä sektorilla , Dedolight, oli tuottanut  esiintyjän kertomaan tavastaan  työskennellä kyseisen tuotesarjan todella monipuolisilla mahdollisuuksilla.   Oma syvä kiinnostukseni valon laatuun on peräisin siltä ajalta jolloin sävyjä, valotusta ja kontrasteja  ei ollut vielä digitaalisesti korjattavissa.  Laadukkaat ja vaativat toimeksiannot edellyttivät onnistuakseen raskasta taustatietomassaa ja pilkuntarkkaa etukäteissuunittelua, sillä valon fysiikan ja tekniikan syvällinen sisäistäminen oli välttämätöntä tilanteissa, joissa, etenkin isoilla formaateilla kuvattaessa,  pelkkä yhden kuvaustilanteen filmikustannus oli jopa useita tuhansia, oikein tai väärin valotettuina. Ilman uusintamahdollisuutta  myöhemmin sitten vasta kehitysprosessin jälkeen.  Silloin riittävät tehtaan tiedot valaisintensa ominaisuuksista ja kokemus oli sananmukaisesti kultaakin kallimpi säästö kuvaajalle, jonka oma tietokapasiteetti riitti sen täysipainoiseen hyödyntämiseen.  Vaikka tämän päivän visuaalinen ja tekninen genre onkin muuttanut tätä asiaa aivan ratkaisevasti joustavampaan suuntaan, on hyvin lohdullista tietää, että Dedolightilla  puhdas ja laadukas valo on ensisijainen suunnitteluperuste, ehkä ainoana tämän hetken ammattivalaisinvalmistajista.  On luonnollisesti selvää, että tälläkin alalla se näkyy myös hinnassa.  Hinnasta opin jo Ateneumin aikoinani 1960 luvulla sen faktan, että jos uhrasi 50 markkaa kunnon siveltimen ostamiseen, hämmästyi varmasti, kuinka lahjakas oli. Ja menetti lisäksi tekosyyn syyttää laaduttomuudestaan sivellintä. Pätee myös valaisuun.

Tämä viikonvaihteen  sana- ja valotekniikan virikepommi oli oikeastaan ajoitettu ideaalisti tulevaa kirjoittelu/kuvitustyökentelyjaksoani varten, johon se antoikin kunnon tujauksen molemmista ilmaisutavoista. Toteutus sensijaan  meni uusiksi, sillä olin suunnitellut sen toteutusta tämän päivän leikkauksen toipumiskaudelle  suunnilleen vuooden loppuun, mutta aamulla vasta sairaalassa  ja leikkauslääkitysvaiheen jälkeen sain kuulla, että kiireellinen hätätapaus ohitti minut, eikä seuraavaa mahdollista aikaa ollut vielä tänään edes sovittavissa.

Joten onneksi joku sai apua hätäänsä, ja minä lisäaikaa alusten talvikunnostukseen ja muuhunkin työtilojen siivoukseen  talven kirjoitus/maalausjaksoa helpottamaan.

Eikä lisälepotauko ole varmaan muutenkaan haitaksi, sillä kirjamessujen keskeinen viesti todella viisailta  sanailijoilta oli mielestäni se, että vain riittävä pitkä tyhjä ja rauhallinen muhimisaika työprosessin keskeisenä osana ennen ja jälkeen luomisprosessin, lisää sen laadukkuutta selkeästi paremmin kuin viriketulvan ahnehtiminen vasta silloin.

MJK

Sanojen taustoista; Kipu

Kipu

Jokaisella meistä on varmasti omasta mielestään selkeä käsitys kivusta, vaikka kukaan ei sitä halua osakseen. Ehkä joidenkin muinaisten uskontojen askeetteja  lukuunottamatta.  Minulla oli taas luonteva tilaisuus pohdiskella kyseisen ilmiön eri puolia, vaikka useampi aikaisempi tapaaminen sen kanssa onkin ollut merkittävästi syvempi kokemuksellisesti. Ehkäpä tällä kertaa voimia ja avoimmuutta riitti suhtautua nyt asiaan sekä uteliaammin, että analyyttisemmin, joten löysin asiaan itselleni uudempia  jäsentelyjä.  Ne paransivat ainakin omaa  asennettani ja rauhallisuuttani  seuraavien kipujen aikanaan iskiessä.

Klassinen jako fyysisiin ja/tai henkisiin kipuihin on mielestäni sinänsä jo vanhentunut sillä kukaan ei voi varmuudella osoittaa kumpi vaikuttaa kuinka paljon toiseen tai oli ensin syynä eikä seurauksena. Selkeää mielestäni on edelleen se että ne ovat sellainen psykofyysinen kokonaisuus, jossa paraneminen voidaan aloittaa kummasta suunnasta tahansa. Ja myös tuloksellisesti. Itse haluan uskoa mielen ja asenteen muutoksen olevan jopa aikaisemmin uskottua vahvempi väline myös fyysisten turhien kipujen eliminoinnissa.

On myös lohdullista sisäistää, että on olemassa lukuisasti ihmiselle hyviä ja hyödyllisiä kipuja, kummallakin sektorilla. Eräs viisas ystäväni tiivisti asian siten, että kivut ovat solujen puhetta meille. Kipuprosessihan on sellainen luonnon meille antama hyödyllinen viestintä-  ja hälytysjärjestelmä, jonka tavoite on antaa kehoitus korjaaviin toimenpiteisiin ennenkuin  toimintakykyymme  ehtii syntyä isompia häiriöitä. On myös ilmeistä, että joillakin ihmisillä on kipuaistimusten ja niiden kuuntelukyvyn kautta merkittävästi korkealaatuisempi hälyytysjärjestelmä kuin toisilla. Kaikilla se kehittyy silti  harjoittelemalla paremmaksi.  Se kyllä kannattaa, sillä kipujensa syvempi ymmärrys vaikuttaa varmasti ihmisen valintoihin usein koko loppuelämässään. Useimmiten positiiviseen suuntaan.

Siksipä mielestäni  useinpiin kipuihin, ainakin niiden alkuvaiheessa,  siis tuleekin suhtautua kuin  läheiseen ystävään joka haluaa auttaa meitä.  Ymmärtäen, että niiden tarkoitushan onkin olla kehoamme säästävä ja suojeleva ilmiö, jotta erilaiset uhkat saadaan tietoon mahdollisimman aikaisin ja päästään nopeasti puuttumaan asiaan. Siksi pienetkin kivut tulee kohdata ajatuksella ja tutkivalla mielellä, sekä käsitellä jatkotilanne sen mukaisesti  eikä  niitä tulekaan torjua heti pois tietoisuudestamme esim. erilaisilla kemikaaleilla.  On tärkeää säilyttää rauhallisen harkinnan ohjaama herkkyys oikeiden perussyiden etsimiseen ja sitä kautta lisäongelmien torjumiseen. Kannattaa muistaa, että kivut kuuluvat joka tapauksessa jokaisen elämän kulkuun ja sitä säilyttämään tähtäävään ohjausjärjestelmään. Ja ovat siten säännöllisesti käytettävissämme  omaksi hyödyksemme.

Lisäksi fyysisessä hahmossa ilmentyvä kipu saattaa osoittaa oikotien niihin muutoksiin joihin mielemme ei ole vielä valmis tai tiedon tasolla niin selkiintynyt, että myöntäisi välttämättömäksi ne muutokset toiminnassamme  ja kokonaisvaltaiset valinnat, joita kehon viisaus joutuu kiputiloilla nopeuttamaan.

Luonnollisesti on myös olemassa sekin kiputila, joskin aivan merkittävästi harvinaisempana, jolloin tuntoherkkyyden väliaikainen, tai jopa lopullinenkin  amputointi kemikaaleilla on inhimillisesti se ainoa vaihtoehto. Silloin on mielikin tavallisesti jo tilassa, jossa sen rauhakin on samojen kemikaalien autettavissa. Mutta hyvin paljon myöhemmin.

On myös kipua ilman sairautta, vaikka sairautta ei yleensä ymmärretä sellaiseksi ilman kipua. Tällaisia ovat esimerkiksi kasvukivut, sekä fyysisesti että henkisesti, ehkäpä myös ”lemmensairaus” ja ”särkynyt sydän”.  Viimeksimainittu, varmasti myös kokonaisvaltainen kiputila, on sillä tavalla silti hyvin lohdullinen, että se osoittaa tunnemekanismimme olevan hyvässä kunnossa, koska se pystyy rakastamaan ja kokemaan voimakkaita tunteita.  Muita selvästi positiivisia kipuja ovat esimerkiksi suorituskyvyn kasvua ja asetetun päämäärän lähestymistä indikoivat, kuten useat urheiluvalmennukseen ja fysikaaliseen hoitoprosessiin liittyvät kiputuntemukset. Siis kipuja joiden tarkoitus on selkeästi tuottaa tietoa ja sitä kautta myös terveyttä ja  mielenrauhaa.  Varsin usea kipuaistimus kun siten onkin vain hälytysjärjestelmän herkkyyteen ja kunnossaoloon liittyvä positiivinen päivitysilmoitus.

Näitä sinänsä vaarattomia, ainakin  asiaan vihkiytymättömien mielestä, kipuaistimuksia  ovat myös  monet ihmisen arvohierarkian horjuttamiseen liittyvät ammatilliset, esteettiset tai eettiset, jopa fyysiset, tuskakokemukset joita liittyy tilanteisiin, joissa jollekin asialle herkistynyt ihminen kohtaa sitä  halventavan tai jopa tuhoavan  tapahtuman.  Esimerkiksi  täysin epämusikaalisen laulun tai esteettisesti kelvottoman maalauksen, elokuvan, muun visuallisen saasteen, onnettomuustlilanteiden kokonaisvaltaisesta irvokkuudesta puhumattakaan. Vastaanottajan omasta herkkydestä sitten seuraa, mikä on henkisen traumauttavan ärsykkeen vaste myös omaan fyysiseen kiputorjuntatilaan.

Kipuun voi siis suunnata mielensä joko negatiivisesti tai positiivisesti. Eli vain pyrkiä siitä kaikin keinoin pois, siis sen enempää pohtimatta, tai ryhtyä rauhallisesti ottamaan selvää sen tämänkertaisen viestin taustoista ja tavoitteesta.  Usein siihen saattaa auttaa, jos siihen liittää mielessään myös useilla eri aisteilla havaittavia ilmiöitä ja symboleita, kuvia, ääniä, jopa rituaaleja.  Kokemukseni ja ymmärrykseni mukaan erilaisilla  harjoitelluilla ja sisäistetyillä rituaaleilla on ollut merkittävä vaikutus keinoina selvittää kivun viestiä ja tarvittaessa lyhentämään sen tuottamaan häiriöaikaa. Ja estämään tilan huononeminen. Esimerkiksi vaikkapa äidin puhallus lapsen sormeen. Ja aikuisella  sen hieman kehittyneemmät muunnokset. Joista ehkä lisää tarinaa toiste.

Vaikka usein ihmisille kaupataan kivun kohtaamista kliseellä sen jalostavasta vaikutuksesta, en siihen usko, sillä minusta kaikki kiputilat joka tapauksessa vievät, ainakin väliaikaisesti käyttöönsä osan ajattelu- ja kokemiskapasiteetistamme, joka varmasti ei ole eduksi täysipainoisen elämiskokemuksen ja henkisen kasvun tavoitteelle. Hyväksyn sisäistän täysin sensijaan sen vanhan yleisen hokeman, että kasvua ei ole ilman kipua, mutta kaikki kipu ei merkitse sitä että silloin tapahtuisi kasvamista. Samoin hyväksyn aivan rauhallisesti sen  todellisuuden, että vaikeassa kiputilassa ollessaan ihminen on todella kokemuksineen äärimmäisen yksin. Kasvun paikka ja peruste sekin.

MJK

Kuvien ja sanojen taustaa, osa 8. Unelmaa joka hetki

Unelmaa joka hetki

Ammattivalokuvaajien ”Hetki unelmaa” projekti on sitten juhlallisella julkistamiskierroksella ja saanut ansaitsemaansa huomiota muidenkin kun siihen osallistuneiden mielissä. Katsoin myös ajatuksella huolellisesti kaikki siihen liittyvät julkistetut kuvat ja pohdiskelin muutenkin kyseisen projektin ja siihen liittyvän työskentelymetodin merkitystä nimenomaan ammattivalokuvaajan työnkuvan kannalta. Kuvat synnyttivät monetasoisia ajatuksia.

Mielestäni valokuvaaja on niitä todella etuoikeutettuja ammatteja, joiden on realistisestikin  mahdollista elää sekä toisten että omaa unelmaansa jokainen haluamansa hetki, ei vain yhden projektin ja yksien mallien hetken. En tarkoita sitä, että unelmaansa eläminen onkaan tarkoitus kestää 24/7, vaan sen on oltava toivottavasti säännöllisesti valittavissa niin usein, että se suuntaa joka tapauksesssa elämää positiivisesti. Jokainenhan tarvitsee kuitenkin myös ne rutinoidummat ja vähemmät inspiroivat puurtamisaikansa, muuten nämä huippukokemukset eivät eroittuisikaan.  Ne  raskaammat ja pitkäveteisimmätkin suvantokaudet kun ovat sitä hintaa, joka on iloisesti maksettava lyhytaikaisten täyttymyksen hetkien saavuttamisesta. Joku viisas sanoikin että vasta tyhjä tila tekee huoneen asuttavaksi.

Ihminen ilman unelmia on kuollut.  Mm. näillä sanoilla esittelin  valokuvaajille yli 30 vuotta sitten VVI:n ensimmäisen aivan oman koulutustilan, vanhan Tammelan Meijerin liiketalon, hankintaa ja muokkaamista luokiksi ja studioiksi sekä majoitustiloiksi. Valtaosa siihen käytetystä ajasta ja rahasta meni luonnollisesti niihin pakollisiin rutiinitoimenpiteisiin ja hikiseen puurtamiseen, joilla se pysyi käyttökunnossa, mutta juuri nekin hetket olivat elintärkeitä osia sitä aitoa unelmaa, jonka se tila mahdollisti. Satojen valokuvaajien mahdollisuuden vaikuttaa omaan ammatilliseen elämäänsä positiivisesti.  Kaikkine iloineen ja pettymyksineen.  Minulle itselleni koko tuo VVI:n aikani  1969 – 2009 oli selkeä sekä henkilökohtaisen, että myös kollektiivisen unelman realisointi. 

Siis panoksen ja tuoton optimin suhteen etsintää ja harjoittelua. Ulospäin ehkä vaihtelevalla menestyksellä, mutta omana kokemuksellisena elämänkouluna  sekä raskas, että äärimmäisen antoisa. Erityisesti se osa jolloin joutui sekä pohtimaan että toteuttamaan kasvatustyön vaativinta ja suurinta viisautta vaativaa osaa.  Eli  käyttämään  voimakkaitakin kieltosanoja vastaanottajalle elintärkeän saavutuksen mahdollistamiseksi silloinkin, kun hänellä ei vielä ollut riittävästi ymmärrystä niinkin voimakkaan välineen käytön välttämättömyyteen hänen ilmaisemansa unelman saavuttamiseksi aikanaan.  Eli vasta sitten kun hän on siihen itse kykenevä.  Käytyään sinne johtavan kivisen tien, jonka kuoppia kouluttajan on kyettävä viisaasti ja kulkijan  voimien mukaan kaivamaan eikä tasaamaan kohteelle oikea ja riittävä määrä.  Rakkauden ja tuen osoittaminen niillä keinoin ei ole kohteelleen useimmiten mieleen, kuten jokainen omia lapsiaan kasvattanut on väistämättä huomannut.

Katsoessani nyt jokaista ”Hetki unelmaa” näyttelyn kuvaa, löydän niiden tekijöistä kaikkia niitä vaiheita, joita omaa unelmaansa etsivän valokuvaajan tiellä on läpikäytävä. Osa tekijöistä ei vielä edes tajua omaa osaamattomuuttaan,  osa on saanut tässä mahdollisuuden ylittää koko olemassaoleva entinen kyvykkyytensä, joillekin tämä on  ammatillinen rutiinitehtävä hieman normaalia paremmin valmisteltuna ja toivottavasti mahdollisimman usealle osallistujalle sellainen katalysaattori, joka saa hänet pohtimaan oman ammattinsa  ainutlaatuista  potentiaalia unelmien täyttämiseen. Myös omiensa. Sitä että valokuvaajan on aina mahdollisuus tavoitella unelmaansa, joka ei näiden mallien kohdalla useinkaan ole edes mahdollista, paitsi unelmaansa muutettuaan.

Sensijaan valokuvaaaja ei pysty löytämään maailmasta montaakaan muuta ammattia, joissa unelmaansa voi tavoitella yhtä hyvin eväin kuin hän.  Saa ansaita myös elantonsa luomalla  niin pysyviä ja myöhemmin katsoessa toistettavissa olevia hetkiä ja muistoja  ihmisten onnen ja tuskankin hetkistä.  Sekä yksilöllisistä että kollektiivistakin unelmista ja niiden täyttymyksestä tai joskus myös tuhosta.  Valtava vastuu kuvallisen dokumentin visualisoijalle. Kuinka paljon ymmärrystä, viisautta ja rakkautta tarvitaan monimutkaisen teknisen taidon lisäksi myös sisällöllisesti kestävän ja samalla esteettisesti paikkansa ansaitsevan valokuvan synnyttämiseen.  Kuinka moni ammatti vaatii  yhtä laaja-alaista elämän, tiedon, taidon tekniikan ja henkisen sekä visuaalisen harmonian  jatkuvaa jokapäiväistä sekä omaa opiskelua että saavuttamansa tason kauppamista edelleen joko ylpeydellä tai  toisinaan häpeälläkin maustettuna.  Kuinka monessa ammatissa työn tekijä synnyttää lyhyessä ajassa tuotoksen, joka voi leimata kohteensa vuosikymmeniksi, aikanaan jopa vuosisadoiksi ehkä.

Kuinka monessa ammatissa voi yhtä vapaasti päättää ajankäytöstään ja muistakin  työnsä viitekehyksistä, luonnollisesti tyytyen samalla niihin muihin rajoitteisiin joita kyseiset valinnat aiheuttavat. Mutta nekin valinnat on valokuvaajalle edes tehtävissä.  Lähes tavaoittamaton unelma useimmille työelämässä toimiville ihmisille sekin. Kuten myös se, että jokaiseen ammatilliseen tulokseensa on oikeus, mahdollisuus ja velvollisuus vaikuttaa omalla persoonallisella tavallaan ja luoda tuotos, jossa henkilökohtainen ”eskon puumerkki” on ikuisesti tunnistettavissa.  Samalla kun on saanut valita mikä  ja millainen se on.  Monessako muussa ammatissa saa jokaisen uuden toimeksiantonsa kohdalla tehdä kaikki ne omia kykyjään ja tavoitteitaan sekä jopa unelmiaankin vastaavat valinnat joihin sitoutuu vapaaehtoisesti ja koko sydämellään seuraavan työtuokionsa ajaksi. Saa mahdollisuuden ponnistella kaikkien kykyjensä ylärajalla. Mitään parempaa mahdollsuutta sekä ammatilliseen että inhimilliseen kasvuun ei mielestäni ihmiselle ole edes tarjolla.

Lisäksi se etuoikeus, että työnsä lopullisen laadun lahjomattomana tuomarina saa lisäksi toimia useimmiten itse.  Mikä mahdollisuus  unelmiensa tavoitteluun.  En suinkaan väitä että jokaisen pitäisi valita juuri tämä tapa joka työssä ja joka päivä, mutta jo se tieto että se on mahdollista, tekee tästä ammatista jotain ihan erityistä. Hänelle, joka sen tajuaa, ja käyttää etuoikeuttaan elää jatkuvasti  kaikki mahdollisuutensa unelmiinsa.

MJK

Miksi asioiden täytyy olla niin vaikeita?

Miksi asioiden täytyy olla niin vaikeita?

Tämän kysymyksen esitti kerran vuosia sitten raskaina aamuyön tunteina silloinen yhtiötoverini painittuamme koko yön sellaisten asiakastöiden parissa, joiden valmistuminen aamuksi ja tavoiteltu laatu oli yrityksellemme silloin enemmän kuin elintärkeätä.  Sanoin muistaakseni , että siksi jotta olisimme harjoitelleet riittävästi ja oikeita asioita silloin, kun se vielä vaikeampi tilanne tulee kohdalle. Kuten aina tulee tapahtumaan.

Tämä tunne on tullut mieleeni todella säänöllisesti ja lähes päivittäin edellisen blogini jälkeen kuluneen puolen vuoden aikana, jolloin olen  työskennellyt voimieni mukaan unelmieni ja projektieni toteuttamiseksi.  Siis  jokaisena päivänä huhtikuun alusta alkaen silloin, kun se on ollut mahdollista  ystävien, terveyden ja perheen tai yhteiskunnan vielä tärkeämpien tai kiireellisempien tekemisten rajoittamatta. Noin puolet päivistä on kuitenkin mennyt juuri noihin mainitsemiini tarkoituksiin, mutta niistä muista olen ilokseni voinut kerätä ennalta arvaamattoman määrän uutta elämystä ja tietoakin. Ei aina kuitenkaan ihan vapaaehtoisesti tai miellyttävästi.  Useimmiten niin vaikeasti, että mielellään olisin jättänyt senkin kokematta. Mutta vasta nyt, kuuden kuukauden yhtämittaisen ponnistelun jälkeen alan todella hahmottaa nyt kokemieni vaikeuksien siunauksen ja viisauden. Ja valmiutta seuraavien kohtaamiseen.

Aloitin heti huhtikuun alussa laivaprojektini Munterin säännölliset ja päivittäiset kunnostustyöt ajo- ja nautiskelukuntoon tulevaa kesää varten, kesää jota odotin ehkä enemmän kuin mitään aikaisempaa kesää tähänastisessa elämässäni. Ja jota ei koskaan tullut.

Parin kuukauden pitkien kevätpäivien ponnistelujen tuloksena alus oli vesillelaskukunnossa kesäkuun alussa, luonnollisesti edelleen keskeneräisenä,  mutta  täysin purjehdittavissa kesän monenlaisten suunnitelmien mukaisesti.  Ensimmäisen testiajon ensimmäisessä rantautumisessa tapahtui kuitenkin jotain, joka muutti tilanteen kokonaan päinvastaiseksi.  Potkurinakselin laipan ruuvien  kiristys ja kunto oli jäänyt minulta edellisten käyttäjien jäljiltä tarkastamatta ja uusimatta, jolloin viimeinenkin laipan pultti katkesi ensimmäisessä laituriin tulossa, ja alus, nyt jarruja vailla, yritti kiivetä laiturille ja sen raskas meridiesel repäisi poikki kaikki tukityynynsä, väänsi kannakkeensa solmulle ja piti tanssit konehuoneessa. Joka ei ollut sen jälkeen enää konehuone vaan savuava ja erilaisia nesteitä roiskiva rikkinäinen tila, jonne lisäksi tulvi vettä hyvin vastenmielisellä nopeudella.

Kesä siis kului varsin tarkasti aluksen nokisessa ja öljyisessä pilssissä kiipeillessä, ryömiessä ja monenlaisia puu- ja metallikässyjä harrastaessa sekä putki-, hydraulikka- ja sähkömiehen osaamisia opetellessa ja kertaillessa.  Kone käynnistyi uudelleen ensi kerran elokuun alussa, testipurjehduksia päästiin tekemään sen puolivälissä, ensimmäinen oikea purjehdus oli 5.9. ja ensimmäinen (toistaiseksi kesän ainoa) oikea retki tehtiin 8-9.9.  Kertovat kesän olleen muutenkin kolea ja sateinen.

Minulle se on kuitenkin jo nyt monella tasolla sekä ikimuistoinen, että hyvin opettavainen ja tajuntaa  sekä onneksi myös henkistä tasapainoa  hyödyllisesti laajentava ainakin seuraavista syistä:

-                               Kaikki vuoden 1954 rakentelualoitukseni jälkeen nakertamani jo kymmenet eritasoiset veneprojektit ja niiden opetukset olivat nyt kullan arvoisia, muuten en olisi tämän kerran korjausurakkaan uskaltanut edes ryhtyä. Ne olivat sekä kehittäneet lukemattomia erilaisia käytännön kikkoja ja etenemistaitoja että tietoisuuden ponnistelun ja sitkeyden mielekkyydestä silloinkin kun mitään selkeää edistymistä ei näyttänyt tapahtuvan. Myös viime vuosikymmenen yli 10 vuoden ja surullisen lopun kokeneen Murole projektin tuoma muutoshitauden hyväksymisen korkeakoulu oli nyt todella enemmän kuin tarpeen.  Vaikka monena päivänä ja iltayönä voimani loppuivatkin kesken, hetkeäkään en epäillyt tämän korjausurakan ja sen tavoitteellisen ponnistelun henkistä päämäärää ja siihen pyrkimisen motiivia.  Uusi selkeä havainto ja sen omakohtainen keskeinen kokemus  oli se, että kuinka paljon voimia todella käytännön tasolla säästää se, kun ei pysähdy empimään päämääränsä  mahdollista tavoittamattomuutta, vaan taistelee sitä kohti omaa tahtiaan ja erityisesti  liikoja repimättä. Ei siis väkisin vaan väsyttämällä. Ehkä jopa ensimmäistä kertaa minun elämässäni. Opin lopulta sisäistämään omien voimien rajallisuuden ja suunnitelmallisen lepotarpeen hyödyntämisen  muulloinkin kuin sairaalakäyntien yhteydessä. Niitäkin tosin tähän kesään sisältyi tiheämmin kuin milloinkaan aikaisemmin.  Onneksi kuitenkin kaikista palattiin hyvin paikattuna, ja työ jatkui iloisesti toipumisjakson jälkeen. Niitä on nyt tämäkin kirjoitusmahdollisuus, sillä jo kovin tuttu sairaalakierros jatkuu taas maanantaina.

-                               Työn ilokin sai nyt ihan uutta sisältöä kun tajusin ja koin sekä hyväksyin elävästi sen olevan sekä velvollisuus, että etuoikeus.  Useista ystävällisistä ja ehkäpä tarpeellisistakin talkooavuista kieltäydyttyäni opin huomaamaan, että tasan omien käsien likaaminen ja jokaiseen öljyiseen putkeen ja tervaiseen mutteriin tutustuminen sekä läheisesti, että henkilökohtaisesti, on paljon palkitsevampaa kuin muiden työnjohtajana ja työkalujen ojentajana roikkuminen. Harvoissa useamman hengen työvaiheissa huomasin lisäksi olevani nyt  huomattavan paljon hitaamman kellotaajuuskoneiston ohjaama, kuin näppärämmät nuoremmat ystäväni. Samalla sai uskottavan selityksen sekin ilmiö, että  kaikki nykyään tekemäni asiat vievät paljon pitemmät ajan kuin muistikuvieni perusteella olen olettanut. Nykyiseen ajankäyttötilaan se on siis ollut hieno kokemuksellinen siirtymä. Nyt saan aivan rauhassa olla sekä hidas , että kömpelö, yhtään siitä ahdistumatta. Onhan minulla loppuelämä aikaa saada kaikkia niitä asioita ainakin eteenpäin, joita haluankin. Onneksi niitä myös riittää moneen suuntaan.

-                               Tuo haluaminen onkin saanut minulle nyt uuden sisäistyneen merkityksen, kuten eläminen kykyjensä eikä halujensa mukaan. Ei yhtään huono vaihtoehto tämäkään. Heti kun sen oppii, mikä on vielä kyllä vähän kesken. Sellainenkin asia on kesän pohdinnoissa nyt lopultakin minulle selvinnyt sisäistämisen tasolle asti, aikaisemman vain verbaalisen sanarivin sijaan. Eli se, että  jokaisen on osattava pitää aivan ensimmäiseksi huolta itsestään, ennenkuin on mitään edellytyksiä pitää huolta muista.  Jotenkin tuntuu nyt ihan hassulta, miten olen vuosikymmeniä elänyt nuo sanat kuulleena, mutta en kyllin kirkkasati tajunneena. Nyt on kuitenkin sekä syytä että aikaa sitäkin harjoitella ihan käytännössäkin. Ja tehdä siihen korjaavia sovelluksia, jos se ei niin suoraviivaisesti sovellettuna osoittaudu kuitenkaan minulle oikeaksi valinnaksi.

-                               Kesän työkalutouhuilu aamunkoitosta iltapimeään on estänyt tehokkaasti luku- ja kirjoitusharrastusta, joihin ehdin jo hiukan tottua edellisten talvien aikana. Näin pitkä tauko havainnollisti  minulle nyt varsin konkreettisesti ne taantumista aiheuttavat muutokset, joita erilaisiin kykyihin alkaa kerääntyä välittömästi, kun ne eivät ole jatkuvassa käytössä.  Tai sitten ehkä pään kapasiteetti ei riitä kuin osaan haluamistani käyttökyvyistä kerrallaan. Aonakin hyväksyn nyt kipuilematta sen, että nyt kesällä siis oli selkeiden manuaalisten taitojen ajanjakso. Onneksi sekin tuotti ja tuottaa edelleen jatkuvaa ja selkeää tyydytystä hitaastikin edetessään, mutta odotan nyt jo kuitenkin sydäntalven kylmiä päiviä ja öitä, jolloin on aikaa edetä kummassakin kirjaprojektissani. Hitaasti mutta säännöllisesti. Ja toivottavasti niissä jatkuvasti kehittyen.

-                               Tämä  manuaalisten työskentelyjen kausi ja käsin tekemänsä jokseenkin pakollinen hyväksymisvalinta auttoi minua nyt eteenpäin myös kirjoitus- ja kuvitusprojekteissanikin sellaisella hyvin konkreettisella tavalla, että nyt voin jatkossa toivottavasti hyväksyä niissäkin vain kykyjäni vastaavat tulokset, ilman sellaista  syvää häpeän tunnetta, joka on niiden tuotoksia tarkastellessani säännöllisesti päässyt tähän asti häiritsemään iloa työn etenemisestä. Aikaisemmin olen ohittanut sen tunteen vakuuttamalla silloin itselleni, että on parempi kirjoittaa ja kuvittaa omalla äänellään kuin olla kokonaan tekemättä sitä. Onhan seki ollut eräs oman kasvun ja elämäni jäsentelyn keino. Nyt oletan, että ensi talven verbaali-, ja visuaalipuolen työskentely toisi tullessaan myös samanlaista tekemisen iloa, kuin olen kokenut  menneenä kesänä  fyysisten ponnistelujen tuloksena.  Aluksen esteettis-funktionaalista  kehittymistä unohtamatta tai hyljeksimättä. Se vain oli nyt hieman sivuroolissa koneistuksen purkamisen ja kokoamisen viedessä sekä ajan että voimat. Sensijaan aluksen tekniikan perusteellinen uusinta-asennus on kasvattanut käyttööni koko ajan sitä kohtaan lisää sellaista kiintymystä ja tietoa, joka varmasti lisää sen käytön turvallisuutta ja nopeutta tulevien varmojen pulmatilanteiden ratkaisemisessa..

-                               Eräs viisas ystäväni, joka oli kanssani kesän ainoalla purjehdusreissulla, sanoi näkevänsä nyt selkeästi  sen keskinäisen balanssin, jonka olen itsekin oppinut jo hieman havaitsemaan alukseni  kanssa työskennellessäni. Olemme Munterin kanssa samalla tavalla kuin vanhoja työkoneita, hieman kömpelöitä, vailla kaikkea hienostelua, paikoin enemmän tai vähemmän kuluneita, jatkuvaa pikkukorjausta edellyttäviä, vanhanaikaisella mekanismilla toimivia, mutta  vankasti käyttökelpoisia vielä monen uuden seikkailun, unelman ja mahdollisuuden  toteuttamiseen.  Siitä jatketaan nyt taas hyvällä mielellä.

MJK

Sanojen ja kuvien synnystä, kilpailuja ja kilpailukuvia osa 7.

 Kuvakilpailuja ja kilpailukuvia

Katsoin tarkasti  viikonloppuna SAV;n muotokuvakilpailun lähes 300 ammattilaisten osallistumiskuvaa ja yhden arvostamani ammattilaisen mestarisarjaesittelyn, sekä lehtikuvaajienkin kilvan viimeisimmät palkitut.  Vaikka ilokseni en ollut yhdessäkään jyryssä, tuli mieleeni silti monenlaisia pohdintoja.

Etten unohtaisi myöhemmin, minusta sekä pääpalkinto muotokuvakilpailussa, että toteutunut mestariarvo meni oikeaan osoitteeseen ja oikeista ansioistakin. Myös kaikki normaalit proseduurit kuvilla kilpailtaessa toteutuivat, eli kilpailujyryä  ja sääntöjä haukuttiin kisaan osallistumattomien toimesta enemmän kuin voittaneiden. Näinhän maailmassa aina on.

Tuo kaikkia tyydyttävä säännöstö ja kaikkia tyydyttävä arviointi kun on jokseenkin yhtä mahdotonta kuin neitseellinen synnyttäminen, vaikka siihenkin ymmärtääkseni etsitään edelleen keinoja.  Minunkin mielestäni kunkin tapahtuman sääntöjä pitäisi aina kehittää jokaisen käyttökerran jälkeen. Osallistuneita yhä enemmän palveleviksi.

Muutama mielestäni erittäin tärkeä asia toteutui silti jälleen:

Jokainen osallistuja on oikeastaan selkeä voittaja.  Valokuvaajana kasvaminen vaatii varmasti poikkeuksetta omien rajojensa ylittämistä ja  pyrkimistä aikaisempia parempiin suorituksiin.

Pyrkimisestä sinänsä ei ole kovin paljon iloa, ellei tuloksia mitata tai arvioida jollain järjellisellä tavalla ja saada edes suuntaa antavaa ohjausta eteenpäin vieviin jatkotoimiin.

Nyt nähdyn muotokuvakilpailun numeraalinen arviointi ei siihen mielestäni  riitä missään tapauksessa,  varsinkaan kun hyvienkään numeroiden verbaalisia perusteita ei ollut  katsojien kuultavissa.  Käsitykseni on, että nyt yhden kokeneen ja lahjakkaan mestarikuvaajan etukäteen ja arviointitilanteessa tekemä kirjallinen kuvakohtainen riittävän laaja  palaute jokaisen kilpailijan jokaisesta kuvasta antoi rittävän lisäarvon kilpailuun osallistumiselle. Palkittujen markkinointilisäarvoa tietysti lukuunottamatta.   Vaikka tämä  äärimmäisen arvokas yhden yksilön tekemä talkooponnistelu mielestäni  tilanteen pelastikin, olen edelleen sitä mieltä että ammatillista kokonaisuutta jäsenten suuntaan parantaisi vielä enemmän  myös kaikkien kuultavissa olevat tuomariston omat kommentit itse arviointitilanteessa, vaikka se olisikin kuulijoille ehkä  useamman tunnin seurantaponnistus kuin nyt toteunut lähes mykkä läpijuoksu. Ja kylmät numerot ilman perusteluja. Minun on todella vaikea uskoa, että niin rangaistus kuin kiitoskin toimisi ilman vastaanottajan ymmärtämää  perustelua.

Itse  kilpailukuvissa kummassakin mainitsemassani alan tapauksessa on se aivan oleellinen  käytöllinen ero, että toisessa on tavallisimmin pelkistettävä valokuvaajasta riippumattoman asian tai tapahtuman keskeisin olemus ja usein myös teorettinen totuus, jotka ovat kilpailumenestymisen arviointikriteerinä aivan eri asia kuin muotokuvan  ikuinen paradoksi, pitääkö tehdä hyvä vai näköinen.  Toisen voittajakuva on ollut esillä ehkä vain yhden päivän yhdessä mediassa ja toisen olisi kestettävä katsomista perhepiirissä usein jopa päivittäin vähintään yhden ihmiselämän ajan, usein merkittävästi  kauemminkin.  Toisen visualisointiin ja laukaisuun saattaa olla aikaa vain sekunteja tai jopa niiden osia, ja toisen valmistumisprosessi  suunnitteluineen ja jälkikäsittelyineen kokonaisuudessaan voi kestää jopa viikkoja ennen esittelymuotoaan. Kummankin kilpailukuvatyypin kuvaustilanteiden mahdollisuuksista ja rajoituksista puhumattakaan.  

Myös kaikkien kilpailuiden kuvasarjojen samatkin nimet tarkoittavat eri yhteyksissä täysin erilaisia asioita ja myös niihin  liittyviä toisilleen täysin vieraita  arviointiperusteita.  Kummankin kilpailun voittajakuvat nähneenä ja niitä pohtineena olen varma vain yhdestä selkeästä osallistumisvalinnasta. Jokapäiväisen peruskuvan lähettäminen kilpailuihin on kaikkien osapuolien ajan haaskausta, vaikka sillä kisan järjestäjä saisikin lisää taloudellista voimaa järjestelykustannuksiin. Kuvien tulisi mielestäni olla sellaisia, joihin osallistuja on satsannut kaikki kyvykkytensä ja tavoitteensa ihan maitohapoille asti. Ja  oikein mielellään jonkin, mielellään kokeneemman valmentajan arvioinnin osallistumiskelpoisuudesta. Silloin säästyisi todella paljon yhteisen ajan tuhlausta ja sen jälkeistä kilpailijan menestymättömyyden mielipahaa. Olen jokseenkin varma, että jokaisen kuvalliseenkin menestykseen tosissaan ja pitkäjänteisesti pyrkivän ulottuvilla on sopiva mentori tai vastaava jonka kautta kehittymisen tie ainakin selkeästi helpottuu.

Tästäkin asiasta oli nyt näkemässäni kilpailussa palkittujen joukossa jälleen useita sen osoittavia esimerkkejä. Toivottavasti tällä kertaa palkitsemattomat ottavat tämänkin mahdollisuuden ahkeraan käyttöön menestystä kilpailufoorumilla kaivatessaan.

Mielestäni  kaikkiin kilpailuosallistumisiin olisi hyvä suhtautua hyvin urheilijamaisesti. Siihen valmistaudutaan äärimmäisen vakavasti ja pitkäjännitteisesti, jopa raivokkaasti ponnistellen, suunnitellen ja rajattomasti aikaa sekä energiaa ja usein varojakin käyttäen.  Ja sitten itse tapahtuman jälkeen, täysin sijoituksesta riippumatta, todeten varsin iloisesti  ”näin tänään ja nyt on suunnattava seuraavaan koitokseen”.  Mielestäni kuvaajankin on tajuttava  sen varsinaisen hyödyn olevan juuri se valmistautumisvaihe ja mahdollinen kilpailumestys ihan tervetullutta bonusta. Jonka saavat vain ne, jotka ovat valmistautumiseen sijoittaneet eniten hikeä ja henkistä pitkäjännitteistä ponnistelua. Ja myös harjoitelleet kokemaan pettymyksiä niistä lamaantumatta.

Se vanha totuus, että poikkeavia tuloksia on mahdollista saaada vain poikkeavin ponnisteluin, osoitti  taas paikkansa pitävyytensä.

MJK

Sanojen ja kuvien synnystä, valokuva vai valintakuva osa 6 B.

 Osa 6 B.

Koska saamassani palautteessa blogista 6 kaivattiin  todellisia esimerkkejä jäsentelyyni käsitteistä valokuva/valintakuva,  seuraavassa niitä keskeisiä seikkoja, jotka mielestäni  räikeimmin jakavat kuvalliset kameralla tallennetut teokset jompaan kumpaan kategoriaan.  Kuvaesimerkit jätän edelleen pois, henkilökohtaisiksi ehkä koettavia kannanottoja välttääkseni. Mutta teen tässä parhaani verbaalisen havainnollistamisen keinoilla.

Seuraavassa  näitä ominaisuuksia mieleen tulleessa järjestyksessä.  Ainakin nämä asiat ovat todella helposti ja yksinkertaisesti  arvioitavissa  mistä tahansa kuvasta.

-       Valintakuvasta ei ole löydettävissä minkäänlaista  luonnollista tai edes loogista valon suuntaa, vaan sen valoilmaisu ja –kerronta on vain muodotonta sotkua. Tämä ilmenee  yleensä siten, että aiheen tai edes kuvaajan paikkaa ei ole mitenkään valittu, esimerkiksi miljööolosuhteissa ottamalla huomioon paikassa vallitsevia olosuhteita, kellonaikoja, valaisulähteiden vaikutusta, värilämpötilöja, valon suuntia ja voimakkuuksia. Ilmiö on siis sama, kuin jos kirjailija  kirjoittaisi tarinansa rungon, sitten leikkaisi jokaisen sanan erikseen ja yhdistäisi sanat uudelleen lauseiksi ja tarinoiksi täysin randomissa järjestyksessä.  Kaikki ainekset ovat siis samat, mutta tarina itsessään yhtä siansaksaa.  Kukaan toimittaja ei nimellään antaisi julkaista sellaista, mutta valintakuvaajallahan ei ole vastaavia oikeuksia sen jälkeen kun on toimittanut  sellaisen kuvan tilaajalleen. Siksi mielestäni niitä ei edes tule synnyttää. Yksi tyypillisimmistä  lehtikuvituksissa tähän johtavista ilmiöistä näyttää olevan se, että mitään kuvausohjausta tai edes lisävaloja ei käytetä,  se kun ei tunnu olevan muodissa. Kirjailijapuolella tämä tarkoittaisi sitä että käytössä olisi vain kaksivuotiaan sanavarasto ja siinä pitäytyminen olisi jotenkin kunnioitettavaa.  Minun mielestäni  alkeellista ja tyhmää. Mutta  yleisessä käytössä valintakuvaajilla. Niin miljöössä, kuin studio-olosuhteissakin. Valitettavasti.

-     Valintakuvista puuttuu siis myös jokseenkin kokonaan valoilmaisulle ominainen looginen ja harkittu muoto- ja kontrasti-ilmaisu.   Eli  vaikka  aiheen muoto muuttuu, sen eri tasossa olevien osien valaistus ei muutu, eli se ei tuo millään tavalla esiin  kolmiulotteisuutta. Ei tummuuden muutoksella, ei varjoilla, ei valon värin tai värilämpötilan gradaatiolla tai millään muullakaan kolmiuloitteisuutta havainnollistavalla  valo-tai valaisuvalinnalla.    Myöskään tavoitteellista vaaleuden ja tummuuden kontrastia ei valintakuvista ole juurikaan havaittavissa, eli  pääaihe uppoaa tummuusasteeltaan  jokseenkin totaalisti taustaan tai omiin, mutta eri tasossa oleviin muotoihinsa.  Silmiä siristäen, eli katselutilanteen valaistustasoa pudottaen se latistuu siis lähes tasaharmaaksi massaksi.  Samoin valintakuvista puuttuu ihan säännönmukaisesti  valon kontrastien eroilla saavutettavissa oleva kontrastisuus, eli pääasioiden korostaminen voimakkaamaalla kontrastilla tai edes terävyyserolla kuin taustalle jäävissä ja sinne tarkoitetuissakin alueissa.   Verrattuna jälleen sanailmaisuun, valintakuva on kuin tautofoniaa täynnä oleva tarina, joka kertoo kyllä asian, mutta jota kukaan ei jaksa lukea loppuun. Ja jossa mikään keskeinen osa tarinasta ei korostu sivuseikkoja  tärkeämmäksi.

-       Valintakuvan varjot ovat sekä muodoiltaan hallitsemattomia, että sijainniltaan  vain puhdasta kerrontaa ja viestiä sekoittavia.  Olen aina sanonut, että kyllä kuka tahansa saa aikaan, ainakin koulutuksen jälkeen, valaistun kuvan, mutta  valokuvaajan tuntee vasta varjon hallinnasta.  Tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että valintakuvan  varjot ovat tummuudeltaan, muodoltaan, reunoiltaan ja heittosuunniltaan  täysin sekä hallitsemattomia  että suunnittelemattomia ja  kerronnallista tavoitetta  vailla. Eli valokuvailmaisun täysin keskeinen ilmaisukeino on selkeästi jätetty kokonaan huomioimatta.  Ei siis ymmärretty tai osattu.  Verbaaalipuolelta ilmiö voisi olla havainnollistettavissa vaikka siten, että  kirjailijan luoma elävä ja selkeä teksti esitetään auditiivisesti  painottaen sen volyymeja ja ääni-ilmaisua täysin sattumanvaraisesti.  Jolloin  sen laadusta ja tyylikyydestä ei ole jäljellä mitään.

-       Valintakuvan ainoaksi kuvalliseksi ilmaisukeinoksi on siis tunnistettavissa, nimensä mukaisesti, vain valinnat sommittelun ja laukaisuhetken suhteen. Hyvällä onnella nekin saattavat riittää kuvan tavoitteellisen viestin kömpelöön välittämiseen, mutta sellaisten valintakuvaajien, jolta puuttuvat nuo edellä esitetyt osaamiselementit, nämäkin valinnat  koostuvat yleensä siitä, että kuvat on otettu pääsääntöisesti seisovan kuvaajan silmän korkeudelta ja mitään perspektiivin tai liikkeen ominaisuuksia hyödyntämättä.  Puhumattakaan sisältöön vaikuttavista sommitteluelementeistä, esimerkiksi tärkeyssommittelusta, tai värisommittelusta.  Verbaalisen puolen esimerkillä havainnollistettuna tällainen kerronta voisi olla vaikka sellaista, että siinä on siis käytössä vain substantiivit ja nekin vain perusmuodossaan ja kaikki muut kielen sanaluokat  ja sijamuodot sekä sanajärjestyksen vaikutus käyttämättä.

Edellisen blogini synnyttämässä keskustelussa tuli esiin, erään päätoimiseksi videotaiteilijaksi siirtyneen mestaritason valokuvaajan tuomana,  myös minulle uusi mutta erinomainen kuvasisällöllinen kahtiajako  kuvituskuvat/huvituskuvat, joissa jälkimmäiset tarkoittavat sellaisia sivuntäytteitä, jotka eivät tuo mitään lisää tietoa,  tunnetta tai näkökulmaa  saman aiheen verbaaliseen osuuteen. Vaikka juuri sehän olisi ollut keskeinen peruste siihen, että valokuvaajaa on tarvittu kuvittajana.  Mutta tyytynyt rooliinsa huvittajana.  Kysymyksessä on siis tämän valintakuvan vähintään veli.

Tämä uusi yhdistelmä on minusta niin hyvä jäsennys, että varmaan palaan siihen myöhemmin.  Siihen liittyvää lähestymistapaa olenkin jo yli vuoden harjoitellut eräässä muussa kuvaprojektissani, jonka työnimi on ”masan kikat ja mokat”. Sekin valmistuu aikanaan ellei aikani sitä ennen lopu.

MJK

Kuvien ja sanojen synnystä, valokuvat vai valintakuvat. osa 6.

Valokuvat vai valintakuvat ?

Olen viettänyt lähiaikoina rajattoman määrän tunteja terveydenhuoltojärjestelmän odotussaleissa. Tänäkin keväänä merkittävästi useammin kuin perhe ruokaostoksilla. Siksi minulle on nyt syntynyt varsin selkeä kuva useiden kotimaisten aikakausilehtien  valokuvatarjonnasta ja sen yllättävästä laaduttomuudesta.  Sen pohtimiseksi oli kehitettävä uusi käsitesana, ”valintakuva”.

Joskus  on jonkun asian havainnollistamiseksi ollut pohdittava lyhyt ja pelkistetty uusi käsite.

Tunnetuimpia sellaisia käsitesanoja tai niiden yhdistelmiä, joissa oletan olleeni ensimmäisiä käyttäjiä ovat esimerkiksi, ”visuaaliviestintä”, ”näyttökuva ja käyttökuva”, ”valokuvaajan kuolemansynnit”, ”jokipoliisivalo”, ”shakkilautasommittelu”.  Jos joku muu on mielestään näiden sanahirviöiden todellinen isä tai äiti, suon sen kyseenalaisen kunnian hänelle ilolla.

Nyt on aika ja selkeä perustekin valita, ainakin omaan sanavarastooni, sellainen uusi käsiteyhteys kuin ”valintakuva”.   Siksi ettei oikeita valokuvia edes verrattaisi sellaisiin valokuvallisiin epäsikiöihin, joista surullisen suuri osa eräiden lehtien kuvitusaineistosta muodostuu. En tällä tarkoita, että sitä ilmenisi vain siellä, mutta tuhansia lehtikuvituskuvia ajatuksella lähiaikoina katsoneena se juuri viritti nyt pohtimaan näitä käsitteitä.

Minulle valokuva on aina tarkoittanut sellaista kuvallista teosta, joka on taltioitu kameralla ja jonka kertovan sisällön varsinaisena rakennuselementtinä ja viestin parantajana on valon avulla saavutettu viestinnällinen ja tunteellinen tavoitteen maksimointi, tai edes pyrkimys siihen. Siis täysin siitä riippumatta siitä, onko kysymyksessä organisoitu ja suunniteltu valaisu vai olemassa jo ilman valokuvaajan toimia oleva valaistusolosuhde. Kummastakin on maailmassa lukemattomia erinomaisia klassisia esimerkkejä, joista on syntynyt koko valokuvataiteen käsite, merkitys ja maine. Mielestäni se huippuryhmä on aina nimenomaan ja vain valoilmaisun ymmärryksen ja sen soveltamisen tulosta.

Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että valokuvataiteen ainoa elementti olisi vain valon tekeminen tai näkeminen, mutta  ilman sen tavoitteellista osuutta valokuvateoksessa, kyseessä on vain mikä tahansa koneellinen  dokumentti, jonka  syntymässä ei ole valokuvaajalla mitään osuutta.  Pelkkä ainutlaatuinen aihe tai tapahtuma ei minusta oikeuta luopumaan valollisen kerronnan pyrkimyksestä, vaikka luonnollisesti siihen ei aina ole mahdollisuutta.  Paitsi   että se mahdollisuus on aina ns. tilatuissa ja suuunitelluissa kuvissa, joista tässäkin tilanteessa on kysymys.

Tämän edellä määrittelemäni valokuvakäsitteen täydellisenä vastakohtana olen nyt odotussaleissa istuminani tunteina löytänyt kokonaan toisen kuvatyypin, josta käytän tästä lähtien nimeä valintakuva.  Sen tekninen toistettavuus käyttää valokuvatekniikan keinoja, mutta sillä ei ole mitään tekemistä valon kanssa.  Ellei sellaiseksi lasketa myös sitä,  ettei siinä ole mitään muuta valon ominaisutta käytetty kuin sitä, että lukseja on ollut riittävästi kuvajaisen tallentumiseksi. Ja myös siinä on kuvausta varten tehty etukäteis- ja aihevalintoja ja käytetty aikaa, sekä saatu korvaus lopputuloksen synnyttämisestä. Joka sitten on median keinoilla levitetty saastuttamaan visuaalisesti elinympäristöämme.

Valintakuva on siis määre sellaisesta kuvasta, joka on tallennettu kyllä kameralla, mutta sitä tehdessä on valokerronnan sijaan käytetty vain valintoja ja niitäkin lähinnä vain rajauksen ja laukaisuhetken  suhteen.  Eli kaikki valokuvaajan käytettävissä olevat keinot  kuvan visuaalisuuden, kerronnallisuuden tai esteettisyyden  tehostamiseksi on jätetty  unhoon.  Seurattuani nyt  kyllin laajalla otannalla aikakausilehtien kuva-aineistoja, mielipiteeni on tosin se, että, tekijöiden nimistä päätellen, usean  kuvallisen median julkaisijan  nykyinen rekrytointityöskentely on suorastaan erikoistunut jättämään valollisesti ja visuaalisesti  lahjakkaat  kuvantekijät kokonaan oman toimintansa ulkopuolelle, ja valinnut  vain valokuvauksellisesti ala-arvoisiin suorituksiin motivoituneita tai kykeneviä.   Luonnollisesti poikkeuksiakin löytyy, mutta mielenkiintoista on oikeiden valokuvaajien kertyminen  jopa samankin mediatalon vain määrättyihin lehtiin.  Joissakin kuvapainotteisissakin julkaisuissa  osoittautui säännöllisesti mahdottomaksi löytää sieltä yhtään valokuvaa, vaikka heidänkin kuvituksensa on toteutettu lähes 100 prosenttisesti  kameralla.  Löydettävissä oli siis vain visuaalisesti kelvottomia valintakuvia.  Onhan sekin yksi valinta, mikään ei poikennut  linjasta, jolloin muiden surkeus olisi havainnollistunut.

Jotenkin minusta on aivan käsittämätöntä se, että samankin kustantajan julkaisemista lehdistä joissakin  kuvantekijät ovat vailla alkeellisintakaan visuaalista kykyä,  tuottaen poikkeuksetta vain valintakuvia ja toisessa julkaisussa  pääsääntöisesti valokuvaajien tuottamia asiallisia ja tunnelmallisiakin valokuvia.  Ilmeisesti näissä julkaisuissa kuitenkin toimitaan työmarkkinapoliittisesti yhdenmukaisilla  sopimuksilla tai alan työehtosopimuksen mukaisesti  yhdenmukaisella palkalla.   Siis roskaa tai laatua samoilla kustannuksilla.  Onko  vastuussa tämän kaltaisesta kuvanjulkaisupolitiikasta  ne kuvia tilaavat henkilöt, joilla ei ole mitään edellytyksiä kuvien lukemiseen ja valintaan tai niiden laadun ymmärtämiseenkään.  Mahdolliset olosuhteet tai journalistiset rajoitteet eivät tätä selitä kun kysymyksessä on tässä tapauksessa nimenomaan selkeästi suunnitellut ja tilatut kuvituskuvat.

Ajattelen kauhulla sellaisten valokuvaaja  ammattinimikkeellä palkattujen nuorten ihmisten uran jatkoa kuvallisen kentän kovenevassa kilpailussa, jotka ovat jo nyt selkeästi totutettuja ansaitsemaan leipänsä tuottamalla koko valokuvamaailman ulkopuolisia valintakuvia niiden tilaajan hyväksyminä.   Heillä ei ole jatkossa mitään selviytymisen välineitä  silloin jos heiltä tilataan jonkun todellisen ammattitaitoisen ostajan toimesta valokuvia.  Entä tämän saman  ryhmän vaikutusta koko ammattikunnan arvostukseen ja siinä vastuullisesti toimivien asemaan. 

Vaikka olenkin tullut nyt olosuhteiden vaikutuksesta  keskittyneeksi tässä asiassa vain lehtikuvituksiin, olen kyllä surullisen tietoinen siitä, ettei tämä valintakuvaongelma koske pelkästään liian useaa medioihin aineistoa tuottavaa  valintakuvaajaa.  Myös muiden osa-alueiden kuva-, ja kuvaajamassoista löytyy järkyttävän lukuisasti esimerkkejä samasta syndroomasta.  Siksi toivotan oikeille valokuvaajille voimia ja sitkeyttä ponnistella valokuvaajan tärkeimmän kehittymisveturin, vaativan ja paskamaisen asiakkaan, johdattelemana  yhä valollisempiin kuviin. Nuo valintakuvat tuleekin minun mielestäni jättää yksinoikeudella  niille julkaisijoille, joiden sopimuspolitiikka  ja kuvia tilaavien ammattitaidottomuus pitääkin oikeat valokuvaajat poissa heidän yhteistyökumppanuudestaan.

MJK