maanantai 1. lokakuuta 2012

Kuvien ja sanojen taustaa, osa 8. Unelmaa joka hetki



Unelmaa joka hetki

Ammattivalokuvaajien ”Hetki unelmaa” projekti on sitten juhlallisella julkistamiskierroksella ja saanut ansaitsemaansa huomiota muidenkin kun siihen osallistuneiden mielissä. Katsoin myös ajatuksella huolellisesti kaikki siihen liittyvät julkistetut kuvat ja pohdiskelin muutenkin kyseisen projektin ja siihen liittyvän työskentelymetodin merkitystä nimenomaan ammattivalokuvaajan työnkuvan kannalta. Kuvat synnyttivät monetasoisia ajatuksia.

Mielestäni valokuvaaja on niitä todella etuoikeutettuja ammatteja, joiden on realistisestikin  mahdollista elää sekä toisten että omaa unelmaansa jokainen haluamansa hetki, ei vain yhden projektin ja yksien mallien hetken. En tarkoita sitä, että unelmaansa eläminen onkaan tarkoitus kestää 24/7, vaan sen on oltava toivottavasti säännöllisesti valittavissa niin usein, että se suuntaa joka tapauksesssa elämää positiivisesti. Jokainenhan tarvitsee kuitenkin myös ne rutinoidummat ja vähemmät inspiroivat puurtamisaikansa, muuten nämä huippukokemukset eivät eroittuisikaan.  Ne  raskaammat ja pitkäveteisimmätkin suvantokaudet kun ovat sitä hintaa, joka on iloisesti maksettava lyhytaikaisten täyttymyksen hetkien saavuttamisesta. Joku viisas sanoikin että vasta tyhjä tila tekee huoneen asuttavaksi.

Ihminen ilman unelmia on kuollut.  Mm. näillä sanoilla esittelin  valokuvaajille yli 30 vuotta sitten VVI:n ensimmäisen aivan oman koulutustilan, vanhan Tammelan Meijerin liiketalon, hankintaa ja muokkaamista luokiksi ja studioiksi sekä majoitustiloiksi. Valtaosa siihen käytetystä ajasta ja rahasta meni luonnollisesti niihin pakollisiin rutiinitoimenpiteisiin ja hikiseen puurtamiseen, joilla se pysyi käyttökunnossa, mutta juuri nekin hetket olivat elintärkeitä osia sitä aitoa unelmaa, jonka se tila mahdollisti. Satojen valokuvaajien mahdollisuuden vaikuttaa omaan ammatilliseen elämäänsä positiivisesti.  Kaikkine iloineen ja pettymyksineen.  Minulle itselleni koko tuo VVI:n aikani  1969 – 2009 oli selkeä sekä henkilökohtaisen, että myös kollektiivisen unelman realisointi. 

Siis panoksen ja tuoton optimin suhteen etsintää ja harjoittelua. Ulospäin ehkä vaihtelevalla menestyksellä, mutta omana kokemuksellisena elämänkouluna  sekä raskas, että äärimmäisen antoisa. Erityisesti se osa jolloin joutui sekä pohtimaan että toteuttamaan kasvatustyön vaativinta ja suurinta viisautta vaativaa osaa.  Eli  käyttämään  voimakkaitakin kieltosanoja vastaanottajalle elintärkeän saavutuksen mahdollistamiseksi silloinkin, kun hänellä ei vielä ollut riittävästi ymmärrystä niinkin voimakkaan välineen käytön välttämättömyyteen hänen ilmaisemansa unelman saavuttamiseksi aikanaan.  Eli vasta sitten kun hän on siihen itse kykenevä.  Käytyään sinne johtavan kivisen tien, jonka kuoppia kouluttajan on kyettävä viisaasti ja kulkijan  voimien mukaan kaivamaan eikä tasaamaan kohteelle oikea ja riittävä määrä.  Rakkauden ja tuen osoittaminen niillä keinoin ei ole kohteelleen useimmiten mieleen, kuten jokainen omia lapsiaan kasvattanut on väistämättä huomannut.

Katsoessani nyt jokaista ”Hetki unelmaa” näyttelyn kuvaa, löydän niiden tekijöistä kaikkia niitä vaiheita, joita omaa unelmaansa etsivän valokuvaajan tiellä on läpikäytävä. Osa tekijöistä ei vielä edes tajua omaa osaamattomuuttaan,  osa on saanut tässä mahdollisuuden ylittää koko olemassaoleva entinen kyvykkyytensä, joillekin tämä on  ammatillinen rutiinitehtävä hieman normaalia paremmin valmisteltuna ja toivottavasti mahdollisimman usealle osallistujalle sellainen katalysaattori, joka saa hänet pohtimaan oman ammattinsa  ainutlaatuista  potentiaalia unelmien täyttämiseen. Myös omiensa. Sitä että valokuvaajan on aina mahdollisuus tavoitella unelmaansa, joka ei näiden mallien kohdalla useinkaan ole edes mahdollista, paitsi unelmaansa muutettuaan.

Sensijaan valokuvaaaja ei pysty löytämään maailmasta montaakaan muuta ammattia, joissa unelmaansa voi tavoitella yhtä hyvin eväin kuin hän.  Saa ansaita myös elantonsa luomalla  niin pysyviä ja myöhemmin katsoessa toistettavissa olevia hetkiä ja muistoja  ihmisten onnen ja tuskankin hetkistä.  Sekä yksilöllisistä että kollektiivistakin unelmista ja niiden täyttymyksestä tai joskus myös tuhosta.  Valtava vastuu kuvallisen dokumentin visualisoijalle. Kuinka paljon ymmärrystä, viisautta ja rakkautta tarvitaan monimutkaisen teknisen taidon lisäksi myös sisällöllisesti kestävän ja samalla esteettisesti paikkansa ansaitsevan valokuvan synnyttämiseen.  Kuinka moni ammatti vaatii  yhtä laaja-alaista elämän, tiedon, taidon tekniikan ja henkisen sekä visuaalisen harmonian  jatkuvaa jokapäiväistä sekä omaa opiskelua että saavuttamansa tason kauppamista edelleen joko ylpeydellä tai  toisinaan häpeälläkin maustettuna.  Kuinka monessa ammatissa työn tekijä synnyttää lyhyessä ajassa tuotoksen, joka voi leimata kohteensa vuosikymmeniksi, aikanaan jopa vuosisadoiksi ehkä.

Kuinka monessa ammatissa voi yhtä vapaasti päättää ajankäytöstään ja muistakin  työnsä viitekehyksistä, luonnollisesti tyytyen samalla niihin muihin rajoitteisiin joita kyseiset valinnat aiheuttavat. Mutta nekin valinnat on valokuvaajalle edes tehtävissä.  Lähes tavaoittamaton unelma useimmille työelämässä toimiville ihmisille sekin. Kuten myös se, että jokaiseen ammatilliseen tulokseensa on oikeus, mahdollisuus ja velvollisuus vaikuttaa omalla persoonallisella tavallaan ja luoda tuotos, jossa henkilökohtainen ”eskon puumerkki” on ikuisesti tunnistettavissa.  Samalla kun on saanut valita mikä  ja millainen se on.  Monessako muussa ammatissa saa jokaisen uuden toimeksiantonsa kohdalla tehdä kaikki ne omia kykyjään ja tavoitteitaan sekä jopa unelmiaankin vastaavat valinnat joihin sitoutuu vapaaehtoisesti ja koko sydämellään seuraavan työtuokionsa ajaksi. Saa mahdollisuuden ponnistella kaikkien kykyjensä ylärajalla. Mitään parempaa mahdollsuutta sekä ammatilliseen että inhimilliseen kasvuun ei mielestäni ihmiselle ole edes tarjolla.
Lisäksi se etuoikeus, että työnsä lopullisen laadun lahjomattomana tuomarina saa lisäksi toimia useimmiten itse.  Mikä mahdollisuus  unelmiensa tavoitteluun.  En suinkaan väitä että jokaisen pitäisi valita juuri tämä tapa joka työssä ja joka päivä, mutta jo se tieto että se on mahdollista, tekee tästä ammatista jotain ihan erityistä. Hänelle, joka sen tajuaa, ja käyttää etuoikeuttaan elää jatkuvasti  kaikki mahdollisuutensa unelmiinsa.

MJK



1 kommentti:

  1. Viisaista sanoja Matilta, kaiken lisäksi vielä tosia. Otetaan vielä yksi otsikko.

    Valokuvaus - valheellista unelmaa pitkät hetket.

    Tuskin on montaa ammattia (ei ainakaan minulle tule mieleen)kuin valokuvaus, jossa työn lopullinen tulos tulee niin helposti ja vähällä vaivalla kuin valokuvauksessa. Tämä voi aiheuttaa hirvittävän perspektiiviharhan oman kuvitellun ja todellisen osaamisen välillä. Osa valokuvauksen ammattilaisista (lähinnä tietysti nuorista) on samanlainen käsitys omasa osaamisestaan kuin Idolsin alkukarsinnassa itsensä nolaavilla. Suurelle egolle ei ole mitään katetta.

    Istuessani yhden kauden (lähinnä tyhjän panttina sinänsä hyviä voileipiä syöden) kuvallisen ilmaisun tutkintotoimikunnassa en voinut olla panematta tätä merkille. Tämän blogin pitäjälle asia ei ole vieras eikä yllättävä, mutta kaikki blogin seuraajat eivät ehkä ole sisäistäneet tilanteen onnettomuutta. Meillä valmistuu valokuvaajan nimikkeellä ihmisiä, jotka eivät saisi peruutettua bussia ulos tallista. Siis jos he olisivat vastaavilla taidoilla bussinkuljettajia.

    Sama tunne tulee mieleeni katsellessani viime vuosien palkittuja valokuvaajia. Niin nuoria kuin alalla jo hieman kokemustakin (ja etisestään pullistunutta egoa) saaneita. Joillekin voisin vilpittömästi suositella suojatyöpaikaksi sanakirjan toimittamista. Sanakirja nimittäin on ainoa paikka, missa menestys tulee ennen työtä.



    VastaaPoista