Valokuvat vrt.musiikki

 

Muotoilin juuri pari viikkoa apurahahakemusta työryhmälle, jonka kunnianhimoinen projekti olisi kehittää julkinen apuvälinetietolähde siihen, millaisin kriteerein olisi mahdollista erottaa hyvä valokuva siitä rajattomasta määrästä niitä huonoja, joista päivittäin näkemämme sekainen kuvavirta muodostuu. Idea on siis sama kuin erottaa hyvä sävellys siitä jatkuvasta uusien sävellysten ja esitysten massasta, joita meille tuputetaan.

Musiikin puolella on, onneksi, olemassa edes kohtuullisesti toimiva suodatin, musiikin teoria, musiikkikoulut ja tuotantoyhtiöt, jotka eivät julkaise eivätkä jakele teknisesti ja sisällöllisesti aivan kelvotonta kamaa. Tämän päivän teknologia on silti mahdollistanut myös laaduttoman ja kriteerittömän auditiivisen aineiston julkaisemisen somen kautta. Sekä sävelin että sanoin. Kuten valokuvienkin, josta syystä tuloksena on aivan järjetön määrä ihmisten kuvallista ymmärrystä taannuttavaa roskakuvalaatuista julkista aineistoa.

Ystäväni ovat varoittaneet minua edes kurkistamasta erilaisiin valokuvia käsitteleviin someryhmiin ja olen sitä noudattanut, uskoisin että hyvästä syystä. Eräs luotettava ystäväni määritteli asian niin, että kun kyllin kauan paskxx katsoo niin varmasti likaantuu.  Uskon niin  tapahtuvan myös musiikin puolella, esimerkiksi kanttorista, joka on vuosikymmeniä kuunnellut kirkkokansan yhteislaulua, tuskin tulee eläkeaikanaan menestyvä säveltäjä. Tai pelkkää teknojumputusta kuuntelevasta nuoresta tasapainoinen ja monipuolisesti muutakaan kulttuuria ymmärtävä ja käyttävä aikuinen.

Koulutuksestani huolimatta, en katso omaavani riittävää kompetenssia arvioida valokuvataiteeksi tai taidemusiikiksi määriteltyjä teoksia millään kriteereillä, joten pohdintani liittyy pelkästään käyttökuviin ja käyttömusiikkiin. Eli siis niihin, joiden tarkoitus ja synty on  arkisempi, usein pelkästään viihteellis-ammatillinen, eikä taiteen ylevät ja  harvain ymmärrettävissä olevat sfäärit, joissa taloudellinen menestys tai suuri levinneisyys on lähinnä  kirosana. Kuten toisinaan on näissä laadukkaissa käyttö-alkuisissa ilmaisumuodoissa välttämätön ammattitaitokin.

Musiikkiin, valokuvaa paljon vanhempana ilmaisumuotona, on jo länsimaissa ehtinyt muodostua globaali musiikkiopin säännöstö, jota uutta käyttömusiikkia luotaessa säännöllisesti noudatetaan, vaikkakin joustavasti. Sen puitteisiin sopimattomalla tarjokkaalla ei ole juuri menestymisen mahdollisuuksia kaupallisessa mielessä. Niin syvälle ihmisrodun geenit ovat sisäistäneet sovitut sävelkultturelliset laatukriteeristöt. Tässä mainitsemassani työryhmässä tavoitteenamme on löytää, jäsentää ja määritellä sanallisesti valokuvalle  kattavasti vastaavia käyttökelpoisia, mutta silti joustavia elementtejä. Kaikkin käyttökuvan osa-alueisiin ja myös niiden tunnetuimpiin alaryhmiin.

Musiikki, kuten valokuvakin jakaantuu käyttötarkoituksensa ja -tavoitteittensa mukaan noin pariinkymmeneen laajempaan osa-alueeseen, joiden sisällä on jälleen useita tavoitteiltaan suppeampia ryhmiä, joiden täsmävaatimukset ja -ominaisuudet poikkeavat toisistaan merkittävästi. Näitä ilmaisultaan täsmätavoitteisia genrejä oletetaan musiikissa olevan jo muutamia muutamia tuhansia. Valokuvakentän jäsentely tässä viitekehyksessä lienee riittävän suuntaa antavasti tehtävissä noin sataan – kahteensataan peruskuvatyyppiin.  Niihin voidaan sitten kohtuullisella tarkkuudella määritellä kunkin ryhmän kuvista nähtävissä ja arvioitavissa olevia laadullisia vaatimuksia.

Musiikille  tunnusomaisia ja usein tarkkoja matemaattisia nuottien, rytmin, sävellajin ja tempon mittoja tai suosituksia ei aivan sellaisinaan ole kuville jäsenneltävissä, mutta dynamiikan kyllä. Sen matemaattiset rajat ja mahdollisuudet ovat yhtä tarkasti ilmoitettavissa, vaikka uskon nykyisten valokuvausvälineiden pitävän siitä puolesta huolen riittävällä toleranssilla. 

Sensijaan melodian jäsentäminen myös kuvan sisällölliseksi kerronnaksi on hyvinkin luontevaa. Duurin ja mollin samoin.  Niiden tunnusomaiset  elementit istuvat hyvin luontevasti valon, valaistuksen ja värien käyttöön.  Niin kuvien kuin sävellystenkin harmonia, kuten disharmoniakin on molemmissa ilmaisumuodoissa yksi aivan keskeinen elementti ja molempien lajityypillisessä muodossa sekä jäsenneltävissä että havainnollistettavissa. Sommittelun kokonaisajattelukin on jokseenkin samoihin seikkoihin perustuvaa niin kuvissa kuin musiikissakin. Ja ajatusta jatkaakseni, myös liikkuvassa kuvassa ja sanallisessa ilmaisussakin.'

Kaikenkaikkiaan odotan innolla apurahatoimikunnan päätöksiä ja myönteisessä tapauksessa työskentelymme aloittamista.  Iso ja kompromissienkin täyteinen projekti siinä on edessä, mutta tulos on uskoakseni ponnistelujen arvoinen.  Luotan tehtävään ryhtyvän kokeneen ja ammattitaitoisen ryhmän laaja-alaisuuteen ja ajattelun selkeyteen. Onnistuessamme olisi  kaikilla valokuvien tekijöillä ja käyttäjillä uusi hyvin sovellettavissa oleva työkalu käyttökuvien laadukkuuden arviointiin ja kehittämiseen.

MJK

Avoin kirjeeni kuolemalle

 

Olemme kulkeneet tietoisina toistemme läsnäolosta jo niin monta vuotta, että ajattelin tässä kirjeessäni sinutella.  Muutenkin olen sitä mieltä, että sinuun suhtaudutaan yleisesti liian juhlallisesti ja negatiivisesti. Esimerkiksi selittämättömänä ja yliluonnollisena mustakaapuisena viikatemiesluurankohahmona, johon yhdistetään pelkästään pahoja ja negatiivisia asioita.  Itse haluan ajatella ja jäsentää koko olemuksesi toisin. 

Minusta sinä et ole vihollinen, et vainoaja vaan vapauttaja.  Toivo niille, joiden kohtalo on kestämätön. Et pelottava ja jääkylmä elämän riistäjä, vaan lämmin syli, mihin loppuunväsynyt tai piinattu ihminen voi rauhassa käpertyä nukkumaan.  Et epäreilu heikompien tallaaja, vaan tasa-arvoisesti meidät vuorollamme huomaasi ottava, silloin kun kaikki elolliset sisältävä loputon jono tuo meidät kohtaamisvuorollemme. Kukaan meistä ei kykene siltä välttymään. Siksi en ymmärrä, miksi tapaamistasi pitäisi pelätä tai välttää kaikin keinoin.

Minulla ei ole kompetenssia ymmärtää, eikä ottaa kantaa kaikkiin niihin hirvittävyyksiin maailmassa, joiden yhteydessä sinusta useimmiten puhutaan, syytetään tai mainitaan kylmän tilastollisessa mielessä, uhrilukuna. Hyvässä ja turvallisessa maassa eläneenä, minulla ei voi olla aavistustakaan usein jättimäisiin kuolinlukuihin liittyvistä syistä ja kärsimyksistä.  Minun mielestäni sinun kohtaamisesi tulee konkreettiseksi henkilökohtaiseksi tapahtumaksi vasta silloin, kun lähtijälle kertyneistä kärsimyksistä lopulta vapaudutaan. Et ole niiden aiheuttaja, vaan me ihmiset. Tämä onkin se keskeinen ero, vallitsevan ajattelun ja minun näkemykseni suhteen.

Se on myös minun käsitys- ja jäsentelykykyni ulottumattomissa, millaisen valinnan mukaan kohtaamisesi osuu eri ikäisille. Tai kullekin luontokappaleelle, jokaiselle, kirpuista galakseihin. Vain aika ja mittakaava on eri, lopputulos sama, eli ainakin senhetkisen inkarnaation lopullinen katoaminen. Seuraavan vaiheen mahdolliset vaihtoehdot meille ihmisille, hiilihangot tai harput, eivät ole minulle sellaisia symboleita, joita edes kuvittelisin kohtaavani rajan takana. Vaikka juuri niitä on maailmanlaajuisesti jo vuosisatoja sellaisiksi tarjottu. Luultavimmin vain vallankäytön tavoitteella. Omiin, tapaamisemme jälkeisiin vaiheisiini, uskon kuuluvan tuhkani ripottelun Siilinkarin taakse, sieltä sen valumisen Kokemäenjoen kuuden voimalaitoksen ja kosken kautta lapsuuteni  merimaisemaan Pohjanlahdelle, osaksi luonnon kiertokulkua.

Sitä olen miettinyt, miten meidän tulisi valmistautua tapaamiseesi. Onko onnellisempaa kohdata sinut aavistamatta, salaman iskuna kirkkaalta taivaalta, vai niiden vuosien jälkeen, jolloin meillä on ollut mahdollisuus kasvattaa lähipiirimme meistä riippumattomaksi. Nopeasti ajatellen tuo ensimmäinen vaihtoehto tuntuisi helpoimmalta. Mutta meille, joiden elämää on jo pitkitetty vuosikymmeniä lääketieteellisin leikkauksin ja kemikaalein, sellainen mahdollisuus on poissa laskuista. En ole pahoillani siitä, että tuo jälkimmäinen vaihtoehto tuli minunkin osakseni. Toivottavasti olen osannut sen suomat mahdollisuudet käyttää oikein. Ainakin olen siihen systemaattisesti pyrkinyt. Käyttää kaiken minulle suodun ajan niiden asioiden edistämiseen, jotka ovat nykyvoimilleni mahdollisia ja oman ymmärrykseni mukaan arvokkaita.

Se lopullinen tapaamisemme, vihdoin, on jo vuosia ilmaissut pienin ja välillä suurinkin askelin väistämätöntä lähestymistään. Esimerkiksi luovuin juuri veneeni talvitelakoinnin  voimaa vaativimmista työvaiheista ja hankin ne ostopalveluna. Nyt ensimmäistä kertaa.  Mitään lisääaikaa en edes keskeneräisiin kirjoitusprojekteihinikaan ole sinulta kuitenkaan pyytämässä.  Tulet kun joudat ja on sen aika.  Hyvästelen puolivalmiit työni silloin aivan ahdistumatta ja jättämättä kenenkään velvollisuudeksi niiden jatkamisen.  Jos kuitenkin viivyttelet kohtaamistamme niin kauan, että minulle konkretisoituu silloinen tilanteeni taakaksi läheisilleni ja vaikutuspiirilleni, uskon voivani harkitusti aikaistaa tapaamistamme, riippumatta siitä, onko se silloin maassamme laillista tai ei. Minun mielestäni ihmisellä pitää olla siihenkin valintaan oikeus.  Rauhallisiin näkymisiin.

MJK

Valokuvan valaisutaito R.I.P

 Kun yli vuosi sitten ennustelin tekoälyn mullistavaa vaikutusta valokuvausprosessiin, ei tullut mieleni viereenkään, millaiseksi päivittäistyökaluksi se kehittyi alle vuodessa.  Jos jostain on sanottavissa, että se on silti kaksiteräinen miekka, niin juuri siitä. Terävä sellainen.  Yhdyn siihen kysymykseen, onko ihmiskunta edes valmis tähän prosessiin? Puhumattakaan vielä suuremmasta ongelmasta, onko meillä kykyä sen hallitsemiseen.

Tekoälyn vaikutukseen esimerkiksi globaaliin vallanjakoon, sotataitoon, rikollisuuteen, lääketieteeseen tai muihin ihmiskunnalle ääritärkeisiin prosesseihin, minulla ei ole kompetenssia edes ottaa kantaa. Puhumattakaan siitä, että liittyisin heihin, jotka kilvan jo ennustavat vuotta, jolloin kyseinen järjetön ja moraaliton pelkkä todennäköisyyksien laskukone ryhtyy hävittämään meitä siinä muodossa, kuin me nyt ihmisrotumme määrittelemme.

Tekoälyn vaikutuksesta valokuvaukseen, erityisesti valokuva-ammatillisessa yhteydessä, olen loppuvuoden kerännyt tietoa, kokemusta ja asiantuntijalausuntoja. Niiden perusteella olen päätynyt seuraavaan henkilökohtaiseen näkemykseen tilanteesta. Joudun varmasti arvioimaan sen uudestaankin pikemmin, kuin edes arvaan.

Oletin vielä vuosi sitten, että ainakin valon näkeminen, sen  ymmärtäminen ja käyttö suunnitelmallisesti, tavoitteellisesti ja esteettis-valokuvallisesti olisi taito, joka valokuvauksen maailmassa on aikaa kestävää valuuttaa ja osaamista. Olin väärässä. Digitaalisuus on vallannut alle vuodessa taas lisää vaikutuskenttää niistä taidoista ja tavoitteista, jotka olivat vielä vähän aikaa sitten laadukkaan ammattivalokuvauksen peruspilareita. Kyseisten taitojen liiketoiminnallisesta merkityksestä elinkeinokäytössä puhumattakaan.

Digitalisaatio hävitti ensimmäisenä kaupallisen hopeakuvan maailmanlaajuisesti, kemiallisine prosesseineen. Satoja tuhansia, kenties miljoonia työpaikkoja. Taitoja, joita ei enää kannata opiskella leipäpuukseen.  Valon mittaukseen sekä  studiotyöskentelyyn liittyvä laiteteollisuus ja sen ammatit seurasivat pian perässä. Sekin taito ja ymmärrys katosi ammattikuvauksen parissa työskenteleviltä. Kamerasensorien kehitys, ja niihin liittyvät ohjelmat veivät loputkin tietotaidolliset rippeet kontrastien ja sävyjen suunnittelun ja hallitsemisen tarpeesta. Kehittyneet jälkikäsittelyohjelmat korvasivat ne osaamiset  sekä sellaiset ammattilaiskameroiden rakenteelliset ja optiset mahdollisuudet, joita ennen tarvittiin vaativien perspektiivien ja terävyysalueiden hallitsemiseksi.  Kännyköiden nykyiset mielikuvitukselliset ominaisuudet digiaivoineen ryntäsivät sitten valtaamaan koko peruskuvien tarpeen myös käyttökuvista. Samanaikaisesti kiihtyvä lyhytjännitteinen instant-tulosajattelu muodostui ihmiskunnan edellyttämän kuvalaatukriteeristön mittariksi.

Päättyneen vuoden kaupallisten ohjelma- ja sovelluspakettien uusi kehityssuunta muodostui valon käytön ja  -ymmärryksen joutsenlauluksi, niiden opiskelun motivaattorina. Läppärillä kirjoitettu kekseliäs kuvaehdotus, ilman edes käyntiä minkäänlaisessa kamerassa, tuottaa tänään niin stilli- kuin videokuvassa sellaisen kuva- ja valomaailman, jota sen "valmistaja" ei edes osaisi kuvitella eikä luoda, tai edes toivoa. Ymmärtämisestä puhumattakaan. Luonnollisesti kuvallisen tavoitteen ja sen kirjallisten toiveideoiden osaamishallinta parantaa lopputuloksen laatua oleellisesti, mutta sen eroa pelkän visuaalisen saasteen tulokseen, ei valtaosa katsojista edes tajua, toivomisesta puhumattakaan.  Tämän päivän kaupallinen somemainonta kuvantekijöille on pullollaan toinen toistaan älykkäämpiä ja halvempia sovelluksista kuvantamiseen.  Muutamalla eurolla saa oikeudet tuhansien ja taas tuhansien valmiiden instant tausta- ja valaisuratkaisujen käyttöön, muunteluun sekä sovittamiseen kuvaansa.  Jonka digitaalipohjainen viimeistely ennen näkemättömään, jopa tyylikkääseen, ammatilliseen muotoon, on vain yhden sovellusklikkauksen takana, aikaisemman vuosien harjoittelun ja opiskelun sijaan.

Tilanne herättää kaltaisessani laatu- ja koulutussuuntautuneessa visualistissa kieltämättä suuren hämmennyksen.  Koulutusajattelu, jonka oikeutus ja tarkoitus lunastetaan vain sillä, että siitä on todellista hyötyä sen jälkeisessä työelämässä, on tänään valtavien haasteiden ja täydellisen sisällöllisen uudelleen arvioinnin edessä. Mitkä ovat ne osaamiset ja arvot, joiden istutus seuraavaan sukupolveen on siihen uhrattavien resurssien vastuullista käyttämistä. Kun juuri mikään aikaisemmin koulutetuista korkealuokkaisten valokuvien teon  osaamisvalmiuksista, ei sitä tarvetta käytännön työelämässä enää täytä.  MJK