Muuan viime kesäkurssini osallistuja, joka opiskelee nykyään vakavasti ammattikuvaajien työelämän tutkintoihin, pohdiskeli lähes kaikkien muidenkin alojen ns. koulutusta vaivaavaa epäkohtaa. Sitä, tässä tapauksessa juuri ammattikuvaajien koulutuksessa, että yleensä sen tyypillisissä kursseissa, suoritusdemoissa, ja oppilastehtävissäkin itse laatu jätetään puoleen väliin. Lopetetaan sekä syvemmälle opastus, että tulosvaatimukset siihen tasoon mistä oikean ammattiosaaminen pitäisi vasta alkaa. Enemmän en voisi olla samaa mieltä. Selvitin hänelle useita tuntemiani ja osa ylivoimaisiakin syitä, miksi niin on, surullista kyllä. Niitä en tässä toista. Sen sijaan kerron mitä se minun mielestäni tämän valokuvademoasian erityiskysymyksen mahdollinen kunnollinen oppimistapahtuma vain itse suorituksen osalta voisi olla.
Oppilas ilmaisi syvän tarpeensa ja tavoitteensa tehdä kunnolla jotain sellaista kuvausta, josta oikeasti oppii viimeisen päälle olevan toteutuksen. Muutamien sitkeiden ja hyvien valokuvaajien kanssa filmiaikakaudella joitakin sellaisia tehneenä, osaan mielestäni hahmottaa, miten se todellisuudessa on tehtävissä, jos voimat ja aika riittää. Tämä ei ole itsensä tehostamista eikä pelotteluakaan, vaan vakavasti otettava tieto siitä työstä, jolla on mahdollista saavuttaa oppilaan kaipaama oppimistulos.
Lähtöasetelma on luonnollisesti se että tällaisen oppimisprosessin osallistujat ovat jo aloittaessaan ns. hyviä valokuvaajia ammatillisesti luotettavine taitoineen. Eli vähän pitemmällä kuin alamme kaikkien virallisten tutkintojen läpäisytasolla.
Kyseinen prosessi vaatii yhteensä kolme - viisi kokoontumiskertaa, riippuen siitä, minkä erityistaitoisia osallistujia projektiin osallistuu. Niitä, tässä välttämättömiä erityistaitoja tarvitaan tänään ainakin syvällisen välinetekniikan, valojen, valaisun ja digitaalisen työskentelyn alueelta. Filmiaikana, ja silloinkin vain dialla työskenneltäessä, tuo oli joskus mahdollista vain yhteensä kahdenkin valokuvaajan ryhmällä, muttei enää.
Ensimmäinen kokoontumiskerta on suunnitelman, aiheen ja toimintatavan päättämistä sekä kaikkien valmistavien toimenpiteiden, tilojen kaluston ja erityistarvikkeiden hankinnan työnjakoa ja mahdollisia alustavia kokeiluja varten, jotta niiden lopullista kuvaa yrittävien kertojen todellisista väline ym. tarpeista ja määristä saadaan selkeä kuva. Huolelliset hankinnat ja järjestelyt sitten ennen seuraavaa kertaa.
Toisella kokoontumiskerralla yritetään sitkeästi saada aikaan se lopullinen suunnitelman mukainen kuva. Se ei kuitenkaan lähes pomminvarmasti onnistu, mutta saadaan aikaan se realistinen ja selkeä tieto, mitä asioita on aikaisemmasta suunnitelmasta poiketen tehtävä eri tavalla ja tavoitteilla, kuin tällä ekalla kerralla. Samalla saadaan tieto, mitä kuvankäsittelyn keinoja ja osaamisia voidaan järkevästi sitten seuraavalla kerralla ottaa huomioon jo kuvauksen aikana ja valmistautua niiden vaatimiin muutoksiin työn kokonaisprosessissa.
Kolmas kerta on sitten toimimista tämän hiotun työskentelytavan mukaan ja sen ehdoilla. Usein siihen jää silti vielä paikattavaa yhden uuden työskentelykerran verran. Se neljäs tai viides kerta on sitten kaiken sen digitaalisen jälkikäsittelyn suunnittelua, toteutusta, vertaamista saatavilla olevaan tietoaineistoon ja korjaamista tavoitteen saavuttamiseksi.
Työskentelykerrat ovat luonnollisesti eri pituisia ja sellaisia, ettei kunkin session lopetusaikaa ole päätettävissä etukäteen, vaan niihin on varattava aikaa ilman takarajaa.
Jos jostain on löydettävissä muutama kyllin pitkällä jo omassa teoreettisessa ja käytännön osaamisessaan oleva oppijavalokuvaaja ja ne , ainakin kaksi, tarvittavissa erityistaidoissaan heitäkin pitemmällä olevaa ja tähän oppimisprosessiin korvauksetta sitoutumaan valmista huippuosaajaa, sekä toimintaan riittävän laadukkaasti varustetut tilat ja välineet, tällä on onnistumisen edellytykset.
Ymmärrän luonnollisesti, ettei tämä ole tämän päivän ammattiuraansa aloittelevalle valokuvaajalle realismia, mutta kerroin tässä, miten se olisi mahdollista aikanaan, jos riittävän moni oikea henkilö siihen sitoutuu.
Mihin tämä pitkä, vaikea ja jopa puuduttava oppimisprosessi sitten oikeastaan tähtää, eli mitä se palvelee. Sitä että sen läpikäynyt ja sisäistänyt omistaa sen jälkeen sananmukaisesti pääomanaan sellaisen trimmatun ammatillisen työkalupakin, jolla hän saa jokaisesta sen jälkeisestä uudesta kuvaustehtävästään aivan ratkaisevasti paremman ja nopeammin sillä yhdellä ainoalla kuvauskerralla, joka ainakin asiakastöissä on useimmiten ainoa työskentelyvaihtoehto.
MJK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti