sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Minne menet valokuva(aja)?


Yksi aallonharja on taas nähty. Ja pohja myös. Samalla kertaa. Kävin Kuva- ja Ääni messuilla. Digitaalinen nykyhetki, somen ja internetin mahdollisuuksineen, tuhoaa oletettavasti jälleen yhden tapahtuman mielekkyyden. Rajattomilla nettivirikemahdollisuuksillaan. Sen määrittely hyväksi tai huonoksi suunnaksi riippuu täysin määrittelijän omista kriteereistä ja tarpeista. Yhden aikakauden loppu se varmasti on. Onko se samalla seuraavan alku, jää nähtäväksi.  Loistavia valokuvanäyttelyitä siellä onneksi nytkin oli, oman kuvaymmärryksensä päivittämiseen.

Oikeana vanhan koulun, mutta aikaani seuraavana, jääränä, tilanne mietityttää minua lähes kokopäiväisesti. Mitä vanhassa valokuvaaja-ammatissa oli, jopa taistelemalla, säilyttämisen arvoista?  Samoin muillakin kuvien ja äänien tuottajilla?  Mikä on uudessa kuvatuotantotyylissä niin merkittävää, että sen hallitseminen on tulevaisuudessa elinehto ammatillisen tyydytyksen ja toimeentulon hankkimiseksi?  Milleniaalisukupolvenkin jälkeisessä maailmassa.  Ihmisen todennäköinen työansaintaura lienee jatkossakin n. 40 vuotta. Todennäköisesti noin kolmessa eri ammatissa. Erilaisten elämään vaikuttavien muutosten oletusmäärä työuran aikana on varmasti vielä suurempi kuin jo elämäni kuuden työelämävuosikymmenen aikana.

Tulin kuvien ammattimaiseen tuottamiseen mukaan kuusikymmentäluvun alussa. Väri teki silloin varovaisia ja kalliita kokeiluja sekä painettuna, että valokuvattuna ja filmattuna. Suuri osa merkittävistä kuvista ja kirjaimistakin syntyi aivojen ja käsien harkitun ja hallitun, silloin kemiallisen yhteistyökoordinaation kautta.  Median kuvailmaisu perustui aiheen sisällön lisäksi sommitteluun sekä valon ja varjon rytmeihin ja kontrasteihin. Värin tuotannollisteknisten rajoitusten vallattua silloiset levityskanavat, osa noista jäi auttamatta jalkoihin ja käyttämättäkin. Esimerkiksi värien tylsä kertovuus söi valtaosan valaisutaidosta ja sen harrastamisesta peruskuvaajilta. Tämä ongelma näkyy edelleen.

Se oli osaajalle surullista aikaa.  Uusi laaduttomuuden aalto, nyt pari sukupolvea myöhemmin, on selkeästi taas nousemassa valtasuuntaukseksi monessa mediassa. Tällä kertaa digin rajattomien mahdollisuuksien kannattelemana ja rajoittamattomana. Nykyiset edulliset jokamiehen automaattiset tuotantolaitteet mahdollistavat medioissa toistokelpoisen kuvan tuottamisen ilman mitään sisällöllisteknistaidollista tai taloudellistakaan perusosaamista sitä tuottavalta.  Koko kuvantamisteollisuuden hinta- ja levityshaitari on nyt ääretön kummassakin päässään. Samoin ostaja- ja kuluttajakunnan vaatimukset sen suhteen. Kuvantamisen laatuviidakko ei ole milloinkaan ollut monipuolisempi ja -arvoisempi. Erityisesti laaduttomuuden suuntaan. Hinnan ja laadun korrelaatio on menettänyt merkittävyytensä. Samoin siellä seikkailevien tavoitteet.

Tarjolla on nyt maailmanlaajuisesti sekä muutaman kymmenen euron "ammattilaislaitteita" että  saman hintaluokan rajattomia julkaisuoikeuksia.  Samoin lukemattomia "kansainvälisiä menestyksiä" osoittavia täysin järjestäjänsä ansaintatavoitteilla luotuja  palkintodiplomeita ja tutkintoja.  Erilaisista ja eritasoisista "mestaruuksista" ja "mestarikursseista" puhumattakaan. Kenelle tahansa niistä maksamaan haluavalle. Kun lähes joka maksaja saa diplomin tai "palkinnon".  

Tämä kuvantamisen kentän laatumittausmahdollisuuden puute tekee siitä  poikkeuksellisen haavoittuvan, verrattuna moneen muuhun alaan. Jos insinöörin luoma silta pettää, talo homehtuu tai lentokone putoaa, tilanne on yksiselitteinen. Mutta jos kuvan viesti ei välity toivottuna tai kuva on ruma ja mitään sanomaton, sille ei ole mittaria, joka osoittaisi sen kelvottomaksi. Se kun  tekee työsä vain jokaisen vastaanottajan pään sisällä. Joka on jokaisella erilainen.  Edes katsojalleen vahingollisen kuvajaisen maksulliseen tekemiseen ei ole käytännössä mitään estettä.  Vastaanottajan mielen ja hänen näkemänsä visuaalisen harmonian likaaminen on yleistä, laillista ja mahdollista ilman mitään vastuuta seurauksista. Kuvantamislaite epäpätevissä käsissä on kuin ladattu ase huumehörhöllä väkijoukossa. Siinä viidakossa vastuullisen kuvaajan on opittava luovimaan. Sieltä hänen on löydettävä oman tuotteensa laadun ja sisällön ne tarvitsijat, joille siitä pyydetty hinta on maksamisensa arvoinen.

Sanoin jo 60 luvulla kouluttaessani, että ammattivalokuvaaja, meidän sillä hetkellä tuntemassamme muodossa, tulee katoamaan ammattien joukosta.  Se muutos on tänään loppusuoralla.   Ammattivalokuvaaja oli silloin henkilö, joka korvausta vastaan kykeni visuaalisesti ja teknisesti valmistamaan sellaisen uniikkituotteen, jonka synnyttämiseen tilaajan toivomassa muodossa maksajan aika, taidot ja/tai tuotantolaitteet eivät pystyneet.  Vain osa tuosta yhtälöstä on edelleen voimassa. 

Suurin osa sen aikaisista varmoista ja maksavista  asiakkaista pystyy nykytekniikalla saamaan haluamansa riittävän laadukkaan lopullisen kuvan ilman siihen erikoistunutta ammatti-ihmistä. Todellista kuva-osaajaa tarvitaan nykyään vain silloin, kun hän selkeästi pystyy tuomaan kuvan sisältöön, toteutukseen tai ilmiasuun sellaista omaperäistä persoonallista taitoa, säästöä, tai viestiä jota kuvan tarvitsija ymmärtää ja osaa odottaa. Sen lisäksi, että ostaja on valmis maksamaan siitä hyvän ammattilaisen pyytämän hinnan.

Valokuvausammatin yhtälö ei ole enää se lähes rahastusautomaatti, mitä se oli sotien aikana muotokuvaajille ja niiden jälkeen 50 ja 60 luvuilla lehti- ja mainoskuvaajille. Luontokuvamarkkinoita ei siihen aikaan ollutkaan, paitsi jonkun verran maisemakuville. Koko hopeapohjaisen valokuvamateriaalin leijonanosan vuosisadan loppuun asti syönyt teknistietellinen kuvantaminen muuttui sähköiseksi digivallankumouksen myötä ja se käytännössä tappoi kaikki alan suurimmat maailmanlaajuiset yritykset. Niiden mukana tietysti hävisivät myös alan aikanaan valtavien messujen houkutusosastot ja maksajat. Valokuvataiteen tuottaminenkin ammattina sai korvaamattoman kolauksen näiden pohjattomien sponsorointivarojen jäädessä saavuttamattomiin.

Minun mielestäni valokuvaajaksi haluavan on tänään hahmotettava selkärankaansa saakka muutama kiistaton viitekehys toiminnalleen:

-                        Valokuvaus ja muukin kuvantaminen on varmasti edelleen yksi maailman antoisimmista harrastuksista. Sen kustannukset rajattomine johdannaisineen laskevat koko ajan. Se on yksi hidas, mutta antoisa tie harrastajasta mahdolliseksi ammattilaiseksi. Se on edelleen lähes riskitön vaihtoehto, jos amatööriaika osoittaa tekijänsä kuville olevan sellaista pysyvää tarvetta, joka täysiaikaisena kattaa hänen taloudelliset tarpeensa ja antaa hänen toivomansa ilmaisullisen ja sisällöllisen tyydytyksen. Kalustokulutkin jakautuvat silloin monelle vuodelle.

-                      Joka tuutista tunkevaa valokuvaajan "koulutusta" on syytä tutkia huolellisesti ja kriittisin silmin, ennen jonkun tuottajan kurssituksen ostamista. Luvataanpa siinä millainen kuu taivaalta tahansa.  Matka huippuluokan osaamiseen käy nyt ja ikuisuuteen asti kunnollisen perusosaamisen kautta, eikä siihen ole oikotietä, vaikka jotkut ovat, ainakin lyhytaikaisesti, ns. menestyneet  siirtymällä kuvaajaksi muun lähityön kentältä. Esimerkiksi graafiset suunnittelijat, luontoammattilaiset, valokuvamallit tai toimittajat. Taito on edelleen ratkaisevasti kovempaa valuuttaa kuin muodollinen tutkinto. Paitsi yhteiskunnan harvoissa virkakuvaajapaikoissa.

-                      Jonkun muun, mutta valokuvausta ja nykyään myös videota osana sisältöään käyttävän alan syvällinen tuntemus on yksi mahdollinen menestys- ja/tai tyydytystekijä  kuvantekemistä ammattina pohdittaessa. Toimittajat, lääkärit, kokit, sukeltajat, lentäjät....  On monia ammatteja joiden hallitseminen ja valmiit kontaktit ovat aivan elinehto sen laatuisten kuvien  tuottamiseen, joilla on kyllin maksykykyistä tarvetta.

-                      Liikealan koulutus ja kokemuskin, markkinointi- ja verkostoitumistaidoista puhumattakaan,  on lähes elinehto peruskoulutuksena valokuvaajalle, kuten kaikille yksin työskenteleville.  Erilaiset ammatilliset kimpat saattavat olla yksi vaihe valokuvaajan uralla, mutta kaikki tärkeimmät ja tyydyttävimmät päätökset tehdään kuitenkin pääsääntöisesti yksin. Vertaisryhmä jossakin muodossa on silti aivan loistava turvaverkko pitkässä juoksussa.

-                      Vaikka internet on merkittävästi vapauttanut oman toimintaympäristön maantieteellistä valintaa, sellaisen päättäminen ja rajaaminenkin on selkeä perusvalinta, ennenkuin muista ammatillisen brändäyksen tavoitteista ja valinnoista on kovin järkevää tehdä päätöksiä. Se mikä yhdessä ammatillisessa ympäristössä on nerokasta, voi toisessa viitekehyksessä olla täydellinen ammatillinen ja taloudellinenkin konkurssi.

-                      Yksi asia on kuitenkin tälläkin alalla ikuinen todellisuus. Poikkeavia tuloksia saavutetaan vain poikkeavin ponnistuksin. Se näkyi selvästi tämänkin messutapahtuman joidenkin huippuluokan näyttelyiden jokaisessa neliösentissä. Tekijänsä vuosien kurinalainen ponnistelu ja hikipisarat. Poikkeavan lahjakkuuden lisäksi.  Kaikista ei tarvitsekaan tulla alan huippuja ja innostavia esimerkkejä, vaikka juuri tälläkin hetkellä useat tämänkin näyttelyn kuvaajat kansoittavat ennenkuulumattoman lukuisasti Euroopan ammattilaisten kilpailujen top ten listoja.  Valokuvan valtavassa maailmassa on edelleen tilaa sellaisen itsensä näköisen kolon tekemiselle, jonka tekee ahkerasti, suunnitelmallisesti ja kaukonäköisesti. Aluksi vaikkapa  prosessoimalla oppimistavoitteella mielessään analyyttisesti näkemänsä alan arvostetuimmat esimerkit niin messuilla kuin netissäkin.


MJK

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti