Yksi aallonharja on taas nähty. Ja pohja myös. Samalla
kertaa. Kävin Kuva- ja Ääni messuilla. Digitaalinen nykyhetki, somen ja
internetin mahdollisuuksineen, tuhoaa oletettavasti jälleen yhden tapahtuman mielekkyyden.
Rajattomilla nettivirikemahdollisuuksillaan. Sen määrittely hyväksi tai
huonoksi suunnaksi riippuu täysin määrittelijän omista kriteereistä ja
tarpeista. Yhden aikakauden loppu se varmasti on. Onko se samalla seuraavan
alku, jää nähtäväksi. Loistavia
valokuvanäyttelyitä siellä onneksi nytkin oli, oman kuvaymmärryksensä päivittämiseen.
Oikeana vanhan koulun, mutta aikaani seuraavana, jääränä,
tilanne mietityttää minua lähes kokopäiväisesti. Mitä vanhassa
valokuvaaja-ammatissa oli, jopa taistelemalla, säilyttämisen arvoista? Samoin muillakin kuvien ja äänien
tuottajilla? Mikä on uudessa kuvatuotantotyylissä niin
merkittävää, että sen hallitseminen on tulevaisuudessa elinehto ammatillisen
tyydytyksen ja toimeentulon hankkimiseksi? Milleniaalisukupolvenkin jälkeisessä maailmassa. Ihmisen todennäköinen työansaintaura
lienee jatkossakin n. 40 vuotta. Todennäköisesti noin kolmessa eri ammatissa. Erilaisten elämään vaikuttavien muutosten oletusmäärä työuran aikana on varmasti vielä suurempi kuin jo elämäni
kuuden työelämävuosikymmenen aikana.
Tulin kuvien ammattimaiseen tuottamiseen mukaan
kuusikymmentäluvun alussa. Väri teki silloin varovaisia ja kalliita kokeiluja sekä painettuna, että valokuvattuna ja filmattuna. Suuri osa merkittävistä
kuvista ja kirjaimistakin syntyi aivojen ja käsien harkitun ja hallitun, silloin kemiallisen yhteistyökoordinaation kautta. Median kuvailmaisu perustui aiheen sisällön lisäksi
sommitteluun sekä valon ja varjon rytmeihin ja kontrasteihin. Värin tuotannollisteknisten
rajoitusten vallattua silloiset levityskanavat, osa noista jäi auttamatta
jalkoihin ja käyttämättäkin. Esimerkiksi värien tylsä kertovuus söi valtaosan valaisutaidosta ja sen harrastamisesta peruskuvaajilta. Tämä ongelma näkyy edelleen.
Se oli osaajalle surullista aikaa. Uusi laaduttomuuden aalto, nyt pari
sukupolvea myöhemmin, on selkeästi taas nousemassa valtasuuntaukseksi monessa
mediassa. Tällä kertaa digin rajattomien mahdollisuuksien kannattelemana ja
rajoittamattomana. Nykyiset edulliset jokamiehen automaattiset tuotantolaitteet
mahdollistavat medioissa toistokelpoisen kuvan tuottamisen ilman mitään
sisällöllisteknistaidollista tai taloudellistakaan perusosaamista sitä
tuottavalta. Koko
kuvantamisteollisuuden hinta- ja levityshaitari on nyt ääretön kummassakin
päässään. Samoin ostaja- ja kuluttajakunnan vaatimukset sen suhteen.
Kuvantamisen laatuviidakko ei ole milloinkaan ollut monipuolisempi ja
-arvoisempi. Erityisesti laaduttomuuden suuntaan. Hinnan ja laadun
korrelaatio on menettänyt merkittävyytensä. Samoin siellä seikkailevien tavoitteet.
Tarjolla on nyt maailmanlaajuisesti sekä muutaman kymmenen
euron "ammattilaislaitteita" että saman hintaluokan rajattomia julkaisuoikeuksia. Samoin lukemattomia
"kansainvälisiä menestyksiä" osoittavia täysin järjestäjänsä ansaintatavoitteilla
luotuja palkintodiplomeita ja
tutkintoja. Erilaisista ja
eritasoisista "mestaruuksista" ja "mestarikursseista"
puhumattakaan. Kenelle tahansa niistä maksamaan haluavalle. Kun lähes joka
maksaja saa diplomin tai "palkinnon".
Tämä kuvantamisen kentän laatumittausmahdollisuuden puute
tekee siitä poikkeuksellisen
haavoittuvan, verrattuna moneen muuhun alaan. Jos insinöörin luoma silta pettää,
talo homehtuu tai lentokone putoaa, tilanne on yksiselitteinen. Mutta jos kuvan
viesti ei välity toivottuna tai kuva on ruma ja mitään sanomaton, sille ei ole
mittaria, joka osoittaisi sen kelvottomaksi. Se kun tekee työsä vain jokaisen
vastaanottajan pään sisällä. Joka on jokaisella erilainen. Edes katsojalleen vahingollisen
kuvajaisen maksulliseen tekemiseen ei ole käytännössä mitään estettä. Vastaanottajan mielen ja hänen näkemänsä visuaalisen
harmonian likaaminen on yleistä, laillista ja mahdollista ilman mitään vastuuta
seurauksista. Kuvantamislaite epäpätevissä käsissä on kuin ladattu ase
huumehörhöllä väkijoukossa. Siinä viidakossa vastuullisen kuvaajan on opittava
luovimaan. Sieltä hänen on löydettävä oman tuotteensa laadun ja sisällön ne tarvitsijat, joille
siitä pyydetty hinta on maksamisensa arvoinen.
Sanoin jo 60 luvulla kouluttaessani, että ammattivalokuvaaja,
meidän sillä hetkellä tuntemassamme muodossa, tulee katoamaan ammattien
joukosta. Se muutos on tänään
loppusuoralla.
Ammattivalokuvaaja oli silloin henkilö, joka korvausta vastaan kykeni
visuaalisesti ja teknisesti valmistamaan sellaisen uniikkituotteen, jonka
synnyttämiseen tilaajan toivomassa muodossa maksajan aika, taidot ja/tai
tuotantolaitteet eivät pystyneet.
Vain osa tuosta yhtälöstä on edelleen voimassa.
Suurin osa sen aikaisista varmoista ja maksavista asiakkaista pystyy nykytekniikalla
saamaan haluamansa riittävän laadukkaan lopullisen kuvan ilman siihen erikoistunutta ammatti-ihmistä. Todellista kuva-osaajaa
tarvitaan nykyään vain silloin, kun hän selkeästi pystyy tuomaan kuvan sisältöön,
toteutukseen tai ilmiasuun sellaista omaperäistä persoonallista taitoa, säästöä, tai viestiä jota
kuvan tarvitsija ymmärtää ja osaa odottaa. Sen lisäksi, että ostaja on valmis
maksamaan siitä hyvän ammattilaisen pyytämän hinnan.
Valokuvausammatin yhtälö ei ole enää se lähes rahastusautomaatti, mitä se oli
sotien aikana muotokuvaajille ja niiden jälkeen 50 ja 60 luvuilla lehti- ja mainoskuvaajille.
Luontokuvamarkkinoita ei siihen aikaan ollutkaan, paitsi jonkun verran
maisemakuville. Koko hopeapohjaisen valokuvamateriaalin leijonanosan vuosisadan loppuun asti syönyt
teknistietellinen kuvantaminen muuttui sähköiseksi digivallankumouksen myötä ja
se käytännössä tappoi kaikki alan suurimmat maailmanlaajuiset yritykset. Niiden
mukana tietysti hävisivät myös alan aikanaan valtavien messujen houkutusosastot ja
maksajat. Valokuvataiteen tuottaminenkin ammattina sai korvaamattoman kolauksen
näiden pohjattomien sponsorointivarojen jäädessä saavuttamattomiin.
Minun mielestäni valokuvaajaksi haluavan on tänään
hahmotettava selkärankaansa saakka muutama kiistaton viitekehys toiminnalleen:
- Valokuvaus
ja muukin kuvantaminen on varmasti edelleen yksi maailman antoisimmista harrastuksista. Sen kustannukset rajattomine johdannaisineen laskevat
koko ajan. Se on yksi hidas, mutta antoisa tie harrastajasta mahdolliseksi
ammattilaiseksi. Se on edelleen lähes riskitön vaihtoehto, jos amatööriaika
osoittaa tekijänsä kuville olevan sellaista pysyvää tarvetta, joka täysiaikaisena
kattaa hänen taloudelliset tarpeensa ja antaa hänen toivomansa ilmaisullisen ja
sisällöllisen tyydytyksen. Kalustokulutkin jakautuvat silloin monelle vuodelle.
- Joka
tuutista tunkevaa valokuvaajan "koulutusta" on syytä tutkia huolellisesti ja
kriittisin silmin, ennen jonkun tuottajan kurssituksen ostamista.
Luvataanpa siinä millainen kuu taivaalta tahansa. Matka huippuluokan osaamiseen käy nyt ja ikuisuuteen asti
kunnollisen perusosaamisen kautta, eikä siihen ole oikotietä, vaikka jotkut
ovat, ainakin lyhytaikaisesti, ns. menestyneet siirtymällä kuvaajaksi muun lähityön kentältä. Esimerkiksi
graafiset suunnittelijat, luontoammattilaiset, valokuvamallit tai toimittajat. Taito on edelleen ratkaisevasti kovempaa valuuttaa kuin muodollinen tutkinto. Paitsi yhteiskunnan harvoissa virkakuvaajapaikoissa.
- Jonkun
muun, mutta valokuvausta ja nykyään myös videota osana sisältöään käyttävän
alan syvällinen tuntemus on yksi mahdollinen menestys- ja/tai tyydytystekijä kuvantekemistä ammattina pohdittaessa.
Toimittajat, lääkärit, kokit, sukeltajat, lentäjät.... On monia ammatteja joiden hallitseminen
ja valmiit kontaktit ovat aivan elinehto sen laatuisten kuvien tuottamiseen, joilla on kyllin
maksykykyistä tarvetta.
- Liikealan
koulutus ja kokemuskin, markkinointi- ja verkostoitumistaidoista
puhumattakaan, on lähes elinehto peruskoulutuksena valokuvaajalle, kuten kaikille yksin työskenteleville. Erilaiset ammatilliset kimpat saattavat
olla yksi vaihe valokuvaajan uralla, mutta kaikki tärkeimmät ja tyydyttävimmät
päätökset tehdään kuitenkin pääsääntöisesti yksin. Vertaisryhmä jossakin muodossa on silti aivan loistava turvaverkko pitkässä juoksussa.
- Vaikka
internet on merkittävästi vapauttanut oman toimintaympäristön maantieteellistä valintaa,
sellaisen päättäminen ja rajaaminenkin on selkeä perusvalinta, ennenkuin muista ammatillisen brändäyksen tavoitteista ja valinnoista on kovin järkevää tehdä päätöksiä. Se mikä yhdessä ammatillisessa
ympäristössä on nerokasta, voi toisessa viitekehyksessä olla täydellinen
ammatillinen ja taloudellinenkin konkurssi.
- Yksi
asia on kuitenkin tälläkin alalla ikuinen todellisuus. Poikkeavia tuloksia
saavutetaan vain poikkeavin ponnistuksin. Se näkyi selvästi tämänkin messutapahtuman
joidenkin huippuluokan näyttelyiden jokaisessa neliösentissä. Tekijänsä vuosien
kurinalainen ponnistelu ja hikipisarat. Poikkeavan lahjakkuuden lisäksi. Kaikista ei tarvitsekaan tulla alan
huippuja ja innostavia esimerkkejä, vaikka juuri tälläkin hetkellä useat tämänkin näyttelyn kuvaajat kansoittavat ennenkuulumattoman lukuisasti Euroopan ammattilaisten kilpailujen top ten listoja. Valokuvan valtavassa maailmassa on edelleen tilaa sellaisen itsensä näköisen kolon
tekemiselle, jonka tekee ahkerasti, suunnitelmallisesti ja kaukonäköisesti. Aluksi vaikkapa prosessoimalla oppimistavoitteella mielessään analyyttisesti näkemänsä alan arvostetuimmat esimerkit niin messuilla kuin
netissäkin.
MJK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti