maanantai 5. lokakuuta 2015

Hyvästit digitunteille.


Vuoden alussa ryhdyin omalta osaltani, aivan täysipäiväisesti, auttamaan  tavoitteittensa saavuttamisessa niitä ammattivalokuvaajia, joiden seuraava uraetappi on kansallinen tai kansainvälinen ammatillinen tasorankkausarvonimi.  Sparrausryhmään pääsyn edellytyksenä oli, SAV:n jäsenyyden lisäksi, toteuttaa annetun ohjeen mukainen lyhyt suunnitelma esimerkkikuvineen henkilökohtaisen tavoitteen teemasta, etenemisestä ja aikataulusta. Sekä sitoutuminen auttamaan muita ryhmäläisiä aina henkisesti ja fyysisestikin tarvittaessa silloin, kun se vie myös omaa projektia eteenpäin. Ja lisäksi velvoite organisoida yksi omaan projektiinsa liittyvä  tavoitteellinen yhteinen työskentelykerta ryhmäläisten tueksi, virikkeeksi ja kunkin osallistujan etenemisvaiheiden  yhteiseksi päivittämiseksi.

Kolmisenkymmentä ammattilaista  ilmoittautui ja sitoutui mukaan välittömästi, useimmat entisiä oppilaitani eri vuosikymmeniltä. Nyt, 10 kuukautta myöhemmin, pohdin huolellisesti toiminnan toteutumatonta mielekkyyttä.    Siitä vähän statistiikkaa:  vain 10  paikan varanneesta 32:sta on saanut aikaan edes  mukaan tulon kynnyksenä olleen pienen suunnitelman.  Osallistumismahdollisia tapahtumia on tähän mennessä järjestetty  yhteensä 16.  Kolmessa on ollut järjestäjän ja minun lisäkseni noin 5-7 ryhmäläistä, useimmissa 1-2.  Muutamassa vain järjestäjä ja minä. Kaksi on peruttu kokonaan sen ainoa osallistujan puuttuessa.  Kolme ryhmäläistä on saavuttanut tänä aikana asettamansa muodollisen ja julkisen kansainvälisen tavoitetason, tosin jo ennen toiminnan alkamista tuotetuilla kuvillaan ja kaksi on tämän toiminnan tukemana saanut esittelykuntoon  suunnitelmansa kohteen. Itselleni tämä toiminta on ollut kalliiksi tullut, mutta usealla tasolla antoisa harrastus ja  velvoite.  Mutta pomminvarmasti nyt toteutuneessa muodossaan hyötysuhteeltaan järjetön.
Koska kuulun jo lähes kadonneeseen sukupolveen, joka pitää kiinni sitoumuksistaan,  olen miettinyt tapahtuneen tyhmyyden syitä ja korjauskeinoja niiden jäljellä olevien 14 kuukauden ajaksi, joina olen luvannut tätä jäsenten ammatillista yhtä kasvumahdollisuutta ylläpitää.  Seuraavia ajatuksia on tullut mieleeni:

-                      Näin vaativaa henkilökohtaista projektia, kuin 10 osallistujalla on nyt työn alla, saa toteutettua vain hyvin harva poikkeusyksilö yksinään.  Ryhmän henkinen tuki ja tsemppaus on siinä merkittävä apu. Erityisesti sen tien jo käyneiden tietotaito ja kokemus. Jos sitä on saatavissa luotettavalta, ja kyllin läheiseltä taholta.  Siihen se, että tukiryhmä koostuu vain suljetun nettifoorumisivun ja sen kuvien  sekä asianomaisen suunnitelmaotteen kautta muodostuneista kanssakulkijoista ei riitä.  Eikä se, että  joka kerta ryhmän tapahtumaan osallistuessa, muut paikalla olijat  tapaa ensi kertaa ja usein viimeistäkin.  Sellaisten tuesta, kuvakäsityksestä ja projektinsa tilanneraportista  ei paljoa kostu. Hyvästä yrityksestä huolimatta.  Digitaalimuodossa netissä oleva ihminen , ilman ääntä, hymyä, liikkeitä, ilmeitä , kosketusta, unelmia, tunteita, yhteistä reaaliaikakokemusta ja touhuilua, on tarpeeton tuki. Sellaisen mielipiteistä ei paljoa juuri perusta, eikä sellaista osaa omilla kommenteillaan yhteiselläkään nettifoorumilla auttaa tai tukea. Jos edes haluaa. Digitaalitunteet kun eivät riitä oikein osallistumisen kynnyksen yli.

-                      Tulin siihen tulokseen, että vain minä osallistujien jokseenkin ainoana yhteisenä nimittäjänä, järjestön lisäksi, ei ole  tarpeeksi. Varsinkin, kun itse olen hyvin asia- ja suoritusvirittäytynyt.  Se että tässä projektissa minulla on ollut tilaisuus ja haluakin jokaisen kanssa  käyttää enemmän aikaa kuin koskaan aikaisemmin, ei  riitä hyvin tarpeellisen ryhmädynamiikan ja yhteisöllisyyden pohjaksi.  Eikä minunkaan osuuteni  pääasiassa pitkinä netin kommentteina ja tuntienkaan  puheluina tuota sitä tarpellista tunnejälkeä, joka voi syntyä vain yhteisten kokemusten, elämysten, naurujen, vaikeuksien ja kyyneltenkin kautta.

-                      Siksi  aion tehdä seuraavaksi sellaisen sosiologisen kokeen, että tämän ryhmän mahdollisuuksiin ja myös velvoitteisiin pääsee tästä eteenpäin mukaan vain oikean fyysisen läsnäolonsa todentamalla.  Tulemalla järjestelmällisesti itse, aina kun mahdollista, paikalle, tuomalla niihin oman lihaa ja verta olevan innostuksensa, kuvansa, tekstinsä, ilonsa ja ongelmansa.  Siis luonnollisesti  netin kautta tapahtuvan tiedotuskäyttäytymisen lisäksi.

-                      Todellinen hyötysuhde ei varmaankaan voi olla jo tapahtunutta huonompi, mutta tämänkin ryhmän tarkoituksen ja hyödyn voi siihen osallistuja saavuttaa varmasti aikaisempaa syvällisemmin ja käyttökelpoisemmin.  Luonnollisesti se  rasittaa kukkaroa menettynä työaikana ja matkakuluina, mutta  ero tuntemattomien, vaikkakin ammattikollegoiden, harvoihin ja persoonattomiin digihuomioihin ja -tunteisiin on  aivan ratkaiseva.  Varsinkin silloin, kun  siihen ulkopersoonalliseksi jäävään  digiselailuunkaan ei ole aikaa paneutua.  Siitä kun on tullut jo kaiken merkityksen hukannutta rutiinia, jolle ei paljon ajatuksia tuhlata. Tunteista puhumattkaan.  En mitenkään aliarvioi esimerkiksi sitä mahdollisuutta, joka netin kautta on nykyään juuri maailmanlaatuisten ja –tasoisten visuaalisten osaamisten  näkemiseen ja vertailuun, mutta sen siirtovaikutukseen vain digitunteiden kautta en kyllä usko. Puhumattakaan sen siirtovaikutuksesta omaan ammattitaitoon ja -käyttäytymiseen. Siihen uskon edelleen tarvittavan juuri ja nimenomaan sitä mikä on valokuvan voima ollut jo lähes kaksi vuosisataa, valo, varjo ja inhimillinen kontakti.


MJK

5 kommenttia:

  1. Tulipa mieleen eräs tuttavani, joka päätti järjestää kotonaan pirskeet ystävilleen. Eräs pariskunta oli kuulemma vastannut iloisen myönteisenä kutsuun näin: "Joo, kyllä tullaan ilman muuta - ellei sitten tule jotain muuta tilalle".

    Sanojen asettelun tarkoitus ei varmaan ollut olla niin loukkaava kuin se sitten oli. Vaikka siinä luultavasti toteutui vanhan ohjeen huomiotta ottaminen. Kannattaa ajatella mitä sanoo, ettei tule sanoneeksi mitä ajattelee. Ajatus kun taisi sittenkin olla, että tullaan, jos mitään mukavampaa ei ole tarjolla sille illalle.

    Koko iltaa ei sitten koskaan järjestetty. Pelasin biljardia vähän nyreissään olevan illan isännän kanssa, mihin mielialaan huonosti menneet pelit eivät tuoneet lievitystä.

    Muistan, miten aikoinaan suoritin valokuvaajan erikoisammattitutkintoa. Olin kuin tatti paikalla joka kerta, vaikka oma fysikaalisiin ilmiöihin keskittynyt aihealueeni oli mahdollisimman kaukana muiden henkilökuvauspainotteisista teemoista. Suurin anti läsnäolokerroista olikin kollegoiden kanssa juttelemisesta. Havainnoista, että eteenpäin pääsemisen ongelmat olivat sittenkin aika yhteneväiset, vaikka tutkinnon kohteet olivat hyvinkin erilaisia. Siinä mielessä allekirjoitan täysin Matin puheenvuoron viimeiset sanat.

    VastaaPoista
  2. Niissä ammattitutkinnon opinnoissa oli yksi osio nimeltään välineet ja materiaalit, tai jotain siihen suuntaan. Idea kuitenkin oli, että on osattava valita tarkoitukseen sopivat sellaiset kuhunkin käsillä olevaan tehtävään. Lapio kukkapenkin tekoon, kaivinkone salaojien kaivamiseen, jne.

    Nettiryhmät, foorumit ja keskustelut ovat oiva tapa jakaa kokemuksia joissain tapauksissa. Kurssin jälkeen, tehtävien arviointiin, yhteyden pitoon niissä tapauksissa, joissa kokontuminen ei ole järkevää - vaikkapa kansainvälisen työpajan jälkeen. (Olin esim. pari vuotta sitten Kim Westonin pajassa, eikä hänen saapumisensa jälkipuheisiin muulla tavoin olisi ollut mahdollistakaan).

    On myös tavoitteiltaan vaatimattomampia pajoja, kursseja yms., joitten tarpeet nettipalaute hoitaa vallan mainiosti - olennaisesti ja todella paljon paremmin kuin se palautetilaisuus, joka jää pitämättä osallistujien kiireiden tms. syyn takia.

    Tavoitteiltaan vaativampien ja tietysti, kuten tässä, erityisen vaativien koulutusohjelmien osalta tilanne on tietysti erilainen. Ylipäätänsä, jos on jokin yhteinen tavoite, johon ponnistellaan, on ryhmän vertaistuki tärkeää, usein jopa ratkaisevan tärkeää. Sitä ei virtuaalimaailma välitä ainakaan vielä samoin kuin läsnäolo.

    Sen noin 40 ylioppilakirjoituksiin valmistautuvaa ryhmää seuranneena ja havainnoinneena olen kyllä hyvin pannut merkille ryhmähengen merkityksen. On ryhmiä, joitten ihmiset tukevat toisiaan - soittelevat infon muutoksista, kertovat tehtävistä, välittävät jaettua materiaalia poissa olleille jne. ja ennenkaikkea, istuvat keskenään kahvilla ja tsemppaavat toisiaan. Vaikeuksien ja epävarmuuden hetkillä porukan noste vie mukanaan, hyvässäkin, jos sitten joskus muutenkin. Aika moni opiskelija on todennut itsekin, että ilman ryhmän tukea ei olisi jaksanut, saanut aikaan tai motivoitunut opiskeluponnistuksiin.

    On sitten kyllä toisenlaisiakin ryhmiä, miten sattuu henki muodostumaan. Se on jotenkin tuurissaan, joinakin vuosina sellaista positiivista henkeä ei vain syntynyt - pienestä kiinni, luulisin. Pari kellokasta porukassa voi viedä ne tunteet suuntaan tai toiseen. Joissakin tapauksissa kyllä ryhmähenki voi olla haittatekijäkin - enkä ainakaan minä ole sitä tullut tietämään, miten siihen voisi vaikuttaa tai hyväksikäyttää, vaikka jos jonkinlaista ryhmäyttämisoppia ja -kurssia onkin tullut katseltua.

    - Niin juu, Matin havainnot ovat kokemusperäistä tietoa. Tässähän on kyse käyttäytymistieteistä, mutta luonnontieteiden puolellahan asiat ovat yksinkertaisia: jos teoria ja kokemus ovat ristiriidassa, on teoriaa korjattava. Havainnot ovat faktaa.

    VastaaPoista
  3. Minullakin on noin 60 vuoden ajalta kokemusta kateederin molemmilta puolin siitä, miten se luokka-, ryhmä- tai mikä ikinä henki syntyy tai on syntymättä. Siitä huolimatta en osaa niitä maagisia Taika Jimin eleitä, joilla se voidaan loihtia tai joilla kaikki menee ihan pieleen. Se on mysteeri.

    VastaaPoista
  4. Mysteerikin se saattaa olla, mutta minunlaiseni ruohonjuuritason puurtaja voi vaikuttaa siihen vain omaa toimintaa kehittämällä uuden tiedon pohjalta. Siihen nyt taas perustan aikomani muutokset. Aika pian huomataan, onko suunta oikeampi. Kriteerinä kun on edelleen määrän sijaan laatu. MJK

    VastaaPoista
  5. Tähän nyt on pakko vastata, vaikka se saattaa tuntua riidan kylvämiseltä. Opiskeluryhmät ovat hengeltään erilaisia. Se nyt lienee kiistämätön fakta. Miksi ne ovat erilaisia, niin siihen onkin jo paljon vaikeampi ottaa kantaa. Elämässä kaikki vain ei mene mene samaan putkeen.

    Kurssin vetäjä saattaa ottaa pieleen menosti helposti omaan piikkiinsä. Vika oli minussa. Tosiasiassa vika voi olla melkein missä vain. Ainoa asia, missä kurssin vetäjä voi yrittää kääntää ruoria on se, kun hän näkee koko projektin olevan menossa kiville. Silloinhan on pakko tehdä jotain. Minun pessimisten kokemukseni on vain se, että kun puolikurssin pirskeissä huomataan kaiken olevan pielessä, niin alkaa olla aika myöhäistä tehdä korjausliikettä. Optimisti voi olla ihan toista mieltä ja olla viepäpä oikeassa.

    VastaaPoista