perjantai 31. joulukuuta 2010

1.vuosi ilman juoksuaskeleita.....

1.     
         
Joulupäivänä 2009 olin sen syksyn ensimmäisellä kunnon lumityöurakalla. Enemmän sisulla ja voimalla kuin järjellä. Paljon ja kauan pakkasta, lunta ja ylämäkeä. Aamulla sitten odottikin sydänambulanssi ja leikkaussali. Onneksi vain muutama minuutti kotoa. Keskussairaalan sydänosasto osasi hommansa.  
Yli 900 vuosittaisen sydänleikkauksen rutiinilla.  Joten kokemuksia on nyt kertynyt yhdestä lisävuodesta laina-aikaa. Aikaisempien sydänoireiden jälkeen, jo muutaman vuosikymmenen, olen aina saanut  kotiutusmääreeksi ”ei rakenteellista vikaa”, mutta syytä olisi kuitenkin hidastaa rasitusta.  
Johon minä vastasin aina typeryyttäni; on kestettävä, jos on minun sydämekseni ryhtynyt.
Vasta nyt tajusin olleeni aina väärässä. Ja aloin pakosta opetella  sydämen ehdoilla elämistä.
Eli pelaamista niillä korteilla, jotka on saanut. Havaintoja kuluneesta vuodesta:

En ollut koskaan tajunnut sitä valtavaa rasituseroa tasamaan ja ylämäkien välillä. Sekä sananmukaisesti että sisällöllisesti. 
Tarvittavaan rytmi- ja asennemuutokseen meni muutama kuukausi.
Valintoihin, kuinka toimitaan silloin, kun vastamäkeen kulkua ei voi valita. Samoin sen oppimiseen, että uusien ongelmien ratkaisuun on käytettävissä vain äly, tunne, sekä tarkka tilan ja tilanteen kuuntelu kaiken tasoisen voimankäytön tai kovan tahdon sijaan. Päivittäinen muistutus  siitä löytyy edelleen kotini lukuisista portaista,  joissa kulkemiseen tarvitaan nykyään aikaa ja suunnitelma. Kuinka monta kertaa päivässä, ja missä kohdissa levättävä noustessa. Opettaa paljon harkitsemista, mikä on kiireellistä 
tai tärkeätä kulloinkin.

Ajankäyttökin on saanut uudet mittasuhteet ja kriteeristön, usein myös keskeisen merkityksen.  Tuntien sijaan kaikki päivät  ja yötkin rytmittyvät nyt lääkeaikojen, verikokeiden ja painemittausten mukaan,  kuukaudet  leikkausjonojen, vuodenajat  niihin ajallisesti ja fyysisesti mahdollisten projektien mukaan.  Itse asiassa usein paljon kelloa ja kalenteria mielekkäämpi sisällöllinen jako.

Koko aikakäsite on saanut aivan ratkaisevasti joustavamman ilmeen.
Asioihin, joihin käytin ennen puoli päivää, en saa enää valmiiksi viikossa, joskus en kahdessakaan. En tosin ole huomannut siitäkään lopputulosta ajatellen olleen mitään ratkaisevaa haittaa, pikemmin päinvastoin.  Tilanteessa, jossa huomiseenkin jaksaminen on usein varsin epävarmaa,  kesken olevat tekemiset antavat ehkä tarpeellista lisäpotkua seuraaviin päiviin kurkottamisiin. Ainakin ratkaisevasti enemmän tuumimisaikaa. 
Tämä  suunnitelmallinen projektien tarkoituksellinen kesken pitäminen oli minulle vuosikymmenet tuttua jo ennestäänkin, erona on nyt , etten voi sitä enää vain tavoitteellisena menetelmänä valita, mikä on siis nyt valtava helpotus. Nyt se on osa luonnollista minua.

Tärkein oppi minulle kuluneesta vuodesta liittynee luopumisen käsitteen selkeyttämiseen ja sen harjoitteluun.  Tässäkin suhteessa meillä länsimaisilla on vielä paljon oppimista idän uskonnoista, ainakin jos uskomme etsivämme mieleemme rauhaa ja harmoniaa.  Eräissä itäisissä filosofioissa uskotaan kärsimyksen ja levottomuuden olevan vain halun seuraamuksia, joten suurista haluista luopuminen vapauttaa myös niistä. Oman harjoitukseni perusteella uskon tuohon aika vahvasti.  Se ei kuitenkaan tarkoita tavoitteistaan luopumista, vain niihin sidotun halun käyttämän energian hyödyntämistä toisin.  Minulla on edelleen työn alla kuluneena vuonna etenemättömät veneprojektit, vaikka en tiedäkään milloin ne valmistuvat, enkä ahdistu sen tiedon puutteesta. Tällä hetkellä riittäisi hyvin, että yksi niistä kelluu ja toivottavasti kulkeekin 29.7.2011. Mutta jos ei, aina on vielä joku ratkaisu. Rauhallisella harkinnalla, ei pelkällä tahdolla.

Tällaisena tyypillisenä suorituspainotteisena suomalaisena minua ahdisti todella voimakkaasti viime syksyyn asti oman kaiken tasoisen oman suorituskykyni putoaminen huimasti alle itseltäni edellyttämäni tason.  Fyysisten suoritusrajoitteiden lisäksi en oppinut enää haluamallani nopeudella uusia tietokoneohjelmia, en jaksanut lukea aloittamiani kirjoja, en saanut aikaan riittävästi käsin tuotettavia esineitä, en kestänyt omia enkä lähimmäistenikään joskus puutteellista käyttäytymistä kipuilematta. 
Enkä myöskään löytänyt itselleni, enkä itseni ikäisille ja joskus kuntoisillekin kanssaeläjillekään yhteiskunnallisesti tarkoituksenmukaista merkitystä.  Syyskuussa eräs viisas ystäväni kehotti minua jäsentämään kokemaani ja näkemääni lisää vain rakkauden käytön ja ymmärtämisen viitekehyksestä ja käyttäytymään sitten sen mukaan. Onneksi uskoin.

Tyypilliseen tapaani aloitin tunnollisesti lukemalla pohtien ja alleviivaten useita sellaisia rakastamiseen liittyviä kirjaklassikoita, joissa tätä aihepiiriä on käsitelty analyyttisesti ja myös joskus kansantajuisesti. 
Osa kiersi samaa sataan kertaan kynnettyä peltoa, osa hukutti tiedon sivistyssanoihin ja –käsitteisiin.  Itselleni ja omalle ruohonjuuritajunnalleni todellisella käytännön tasolla hyödyllisimmäksi nousi selkeästi  jo edesmenneen ajattelijan Olavi Tähtelän kaikkea kaunokirjallista ja käsitesnobbailua  välttäen  kirjoitettu ”Rakkauden kolme voimaa”  jota ainakin Aulikki Tähtelä edelleen myy omakustanteena. 
Olen senkin lukenut jo aikaisemminkin muutamaan kertaankin, mutta nyt vasta näytti olevan minun aikani  sen useat keskeiset kohdat tajuta ja ymmärtää soveltaa niitä käyttöön kaikella omalla nykyisellä kyvykkyydelläni.
Vaihtelevin tuloksin, mutta edelleen lannistumatta.

Mitä nyt 1 vuotiaan taidoilta näin vaikeassa, mutta tärkeässä lajissa vielä saa odottaa.

MJK

1 kommentti:

  1. Kun olen ollut vanhan Matin hautajaisissa ja pareillakin uuden Matin synttäreillä, niin voin vain todeta, että kissakaan yhdeksine henkineen tuskin pärjää Matille tässä kisassa.
    Tosin myytti kissan kuolemattomuudesta taitaa olla vähän samaa perua kuin Mustanaamion vastaava. Kuolleen Mustiksen tilalle astuu aina uusi sukupolvi. Kissalla tämä uusi polvi vain on paljon runsaslukuisampi kuin viidakon valtiaalla, jonka aika kului enemmän roistoja turpaan mäiskiessä kuin lemmenleikeissä.
    Kissoista todisteena alla olevassa osoitteessa oleva kuva. Se on ensimmäinen, joka herätti arvioijissa edes jonkinlaista myötämielisyyttä valokuvaajataitojani kohtaan suorittaessani aikoinaan Valokuvaajan ammattitutkintoa VVI:ssä. Kyseessä oli valokuvailmaisun näyttökoe ja aiheena "Hän on ehdolla vuoden isäksi!"

    http://www.nikkemedia.fi/timo/kissat_aterialla.jpg

    Tällä aasinsillalla linkki myös poikkitieteelliseen blogiini, jossa otan kantaa valokuvaajan ammatin luvanvaraisuuteen.

    http://timosuvanto.blogspot.com/2011/01/valokuvaaja-vs-taksikuski.html

    VastaaPoista