Hyvästit digitunteille.osa 2.

 Tänään aamulla  käytiin seuraava  fb keskustelu:

Hei, mitä kangasta Toijalan tekstiilitukusta käyn ostamassa kun haluan studion seiniin mustaa.  XXX

Noilla tiedoilla on vielä mahdoton ehdottaa mitään, koska niin moni muukin käyttötarkoitus vaikuttaa asiaan, esim. tuleeko niiden peittää myös valonlähdettä kuten esim ikkunaa tai ovea, vai vain seinää, onko käyttöpaikassa myös paloherkkyysvaatimuksia, mikä on ripustuskorkeus, tuleeko mukaan valokuvaan, jolloin laskeutuminen, materiaali ja paino vaikuttaa asiaan, tuleeko vaimentaa myös ääntä tai eristää lämpöä????

Laatuja, ominaisuuksia ja painoluokkia on kymmeniä. Eli hyvin tarkka tieto tarvitaan käyttövaatimuksista, ennenkuin voin suositella mitään.  MJK

Kiitos vastauksesta!! Toinen seinä on kyprokkia ja sen verhon tarkoitus on vain estää valon heijastumista. Toisella puolella on näyteikkuna ja verhon tarkoitus on pimentää käytävältä tulevaa valoa. XXX

Kuinkahan kauan ja montako sivua edellistä kysymystä olisi netin yksityisviestissä vielä puitava ennen kuin riittävä määrä välttämätöntä tähän tarkoitukseen elintärkeätä kangastietoutta olisi kulkeutunut yhdestä päästä toiseen, sen tarvitsijalle?  Silti siitä puuttuisi edelleen tavat, joilla ilmaistaisiin vaikkapa sellaisia käsitteitä kuin laskeutuminen, tarkoituksenmukainen valonpidätyskyky, uv heijastus,  materiaalien monet kosketuksella selviävät ominaisuudet, esteettinen viihtyisyysvaikutelma ja käyttöpaikan erityisominaisuudet, joita onkin mahdoton digitaalisesti välittää. Mutta jotka paikan päällä studiossa ja kangaskauppiaalla veisivät vain hetken havainnollistaa ja kokea fyysismentaalisesti sen syvyisesti, että niistä syntyisi vastaanottajalla omakohtaista käyttötietoa, joka parhaassa tapauksessa myös aikanaan jatkaisi leviämistään, häneltä samaa asiaa joskus kysyvälle.

 

Digitekniikan suoma helpoin mahdollisuus on tietysti tilata netin kautta saksalaisen yhtiön kauppaamaa mustaa paloahidastavaa studioverhoa valmiina palasina ripustusosineen, jonka en ole nähnyt vielä kenelläkään  olevan sellaisenaan ominaisuuksiltaan sopivinta niihin paikkoihin, joissa sitä käytetään.  Mutta ajattelu ja tiedonhankinta on ulkoistettu persoonattomaksi oman pään ulkopuolelle. Ja lopputulos sen mukainen. Siis sen hyöty hankkijan henkilökohtaisiin tarkoituksiin.  Mutta  asiaan paneutuminen oli nopea ja vaivaton. Ja tulos, studio. ammattivalokuvaajan keskeinen työväline, hajuton, mauton ja persoonaton, kuin soitin ilman viritystä, materia ilman sielua ja tavoitetta, ilman sitä tunnetta joka syntyy läheisestä ja syvällisestä kokonaisvaltaisesta yhteydestä omaan työkaluunsa ja sillä synnytettävissä olevaan ilmaisuun. Vaikka tässä olikin kysymyksessä vain verho-ostos.

Vasta eilisten mietteitteni jälkeen olen todella havahtunut huomaamaan, miten kauas inhimillinen kanssakäyminen on päässyt useassa tapauksessa nykykommunikoinnissa karkaamaan.  Jopa läheissuhteissa ja erityisesti  tiedonvälityksessä.   Pelottaa suorastaan sellainen maailma, jossa tarvittavan tiedon hankkimisessakin riittää google/wikipediataso.   Ja lopputulokseksi riittää kerran kuultu, muttei tarkistettu eikä verrattu mihinkään tai syvennetty mitenkään.  Tulos ilman historiaa.

Nykyistä journalismin alennustilaa päivittäin seuratessa se on kyllä tullut huomattua, että sitähän elämme jo parhaillaankin.  Toivottavasti yhä useammat kuitenkin jo huomaavat  päällemme kaaatuvan tietomassan olevan suuri, mutta ohut kuin ilmapallon kuori.  Sen vastakohtaan, asian selvittämiseen tai yhteyskumppanin tapaamiseen on yhä harvemmalla aikaa ja surullisen usein haluakaan.  Vanhat suomalaiset ehtymättömät luonnonvarat, kylmyys ja kateus,  ovat voimistaneet asemiaaan maan tapana.  Surullista, mutta ilmeisen väistämätöntä.

Se kyllä yhä edelleen mietityttää, osaako nyky- tai mikään tuleva sukupolvi enää edes odottaa jokaisen itselle uuden tiedonmurusen ja/tai kohtaamansa henkilön takana löytyvää valtavaa tiedon, kokemusten, tunteiden ja elämysten massaa, jonne avattavissa olevana ovena jokseenkin kaikki kohtaamamme ongelmat ja henkilöt ovat. Onko jokaisen aika jo niin kortilla tuota digitaalisen tunneilmapallon pintaa sinne tänne ryntäillessämme.  En mitenkään väitä, ettei tämän hetken digi-ihminen kykenisi tunteisiin, mutta asenne niiden mahdollistamaan elämään tuntuu minusta kylmenevän ja katoavan bittiavaruuteen hetki hetkeltä.  Kenties se jatkossa riittää. Mutta toivon vankasti ettei osoittaudu myös välttämättömäksi hengissä pysymisen ehdoksi. Keinoksi välttää tietämisen tuskaa ja  pääsylipuksi tunteettomuuden  erämaahan.

MJK