Olin taas muutaman päivän ja myös toipumisajan TAYS:in letkujen jatkeena ja piikkien neulatyynynä, joten aikaa oli päivittää oma näkemykseni uusimmista alamme kilpailukuvista. Perinteiseen tapaan alkukevät täyttyi sekä kymmenistä täysin kaupallisista rahankeruudiplomivalokuvakilpailuista että muutamista alamme yhteisöjen vähän virallisemmista. Keskityin luonnollisesti vain jälkimmäisiin. Edellinen FPA 2020, Fotofinlandia 2020 ja vain ammattikuvaajille sallitut juuri päättyneet FEP 2021 ja WPC 2021.
FEP 2021 oli ennen näkemätön suomalaismenestys. Saaliiksi tuli muhkea kasa kirkkaita mitaleita, kultaisia ja hopeisia kameroita ja lähes lukematon yksittäisten kuvien top ten vyöry. Lisäksi Vuoden Ammattikuvaaja Euroopassa titteli tuli taas Suomeen, jo kolmas kerta viimeisten neljän vuoden jaoissa. Asemamme yhtenä Euroopan johtavista ammattikuvausmaista on edelleen kiistaton. World Photographic Cup 2021 oli tuloksiltaan vähän vaisumpi, yhden sarjan kulta ja pari top teniä, mutta kuitenkin kunniakas sijoitus kuudenneksi 38 maan globaalissa mittelössä. Mukana olivat kuitenkin kaikki valokuvauksen ja muunkin kulttuurin suurvallat.
Mielenkiintoista Suomen tilanteessa oli se, että maajoukkueemme kuvina ammattivalokuvaustamme edustamassa oli viime kevään FPA:ssa ja useat myös Fotofinlandiassa palkitut. Samat, jotka julistettiin silloin maamme median ja sinne suhteita omaavien valokuvataiteilijoiden ja journalistien toimesta läpikelvottomaksi kitchiksi. Euroopan ja maailman kovemmissa mittelöissä ne rankattiin vahvan ammattitaidon ja valokuvalaadun huippuesimerkeiksi. Sanotaan, että makuja on monia eikä niistä muka voi kiistellä. Paitsi Suomessa, jossa yksi alamme koulukunta on päättänyt etuoikeudekseen tuomita kaikki muita tyylejä, aiheita ja tekotapoja edustavat kuvat. Onneksi niin ei maailmalla ole, vaan Suomen ammattikuvaus on erittäin arvostettua ja palkittua silloin, kun tuhannet omien maittensa valitsemat edustuskuvat arvioidaan itsenäisesti ja nimettöminä kymmenien koulutettujen monikansallisten ja kokeneiden valokuvatuomarien pisteyttäminä.
Tämä Suomen ainoaksi oikeaksi valokuvataiteeksi julistautuneen suunnan, sekä maailmalla palkitun suomalaisen ammattivalokuvaajaosaamisen selkeä arvostus- ja osaamisristiriita innosti minut nyt käymään läpi myös virallisen "valokuvataiteemme" tason. Siis sen valokuvaajaryhmän, joita yhteiskuntamme taidehallinto tukee yli miljoonalla eurolla vastikkeetonta tukirahaa vuosittain. Löysin nelisen sataa sellaista alamme taiteilijan ammattinimikettä käyttävää, joilta löytyi myös heidän työtään esittelevät kuvalliset nettisivut. Kävin ne läpi huolella ja ajatuksella, jokaisen löytämäni 400 tekijän jokaisen valokuvan. Jollei muusta syystä niin siksi, että keräsin todellista tietoa ja kompetenssia asiasta mahdollisesti käytäviin keskusteluihin. Tässä on nyt valokuvataiteellistaidollinen yhteenveto minun silmälasieni ja kouluttajakokemukseni suodatusten läpi. Makuasioihin puuttumatta. Noin neljänsadan tekijän sivuilta noin sadan kuvissa oli tunnistettavissa edes jonkun tasoista valokuvallista osaamista tai -näkemystä. Minun kriteereilläni kunnollista valollista ja valokuvallista osaamista osoitti noin 20. Käytännössä samat, jotka myivät sivuillaan myös asiallisen laatuista ammattikuvauspalvelua. Usealta tuntemaltani ja arvostamaltani valokuvataiteilijalta ei löytynyt lainkaan sivuja, joten oikeita valokuvaajaosaajia, minun kriteereilläni, löytynee yli tuon 20. Satojen muiden kuvalaadusta en halua sanoa mitään, etten tulisi syytetyksi panettelusta.
Valokuvilla kilpaileminen on vakiintunut osaksi sekä harrastus- että ammattiurakehitystä ja -rakentelua. Siksi kerron tässä ja nyt näkemykseni siitä, mitä sellaisen tulee ottaa huomioon, joka haluaa käyttää sitä positiivisena oman osaamisensa ja arvostuksensa hankintavälineenä.
Tuhansia tämän hetken kilpailu- ja palkittuja kuvia analysoineena näen tilanteen sekä taidollisena ja näkemyksellisenä kasvumahdollisuutena, että hyvin huolestuttavana joiltakin osin.
Digitaalisuus on tuonut valokuvaajalle, ennen näkemättömät työkalut kuviensa teknisen laadun, sisällön ja visuaalisen tason paranteluun. Äärimmäisen terävän kaksiteräisen miekan. Kuviensa virheitten tai puutteiden korjailuun satumaisen tehokkaat työkalut ja samalla houkutuksen mennä yli alueelle, johon ei oma taito tai maku, ainakaan vielä, ylety. Minun mielestäni usein ei jyryjenkään, jotka mielestäni ovat liian usein kunkin hetken päiväperhosten lumoissa. Tällä hetkellä digitaalisesti peruskäsittelemättömällä kuvalla ei ole enää menestymisen mahdollisuutta missään kategoriassa ammattilaisten mittelöissä. Ei edes niissä sarjoissa, joissa varsinainen kuvamanipulaatio on kielletty. Jo perusviimeistely, ilman manipulaatiota, sisältää tänään niin paljon lähes huomaamatonta säätöä ja parantelua, että sitä sisältämätön kuva ei tule missään kovassa kisassa pääsemään edes loppusuoralle.
Palkituissa kuvissa on nyt vallalla, kollegani Tiina Puputin määritelmä, kuvabarokin aikakausi. Kaikkea on liikaa ja äärimuotoonsa venytettyinä, muotoja, värejä, kontrasteja, perspektiivejä, vääntelyjä , kääntelyjä, korjailuja, liitännäisiä..... jopa yksinkertaisuuskin liian kuivaksi puristettuna. Yksi perinteiselle valokuvaukselle ominainen piirre, sävykkyys, rauha, selkeys ja seesteisyys löytyy enää äärimmäisen harvoista poikkeuspalkituista. Eri kilpailuluokkien rajoitukset ja ohjeet tulkitaan tänään aina niin äärirajoille kuin mahdollista, ja urheilusta tuttua dopingia löytyy kaikista luokista ja kaikista maista. Ylivoimakkaat tehosteet ovat tehneet kuvakilpailuista viidakon, jossa ei kuulu huutokaan. Onneksi aika, lahjomaton laatutuomari, kulkee vääjäämättä aikanaan taas uutta tyyliä kohti, toivottavasti tällä kertaa uusklassisismia kuvaihanteena. Toivon minä.
Tämä barokkityylin ylipursuava liioittelu näkyy tänään sekä ärsyttävästi että mielestäni myös eettisesti äärimmäisen arveluttavasti myös valokuvaajien omien kilpailumenestystensä julkistamisteksteissä eri medioissa. Trumpismin siirtymänä alallemme. Voi olla, että se on liiketoiminnalle hetkellisesti piristävää, mutta asioita tuntevalle se herättää lähinnä myötähäpeää. Siis sellaiset ilmiöt, kuten yhdelle omien kilpailusarjojensa voittaneesta annettu vuodeksi, aivan ansaittu, kunnianimike "Vuoden Ammattikuvaaja Europassa" ja yhden WPC:n kilpailusarjan kultamitalin voitto pistemäärällä, jolla toisessa kovemmassa sarjassa ei olisi päässyt edes loppusuoralle, on muuttunut ja "oikeuttautunut" itse julkaistussa oman yrityksensä mediatiedotteessa sanamuotoon "meillä on sekä Euroopan, että Maailman paras valokuvaaja".
MJK
