Hyvästit digitunteille.

Vuoden alussa ryhdyin omalta osaltani, aivan täysipäiväisesti, auttamaan  tavoitteittensa saavuttamisessa niitä ammattivalokuvaajia, joiden seuraava uraetappi on kansallinen tai kansainvälinen ammatillinen tasorankkausarvonimi.  Sparrausryhmään pääsyn edellytyksenä oli, SAV:n jäsenyyden lisäksi, toteuttaa annetun ohjeen mukainen lyhyt suunnitelma esimerkkikuvineen henkilökohtaisen tavoitteen teemasta, etenemisestä ja aikataulusta. Sekä sitoutuminen auttamaan muita ryhmäläisiä aina henkisesti ja fyysisestikin tarvittaessa silloin, kun se vie myös omaa projektia eteenpäin. Ja lisäksi velvoite organisoida yksi omaan projektiinsa liittyvä  tavoitteellinen yhteinen työskentelykerta ryhmäläisten tueksi, virikkeeksi ja kunkin osallistujan etenemisvaiheiden  yhteiseksi päivittämiseksi.

Kolmisenkymmentä ammattilaista  ilmoittautui ja sitoutui mukaan välittömästi, useimmat entisiä oppilaitani eri vuosikymmeniltä. Nyt, 10 kuukautta myöhemmin, pohdin huolellisesti toiminnan toteutumatonta mielekkyyttä.    Siitä vähän statistiikkaa:  vain 10  paikan varanneesta 32:sta on saanut aikaan edes  mukaan tulon kynnyksenä olleen pienen suunnitelman.  Osallistumismahdollisia tapahtumia on tähän mennessä järjestetty  yhteensä 16.  Kolmessa on ollut järjestäjän ja minun lisäkseni noin 5-7 ryhmäläistä, useimmissa 1-2.  Muutamassa vain järjestäjä ja minä. Kaksi on peruttu kokonaan sen ainoa osallistujan puuttuessa.  Kolme ryhmäläistä on saavuttanut tänä aikana asettamansa muodollisen ja julkisen kansainvälisen tavoitetason, tosin jo ennen toiminnan alkamista tuotetuilla kuvillaan ja kaksi on tämän toiminnan tukemana saanut esittelykuntoon  suunnitelmansa kohteen. Itselleni tämä toiminta on ollut kalliiksi tullut, mutta usealla tasolla antoisa harrastus ja  velvoite.  Mutta pomminvarmasti nyt toteutuneessa muodossaan hyötysuhteeltaan järjetön.

Koska kuulun jo lähes kadonneeseen sukupolveen, joka pitää kiinni sitoumuksistaan,  olen miettinyt tapahtuneen tyhmyyden syitä ja korjauskeinoja niiden jäljellä olevien 14 kuukauden ajaksi, joina olen luvannut tätä jäsenten ammatillista yhtä kasvumahdollisuutta ylläpitää.  Seuraavia ajatuksia on tullut mieleeni:

-                      Näin vaativaa henkilökohtaista projektia, kuin 10 osallistujalla on nyt työn alla, saa toteutettua vain hyvin harva poikkeusyksilö yksinään.  Ryhmän henkinen tuki ja tsemppaus on siinä merkittävä apu. Erityisesti sen tien jo käyneiden tietotaito ja kokemus. Jos sitä on saatavissa luotettavalta, ja kyllin läheiseltä taholta.  Siihen se, että tukiryhmä koostuu vain suljetun nettifoorumisivun ja sen kuvien  sekä asianomaisen suunnitelmaotteen kautta muodostuneista kanssakulkijoista ei riitä.  Eikä se, että  joka kerta ryhmän tapahtumaan osallistuessa, muut paikalla olijat  tapaa ensi kertaa ja usein viimeistäkin.  Sellaisten tuesta, kuvakäsityksestä ja projektinsa tilanneraportista  ei paljoa kostu. Hyvästä yrityksestä huolimatta.  Digitaalimuodossa netissä oleva ihminen , ilman ääntä, hymyä, liikkeitä, ilmeitä , kosketusta, unelmia, tunteita, yhteistä reaaliaikakokemusta ja touhuilua, on tarpeeton tuki. Sellaisen mielipiteistä ei paljoa juuri perusta, eikä sellaista osaa omilla kommenteillaan yhteiselläkään nettifoorumilla auttaa tai tukea. Jos edes haluaa. Digitaalitunteet kun eivät riitä oikein osallistumisen kynnyksen yli.

-                      Tulin siihen tulokseen, että vain minä osallistujien jokseenkin ainoana yhteisenä nimittäjänä, järjestön lisäksi, ei ole  tarpeeksi. Varsinkin, kun itse olen hyvin asia- ja suoritusvirittäytynyt.  Se että tässä projektissa minulla on ollut tilaisuus ja haluakin jokaisen kanssa  käyttää enemmän aikaa kuin koskaan aikaisemmin, ei  riitä hyvin tarpeellisen ryhmädynamiikan ja yhteisöllisyyden pohjaksi.  Eikä minunkaan osuuteni  pääasiassa pitkinä netin kommentteina ja tuntienkaan  puheluina tuota sitä tarpellista tunnejälkeä, joka voi syntyä vain yhteisten kokemusten, elämysten, naurujen, vaikeuksien ja kyyneltenkin kautta.

-                      Siksi  aion tehdä seuraavaksi sellaisen sosiologisen kokeen, että tämän ryhmän mahdollisuuksiin ja myös velvoitteisiin pääsee tästä eteenpäin mukaan vain oikean fyysisen läsnäolonsa todentamalla.  Tulemalla järjestelmällisesti itse, aina kun mahdollista, paikalle, tuomalla niihin oman lihaa ja verta olevan innostuksensa, kuvansa, tekstinsä, ilonsa ja ongelmansa.  Siis luonnollisesti  netin kautta tapahtuvan tiedotuskäyttäytymisen lisäksi.

-                      Todellinen hyötysuhde ei varmaankaan voi olla jo tapahtunutta huonompi, mutta tämänkin ryhmän tarkoituksen ja hyödyn voi siihen osallistuja saavuttaa varmasti aikaisempaa syvällisemmin ja käyttökelpoisemmin.  Luonnollisesti se  rasittaa kukkaroa menettynä työaikana ja matkakuluina, mutta  ero tuntemattomien, vaikkakin ammattikollegoiden, harvoihin ja persoonattomiin digihuomioihin ja -tunteisiin on  aivan ratkaiseva.  Varsinkin silloin, kun  siihen ulkopersoonalliseksi jäävään  digiselailuunkaan ei ole aikaa paneutua.  Siitä kun on tullut jo kaiken merkityksen hukannutta rutiinia, jolle ei paljon ajatuksia tuhlata. Tunteista puhumattkaan.  En mitenkään aliarvioi esimerkiksi sitä mahdollisuutta, joka netin kautta on nykyään juuri maailmanlaatuisten ja –tasoisten visuaalisten osaamisten  näkemiseen ja vertailuun, mutta sen siirtovaikutukseen vain digitunteiden kautta en kyllä usko. Puhumattakaan sen siirtovaikutuksesta omaan ammattitaitoon ja -käyttäytymiseen. Siihen uskon edelleen tarvittavan juuri ja nimenomaan sitä mikä on valokuvan voima ollut jo lähes kaksi vuosisataa, valo, varjo ja inhimillinen kontakti.

MJK