sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Tulevaisuuden varastamista?



Hyvin surullisena olen seurannut tietoja toisen asteen koulutuksen kurjistamisesta ja laajamittaisesta oppimistapahtuman ulkoistamisesta säästösyistä. Erityisesti vastuullisen kouluttajan käytettävissä olevan oppilaskontaktiajan minimoimista.  Sen tuloksena yhä suuremman  ja sisältövastuullisille yhä kasvottomamman ryhmän heikkojen opintosuoritusten kirjaamista muka tutkintotavoitetuloksiksi yhä vähemmällä tuntimäärällä. Niin kouluttajien kuin suorittajienkin tekeminä.  Olen ahdistuksella seurannut sen vajoamista laadullisesti alemmas siitäkin tasosta, jolla se on jo valitettavasti ollut.  Tällä kertaa  hallituksen vaalilupausten  vastaisina  budjettipäätöksinä. Niiden, jotka tulevat vaikuttamaan oppimistapahtuman mielekkyyteen ja siltä edellytettävään kehitykseen ehkä vuosikymmeniä.

Kenties räikeimpänä lähipäivien esimerkkinä luin, että potilaan kuolemaan johtanut ja usean vastuullisen yhteisestä laskutaidon puutteesta johtunut morfiinin yliannostus rangaistiin vain tipan kiinnittäneelle hoitajalle ja pienemmällä  päiväsakolla, kuin liikenneturvallisuuden kannalta merkityksetön eikä todistettavasti edes harkittu hyvin pieni ylinopeus suoralla tyhjällä tiellä ja hyvissä olosuhteissa.   Terveydenhuollon monikäyttäjänä, luottamukseni sen turvallisuuteen taisi kadota jo pysyvästi, kun lisäksi  luin verikokeen ottamisen nykyiseksi koulutusmääräksi yksi harjoitusottopistos. Itsekin useita, oho eiku, pistoksia ja viallisia neuloja jo kokeneena.

Oman nykyisen vapaaehtoisen aikuisopiskeluni ja sen tavoittena olevan kirjan sivutuotteena sain kotitehtäväksi läksykäsitteen sisällön ja merkityksen pohdintaa.   Virallisen koulutusjärjestelmän  nykytila motivoi minua pohtimaan asiaa hieman laajemminkin, koska sen  tämänhetkinen julkistettu tavoite on siirtyä enenevästi oppijan  vastuulla olevaan itseohjautuvaan etäsuoritustoteutukseen.

Läksysana itsessään haisee minulle rangaistukselta tai velvoitteelta, tehtävä mahdollisuudelta ja projekti jopa omilta valinnoilta.  Osuutensa näihin tuntemuksiin on tietysti oppivelvollisuusajan koulumuistoillakin, erityisesti omista suorituksista  silloin saaduilla palautteilla. Surullisen monelta ne puuttuvat kokonaan tai ovat kylmiä gaussin jakauman rutiininumeroita.  Mautonta ja hajutonta tasapäistämisarviontia.

Kouluttajan ilmoittaman, vain opetussuunnitelmaan merkityn asian, tai lonkalta heitetyn tehtävän toteuttaminen tuottaa oppimaan pyrkivälle pelkkää keinotekoista ja usein vastentahtoista pakkosuorittamisen rutiinia. Velvollisuuksia ilman onnistumisen kokemusta.

Kotitehtäväprojektin toteutusmielekkyyden kivijalaksi tarvitaan itse asiakokonaisuuden ja osaamistavoitteen selkeä elämänmakuinen ja realistinen visio. Innostava ja uskottava lupaus siitä, miten tehtäväksi annetun kotitehtävän ahkeroiminen koko kyvykkyydellään vie tekijäänsä polullaan eteenpäin. Lisäksi selkeä ennakkotieto siitä, minkä osuuden kunkin omilla ja tarpeellisilla tiedon portailla kukin tehtävä viimeistelee.  Tehtävän annon tulee myös havainnollistaa ja luvata, millä tavalla tehtävän antaja on etäsuorittajan prosessiin sitoutunut ja käytettävissä sen mahdollisten ylivoimaisten solmujen aukaisemiseksi tarvittaessa.

Silloin on samantekevää onko sen nimi läksy, tehtävä, suoritus tai itsensä viihdytys oppimisen ilosta. Vapaaehtoisessa oppimisharrastuksessa tuo viimeinen on usein keskeinen tavoite, ammatillisessa koulutuksessa lyhyt mutta vaativa oma kehittymisprojekti sen nimityksenä kuvaa ilmiötä sopivammin

Vastuunsa tuntevalle kouluttajalle tämä tarkoittaa sitä, ettei koskaan ole olemassakaan yhteistä samanlaista ja lyhyttä ylimalkaista tehtävätoimeksiantoa koko oppijaryhmälle.  Jotta jokainen suorittaja hyötyisi maksimaalisen tavoitteellisen oppimiskokemuksen, myös tehtävän anto on suunniteltava ja valmisteltava oppijakohtaisesti ja vähintään yhtä huolella, kuin sen odotettavissa oleva paras suorituskin.  Se on kunnollisen kouluttajan realistinen lähtökohta. Oppijoiden suorituksen laatu tuskin ylittää kouluttajan toimeksiannon laatua ja sen valmisteluun käytettyä  sisällöllistä ja ajankäytöllistä paneutumista. Kouluttaja joka ei tätä tee varastaa samalla suuren palasen koulutettaviensa tulevaisuudesta.

Oppimisen laadun maksimoinnissa ollaan aina siinä tilanteessa, että oppijaryhmänsä  yksilöiden sekä heidän resurssiensa että rajoitteittensa tuntemisen syvyys on kouluttajan keskeisin työväline syvällliseen osaamiseen pyrkivässä tavoitetasossa.  Vasta silloin tehtävien etä- ja yksilösuoritukseen voidaan ohjeistaa kaikki ne elementit, jotka eri suorittajilla synnyttävät sisäistettyyn osaamiseen johtavan oman prosessin.  

Tällainen työskentelytapa on lähes kaikessa ammatillisessa koulutuksessa äärimmäisen harvinainen, mahdollisia yksilöurheiluvalmennuksen tilanteita lukunnottamatta. Huippu-urheilu kun on nykyään selkeää tavoitteellista panos-tuotos maksimointiin tähtäävää ammattitoimintaa.  Sellaisten urheiluvalmennuksen välttämättömien lisämausteiden kuten kunnianhimo, päättäväisyys, tunnollisuus ja itsekuri, toivoisin itse olevan jokapäiväisessä käytössä myös kaikilla muilla koulutusaloilla.  Nykyinen ammatillisen kouluksen kolmiportainen ja suorituksia latistava pisteytys toimii tosin äärimmäisen tehokkaana tällaisten järkevien ja tuloksellisten keinojen estäjänä. Valitettavasti.

Perinteisessä, jo vuosituhansia käytössä olleessa  yhden todellisen mestarin ja hänen oppilaansa mallissa tällainen koulutettavalle välttämättömien  kykyjen kehittäminen mahdollistui maksimaalisesti. Tosin vain silloin, kun kumpikin osallinen ymmärsi asemansa mahdollisuudet ja velvoitteet.  Tilannekohtaisesti se on mahdollisesti käyttökelpoinen edelleenkin joissakin ammateissa ja erityisesti  silloin kun tähdätään työhön, jossa tekijänsä oma persoonallisuus on syvällinen osa tuloksentekoa. Epävirallisesti se on mahdollista edelleen ja olen itsekin kohdannut urallani useita kyseisen menetelmän tuottamia uusia mestareita.  Heidän lopullinen kukkaan puhkeamisensa on useimmiten vaatinut myös annoksia perusmestarinsa ulkopuolisia tietoja ja virikkeitä sekä itsenäisiä ammatillisia lisähaasteita.

Siihen verrattuna tämän hetkiset toisen asteen lähiopetuksen ryhmien kasvatusvaatimukset, tuntien minimoinnit sekä koulutusvelvoitteen hajauttaminen enenevästi kirjavan tasoisiin työpaikkoihin on johdonmukaisen ja tuloksellisen oppimistavoitteen täydellinen irvikuva. Valitettavasti se peilaa liiankin tarkasti myös nykyisiä virallisia yhteiskunnallisia suuntauksia ja asenteita.  Oppijoiden tulevaisuudesta ei ole mitään väliä, koska se on seuraavien hallitusten vastuulla. 



MJK

tiistai 25. joulukuuta 2018

Löytöretkellä.



Kolmannen elämäni kymmenes vuosi pyörähti alkuun tänä yönä. Tätä ei kukaan olisi realistisesti olettanut  mahdolliseksi Tapaninpäivän aamuyönä 2009.  Silloin ystävällinen sydänkirurgi näytti minulle yöhiljaisen leikkaussalin screeniltä stentin kulkua sydämeeni. Lumitöiden aiheuttaman tuoreen infarktin  tukoksia aukomaan.  Verisuonien T risteyksiin se ei riittänyt, joten minut lähetettiin kotiin lepäämään ja vahvistumaan välillä. Mahdollistamaan seuraavan helmikuun 1 päivänä tehtävää kolmea ohitusleikkausta. Varaosia omista suonistani, kädestä, jalasta ja keuhkoistani siihen löytyi silloin riittävästi. Pelastetulla osalla sydäntä on sen jälkeen porskuteltu. Ei huippunopeudella, mutta kyllin luotettavasti. Kun on jo oppinut, mitä fyysisesti ei edes yritä.

Leikkauspäätöksen tekemisestä vastuussa oleva lääkäri haastatteli minut silloin sairaalassa hyvin perusteellisesti jatkoelämäni tavoitteista. Onnekseni hän totesi minulla olevan vielä riittävästi elämässäni tervettä suoritusnälkää. Sen tutkiminen oli hänen velvollisuutensa, ikäni ja viikkoa aikaisemmin tapahtuneen työelämästä eläkkeelle siirtymiseni takia. Pikkuauton hinnan verran yhteiskunnan leikkauskuluja ei silloinkaan haluttu sijoittaa liian lyhytaikaiseen ja tuottamattomaan käyttöön.  Sen korjausvelan olen nämä jatkovuoteni sinnittelemällä jo maksanut veroissani reippaasti takaisin korkoineen. Jopa senkin, mitä tämä lähivuosien laaja-alainen radikaali syöpäsädetyksenikin on osaltani kustantanut.

Usein on tullut silti mieleeni, onko tällainen jatkoaika onni vai rangaistus.  Sekä sitä, mitä sanoisin nyt jatko-operaation järkevyyttä pohtivalle päättäjälle.  Kenties he eivät siihen haastatteluun edes vaivautuisi nykytilanteessani.  Kerran sairaalassa kysyin tätä onnen ja rangaistuksen eroa hyvin iäkkäältä ja selvästi viisaalta huonetoveriltani. Hän vastasi sen riippuvan täysin siitä, kuinka terveeksi on  jatkoaikanaan itsensä tuntenut.  Tunne on siitä erikoinen ilmiö, että tasan samat olosuhteet voivat eri ihmiset tuntea niin täysin eri tavalla.  Esimerkiksi selviytymisen ilona tai periksiantamisen tuskana. Mahdollisuuksien runsautena tai vaihtoehtojen täydellisenä puutteena. Riippuen täysin heidän valitsemastaan asenteesta.

Siitä keskeisestä elämänasenteestani, että vasta mahdoton tehtävä on edes yrittämisen arvoinen, olen joutunut jo osittain luopumaan, mutta paljon vuosikymmenten aikana harjoittelemaani periksiantamattomuutta on edelleen käytössäni. Usein ihmettelen, montako vuotta se vielä saattaa kantaa. Ja sitä, onko se edelleen tarpeellista. Asenne ei samalla lailla ikääntyessään rapistu, kuten lihakset ja nivelet. Pikemminkin se vahvistuu kokemuspääoman  karttuessa. Samalla kun se puhdistuu ylimääräisistä rönsyistä.

Nykyinen tilanteeni, väistämätön luopumisen harjoittelu monesta minulle rakkaasta henkisestä ja materiaaalisesta asiasta, on luonnollisesti mietityttänyt minua jatkuvasti. Erityisesti tällaisina valvottuina öinä.  Aluksi se tuntui pelkästään häviöltä ja putoamiselta loputtomaan kuiluun. Nyttemmin olen löytänyt muitakin vaihtoehtoisia näkemyksiä.  Nykyisille, selvästi jo rajallisille,  kyvyilleni mahdollisten uusien ponnistusten ja valintojen etsiminen on osoittautunut mielenkiintoiseksi ja haastavaksi seikkailuksi.  Olen oppinut iloitsemaan niistäkin pienistä onnistumisista, joista aikaisemmin olisin ollut vain pettynyt tai häpeissäni. Niitä tulee kuitenkin jo vastaan sekä henkisen että fyysisen suorituskyvyn laskevissa rajapinnoissa. Tosin ilokin on hiljalleen hiipunut villistä tunneryöpystä hiljaiseen lämpöön ja tyytyväisyyteen. Eri asuun, muttei onneksi kokonaan kadonnut.

Yksi aivan erityinen ja jatkuva ilo on kuitenkin jäljellä. Oppimisen mahdollisuus. Vaikka siitä puuttuukin jo ajallinen jatkomo ja pysyvyys, muistin rapistumisen ja adaptiokyvyn uusien rajoitteiden takia.  Sitä puutetta näyttää korjaavan ilmeisesti koko elämän ajan ihmiselle kehittyvä oleellisen ja epäoleellisen pelkistys ja erotuskyvyn kehitys. Se tuo ulottuvilleni  rajattomasti niitä pienenpieniäkin havaintoja, joiden ymmärtämiseen ei nuorempana ollut aikaa, eikä kykyäkään.  On onnellista huomata, että jokaiselle ikäkaudelle on varattu ja olemassa loputtomasti niitä harmonian ja kiitollisuuden aiheita, joita muissa ikäkausissa ja olosuhteissa ei voisi löytääkään.

MJK



lauantai 22. joulukuuta 2018

Talviaamuna



Seison kotimäelläni katsemassa sinisen hämärän haihtumista ja oranssin talviauringon nousua. On vuoden lyhin päivä. Sula puro verhosi laakson yöllä pakkashuurullaan. Kuuset koreilevat nyt valkoisten kiteiden kimalluksella. Auringon matalat säteet pyyhkivät hellästi pehmeän sumun pintaa. Ne tanssivat siinä kuin vaahtopäät aallonharjoilla. Valkoinen rauhan meri. Tähän näkyyn en voi milloinkaan kyllästyä.

Kuulen puron iloisen solinan läpi jotain muutakin kirkasta. Lapsen naurua. Naapurin nelivuotias Maija. Hänen joulunpunaiset huopikkaansa ja viittansa vilkkuvat jo näreiden lomasta. Lienee tyttösen ensimmäinen kuusenhakuretki. Vaari näyttää olevan mukana. Puinen pokasaha  olkapäällä ja vyöllä Fiskarsin punateräinen Joulukirves.

Maija kirmaisee polun puolelta toiselle ja potkaisee joulupuuksi sopivia kuusia pikkuruisella saappaallaan. Sitten hän hykertelee iloissaan, kun valonsäteissä kimmeltävät kiteet ropisevat oksilta ja tuovat esille ehdokkaiden todelliset muodot.  Hän hylkää silti pikkukuusen toisensa jälkeen ja kipittää tutkimaan seuraavaa.  Vaari seuraa kärsivällisesti perässä, mutta selvästi hitaammin.

Nyt Maija on jo vieressäni. Hän katselee minua tutkivasti, jopa ihailevasti ja viittoilee vaariaan paikalle.  Voi ei, näinkö tässä on käymässä, päädynkö  suloisen pikkutytön joulupuuksi.
Eihän se hirveä kohtalo olisi, mutta olen aina toivonut  pääseväni aikanaan uljaan purjelaivan mastona kiertämään seitsemää valtamerta ja kohtaamaan sekä niiden tyvenet että tyrskyt tulevilla matkoillani. Olen toivonut kokevani  Cap Hornin pauhaavat hyökyaallot ja takilan vienon kuiskailun  Kauriin  kääntöpiirin leppeissä pasaatituulissa.

Vaari puuskuttaa myös viereeni. Hän sanoo Maijalle.

-                                      Ei kultaseni tuota puuta me emme ota.  Se on tämän metsän ainoa  siperianlehtikuusi. Meillä laivapuusepillä on aivan erityistä käyttöä sille, kunhan se kasvaa ensin yli 30 metriseksi, tai jopa 50 metriseksi. Mikään muu meidän puistamme ei kasva yhtä suoraksi ja pienioksaiseksi, eikä kestä niin hyvin sään hammasta ja muita maston rasituksia.

MJK

Koska saduissa on perinteisesti myös opetus, mietin, mitä se tässä olis. Ehkäpä seuraava?

Meille jokaiselle on, erilaisuudestamme huolimatta, tai ehkä juuri siksi, joku tehtävä, jossa olemme muille tarpeellisia ja sellaisina myös onnellisia. Meidän pitää vain huomata ja hyväksyä se. Löydämme oikean paikkamme ehkä eri ikäisenä kuin joku toinen, tai kenties vaihdammekin sitä useaan kertaan, jos saamme elää kyllin kauan.  Kuitenkin sen tajuavalle, itse elämä on joka päivä uusi ihme.

sama



torstai 29. marraskuuta 2018

Opettajan vastuusta



Puolisen vuotta ”testamentikseni” tarkoittamani ja kokemani kirjan jokaöistä työstämistä on jo takana. Vaikka se ei koskaan tavoittaisi yhtään lukijaa, sen vaikutus omaan ymmärrykseeni opettamisen ja oppimisen ydinprosessista, on tehnyt siitä minulle  jälleenkirjoittamisen arvoisen.  Lähes kolme vuosikymmentä edellisen versioni jälkeen. Moni  minulle  keskeneräinen ja muotoutumaton asia-ameeba on saanut mielessäni  vasta nyt selkeän hahmon.

Vaikka olen työstänyt tätä aihepiiriä säännöllisesti ja konkreettisesti yli puoli vuosisataa, vasta nyt näyttää, minulle lopullisten, kirkkaitten oivallusten sato olevan kypsymässä.  Ne eivät ole yhtä tärkeitä monellekaan muulle, muttei se haittaa niistä iloitsemista. Eikä omasta nykykäsityksestänikin  luopumista, jos syytä on.  Se onkin yksi viimeaikaisen työskentelyni tärkeistä sivuoivalluksista.  Ei kannata ahdistua siitä, mitä muut eivät koe. Maailma on täynnä hyviäkin asioita,  joiden jakamattomuus muille ei ole keneltäkään pois.   Ehkä yksi lähivuosien keskeimmistä löydöistä itselleni onkin se, etten ongelmoidu siitä, jos muut eivät löydä niitä tietoja ja asioita, jotka minulle merkitsevät  elämän kokoisia ja makuisia tunteita, taitoja ja kokemuksia.

Kouluttajan työ, jonka ”tlinpäätöstä” olen jälleen työstänyt, on ollut usein  tuon aihepiiriin käytännön pulmien ratkomista.  Kuinka saisin vain sellaisen, mutta riittävän,  osan omasta ammatillisesta ja inhimillisestä  kapasiteetistani siirrettyä  oppijoilleni, että se motivoisi ja mahdollistaisi heille etenemisen niillekin alueille, joista minulla ei vielä ole aavistustakaan, mutta jotka ovat heille tulevaisuudessa elinehtoja.  Kuinka osaisin itse jättää tässä siirtoprosessissa  pois kaikki ne vaiheet, jotka olivat itselleni kehittymisen ehto, mutteivät ole sitä enää heidän todellisuudessaan. Jotka olisivat heille vain turhaa painolastia viemässä tilaa kaikelta siltä tärkeältä, mitä vasta he voivat elämästään ja ammateistaan löytääkään.

Yhtenä omana työvälineenäni käyttämäni työväenopiston kirjoituskurssin kanssaeläjien  kirjoitukset, palautteet, ohjeet ja kommentit ovat tuoneet aiheeni käsittelyyn ja pohdintaan aivan merkittävästi uusia näkökulmia, pohdintoja, kyseenalaistamista ja asioiden ytimien lisäpohdintaa.  Ryhmän vaikutus yksilösuoritustemme paranemiseen on ollut ilmeinen.  Ainakin sellaisille, joiden oma avoimmuus on riittänyt  kuullun ja luetun prosessointiin ja omien käsitystensä uudelleen arviointiin.  Oma käsitykseni onnistuneen oppimistapahtuman viitekehyksestä on saanut tämänkin oppijaryhmän tapahtumista konkreettista vahvistusta.

Suurella mielenkiinnolla olen seurannut lähiaikoina medioissa vellonutta kiivastakin keskustelua sekä peruskoulun että ammatillisten oppilaitosten tulosten ja resurssien heikkenemisestä.  Viimeisimmästä yliopistomaailman ”vallankumouksellisesta”  ylivoimaisen tehokkasta uutuudesta ”flippausmenetelmästä” puhumattakaan.  Jota menetelmää useimmat, minun mittarillani, hyvät kouluttajat ovat käyttäneet vasta  vuosisatoja. Itse olen aina pitänyt sitä ehkä tehokkaimpana oppimisprosessin syntytapana. Minun koulutusalallani jopa ainoana hyvin toimivana. Sille ei vain ole ennen lanseerattu tätä uutta mediaseksikästä nimikäsitettä.  Yliopistotasollakaan se ei ole ollut niin laajassa käytössä, kuin olisi mielestäni ollut tarpeen. Itse asiassa juuri siellä lienee sen käyttämättömyys ollut yleisintä ja vanhentuneiden opetus/oppimismenetelmien perinne vahvimmillaan.

Tällä hetkellä minulle on voimakkaasti vahvistunut tunne siitä, että koko yhteiskunnallisesti organisoidun ja elintärkeän tutkintotavoitteisen oppimistapahtuman  keskeisin elementti ja katalysaattori, opettajakoulutus, on  edelleen suurimman uudistuksen tarpeessa.  Kuten on mielestäni ollut jo vuosikymmeniä.  Ne äärimmäisen keskeiset asiat, joista opettajan työn tulos, oppijoiden ja koko maan tulevaisuus, rakentuu,  ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle kaiken nippeliteknokratian ja muotosidonnaisten hierarkioiden viedessä liian suurelta osin opettajiksi kouluttautuvien lukemis- ja kypsymisenergian.  Merkittävien yhteiskunnallisten ja inhimillisten taitojen ja valmiuksien tavoitteellisen kehittämisen sijaan.

Mitenkään väheksymättä esimerkiksi terveydenhuollon, turvallisuuden ja ruoantuottamisen parissa työskentelevien merkitystä, mielestäni juuri opettajien laatu ja  oppijan tulevaisuutta ajatellen oikein suunnattu ammattitaito on tämän yhteiskunnan kaiken jatkokehityksen keskeisin vaikuttaja, jopa globaalillakin tasolla.  ”Sivistysmaissa” jokainen vasta herkimmässä kehittymisvaiheessa  oleva ihmistaimi, joka on tulevaisuuden yhteiskunnallinen päättäjä, käyttää suurimman osan valveillolo- ja kehittymisajastaan enemmän  opettajiensa kanssa, kuin kenenkään muun  rooli- tai muuna mallina olevan aikuisen. 

Suomessa siis useimmiten noin parivuotiaasta vähän yli parikymppiseen.  Noin 20 vuoden sellainen vastuu ihmiseksi kasvusta, jonka vaikutus tuntuu hänen jokaisena elinpäivänään kuolemaan asti. Josta ovat keskeisessä esimerkki- ja asennevastuussa  jokainen hänen sillä polulla kohtaamansa  kouluttajat. Tietoineen, taitoinen, heikkouksineen ja näkemyksineen. Jokainen heistä vastuulleen koko siksi ajaksi joutuneelle ryhmälle samanaikaisesti. Koko työssäoloaikansa js usein myös sen ulkopuolisenkin. Lähes kolmasosa koko väestöstämme päivittäin.  Onkohan mitään muuta ammattiryhmää, jolla on vastaava elinikäinen vastuu jokseenkin jokaisen kansalaisemme henkisestä ja taloudellisestakin tulevaisuudesta  tässä  mittakaavassa?


MJK

torstai 8. marraskuuta 2018

Sanojen merkityksistä: "suurin kaikista on rakkaus"





Tämä sana ”rakkaus” on tullut meitä jokaista vastaan lukemattoman monta kertaa. Milloin missäkin merkityksessä. Ja millä tahansa tavoitteella.  Jopa myydä lisää hampurilaisia, tai kätkeä vallanhimonsa valheelliseen nimitykseen siitä. Siksi minä olen vierastanut sitä niin paljon. Koska luotan suoriin ja selkeisiin ilmaisuihin, tämän sanan tuhannet tulkinnat ja tavoitteet ovat saaneet minut varuilleni aina sen tavatessani. Usein myös kyyniseksi.

         Siksi se on kuulunut niihin tabusanoihin, joita en käytä kuin äärimmäisissä sellaisissa tilanteissa, joissa kuulijoilla on edellytykset ja syy mahdollisesti ymmärtää se kanssani yhteneväisessä merkityksessä.  Sana rakkaus, on äärimmäisen pieni nimi sille valtavalle maailmalle merkityksiä, joita sen koetaan tarkoittavan eri olennoille, eri tilanteissa ja eri kulttuureissa. Useimmat valheellisia ja mitään todellista tarkoittamattomia. Itse asiassa toivoisin sen olevan korvattavissa useissa tilanteissa jollain täsmällisemmällä sisällöllä. Kuten esimerkiksi, rakastuminen, rakasteleminen, rakkaudettomuus, rakkaudellinen, arkirakkaus, pyhärakkaus, mm.

         Ajattelen ja ilmaisen itseäni luontevimmin konkreettisemmilla ruohonjuuritason käsitteillä. Ja teoillakin. Siksi itselleni sen sanan käyttökelpoisia synonyymejä ovat monet muut arkisemmat sanat, tunteet ja teotkin.  Niiden kautta näen ympärilläni valtavasti rakkauden päivittäisiä sovelluksia aivan muissa kuin juhlapuheiden ylväinä symboleina ja ihanteina. Sellaisia voivat minulle olla vaikkapa, kunniallisuus, velvollisuus, vapaaehtoisuus,  työpanos, ystävyys, luottamus, kaipaus, auttaminen, kuunteleminen, kosketus, hellyys.  Itse asiassa lukematon määrä erilaisia sanoja, tekoja ja tunteita joiden pohjana on, minun mittarillani, rakkaudellinen ajattelu ja sen toteutus. Niistä vain ei käytetä tätä ”pyhäksi” legitimoitua sanaa ”rakkaus”. Jotenkin se on varattu ”puhtaaksi” yläkäsitteeksi. Mutta käytetty maailmanlaajuisesti, rajattomasti ja säälimättömästi kaikkien muiden mahdollisten tavoitteiden piilottamiseen.

         Pohdiskelin vuosikausia, uskallanko edes ajatella loppuun kunkin hetkistä omaa käsitystäni ja sovellustani tästä rakkauden käsitteestä. Kirjallisuus, kirkollisuus ja muutkin juhlapuheet olivat niin täynnä sen pyhittämistä ja ainutlaatuistamista. Vihkivaloja myöten. Ja ikonisia madonnankuvia. Lähes kaikkien  uskontojen lupauksista puhumattakaan. Käsitteitä jotka olivat  liian tavoittamattomia ajatusrakennelmia pienelle arkipäiväiselle ihmiselle.  Kuten maailmankaikkeuden käsittäminenkin. Siitä huolimatta, että joissakin kulttureissa sen arkipäiväisempää sanaa kuten esim. love ja tunteen nimittämistä ei löydykään.  Oma perinteemme on kuitenkin pitänyt sen eräänlaisella jalustalla. Hyvine ja huonoine seurauksineen.

Päätin lopulta selvittää itselleni, mitä se faktisesti minulle tänään tarkoittaa. Yllätyin. Rakkautta ei ole mielestäni mitenkään edes erotettavissa omaksi, sanalla määriteltäväksi, osakseen jokapäiväistä elämääni. Huomasin, että tarkemmin ajatellen se on käytännössä jokaisen tekemäni päätöksen takana. Riippumatta siitä onko päätökseni tai tekoni luonteeltaan kielteinen tai myönteinen. Perustuuko tunteeni ja sen jatkeena oleva toimintani siihen, että teen sen koska rakastan, vai siihen, että kieltäydyn jostakin samasta syystä.  Oleellista on, että ajatellessani ja toimiessani  olen syvällisesti tietoinen seikoista joiden perusteella teen valintani.  Ja, suureksi hämmästyksekseni, sieltähän se löytyi. Minun tänään käsittämässäni merkityksessä.  
       ;
MJK



sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Noppsanailun jälkihoitokirjoitus - onni ?




Teimme kirjoituskurssilla nopeita lauseheittoja kuvallisten noppien avulla. Yhdestä heitostaan tuli kirjoittaa kotiläksy. Minulle sattui arpakuution kuva.

En itse usko sellaiseen sattumatuuriin, jota arpakuutio symbolisoi. Minusta lähes kaikkiin asioihin on löydettävissä selkeä ja looginen syy-seuraus suhde. Poikkeuksena ehkä jotkut odottamattomat onnettomuudet. Muiden asioiden ennustettavuus on minulle joskus harmillisen helppoa ja suoraviivaista. Toisinaan myös tuskallista. Useammin kuin haluaisin.

Siksi en halua missään nimessä olla ennustetietoinen omasta, enkä läheistenikään tulevaisuudesta.   Sen yhteyttä tulevaan globaaliin maailmanjärjestykseen odotan sekä surulla, että hieman pelollakin.  Mikään merkki ei mielestäni ennakoi sitä, että ihmiskunnan mahdollinen viisaus siirtyisi päättäjiin. Edes siten, että ne toimenpiteet, jotka voisivat estää kotiplaneettamme biologisen katastrofin, tulisivat tehdyiksi. Yhdestoista hetki asian korjaamiseksi, on hyvin todennäköisesti jo takana.  En tiedä tulisiko olla onnellinen, kun en ole enää henkilökohtaisesti sitä näkemässä. Onko onni ehkä pelkästää yksilökohtaisesti määriteltävissä ja koettavissa oleva tunne? Siitä huolimatta, että monet maailmanlaajuiset selvitykset ovat rankanneet Suomen jatkuvasti pallomme onnellisimpien maiden kärkisijoille. Sekin lienee vain ja juuri sovituilla kriteereillä mitattavissa olevaa faktaa, muttei usealle sisäinen tunnetila.  Edes väliaikaisesti. Liian monen minulle läheisen kanssakulkijani  ennenaikainen itsemurha on siitä omana tunteenani hyvin konkreettinen kokemus.

Itse asiassa en edes muista minkälainen kokemus on onnellisuuden tunne. ”Kell onni on, se onnen kätkeköön” sanoi kuuluisa runoilija. Ohje ei liene, ainakaan minulle,  ajankohtainen. Liekö kenellekään edes tarkoituksenmukainen. Ainakaan ennen sen löytämistä. Tai jo tapahtuneen löytönsä tajuamista.  Jotkut pitänevät onnen tavoittelua jopa elämänsä keskeisenä motiivina. Heihin en ainakaan kuulu. Ellei merkityksellinen elämä ole sama asia, vain toisella sanalla määriteltynä. 

                       ”Onni on hyvin eletyn elämän sivutuote, eikä sitä voi etsiä” sanoo toinen aforismi ja ”onni on johonkin pyrkimisessä, eikä sen saavuttamisessa” sanoo kolmas . Niiden tekijät lienevät sitä pohdiskelleet. Jopa minun ymmärrykseeni tarttuvalla tavalla. Kirjallisuus on  pullollaan mielenkiintoisia onnen kuvauksia ja määritelmiä, laulujen sanoituksista puhumattakaan.  Lukemisharrastajana ajattelen kyllä usein niiden sanomaa, kyseisiä kuvauksia kohdatesssani.  Mikään niistä ei ole kuitenkaan kolahtanut minuun niin, että kokisin sen myös omaksi totuudekseni.

Jäin miettimään, mistä tiedän kohtaavani onnen, jos se jostain pyrähtää polulleni. Tarvitseeko minun edes tajuta kohdanneeni sen.  Siinä, kun kylähulluista joskus puhuttiin ”vähän onnellisina” saattoi olla enemmän totuutta kuin puhujat arvasivatkaan. Tiedon tuskaa lisäävästä vaikutuksesta on useimmilla meistä omakohtaista kokemusta. Siitä huolimatta tiedon ja varsinkin ymmärryksen, kehittäminen on selkeästi henkilökohtainen intohimoni.  Oikotie onneen se ei varmaankaan ole. Tosin sekin riippuu ehkä määritelmästä.

Mahtaako siitä onnellisuuden tunnistamistiedosta olla jotain sellaista iloa, jota olisi edes syytä tavoitella ja odottaa. Onnen tunteesta on epäilemättä lukemattomia eri vahvuisia kokemuksia, riippuen kokijansa herkkyydestä sen havaitsemiseen. Sen taipumuksen kehittämiseen olisi jokaisella valmis tarve. Kukapa ei haluaisi elämäänsä voimakkaita ja usein koettuja onnen tunteita. Silläkin hinnalla ehkä, että niiden kokemiseen liittyy myös yhtä voimakkaasti koettu vastapooli,  kipuja ja pettymyksiä.  Tunteet ovat kuitenkin elämän todellinen suola. Kuka tahansa voi tuntea mitä tahansa omalla mittarillaan ja sellaisessa omassa todellisuudessaan, jota kukaan sivullinen ei pääse tuomaroimaan. Siksi  suhtaudun itse suurella pidättyvyydellä kanssaihmisteni tunteiden luokitteluun totuuksiksi tai harhoiksi, onneksi tai vastoinkäymisiksi.

Minusta tuntuu, että ikäluokkani, joka on kasvanut merkittävän suorittamissuuntautuneessa sodanjälkeisessä ilmapiirissä, ei ole kovin onnellisuusaddiktiivista.  Meille on ollut tyypillistä kokea onnellisuuden aihetta ja oikeutta, vasta kun se on tuntunut suorituksellamme ansaitulta.  Esimerkiksi, kun oman läheisryhmän meille ilmaisemat tarpeet  on  tulleet ensin toimestamme tyydytetyiksi. Olemme olleet niitä hahmoja, jotka reissussa kantavat ryhmän heikoimpien taakat ja lähtevät bileistäkin viimeisinä siksi, että jonkun on siivottava yhteiset sotkut. Itse tiedän kuuluvani juuri tuohon  tunnolliseen suorittajaryhmään. En koe, että se on ollut huono osa. Lapsena omaksumani mallioppiminen on tehnyt siitä minulle niin luontevan käyttäytymismaneerin, etten ole asettanut sitä edes kyseenalaiseksi. Niissäkään tilanteissa, joihin se ei kuulu. Tai joissa sitä ei tarvita.

Sellaisen menneisyyden ja kasvatuksen seurauksena olen perinyt ainakin kyvyn hallita tekojani ja käyttäytymistäni kaikissa toistaiseksi eteeni tulleissa tilanteissa. Sitä en tiedä onko se ollut tarpeen. Muuan viisas opettajani kysyi minulta kerran kolmen vuoden rankan yhteistyön jälkeen. ” Pystyisitkö edes kuvittelemaan tilannetta, jossa menettäisit itsekontrollisi?”. Aikani mietittyäni vastasin ”en”.   Jos  se on todellinen syy, etten osaa myöskään määritellä verbaalisesti tai  edes intuitiivisesti onnea, siihen lienee nyt tyydyttävä. Ainakin toistaiseksi. Riittääpä haastetta  ja tavoitteita lisäkasvulleni.

MJK


keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kuvia ja kirjaimia



”Löysin pisteet ja pilkut, sekä välttelemään lauseenvastikkeita”, sanoin innoissani palatessani kolmen päivän kirjoituskurssilta. Ensimmäiseltä eläissäni. Muttei todennäköisesti viimeiseltä.
”Kuinka hienoa oppilaillesi olisi ollut, jos tämä olisi tapahtunut jo puoli vuosisataa sitten” sanoi vaimoni. ”Niinpä”, totesin, ”mutta kenties tämä löytö oli minulle mahdollista vasta hyvän ohjauksen ja muutaman tuhannen liuskan monimutkaisen kirjoitusahdistuksen jälkeen”.  Sitä emme tosin saa koskaan tietää. Nyt voin vain iloita siitä, että tunnistettavaa kehitystä on vielä tässä iässä tapahtunut.

Ryhdyin tähän vapaavalintaiseen kirjoitusharrastukseeni erään viisaan ystäväni motivoimana  syyskuussa 8 vuotta sitten. Oletin silloisten voimieni riittävän vain kirjoittamisen fyysisiin ponnisteluihin. Sydänleikkaukseni pitkän toipumisajan perusteella.  Nyt oli siis aikakin tapahtua jotain verbaalista kehitystä. Tai ainakin muutosta. Yhden valmiin kirjan ja neljän vielä kesken olevan jälkeen. Niitä kaikkia jatkan edelleen vaihtelevalla frekvenssillä.  Erityisesti talvisin, jolloin alusteni jatkuva huoltotarve ei kutsu minua rantaan ylivoimaisen houkuttelevana. Niiden rakentelu on ollut minulle vielä tärkeämpää fyysisen toimintakyvyn ylläpitokeinona. Se näyttää nyt lähestyvän finaaliaan, mutta antoi  vuosien ilon ja tyydytyksen saamalleni jatkoajalle.  Sen lopetus  lähestyy nyt Munterin ja Kesishiman jo alkaneilla myyntitoimenpiteiden aktivoimisella.  Prosessi ei tule olemaan helppo, mutta väistämätön.

Etsimättä tulee mieleen myös liian tyypillinen kuvantekijän kehitys. Ilman kunnon ohjausta tuloksena saattaa olla tuhansia kuvia, jotka eivät kiinnosta ketään. Ainoastaan hävettävät tekijäänsä, jos hän vaivautuu niitä uudestaan katsomaan.  Kuten minulle on käynyt kaikkia vuosien takaisia kirjoituksiani pohtiessani.  Minunkin menneisyyteeni  kuuluu rajattomasti sekä kuvia , että sanoja, joiden kertova sisältö ei edes erotu kaikesta siitä visuaalisesta ja verbaalisesta melusta, jota taitamattoman tekijän tuotoksiin kertyy väistämättä.  Kenties vasta muutaman ratkaisevan kuvaus- tai kirjoitusneuvon jälkeen niihin saattaa löytyä jatkossa selkeä kertomus, kiinnostavuus, harmonia tai esteettinen kiinnostavuus. Automaatio sellainen kehitys ei luonnollisesti ole kenellekään.  Mutta apua siihen on maassamme rajattomasti saatavissa. Monessa eri muodossa.

Kunnollinen ohjaus jo alkutaipaleella voi säästää rajattomalta määrältä voimia kuluttavia harharetkiä.  Näin syksyn tullessa kaikki kanavat minkä tahansa aihepiirin tiedon hanoista aukeavat jälleen etsijöille. Niitä kannattaa käyttää. Ensi kesään mennessä saattaa tiedon ja taidon etsijän ilmaisukyky olla täysin toisella tasolla kuin  tänään. Itsensä ja ympäristönsä iloksi.


MJK