lauantai 26. marraskuuta 2016

"Mitä isot edellä" huijausten luvattu maa(ilma).



Black Fridayn ylipursuava mediarummutus kiinnitti huomioni lukuisiin muihinkin vedätyksiin, joita liikkuu erityisesti netissä lisääntyvällä frekvenssillä. Euron Iphoneja, Samsungin  Galaxyja, Talvivaaran ihmeitä, Guggenheimin kulttuuriarvoja, vaalilupauksia, hallitusohjelmia, Meksikon muureja…..   Kukaan ei niihin usko, mutta ne saavat täysipäisetkin ihmiset toimimaan toisinaan kyseisten bullshit viestien liikkeellepanijan suunnittelemalla tavalla. 

Noista maailman laajuisista huuhaalupauksista on jo kirjoitettu liikaa.
Minulle riittää rajattomasti ihmettelyä oman kontaktialueeni ja elinympäristöni uusissa katteettomissa vedätyksissä. Toisinaan tilanne on se, että itse tuote on ihan kelpo tavaraa, mutta lupaukset sen saamiseksi tai sen hankkimisen vaikutukset ostajan elämään, menevät kaiken todellisuuden ulkopuolelle. Ihmisillä tuntuu olevan valtava halu, tai ehkä taustalla onkin laiskuus, uskoa ilmaisiin lounaisiin ja Joulupukkiin.

Digtaaliteknologia on muuttanut lukemattoman määrän eri ammattien  käytänteitä ja poistanut  säännönmukaisesti työt uusiin virtauksiin sopeutumattomilta.  Niiden joukossa lukuisilta valokuvaajilta, ryhmältä jonka elinolosuhteet tunnen muita ammatteja syvemmin.  Kuluttajalaatuisen  ja
–hintaisen digikuvauskaluston kehittyminen käsittämättömän suorituskykyiseksi,  on luonnollisesti pienentänyt yksityisten ostokuvamarkkinoita aivan radikaalisti. Kuten on tehnyt yrityskuvausten puolella myös niiden harveneminen, isojen sulauttaessa itseensä pienemmät kilpailijansa.  Ainoa edelleen kasvava ammatillisen kuvantamisen sektori lienee turvallisuuspuolen, arkistoinnin ja tieteen sovellukset.  Luonnollisesti näppäilymuistokuvien jatkojalostusvälineistön lisäksi.

Tämä kehitys on tuonut valokuva-alalle muutaman uuden harhan, jota erilaiset vedättäjät lypsävät suruttomasti ja vastuuttomasti. Muun työn puuttuessa kuvaamisen kouluttamisesta on tullut yhä useamman  sekä pätevän että, ikävä kyllä, ammatillisesti  kuvaustaidottomankin,  toivottavasti väliaikaiseksi jäävä, tulonlähde.  Boomin aloitti peräti valtiovaltamme, myöntämällä jokaiselle oppilaspulassa kituvalle  perämetsien koululle  kaikki mahdolliset tutkintoluvat ja määräämällä tutkintovaatimukset sekä arviointiasteikot  sellaisiksi, joiden mukaan lähes jo opiskelijaksi ilmoittautuminen riitti myös muodollisen pätevyyden hankintaan.  Ja tuloksena  on satoja  uusia,  mutta kelvottomia, ”ammattilaisia”.  Valokuvataidepainotteisen muun , jo perinteisen, valtavan ylikoulutuksen lisäksi.

Siihen, ammattimielessä, harhaan ja katteettomaan ennusteeseen perustuen, että maailmassa kuvantekijöiden tarve ja käyttö lisääntyy koko ajan, alalle koulutusta on nyt rynnännyt tarjoamaan koko ajan kasvava joukko kaikenlaatuista pikkuyrittäjää mitä mielikuvituksellisimmilla  tuloshoukutuksilla. Koulutusyrittäjiä, joiden lahjakkuus kukkii vain  tuotteensa katteettomien ylisanojen viljelyn puolella.  Aidoilla politiikan ja vaalitaisteluiden sekä epäkuranttien roskatuotteiden perustekniikoilla.  Se haavemaailma, että kun ostat heti ylihintaan tikkuaskin kokoisen silikoniläpykän, olet  välittömästi huippuammattilainen laatoituksen  alalla, on nyt selkeästi vallannut koulutuskentänkin.  

Tarjolla on jo parin päivän koulutuksia  joka sektorin valokuvaajamestariksi. Ja kaikkiin muihinkin visuaalisiin ammatteihin. Luonnollisesti poskettomaan hintaan.  Eikä vieras ole enää tilannekaan, jossa  osaamismestaruuden varmistavan diplomin saa sillä, että sanoo käsipäivää ”ulkomailla useasti palkitulle  lahjakkuudelle”. Tai ostaa  oikeuden käväistä hänen videosaitillaan, ilman edes sitä käsikontaktia.  Sellaisen ”opiskelun” nimittäminen ”mestariluokaksi” näyttää muodostuneen jo vallitsevaksi käytännöksi digikuvien  genressä maailmanlaajuisestikin.  Niin muuttuvat sanojen perinteiset sisällötkin, jos siten voi tienata enemmän tyhmiltä.

Olen edelleen sitä mieltä, että poikkeavaa tietotaitoaan  saa sekä jakaa, että elinkeinonaan myydäkin, mutta sen harhan rahastaminen, että asiakkaalla, maksamalla muutaman päivän kuunteluoikeudesta, on heti edellytykset olla työelämässään verrattavissa vuosikausia ja tuhansia hikitunteja vaatineeseen osaamiseen,  on kyllä täydellista huijausta.  Lisäksi sen seurauksena alan työelämään  loikkaa edelleen kasvava massa muun ammatin ”elintasopakolaisia” joiden edellytykset selviytyä harhaan johtavien koulutuslupausten jäljintä ovat olemattomat.  Se johtaa vain työttömien valokuvaajien määrän kasvuun ja yhä uusien ”kouluttajien” ilmestymiseen haaskalle.  Mikä seuraava ala pystytään pilaamaan ammatillisesti yhtä totaalisti ja vielä yhteiskunnan suojelemana.

Allekirjoitan edelleen silti myös sen, että todella päteviä, ahkeria ja luovia  valokuvaajia mahtuu työelämään hyvin edelleen, mutta heitä ei synny  näillä instant menetelmillä ja  katteettomilla myyntiväittämillä.

MJK



perjantai 11. marraskuuta 2016

Ykden polun loppu.



Saapa nähdä montako tahdonvastaista pysähdystä vielä tarvitsen, ennen kuin teen sellaisen vapaaehtoisesti.  Jokainen niistä on tuonut elämääni hyviäkin seurauksia.  Aikaa ajatella ja tehdä harkittuja päätöksiä. Parin viikon täydellinen ponnistelukielto saamani aivotärähdyksen takia, toi tällä kertaa vastauksia yli viitisen vuotta kestäneeseen kirjoitustaitoetsintääni. Nyt tiedän ja päätin, kuinka jatkan kirjoitusharrastustani.  Kolikon toinen puoli oli tällä kertaa se, että alusteni talvipeittäminen ei ole edennyt lähes kuukauteen. Joka tietää paljon ja raskasta työtä aikanaan.

Kirjotuspersoonani on kuitenkin nyt päivitetty.  Siihen vaikutti oleellisesti sekä joka syksyinen kirjamessuvierailuni, että sen tuloksena uusin silmin tapahtuva lukemiseni analysointi. Merkittävä osuus on myös kirjoittajaryhmäni muiden jäsenten teksteillä ja arvostamani opettajan  palautteilla ja ohjeilla. Seuraavien havaintojeni ja tuoreiden päätösteni suhteen minulla on nyt mielenrauha:

-       En jatka molempien kesken olevien kirjojeni tavoitteellista kokoamista vapaalla ajoituksella. ”Matin kikat ja mokat”, 150 valokuvan tarina, jatkaa vain satunnaisena blogikirjoitteluna kun inspiraatiota  tai muuta aihetta on. Esimerkiksi jonkun lukijan toivomus käsitellä joitain sen jo valituista kuvista.

-       Sensijaan ”Vaarin veneet kertovat” menee painoon ennen ensi vuoden loppua siinä muodossa, kuin se sillä hetkellä on. Vaikkapa siitä aiheesta, epätodennäköisesti tosin, alkavan sarjan ensimmäisenä painoksena. Sen sisältöä muokkaan enemmän suuntaan , ”mikä”, ”millainen” ja ”miksi”. ”Mitä” ja ”miten” jäävät vähemmälle huomiolle, muttei niitäkään hylätä. Pyörikööt mukana, jos ovat syntyäkseen. Kertojan jo tapahtunut ulkoistaminen kulloinkin käsiteltäväksi veneeksi on minulle sopiva toteutusmuoto ja epämuodollinen jutusteleva tyylilaji istuu mielestäni kyseisten tarinoiden dokumenttihenkiseenkin kirjaamiseen.

-       Kirjoitustavoitteeni on siis vain jo tapahtuneiden todellisuuspohjaisten asioiden kirjaaminen sellaisella laadulla, jota siitä kiinnostuneen olisi hyvä ja sujuva lukea halutessaan. Haluan iloisesti muistellen kirjata veneilyharrastuksestani sellaista tietoa, josta lukijalle voisi olla hyötyäkin saman aihepiirin omissa valinnoissaan. Samalla siitä tietysti syntyy joku käsitys kirjoittajan kokemasta maailmasta ja hänen muustakin olemuksestaan ja arvoistaan. Eli persoonatonta faktaoppikirjaa en missään tapauksessa ole rakentamassa.

-       Sanataiteeseen ja fiktiivisten tarinoiden  synnyttämiseen minulla ei ole taitoa  eikä kutsumusta. Eikä myöskään sellaista pohjaksi tarvittavaa verbaalista lahjakkuutta, jota kannattaisi  määrätietoisesti ja tavoitteellisesti kehittää. Sensijaan oman kirjoitustaidon kehittäminen ohjatusti ja verrokkiryhmässä on erinomaisen kehittävää ja  tuloksia antavaa.  Myös ja erityisesti oman elämänsä kokonaisuuden hahmottamisessa ja ikäiselleni jo ajankohtaisessa altzheimerin torjunnassa.

-       Kaikenlainen kirjoittaminen, eli omien ajatustensa muokkaaminen selkeämpään muotoon ja järjestykseen on mielestäni jokaiselle erinomainen, ja aivan ilmainen henkilökohtaisen kasvun työkalu, täysin riippumatta siitä, tapahtuuko se taiteen vai ajanvietteen harrastusmuodossa, vain onko se osa aseman tai ammatin tuomaa välttämätöntä työskentelymuotoa. Kuten se oli minulla ennen kymmenen vuotta sitten tapahtunutta eläköitymistäni.  Silloin se kuitenkin tuotti yleensä ja vain sen pituisia lauseita, joista on esimerkki tämän kappaleen alussa.  Nekin saan ja toisinaan osaankin jo unohtaa. Ja tie jatkuu.


MJK

maanantai 10. lokakuuta 2016

Matkailu avartaa ja pysähdys kirkastaa?



Molemmista otsikon näkökulmista olen saanut lähaikoina kokemusta. Osittain tervetullutta ja liikaa sellaista, jota en olisi niin halunnut.
Olin sekä jäähyväisretkellä Rodoksella, että opintomatkalla Purjelaivapäivillä. Toista viikkoa ilman nettiä ja muutakaan mediapommitusta. Lisäksi flunssa pitää minut nyt hetken paikallaan.
Kiireisimpänä alusten syyshuoltosesonkina.

Elämäni ensimmäinen all included/aurinkoranta hotelliretki on nyt takana. Tämä lapsenlapselle kerran annettu lupaus on nyt täytetty. Viimeisenä mahdollisena  syksynä. Aikaa oli riittävästi sekä rannalla että valvottuina öinä pohtia asioita ja tehdä havaintoja.

En väitä, ettei paljon positiivistakin kokemusta ja uutta lisääntynyt, mutta monta sellaista ahdistavaa huomiota jäi mieleeni, joita en ole ennen tullut näin selkeästi rekisteröineeksi.  Kuten rantalomalaisten keskimääräisen elopainon merkittävä kasvu. Ikärakenteesta riippumatta.  Sama toistui vielä näkyvämmin hotellin buffet aterioilla ja baarissa. Ainoa looginen johtopäätös tästä on selkeä, ainakin länsimaisen, ihmiskunnan fysiikan laaja degeneroituminen liian löysän ja helpon elämän seurauksena. 

Aivan liikaa näin myös esimerkkejä saman törsäysvastuuttomuuden leviämisestä ihmisten asennemaailmaankin.
Se ruoka- ja juomamäärä, jonka ihmiset keräsivät pöytäänsä, syömättä sitä, vain napsien sieltä täältä, jolloin se joutui vain jätteeksi, oli sota-ajankin eläneen silmille enemmän kuin ahdistava. Räikeimmillään kahden hengen pöydän itse noudetulla, mutta syömättömällä, ruokamäärällä olisi kevyesti ruokkinut lisäksi hyvin monihenkisen perheen.  Vastuutonta törsäyskulttuuria yleisenä tapana.

Sama moraalinen välinpitämättömyys näkyi myös toisin puolin. Baarin, meille ilmaisen, kolajuoman sekä väri, että maku osoitti, ettei siihen juurikaan itse makutiivistetta tuhlattu haalean veden sekaan. Lapselle ei ollut aina maitoakaan saatavissa aterioille ja pöytien valmiin välinekattauksen koostumus oli useammin puutteellinen kuin kohdallaan.  Joustavasta työnkulusta ja palvelukyvystä puhumattakaan. Kuitenkin kansainvälisen luokituksen 4 tähden hotellissa, jolla oli aterioille myös pukeutumiskoodi. Jota suuri osa asiakkaista ei juurikaan noudattanut.

Paluulennolla tuli minulle ensimmäistä kertaa mieleen se uudistus, jonka joku  lentoyhtiö on jo ottanut käyttöönkin. Määritellään lipun hinta kuljetettavan painon mukaan. Niinhän se on pääsääntöisesti myös rahdin suhteen. Siitäkin on jo syntynyt vastamielenosoituksia lihavien syrjinnästä.  Vähemmän painavat ja -syövät ovat vain ikuisesti osallistuneet  nurkumatta enemmän ruokaa ja polttoainetta tuhlaavien kustannuksiin. Eikä kukaan ole julkisesti tulkinnut sitä heihin kohdistuvaksi syrjinnäksi. Nyt vasta itse huomasin, että normaalipainoiset ja kohtuullisesti kuluttavat ovatkin jo selkeä vähemmistö. Muuallakin kuin matkailualalla.

Näkemääni pohtineena valitsin julkisen, mutta yksityisen yrityksen operoiman, bussivuoron eiliseen Purjelaivapäiväretkeeni. Aivan puhtaasti pienemmän kulutuksen tavoitteella.  Matka sillä Tampereelta Helsinkiin ja takaisin maksoi vähemmän kuin edestakainen ja lisäksi yhteiskunnan tukema bussilippu Teiskosta Tampereen keskustaan ja takaisin.  Kaupungista edes poistumatta. Tämä tilanne on mahdoton ymmärtää johtuvan mistään muusta kuin epäonnistuneesta julkisen kaupunkiliikenteen suunnittelusta sekä yhteiskunnallisista päätöksistä vastuullisten  kyvyttömyydestä tai välinpitämättömyydestä.  Siis aivan samoista ilmiöistä kuin etelän retkellä kokemani asennemaailma. Kaikkea törsätään suruttomasti.

Samalla merihenkisellä retkellä törmäsin myös ensi kertaa siihen uuteen havaintoon, missä kunnossa nämä, nykyään trendikkään, saaristomatkailun, alukset todellisuudessa ovat.  Tutustuttavina olevista 13 aluksesta vain pari-kolme oli selkeästi huolenpidon ja asianmukaisen käsittelyn mukaisessa ulkoisessa kunnossa. Loput esimerkkejä tarpeellisen, mutta tekemättömän työn turmiollisesta vaikutuksesta arvokkaaseen omaisuuteen.  Minä, jos kuka, osaan sekä arvioida, että arvostaa sitä työmäärää, jonka nämä ihanat perinnealukset vaatisivat pysyäkseen edes käyttökuntoisina, esteettisestä ja henkisestä perinnöstä puhumattakaan. Sillä asteikolla mitaten osaamisen ja välittämisen puute oli lähes täydellinen.  Ellei sitten tämän päivän meriperinteen genre ole sama kuin  näyteikkunoiden muotifarkuissa. Reikien ja repaleiden pinta-ala jo ostotilanteessa on suurempi kuin ehjän ja puhtaan kangasosan. Ja hinta moninkertainen. Tiedän, ettei Suomen lyhyt sesonki tuota puualuksen kunnossapitoon tarvittavaa taloudellista tulosta, mutta jotenkin toivoisin, että tämän sektorin yrittäjillä olisi joku selkäranka alustenkin hyvänä pitoon kvartaalihyödyn laskentaperiaatteen sijaan. Paljon sellaista opin ja näin myös eilen, mistä ei olisi ollut nyt niin väliä. Haluaisin nimittäin edelleen pitää lapsenuskoni ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja järkevyyteen.

Paluu mediamaailmaan tapahtuikin sitten myös turhauttavimmalla mahdollisella tavalla. Erään jättivaltion presidenttipeliin liittyvän valheidentäyteisen väittelyn moninkertaisella aikapanostuksella valtamediassa.  Nyt minulla on entistä enemmän ymmärrystä nähdä keskeinen henkilökohtainen pointti  tässä lähiseudulla elävän tunnetun kalastaja/toisinajattelijan valinnoissa. Ja sen mahdollisesti hänelle tuomassa mielenrauhassa.

Se asia vain on itselläni edelleen pohdinnassa, miten löytyisi tasapaino tajuntaan väistämättä murtautuvan vastentahtoisenkin tietotulvan ja vain tarpeellisen osan siitä valitsemiseen.

MJK



maanantai 28. maaliskuuta 2016

Tekstiä ja kuvia



Olen seurannut innokkaasti menneen vuodenvaihteen valokuvakilpailuja. Niitä onkin riittänyt joka lähtöön. Useita kymmeniä.  On Fotofinlandiaa, Suomen ja Euroopan vuoden valokuvaajaa, Eisa Masteria, Vuoden Journalistia, Vuoden hääparia, World Cuppia, jne…….. Lisäksi on jaettu myös maailmanlaajuisesti ja kymmenien eri valokuva- ja valokuvaajajärjestöjen omia täysmestareita, puolimestareita, haastajamestareita, vuoden mestareita, kuukauden mestareita, viikon mestareita……..  Jokseenkin kaikissa edellisissä  kunnianosoitukset, palkinnot, kultaiset kamerat, mitalit, diplomit ja muutkin luokittelumerkit ja tunnukset jaetaan periaatteessa vain tekijänsä kuvallisista ansioista.

Pystyn keksimään vain yhden valokuvakilpailemisen muodon, jota ei ole vielä nähty.  Se olisi kuvakilpailu pelkällä tekstiratkaisulla. Eli voittajaksi valittaisiin paras selitys siitä, millainen voittajakuva olisi, jos se olisi tehty. Tai vaikkapa vain idea mitä aihepiiriä olisi kuvattu jos olisi käytetty kameraa. Hyvin lähellä näitä ratkaisuja ollaankin jo.  Riippuen siitä, mitä genreä valokuvan laajalla kentällä kussakin kilpailussa arvostetaan.  On selvästi alan kilpailuja, joissa vain aihepiiri tai kohde vaikuttaa finaalipaikkaan ja jopa lopullisiin palkintosijoihin.  Täysin kuvien osaamistasosta riippumatta. On myös niitä, joissa vain kuvien muka mystinen mitäänsanomattomuus ja täydellinen sommitteluharmonian tai –jännitteen puute on ainoa tie kultaan ja kunniaan.  

Myös sellaisia valokuvakilpailuja ja niissä palkittuja löytyy oikein korkojen kanssa, joissa rekvisiitan hankkija, kampaaja, puvustaja, lokaation hakija ja meikkaaja sekä toisinaan jopa kuvaajasta poikkeava jälkikäsittelijä ja hänelle kerätyt  sadat samaan kuvaan koottavat tiedostot vaikuttavat lopputulokseen moniverroin enemmän, kuin se kameraa käyttänyt, joka saa lopputuloksesta kunnian ja maineen.  Minun on vaikeaa hahmottaa ero sellaisen palkinnon saajan ja elokuvaohjaajien Oscarin välillä, paitsi että elokuvaan vaikuttaa vielä satakertainen määrä muita lahjakkuuksia ennen sen julkistamista.   Lisäksi elokuvan ohjaajalla on siinä kuukausien tai vuosien täysiaikainen ponnnistelu ja valokuvaajalla enimmillään viikon tai jopa kuukauden.  Joissakin kuvakilpailuissa kaikilla palkituilla mielestäni enintään muutaman minuutin ja täydellisen sattumanvaraisuuden.

Toisaalla löytyy ilokseni niitäkin kilpailuja, joissa myös perinteinen valokuva- ja valaisuestetiikka, hallittu kuvasommittelu, sekä teknisen toteutuksen puhtaus on  loppusuoralle päässeiden kuvien yhteinen nimittäjä.  Sellaisia löytyy useammin erityisesti vain ammattikuvaajille tarkoitetuissa  kansainvälisissä koitoksissa ja myös joidenkin FIAP:in jäsenmaiden amatöörijärjestöjen perinteisissä avoimissa  valokuvataiteen katselmuksessa.  Kunkin kilpailun suuntautumiseen ja palkittujen tyylilajiin näyttää  mielestäni vaikuttavan järjestäjätahon ajallisen perimän lisäksi kunkin kerran jyryn koostumus ja heidän kuvallinen suuntautumisensa.   Minusta olisi  kilpailuhalullisia valokuvaajia palveleva  teko, jos kaikissa valokuvakilpailuissa sitä arvioivien omat kuva-arvostukset julkaistaisiin muodossa tai toisessa jo ennen kilpailukuvien sisäänjättöpäivää. Säästyisi paljon turhaa aikaa ja rahaa, kun niitä kuvia ei lähetettäisi lainkaan mukaan, joiden menestyminen juuri siinä koitoksessa on täysin mahdoton vain  aihepiirinsä tai  genreen sopimattoman jopa liiallisen osaamistasonsa takia.  Sellaista tilannetta ei ole ainakaan minun näköpiiriini vielä tullut, jossa  jyryn aikaisempi jo tunnettu kuvien arvostus- ja tyylihyväksyntä olisi  laajentunut kilpailukuvien erilaisuuden vaikutuksesta.

Olen selkeä kuvasuvakki, eli sitä mieltä, että kyllä maailmaan kaikenlaisia kuvia ja niitä eri perustein arvostavia mahtuu. Suuressa maailmassa tilanne sen suhteen onkin varsin selkeä.  Eri tavoitteisille ja –tasoisille kuville on riittävästi kunkin tyylilajin  avoimia katselmuksia kilpailuhalullisten kierrettäväksi.  Saman genren samoilla kuvilla kun on taipumus menestyä oman tyylilajinsa  kilpailuissa toisensa jälkeen.  Jonka tarkoituksenmukaisuutta en ole vielä hahmottanut.

Täällä kotimaassamme kaikki on niin paljon pienempää ja maltillisempaa,  joten luulisi, että myös ainakin kuvasta leipänsä saavat  kannattavat kaikkien kukkien elinmahdollisuutta samalla pienellä niitylläkin.   Niin ei kuitenkaan tänäkään vuonna näyttänyt olevan  maan arvostetuimmaksi ilmoitetussa  valokuvakilpailussa.  Se osoittautui jälleen kerran pelkästään yhden marginaalisen kuvasuuntautumisalan  sisäiseksi mittelyksi, jonka finalistikuvien ansiot tarvitsisivat löytyäkseen jopa pitemmät verbaaliset selitykset kuin niissä nyt jo mukana oli.  Senkin tarpeellisuutta, että kuvansa saa valokuvakilpailussa laajasti selitellä jyrylle ja nämä selitystekstit jopa kuviin upotettuina ovat osa lopullistakin kilpailusarjaa, on minusta aika vaikeaa perustella, ellei sitten kysmyksessä ole juuri tuo idealla ja  aihepiirillä kilpaileminen, johon ei niitä itse kuvia varsinaisesti enää kaivattaisikaan.  Onpa tämä saman kilpailun pääpalkinnon muutama vuosi sitten voittanut sarja jonka jokaisessa kuvassa oli pääaiheena juuri kyseinen selitysteksiti.

Jollain tavalla minusta on samalla sekä koomista, että myös surullista, kun kyseisessä alamme suurtapahtumassa edes 15 palkittavan finalistin  joukkoon ei tänäkään vuonna  vahingossakaan mahtunut ainuttakaan niiden maailmalla arvostettujen ammattikuvaajien kuvasarjaa, jotka säännöllisesti ns. putsaavat pöydän kansasinvälissä satojen ja tuhansien kuvien ammattilaismittelöissä.  Siitä huolimatta, että hekin tähän kansalliseen ”huippulaadun” katselmukseen kuvakokoelmallaan osallistuivat.   Outoa olisi ajatella , että hyvän valokuvan käsite on avoimissakin laajemmissa kilpailuissa  niin paljon Suomen ”ainoasta oikeasta” poikkeavaa.  Tilanne muistuttaa minusta sellaista tilannetta, joka urheilussa tapahtuisi jos piirikunnallisissa kisoissa maailmanluokan menestyjät  sijoittuisivat säännöllisesti parinkymmenen harrastajakuntoilijan jälkeen. Poikkeuksetta.

Minusta olisi  sekä tarpeellista, että  valokuvan kulttuurihistoriallisen  merkityksen arvostamista ja myös taltiointia, jos myös ”arvostetuimman” kansallisen valokuvakilpailun genrelaji vaihtuisi vaikkapa vuosittan ja  se ilmoitettaisiin myös julkisesti etukäteen.  Silloin esille ja palkinnoille olisi mahdollista päästä  muillakin kuvaajakantän osaajilla, kuin  pelkkää kotimaista taidekuvan tämänhetkistä genreä edustavalla osaamisella. Tai sitten kyseisen ”arvostetuimman” kotimaisen kilpailun  järjestäjätaho, nimi  ja rahoittaja on syytä  pitää vain kyseisen valokuvauksen rajoitetun haaran piirissä.  Valokuvauksen koko kulttuuri on mielestäni edelleen  niin valtavasti laajempi kokonaisuus, että sen näyttäminen kokonaisuudessaan olisi  edelleen oman jo perinteisen palkintofooruminsa arvoinen.

Oma kantani kaikkeen kuvilla kilpailemisen toimintaan on se, että  todella hyvällä kuvalla tai niiden kokoelmalla voi menestyä millä avoimella foorumilla ja jyryllä tahansa, mutta niihin osallistumisen  todellinen merkitys on se taidollinen, ammatillinen ja inhimillinen kasvu  joka on väistämätön seuraus siitä, kun ponnistelee jatkuvasti ja säännöllisesti yhä parempiin kuvallisiin suorituksiin.

MJK

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Alhaisin vai ylevin koulutus? Osa 4.



Olen usein sanonut, että maailmassa on muutama aihepiiri, joita määrittävät sanat on loppuun kulutettu. Eli niiden merkitys yksilöittäin vaihtelee niin paljon, ettei niiden alkuperäinen tarkoitus enää ole löydettävissäkään.  Esimerkiksi ”kauneus”, ”luovuus”, ”taide”, ”rakkaus”, ”totuus”,”vapaus”.  Kaikkine  oman kielemme johdannaisineen ja sijamuotoineen. Olen valmis liittämään sanan ”koulutus” samaan surulliseen jonoon. Pohdittuani sen sisältöä ja käyttöä eri merkityksissään nyt taas muutaman viikon.

Niin paljon inhimillistä hyvää ja arvokasta kuin koulutukseen, kouluttautumiseen ja muihin sen lähimuotoihin on liitettävissä, samoilla sanoilla on myös oma valtava musta varjonsa. Voiman pimeä puoli. Äkkiä ajatellen jopa laajemmin käytössä kuin mahdollinen alkuperäinen hyvää merkitsevä sisältö. ”Tieto lisää tuskaa”, on tässäkin käsitteenä ollut minulle enemmän kuin paikallaan.

Hyvin avartavaa on ollut huomata, että menneet aikuiselämäni viitisenkymmentä vuotta koulutuksen suurkuluttajana ja –jakajana  ovat aktiivisesti pitäneet taka-alalla mieleni sopukoissa kyseisen käsitteen ja toiminnan valtavan väärinkäytön. Siis jos ”väärin” sana halutaan ymmärtää minun sen ”oikeaksi” kokemassani merkityksessä. Eli mikä määrä harhaanjohtamista, huonoksi tai arvottomaksi määrittämistä, vallankäyttöä, julmuutta, manipulointia, riistämistä tai vain oikeudetonta hyväksikäyttöä ja muita inhimillisiä rikoksia onkaan puhdistettu hyväksyttäviksi ja jaloiksi toiminnoiksi pukemalla ne koulutuksen nimeen ja viittaan. En väitä, että se olisi ollut silti ainoa keino siihen, nuo muut ingressissä mainitsemani sanat ovat osallistuneet tähän määrittämällä sortamiseen aivan yhtä laajasti. Keskeinen ero saattaa olla silti siinä, että kouluttaminen on omalla tavallaan onnistuttu legitimoimaan viralliseen asemaan, jossa sen valtaa ei pysty asettamaan epäilyksen alaiseksi. Se sisältää valtavasti toivoa, lupauksia, onnea, mahdollisuuksia ja myös rajoja, uhkaa, jopa kuolemaa, jos sattuu syntymään väärään kulttuuriin ja vääränä sukupuolena. Hiukan samoin kuin muutamat eri  uskonnot kannattajilleen. Myös ristiriita periaatteiden ja toteutusten välillä on yhtä valtava. Kuten politiikassakin.

Koulutuksella, erityisesti yksilötasolla sen muodollisella puuttumisella, on kuitenkin edellämainittuja vielä laajempi päivittäinen yksilökohtainen valta koko ihmiskunnassa kulttuuririippumattomasti. Lisäksi sillä on ase, jota muilla maailmanlaajuisilla ja alueellisilla höntitysjärjestelmillä ei ole. Henkilökohtaiset ja ”väärentämättömät” A4 dokumentit. Niillä voidaan virallisesti ja muodollisesti todistaa taidot, vastuut, velvoitteet, arvostukset tai niiden puute.  Siitä riippumatta, että mitään reaalista todistearvoa mihinkään inhimillisesi oikeasti arvokkaaseen niillä ei ole. Liian usein ei taitotasoonkaan. Vain muoto, liian usein aivan ilman sisältöä. Parhaimmillaankin vain hiuksenohut korrelaatio ihmisen todellisiin voimiin, hyvyys, ahkeruus, uskollisuus, rehellisyys, mielenrauha, toisten kunnioittaminen………

Kuitenkin juuri muodollisen koulutuksen ja sen tutkintojen virallinen asema kaikkien kansojen hierarkiassa on edelleen luultavasti kasvussa. Eikä vähiten Suomessa. Siitä huolimatta, että me sen parissa työelämämme toimineet, olemme jokseenkin samaa mieltä sen osoittaman realistisen osaamistason valitettavasta heterogeenisyydestä.  Paitsi poliittiisissa juhlapuheissa. Viimeinen niitti maassamme kunnollisen koulutusmahdollisuuden löytymistaistelussa, on juuri kaikilla ammatillisen koulutuksen tasoilla voimaan tullut rahoitusmalli. Yhteisön jakamien vuosittaisten tutkintojen määrä indikoi seuraavaa saatavaa rahoitusresurssia. Josta ei seuraa mitään muuta kuin se, että yhä olemattomammilla valmiuksilla saa sen himoitun A4 roskapaperinsa.  Ja oppilaitos  aina kasvavan tekohengitysrahansa.  Yhä suuremman, yhä huonommilla koulutussuorituksilla.  Ja lumipallo kasvaa.

Joku lukija löytää varmasti, ehkä juuri omana projektionaan, tästä tekstistäni koulutuksen vastaisuutta tai halveksuntaa. Jokainen kanssani työskennellyt tietää, että sitä ei minusta löydy. Odotan vain sellaista koulutusjärjestelmän ryhtiliikettä, jonka aloitusmahdollisuus karkaa koko ajan yhä kauemmaksi. Ja tuskin toteutuukaan. Poliittis-demokraattis-byrokraattisessa päättämisprosessissamme.  Joka on selkeä esimerkki siitä, millaiseksi yhteiskunta kehittyy juuri muodollisen pätevyyden palvonnan seurauksena. Suhteellisesti yhä useampi päättäjän asemassa työskentelevä on sellainen, jolta puuttuu kokonaan sekä suoritustason kokemus, että myös tietämys.  Henkilökohtaisesta vastuun ottamisesta puhumattakaan. Tuloksena on se, että helposti asemaansa kiivennyt ei edes aavista todellisen tiedon ja osaamisen merkitystä. Eikä siten edes tajua toimia sellaisen mahdollisuuden edistämiseksi. Liekö nykyinen eduskuntamme pätevyystasoltaan tämän kehityksen selkein tuotos ja esimerkki.

Hahmotettuani itselleni nyt entistä selkeämmin virallisen koulutususkovaisuuden universaalin vallan sekä hyvän että pimeän puolen, minut valtasi kyllä sellainen voimattomuuden tunne, jonka oletan hyvin samanlaiseksi kuin monella tämän hetken kansainvaellukseen liittyvällä. Siis sekä siihen osallistujalla, että vastaanottomaiden vastuullisilla.  Haasteet ovat siinäkin epäinhimillisen kovat, jos sen hallinta ja harmonisointi on edes pitkän tähtäimen tavoitteena. Tällä hetkellä kun joissakin kulttuureissa pelkkä naisten koulutuskin, millä tasolla ja laadulla tahansa, riittää jo oikeutukseksi heidän tappamiseensa. Lohduttavaa tämän sanan moniarvoisessa historiassa sensijaan edes on se, että laajimmat, raaimmat  ja yleisimmät  ihmisoikeusloukkaukset kerääntyvät ylivoimaisesti juuri niihin maihin, joissa koulutus on suhteellisesti pienintä ja rajoitetuinta.

MJK





tiistai 29. joulukuuta 2015

Alhaista vai ylhäistä koulutusta. Osa 3.





Aate vai ammatti ?

Koska tulossa olevan silmäleikkauksen takia joululukeminen ja kirjoittelukin on ollut melko vaivalloista, aikaa on jäänyt monentasoiseen mietiskelyyn. Pari viikkoa sitten herännyt koulutuksen olemuksen ja ytimen henkilökohtainen selkeytys, edes itselleni, on todella täyttänyt melkoisen osan valveillaoloa ja kyllä unityöskentelykin on siitä osansa saanut. Aihe tuntuu poikivan vielä useita kirjotuskertoja. Lähes rajattomasti.

Vaikka olenkin työskennellyt  noin 20 oppilaitoksessa kouluttajavastuun eri tasoilla, eri ryhmille monella eri kriteerillä  ja eri pituisina  jaksoina,  todellista ja syvää kokemusta minulla on vain eri ikäisten ja eri elämäntilanteessa olevien aikuisten ammatillisesta koulutuksesta. Tosin sen kaikilta tasoilta. Ja kummaltakin puolelta kateederia. Muut ikä- ja tasoryhmät ovat olleet lähinnä vierailun luonteisia. Siksi mietteeni keskittyivät nyt  erityisesti siihen.

Olen myös käynyt lähes kaikki omat kouluttautumiseni tasan käänteisessä järjestyksessä.  Ensin toiminut ammatillisesti menestyksellisesti ammattialalla, usein myös  jatkanut sitä kouluttamassa ja lopuksi hankkinut myös muodollisen pätevyyden siihen.  Siis sekä ammattiini, että sen opettajana toimiseen. Järjestyksen järkevyyttä en ole pohtinut, eikä sillä enää olisi mitään merkitystäkään minun osaltani. Tapa näyttää kuitenkin edelleen jatkuvan.  Vakava kirjoittamisen opiskelu kun on edelleen alkuvaiheessaan vasta muutaman vuoden kestäneenä.  Ja alkaneena kaikkien aikaisempien vuosikymmenten tuhansien työni osana tuottamieni sivujen tekemisen jälkeen.

Tämä lähestymisjärjestys itse käymiini koulutuksiin, niiden 8 erilaiseen ja eritasoiseen tutkintoon, sekä sisällöstä ja laadusta vastuunalaisena ja opintosuoritusten lopullisena hyväksyjänä toimiminen reilusti yli kymmenessä eri tutkinnossa on antanut kuitenkin mielenkiintoisen näkökulman koulutuksen kenttään ja erityisesti ammatillisen koulutuksen mielekkäisiin ja mielettömiinkin erityispiirteisiin. Niihin mahtuu todella otsikon  molemmat  ääripäät. Sekä detaljitasolla että laajemmin. Joitakin vaikkapa suunnilleen kronologisessa viitekehyksessä.

Varsinaiseen säännölliseen koulutusvastuuseen jouduin ensimmäisen kerran silloin, kun menin senhetkisen opinahjoni rehtorille perustelemaan, miksi saamamme koulutus ei millään mittarilla ollut alan työelämän todellisuuteen relevanttia. Hänellä oli valta päättää seuraavan lukuvuoden tuntiopettajat sekä linjavastaavat, joten työelämäkokemukseni näyttöjen perusteella hän määräsi minut hoitamaan sen tontin.  Ja vastaamaan se sisällöstä.  Se periaate seurasi mukanani sitten  tähän päivään asti. Opettajakoulutuksen puute oli siihen aikaan ammatillisessa koulutuksessa enemmän etu kuin este.  Nykyään se voi olla sekä että.

Vaikka tuosta tilanteesta on jo vuosikymmeniä, kovin paljon näen ja kuulen eri koulutusyhteisöissä opiskelevilta  kyseisen työelämälle vieraan sisällön ja suoritusprosessin ongelman olevan edelleen yksi keskeisimmistä  puutteista. Alasta riippumatta.  Oppijoita ajatellen  vähintään alhainen teko.  Mutta virallisessa koulutusjärjestelmässä kaikki keskeiset, mutta tekemättömät parannukset, hautautuvat ryhmävastuun loputtomaan kaivoon.  Siksi useiden tuntemieni alojen työelämän ammatillisen koulutuksen puuttuva työelämävastaavuus lienee isältä pojalle periytyvä ammatillinen kirous. Kolmanteen ja neljänteen polveen.

Sen korjaamiseksi olen usein nähyt  yritettävän sellaista ratkaisua, että opiskeltavan alan työelämän silloinen kellokas tai muuten mediaseksikäs  osaaja on kutsuttu oppilaitokseen  luennoimaan tai joskus jopa vetämään lyhyt jaksokin. Vastuullisille  se on helppo ja suosiota lisäävä menetelmä. Mutta kohderyhmän useimmille  pelkkää melua ja oppimiseen käytettävissä olevan ajan varastamista heiltä.  Vapaaehtoiseen osallistumiseen perustuvan ja kalliisti laskutettavan alan kongressin  statustäky ei  varmasti ole, joitain äärimmäisen harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta, se tapa, jolla osaamiseen perustuva ammattitaito onkaan rakennettavissa.  Selvitin  kerran, asian tutkimiseksi,  kaikkien  julkkisgurun  luentopäivään osallistuneiden perustasoisten, mutta työelämässä jo leipänsä ansaitsevien  kuulijoiden lopullisen arvion kuluttamansa ajan hyödyllisyydestä. Ylivoimaiselle enemmistölle  päivä oli viihdyttävä, mutta omassa ammatillisessa kehittymisessään vakavasti huomioon otettavia hyödynnettäviä seikkoja  ei ollut muistissa ainuttakaan. Niiden kokeilemisesta todellisessa työtilanteessa puhumattakaan.  

Viihdytys  ja koulutus kun ovat täysin eri asioita.  Viihdyttäjän vastuu kun on lyhyt hetkellinen olotila tai nauru, mutta kouluttajan vastuu on koko kohderyhmänsä loppuelämän keskeiset ammatilliset valinnat. Vastuuttomuutta puolestaan on valita ja palkata  kummankin roolin  toteuttajat ilman heidän perusteellista valmentamistaan omaan osaansa.  Roolinsa, merkityksensä kohderyhmälle ja vastuunsa määrän ja luonteen selvittämistä.  Ja sama valmistelu kuulijoille. Juuri ne jäävät useimmiten tekemättä.  Ja kirous jatkuu.

Siitä lisää ensi kerralla.
MJK 

perjantai 18. joulukuuta 2015

Alhaista vai ylhäistä koulutusta? Osa 2.




 ”Siihen aikaan kun isoisä filmille kuvasi.”

Tämän Timo Suvannon filmityöskentelyä havainnollistavan blogin aihepiiri herätti netissä monenlaista ilmaa ja kommentteja filmiajan erilaisista osaamisista.  Jouduin itsekin pohtimaan niiden merkitystä, koska minutkin oli mainittu siinä viestinnässä.

Omaa kantaani pohdittuani päädyin tulokseen, että filmiajan ammatillisen sensi- ja densitometrian  teorian ja käytännön hyvä ja laaja-alainen hallinta helpottaa kyllä ihan olennaisesti myös digitekniikan kuvamaailman hahmottamista ja erityisesti sen ammattitaitoista soveltamista.  Ja luonnollisesti ihan valtavasti myös digimaailmasssa käyettävien graafisten kuvajaisten ja käyrien siirtämistä laadukkaan kuvan perusrakenteluun.  Ja lisäksi kyvykkyyttä opettaa ja havainnollistaa kummankin menetelmän käyttöä seuraavalle valokuvaajasukupolvelle. Valittavaksi oman ilmaisunsa tuotantovälineeksi.

Mutta välttämättömiä ne matemaattiset suureet ja laskelmat eivät enää ole, mitkä filmiaikana olivat jokseenkin pakollisia kunnollisen painokelpoisen jäljen ja teknisesti moittettoman kuvan tuottamisessa. Kuvauskaluston kehitys on kuitenkin johtanut nyt siihen, ettei niitä välttämättä tarvita enää tullakseen ainakin alaa pinnallisemmin osaavien tai sellaisten asiakkaitten korottamaksi valokuvaajaguruksi. Painopiste kuvan arvottamisessa on siirtynyt jo vuosikausia sen sisällön, idean ja aiheen kunnioittamiseen, moittettoman tekniikan väistyessä lähes täysin pakollisen ominaisuuden luettelosta.  Sinne on kyllä jäänyt kosolti sellaista pakollista muutakin taitoainesta, joka pitää lahjattomat ja laiskat poissa alan todellisen osaamiskärjen tavoittelusta. Mikä luonnollisesti onkin ikuinen todellisuus. Poikkeavaa osaamista kun saavuttaa vain poikkeavilla ponnisteluilla.

Myös kuvaajien pitkäjännitteisyys on havaintojeni perusteella seurannut nykyisen instant maailman trendejä, ja valomittausosaaminenkin taantunut ohoeikutasolle.  Siihen on liian aikaista vielä ottaa kantaa, onko tämä kehitys hyväksi vai pahaksi  kuvan lopulliselle viestille ja käytölle. Hyvää siinä ainakin on kuvaustapahtuman yleistyminen aina vain laajempien kansalaispiirien normaaliksi käyttäytymismuodoksi.  Pyramidin huippu kun voi nousta entistä korkeammalle vain kyllin suuren pohjapinta-alan mukaan. Minäkin tiedän jo useitakin arvostettuna valokuvaajana itsensä elättäviä, joiden kuvallinen ura on kasvanut vain omasta kuvaamisesta ja ilman päivänkään muodollista alan koulutusta. Ja ovat myös hyviä ammatissaan.

Digikuvausprosessin nykykalusto on jo sillä tasolla, että sen varsinaisesta teknisestä toiminnasta ei juurikaan tarvitse olla perillä, kunhan jaksaa lukea laitteensa käyttöohjeet huolellisesti ja ymmärtää niissä olevan kielen. Siitä käyttöohjeiden uuskielestä onkin tullut jo melkein yhtä monimutkaista insinööritiedettä, kuin aikanaan oli filmien ominaiskäyrät ja kehityskemikaalien gamma-aikataulukot.  Tosin minusta tuntuu, että suhteellisesti vielä harvempi kuvaaja hallitsee edes kameransa koko kapasiteetin, kuin filmiaikana koko tuotantoprosessin. Digitaalisen jälkikäsittelyn valtavasta maailmasta puhumattakaan.  Itsekin oletin, että kun hankin manuaalikäyttöisenä markkinoitavan ammattilaisdigikameran, selviäisin ajan, aukon ja herkkyyden, sekä värilämpötilan hallintakiekoilla, mutta sen muun menun hallinta niidenkin tarkoituksenmukaiseksi kuvaustilannekohtaiseksi säätämiseksi vaati 320 sivuisen oppaan  huolellisen tutkimisen ja kymmenien itselleni uusien sanojen ja käsitteiden selvittämisen. 

Varmaa siis kuitenkin edelleen on, että kuvaajavirtuoosiksi  kasvaminen on  pitkällisen ja monitasoisen itseopiskelun ja koulutuksenkin takana, vaikka jonkintasoisen tuloksen synnyttäminen, jopa painokelpoisena, onkin varmistettu nykylaitteiden lähes pakollisilla automaattitoiminnoilla.  Olipa sitten kysymys filmikuvauksen tai digikuvauksen huippusaajasta.

Selkeää lienee kuitenkin se, että kaupallisen kuvausyrittäjän valinta tekniikan suhteen on jo pelkistä kannattavuustavoitteista  ja ajankäytön paineista johtuen vain ja  ainoastaan digitekniikka. Filmitekniikka tarjoaa sensijaan vaativan ja mielenkiintoisen, lopputulosta ajatellen, vaihtoehdon kuvailmaisua intohimonaan harrastavalle.  Huippuluokan lopputulos on saavutettavissa kummallakin tekniikalla. Useimmissa suuntautumisaloissa valokuvauksen rajattomassa kentässä on tilaa valita kumpaa haluaa käyttää silloin, kun itse lopullinen valokuva on prosessin tavoite, eikä viivan alle jäävä verotettava tulo.

Siksi minusta on erinomaisen tärkeätä ja lohdullista, että myös meitä filmityöskentelyn syvällisesti halitsevia ja sen oppeja ja tietoutta mielellään jakavia on edelleen hengissä ja hopeakuvan lumoihin joutuneita, heidän sitä halutessaan, opastamassa. Meille puolestaan kohtuullisen syvällinen digiteknikan tuntemus on myös oiva lisäarvo tämänkin, massojen kokemusmaailmasta jo kadonneen, kansanperinteen siirtämisessä uusien kuvaajasukupolvienkin elämykseksi ja iloksi.  

MJK