tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävyydestä.






Helmikuussa vuonna 2012 kirjoitin sanojen merkityksiä käsitelleissä blogeissani yhden ystävyydestä.  Tarkistin sen sisällön tänään, ystävänpäivän aamuyönä ja totesin, ettei ole ilmennyt yhtään syytä muuttaa silloista käsitystäni ystävyys sanan merkityksestä. 
Pitäisikö nyt huolestua siitä, etten ole muuttanut viisi vuotta vanhaa käsitystäni kyseisen sanan sisällöstä ja ytimestä. Olenko siis jämähtänyt kehityskyvyttömäksi?  Vai olenko tehnyt pohdintani silloin niin huolellisesti, ettei siihen ole tänään lisättävää, ainakaan minun nykykyvykkyydelläni.  Kommenttejakaan ei kukaan lukija ole siihen innostunut tekemään. Joko se oli asiaansa perusteellisesti selkeyttävä tai niin tylsä, ettei sitä kukaan edes lukenut.  Kenties se oli johtopäätöksiltään niin ilmeinen, ettei se haastanut ketään olemaan eri mieltä.

Yhden asian se vuosien takainen pohdintani kuitenkin hoiti kunnialla. Sain tavoittelemani rauhan ja selkeyden käsitykseeni  sellaisesta ystävyydestä, jonka sisällön olen itselleni määritellyt, jota arvostan ja haluan.  Hyvää kannattaa tavoitella, vaikkei saavuttaisikaan. Minusta on tärkeätä, että tiedän millainen se on, jos sen kohtaan.

Kohtasin syksyn kirjamessuilla hyvän kirjan jonka ostin yhdellä eurolla. Tekijän nimi kertoi minulle selaamatta, että se on varmasti paneutumisen arvoinen. Kirja on Kai Vakkurin kirjoittama Aika, ajan lyhyt muistikirja. Lukusuunnitelmassani oli silloin pitkä jono, joten lainasin sen välittömästi ystävälleni ja toivoin hänen käyttävän huomiokynää lukiessaan. Kirja palautui minulle aikanaan.
Olin eilen menossa venemessuille ja otin sen junalukemiseksi.  En muistanut kirjan jo tekemää lukukierrosta ja kauhistuin aluksi siitä, että sen joka kappaleessa oli huomiovärin korostamia tärkeitä ajatuksia joita merkintäjä en muistanut tehneeni. En aluksi tajunnut, etten ollutkaan se, joka oli löytänyt sieltä elintärkeitä pohdinta-aiheita.  Oletin ehkä jo alkaneen alzheimerini tehneen minulle sen tepposen, että olin unohtanut jopa tärkeäksi kokemani lukukokemuksen. Merkinnät osoittivat selvästi, että lisäpohdittaviksi merkityt kohdat vastasivat omia tarpeitani ja huomioitani.

Aikani asiaa ihmeteltyäni muistin kirjalle sovitun käyttökierroksen ja oikein hyvilläni luin sen sitten paluumatkan aikana huolellisesti loppuun asti. Tein siihen toisella värillä omat lisähuomioni.  Nyt se on lähes lukukelvoton, sillä se on niin täynnä värejä, merkkejä, painotuksia, ajatuksia ja huomioita.  Mutta se teki tehtävänsä hyvin ja perusteellisesti. Ymmärsin sen tärkeästä sisällöstä aivan ratkaisevasti  enemmän, kuin mitä olisin oppinut, jos olisin lukenut sen pelkästään yksin.  Löysin yhden uuden syyn olla kiitollinen ajattelevista ja tuntevista ystävistäni.

MJK



lauantai 4. helmikuuta 2017

Homeen hajua vai ikuisia arvoja ?



Pari ajankohtaista tapahtumaa sai aikaan syyn kirjoittaa jälleen mieltäni edelleen askarruttavista  asioista.   Eräs valokuvaustyyliltään omaperäisimmistä ystävistäni ja alamme ikoneista, taiteilijanimellään Lady Ostapeck tunnettu, Suomea syvästi rakastava valokuvaaja, kuoli amerikkalaisessa saattohoitokodissa  suomalaista musiikkia viimeiset hetkensä kuunnellen. Hän menehtyi pitkälliseen syöpään toissapäivänä, muutamaa  päivää ennen 99 vuotissyntymäpäiväänsä.    
Ladyn varsinainen Viktoriaanisen tyylin muotokuvaajaura alkoi varsinaisesti vasta hänen jäätyään eläkkeelle muotokuvaretusoijan työstään muutamia vuosikymmeniä sitten.Yksi omanlaisensa muotokuvauksen perinne sammui todennäköisesti hänen mukanaan, ainakin toistaiseksi. R.I.P. 

Tänään  4.2. 2017  vietetään lisäksi Maailman syöpäpäivää. 

Omien vanhempieni hienoista ja aikaa kestävistä pohjoisikkunavalon hääkuvista tulee aivan pian sata vuotta. Omasta ammattilaiskouluttaja aloituksestani  on nyt tasan 50 vuotta.  Kaikki  kaupallisen valokuvatuotannon tekniset tuotantovälineet, tallennusmateriaalit , viimeistelymenetelmät, kuvien sekä käyttö- että julkaisutavat ja niiden visuaaliset tyylilajitkin ovat sen kuluessa vaihtuneet. Useammankin kerran.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut, eikä tule sitä tekemäänkään seuraavankaan 50 tai 100 vuoden aikana.  Se on puhtaan valonkerronnan  käyttötaito. Sitä ei ole matka luonnonvalosta ledeihin ja lasereihin horjuttanut mihinkään suuntaan. Ei liioin valaisinten lukumäärän muutos yhdestä ikkunasta tai auringosta, tämän päivän  elokuvatuotannossa käytettyihin satojen Dedojen  tai  satojen  tuhansien ledien paneleihin.  Siinä puhtaan ja kauniin valokerronnan tyylikkyydessä, joka näkyy kohteen kontrasteissa, muodoissa ja pääaiheen erottuvuudessa epäolennaisesta kuvan osasta.  
Siinä  ei näy tänään eikä tulevaisuudessakaan mitään peruseroa valokuva syntymäajan, noin 180 vuotta sitten nähtyihin oman aikansa mestariteoksiin.

Siksi toistin jatkuvasti jo 1960 luvulla oppilailleni, heistä vielä elossa olevat  muistavat sen varmasti, että kaikki muu tulee heidän ammatissaoloaikanaan varmasti muuttumaan perinpohjin, paitsi valon ymmärrys ja sen estetiikka.  Joten sen sisäistäminen on opiskeltaessa ammattikuvausta keskeistä, 
sillä kaikki muu on väliaikaista. Myös toista ennustettani painotin  jo silloin heille jatkuvasti;  valokuvaus, painotekniikka, liikkuva kuva  ja visuaalinen suunnittelu tulevat varmasti sulautumaan  aikanaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Siksi tulevaisuutensa  varmistaa haluavien on syytä opiskella jokaisesta niistä kaiken saatavissa olevan osaamisen.  
Tämän päivän tilanne näyttää, kuinka sekin on todentunut. Toisten iloksi, toisten kauhuksi.

Nämä  nykyiset tekniset lisävempaimet,  piirtopöydät, radiotriggerit, akkukompaktit ja, 
nyt viimeisimpänä, kaiken maailman mielikuvitusasustepropsit ja kännykkäappsit ovat, 
surullista kyllä, johdattaneet valtaosan valokuvaajiksi tänään itseään  nimittävistä niin kauas tämän ilmaisutavan sille luonteenomaisilta ja tyylikkäiltä alkulähteiltä, etteivät he enää edes tunnista valon perustavaa merkitystä kuvan laadulle.  Puhumattakaan siitä, että huomioisivat edes sen keskeisimmät ajattomat periaatteet valaistusta rakentaessaan.

Missään tapauksessa en hyljeksi noilla trendi- ja bittiväännöillä työskentelyä, se on tänään joissakin toimeksiannoissa jopa välttämätöntä. Eletty historia vain on osoittanut, etteivät nämä kulloinkin vallalla olevat  trendipäiväperhoset lennä edes yhden valokuvaajan ammattiuran vuosia, vaan korvaantuvat aivan toisilla noin 20-30 vuoden syklillä. Hyvä niin. 
Hyvä myös, että kaikki kerran opitut taidot jäävät aina osaksi seuraavan trendin ilmaisua.

Koska minulla ei ole mitään tarvetta käännyttää ketään minkäänlaiseen vanhaan puritaaniseen valouskontoon, tai  itse valitsemastaan sekoiluvalosaasteesta pois, totesin, että minun kohderyhmäni on edelleen ne  ammattilaisporukoihin järjestäytyneet valokuvaajat, joita jo vuosisatainen ja saman lisää kestävä ikuinen valotyöskentelytyyli vapaaehtoisesti kiinnostaa.  Ja joille ei tarvitse ensiksi selittää kameroiden tai edes lamppujen perusominaisuuksia. Heille kunnon visuaalinen valokivijalka on varmin ammtillinen henkivakuutus, minkä kuvaaja voi hankkia. Mutta joka valtaosalta tämän päivän trendikuvaajilta on jäänyt oppimatta.  Heidän kuvistaan nähtynä.

Pohdin huolella myös, josko olisi vielä fyysisesti mahdollista järjestäytyneille kuvaajille, siis  esim. SAVin jäsenille ja erityisesti mahdollisille uusille koejäsenille, että  päättäisin tehdä vielä kerran  oman kouluttajaurani 50 v. juhlakierroksen osin samoissa valaisuteemoissa, kuin ensimmäisen ammattilaiskurssisarjani.  Sen tavoite lähes puoli vuosisataa sitten, oli havainnollistaa väriin siirtymisen keskeiset ammatilliset valaisumuutokset  kentän olosuhteissa ja silloinen toteutusmuoto oli kierros kaikissa SAV;n jäsenyhdistyksissä. 

Siihen liittyi silloin ja edelleenkin kouluttajan suuri eettinen kysymys, vahvistetaanko niitä, jotka ovat jo osoittaneet oman kykynsä ja tahtonsa realistiseen ammatilliseen kasvuun.
Vai sijoitetaanko resurssit  ”lähetystyöhön”, jossa hyötysuhde on pomminvarmasti huono ja väärinymmärrykset todennäköisin  päätuotos.  Johtuen sellaisen kohderyhmän täydellisestä heterogeenisyydestä ja epärealistista  toiveista.  Joita satu-unelmia ruokitaan entisestään markkinatalouden lyhytkestoisella lupaushötöllä.  Sillä, että vain ostamalla alennustuotteen erikoistarjouksesta, ikuinen onni on heti plakkarissa.  Tässä tapauksessa siis kuvaustaitoja, joiden auttavankin ammatillisen perusosaamisen sisäistämiseen kuluu vuosia.
Olen kohdannut, kipeästi jälleen, tämän asialleen elävän kouluttajan keskeisen ristiriidan. 
Sen, jonka olin jo luokitellut minua enään velvoittamattomaksi.  Omaksi velvollisuudekseni en sitä enää otakaan, kenties kuitenkin mahdollisuudeksi ja etuoikeudeksi. Jos omat voimani ja ajankäyttörajoitteni vielä mahdollistavat  tällaisen  valokierrosponnistuksen.

Alueellisten yhdistysten sijaan saattaisi löytyä nyt ajatonta valokuvallista laatua arvostavia paikallisia studioita, joissa intiimin noin 5-10 kuvaajan voimin viettäisimme iltapäivän ja illan klassisan, ajattoman ja  yksinkertaisen valaisukivijalan yhteisissä pohdinnoissa ja havainnollistamisessa.  Sellaisen valoajattelun ytimessä, joka ei tule ennustettavissa olevassa tulevaisuudessa, eikä missään kulttuurissa koskaan menemään muodista.  Ja jonka sovelluksia ei tarvitsisi hävetä kenenkään edessä.  Valopäivän ilman mitään lupausta osallistujille, että sen kertaaminen ja edelleen kehittely ratkaisee kaikki muutkin ammatilliset pulmat.  Riittävästi verta hikeä ja kyyneleitä kun olisi jo valmiiksi osallistujien  ammattikokemustaustassa, ennen kuin minkään heidän töissään jo käyttämiensä valaisutyylien puhdas sujuminen on kehittynyt automaatioksi omassa selkäytimessä ja omassa studiossa.

Todellisille  valon  ammattilaisille se juuri taitaa olla yhteinen kokemus ja ominaisuus.


MJK



sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Minulla on klassinen kitara.....





Ostin sen yli puoli vuosisataa sitten. Sen valitsi soitto-  ja kitaroiden rakennustaitoinen ystäväni useista käsintehdyistä ehdokkaista. Hinta ylitti sen hetkisen kuukausipalkkani. Ostin sen yksilön siksi, että ystäväni sai minut vakuttuneeksi, että huonoilla välineillä on mahdotonta oppia hyväksi millään alalla. Myöhemmin opin, että hyväkään väline, ilman intohimoista aikapanostusta sen hallitsemiseen, ei ole edes alku minkään asian syvälliseen osaamiseen. Soittajaa minusta ei siksi tullut. Mitä nyt musiikin perusteet tuli hahmotettua.
50  seuraavaa vuotta ajankäyttöni painottui aivan muuhun.  Kitara pysyi matkassa, nyt jo paljon kolhuja saaneena, kuten isäntänsäkin, sen harhakäsitykseni turvin, että oletin eläkeiällä olevan toisenlainen ajankäyttösuhde. Joka ei  osoittautunut sekään todeksi.

Mennyt  vuosi 2016 oli yksi taipaleeni väsyttävimmistä. Kumpa jonain aamuna olisin herännyt ilman kipua ja todennut itseni kuolleeksi, tuli toiveena mieleeni useammin kuin kerran.  Huhtikuusta lähtien kaikki voimani  kuluivat päivittäisten pakollisten ja/tai merkityksellisten psykofyysisten suorittamisten läpäisemiseen.  Niin oma kirjoittaminen kuin kuvaaminenkin ja  myös lukeminen on jäänyt voimien puuttuessa minimiin.  

Joulun aika mahdollisti minulle leporauhaa usean tiedon päivittämiseen ja pohdintaan.  Rakastan edelleen kirjaimia, ääniä ja kuvia. Erityisesti, kun ne ovat oikeassa järjestyksessä.  Aikaresurssiani lisäsi myös, että kahden vuoden täysiaikainen aktiivinen päivystys ammattikuvaajien tavoitteellisessa valaisupajaprojektissa päättyi. Tuloksiltaan hyvin hedelmällisenä, jos sitä arvioidaan vain ulkopuolisten antamina ammatillismuodollisina tunnustuksina, palkintoina ja arvoniminä.  Ryhmälleni ennen näkemätön saalis erilaisia kansainvälisiä menestyksiä ammattilaisten kisoissa. Siis suhteessa maamme kokoon ja osallistujien määrään.  Mutta.

Kolme viimeisintä viikkoa läppäri sylissä ja radio/tv  auki on antanut minulle riittävän päivityksen suomalaisesta kuva- ja viihdeäänimaailmasta. Esimerkkinä vuodenvaihteen juhlan taltiointi TV 1:ssä Kansalaistorilta. Suomalaisen kulttuurin koko laaja kuva. Sektorista riippumatta. Siis myös politiikka, koulutus, liike-elämä ja urheilu mukaan lukien. Tähän on ilmisesti nyt tultu, tahdoimme tai emme.

Tapahtuman ennakkomainonta oli täynnä katteettomia ylisanoja. Ohjelman leijonanosa oli vierailla kielillä maamme 100 vuoden itsenäisyyden kunniaksi ja siitäkin suurin osa musiikin nimellä myytyyn meluun hukuttaen. Osa  mainosten lupaamista ”maan nykyisistä huippuartisteista” oli never heard tai olipa kerran valikoimasta. Musiikin ajallinen valtaosa meloditonta tasarytmistä hakkaamista, josta siitäkin jäi tajuntaan vain monotoonisuus, jos sulki silmänsä visuaalisen saasteen sadoilta värivaloilta ja savugeneraattoreilta.  Ilman niitä valtaosa muusta sisällöstä olisikin kadonnut omaan olemattomuuteensa. Jota  ne kyllä sitten tavallaan korostivat. Pääministerin tervehdys herätti enemmän myötähäpeää, kuin rohkaisua.

Koko tapahtuma oli todella selkeä pelkistys maamme tämän päivän arvoista ja työskentelylaadusta. Surullisinta minusta oli se, että juuri tällainen sekameteli ilmeisesti tarvitaan tarjolle 60 000 katselijan vetämiseksi paikalle ja yli miljoona ruutujen ääreen. Hyvin ristiriitaisin tuntein koin myös muusta sisällöstä täysin poikkeavan, tekstityksen mukaan kansansävelmän, Kalliolle kukkulalle.  Syytä Chydeniuksen syrjäyttämiseen sen säveltämisisyydestä en oleta muuksi kuin nykyohjelmien laaduttomuudeksi. Josta muuten Baltic Heroes on laivaharrastajalle äärimmäinen esimerkki. Ainoa näkemäni jakso siitä riitti minulle hyvin. Äänestämällä itse on kuitenkin mahdoton nykymenoon vaikuttaa.

Koska  pari nyt päättynyttä vuotta olen ollut täysipäiväisesti ammattivalokuvaajien yhden pienen ryhmän taitokentän silmänä ja korvana, minua kiinnosti nyt erityisesti muualla  maamme kuvaajakentällä tapahtuneet muutokset. Siksi surffailin monilla hakusanoilla kotimaisen kaupallisen valokuvan moniarvoisessa maailmassa. Katselin ajatuksella alamme yhteisöjen ja yli parinsadan kaupallisen kuvantekijän nettisivut. On varmasti monia tapoja pahoittaa mielensä, mutta se on minulle yksi varmimmista. Luonnollisesti en kaipaa lisää negatiivisia kokemuksia, mutta mahdollisen muutoksen toimenpiteiden on lähdettävä realistisen todellisuuden hahmottamisesta.  Alan ”uskonpuhdistukseen” en pysty enkä halua, mutta  selkeä tarve siihen mielestäni olisi.  Enkä tarkoita sillä pelkkää vanhaan palaamista.

Meno erityisesti järjestäytymättömällä kuvaajakentällä muistuttaa nyt  jo täysin edellämainitun juhlan kaavaa. Paljon melua tyhjästä ja käsittämätöntä huonosti tehtyä visuaalista koristelua sisäisen tyhjyyden sekä ammatillisen laaduttomuuden peittämiseen. ”Huippuammattilaisiksi” itsensä sivuillaan luokitelleen enemmistön  kaupallinen verbaali-ilmaisu on entistä enemmän kääntäen verrannollista heidän osaamiseensa.  Poliitikkojen nykyiseen tapaan, suoranaiset valheelliset lupaukset ja katteettomat takuut  täyttävät sekä yksittäisten kuvaajien sivut että, ikävä kyllä, myös joidenkin heitä edustavien yhteisöjen tiedotustoiminnan.  Vai mitä olisi ajateltava esimerkiksi  sellaisesta  hyvin tuoreen suomalaisen valokuvaajayhteisön otsikkotason väittämästä , että heidän kauttaan on jo kulkenut valokuvaajille noin 8 miljoonan euron tarjouspyynnöt.  Ja jolla yhteisöllä on lähes 4000 tyytyväistä asiakasta Suomessa.  Hieman kiinnostaisi, miten tuo luku on todennettavissa yhden yksilön tarkkuudella, kuten heidän sivuillaan ilmoitetaan. Kun sama yhteisö tarjoaa pienen Eteläsuomen paikkakunnan paikallista muotokuvaajaa etsivälle 119  muotokuvaukseen ”erikoistunutta” tarjouspyynnön kohdetta, joista kaukaisimmat asuvat Lapin perukoilla.  Eikä yksikään heistä ole kyseisellä paikkakunnalla yritystään hoitava kokenut muotokuvaaja.

Nettihuijauksia ei teekään siis vain ulkomaalaiset  hakkerit. Siinäkin olemme omavaraisia.  Siinä emme ole, että kunnollista kuvaustyötä olisi tarjolla kaikille siitä maksamaan pystyville kohtuullisella etäisyydellä heidän kodistaan tai toimipisteestään.  Vaikka netin mukaan edellä mainitun yhteisön paikkakuntakohtaisten kuvaajien listassa esiintyi samoja valokuvaajia jokaisella listassa olevilla  kymmenillä paikkakunnilla Helsingistä Ouluun ja kaikkialla sillä välillä.  Kuten myös jokaisen listassa mainitun  kuvaussektorin suvereenisti hallitsevia mestareitakin.  Outoa minusta vain on se, ettei näitä ”huippulahjakkuuksia” juurikaan löydy  alamme järjestäytyneistä kansallisista eikä kansainvälisistä ammatillisista järjestöistä, eikä todella useita heistä y-tunnuksien luetteloistakaan.  Verotiedoista puhumattakaan.  Jopa koulutusta kuva-ammattilaisille on tarjolla saman luotettavuustason yrittäjiltä.

Puhevapauden nimissä saa täällä rangaistuksetta väittää omasta osaamisestaan mitä sielu sietää, ja valokuvaajat ovat edelleen niin uusi ammattikunta, että siihen ei ole ehtinyt muodostua työn laatua arvioimaan pystyvää ostajakuntaa. Erityisesti nykytilanteessa, jossa muutaman satasen sijoituksella on ostettavissa välineistö, jolla asiaa tuntematonta asiakasta voi johtaa harhaan. Saman tasoinen kitaransoittaja kuolisi keikkojen puuttuessa nälkään, väittäisi hän soittotaidostaan mitä tahansa. Eikä hän saisi yhteiskunnaltamme minkään tason katteetonta  ammattitutkintotodistustakaan.

Tästä tulemmekin takaisin otsikon aiheeseen.  Musiikin nykyiseen myyntisekameteliin on ehtinyt vuosistojen kuluessa muodostua normisto, jolla soittamisen osaaminen on sekä arvioitavissa, että tarvittaessa mitattavissakin. Teknisin välinein voidaan sävelpuhtaus, soittimen vireessä olo ja esiintyjän nuottien seuraaminen osoittaa jopa mittarein oikeaksi tai vääräksi.  Sävelmän kauneuteen, soittajan ilmisutapaan ja eläytymiseen tai sen osumiseen kuulijansa  yksilöllisiin toiveisiin  sekään ei luonnollisesti anna  tuomiota.  Mutta antaa kuitenkin kohtuullisen luotettavan kivijalan ammattitaitoa ja ammattimuusikon työn kaupallista ostokompetenssia arvioitaessa.

Valokuvaajakentältä ja parilta muultakin kuvatuotannon alueelta tämä perustava kriteeristö puuttuu vielä kokonaan.  Kuvaajien nettisivustoilta pääteltynä.  Minusta  selitykseksi ei riitä, että kysymys olisi niin paljon monimutkaisemmasta ilmaisumuodosta kuin musiikki.  Senkin rajattomassa genremäärässä on kuitenkin se yhteinen nuottien kivijalka, jota saa seurata, jos osaa, tai rikkoa ihan kykyjensä ja tarpeensa mukaisesti.  Mutta se ei siitä mihinkään horju. Eikä sitä osaamattomalle ole pitkää ammatti-ikää ennustettavissa.  Kaupallisesta  toimeentulosta puhumattakaan.

Valokuva-alaa nyt kouluttajakin tasan 50  vuotta tarponeena, olen myös nähnyt kymmenien ”kuvaajagurujen” pelkkien genrepohjaisten  osaamistähdenlentojen  syntymisen, uhon ja tuhon. Mutta en ainoankaan  kunnolla rakennetun valoammattitaidon puurtajan.  Kenties heidän juorupalstanäkyvyytensä on ollut tähtikuvaajia rajoitetumpaa, mutta sopeutumiskykynsä ajan ja työskentelytapojen muutoksiin ja liiketoimintansa kehittämisvarmuuteen koko ammattiuransa mittainen. N. 30-40 vuotta nykyisillä eläke-ehdoillamme.  Siksi minua kauhistuttaa se valokuvallinen sekametelikuvasaastekauppa, jota järkyttävillä valheellisilla ylisanoilla siellä kaupataan. Hyvien kuvien esittämisen sijaan.

Valokuvassa, kuten musiikissakin, on tilaa kyllä varmasti kaikenlaisille genreille ja henkilökohtaisille muista poikkeaville valonäkemyksille, vaikka ne perustuisivat samaan klassiseen valon tekniikan ja luonteen osaamiseen ja ymmärrykseen. Ei siihen silloinkaan sisälly minkään valaisutyylin tai viimeistelytavan noudattamisen henkilökohtaista velvoitetta.  Se antaisi kuitenkin jonkinmoisen suojan nykyistä, mitään osaamattomien, diletanttien ryntäystä vastaan.  Jonka mahdollistaa nykyinen kamerateknologia.  Sen suunnitteluperusteena kun on nimenomaan, että automaattiasennolla syntyy toisinnettavissa oleva kuva, ilman että kuvaajalla on minkäänlaista käsitysta valojen laadusta, tehoista, kontrasteita, luonteesta, kerronnasta…. kuvasommittelusta puhumattakaan.  Ja jokseenkin missä kuviteltavissa olevassa olosuhteessa tahansa.

Tuloksena on siis nykytilanne, kuvia otetaan ja levitetään, myös maksusta ja tilattuina,  enemmän kuin koskaan ennen, mutta  niiden visuaalinen likaisuus pilaa laaja-alaisesti kaikkien käsityksen arvokkaasta, kauniista ja hyvästä.  Sen, mitä kuvataiteeksi  on totuttu mieltämään. Viimeistelyn tälle tuholle antaa sitten eduskunnan kyselytunnin tasoinen verbaalinen asioiden sotkeminen. Joka ylittää moninkerroin sen kliseevertauksen mustan myymisestä valkoisena.

Lainatakseni jälleen kulunutta lausetta ”minulla on unelma”, haluaisin vielä eläessäni kokea myös sen näyn, jossa synnytettäisiin yhtä puhtaita kuvia kuin oikea kitaravirtuoosi pystyy synnyttämään kauniista melodisesta sävellyksestä yksinkin.  Kuvia vaikkapa kitarasta.  Ja vaikkapa mustavalkoisinakin.  Sellaisia joiden kerronta perustuu puhtaasti valon ja varjon esteettiseen ja kertovaan hallintaan ja niiden synnyttämään valööritaiteeseen soittimen jaloilla muodoilla, pinnoilla ja kiilloilla.  Yksikertaisia valollisia kuvia hienosta ihmiskäden ja taiteen perinteen synnyttämästä  mestariteoksesta ilman kyseisen instrumentin sijottamista esimerkiksi avaruuteen tai rannan  tyrskyille, ilman sen päällystämistä serpentiineillä ja glitterillä, ilman sen pukemista vaikka  viuluksi ja ilman sen tappamista kymmenestä suunnasta paahtavilla värivaloilla savun seasta tai sen puukylkeen digitaalisesti lisätyistä raunioista.  Haluaisin ihailla yksinkertaista visuaalista todellisuutta, joka  minulle ylittää moninkertaisesti liian moniin tämän päivän kuviin pesiytyneen valottoman ja taidottoman roskaläjäkokoelman.

Ihminen ilman unelmaa on kuollut. Minä en siis vielä ole.

MJK












lauantai 26. marraskuuta 2016

"Mitä isot edellä" huijausten luvattu maa(ilma).



Black Fridayn ylipursuava mediarummutus kiinnitti huomioni lukuisiin muihinkin vedätyksiin, joita liikkuu erityisesti netissä lisääntyvällä frekvenssillä. Euron Iphoneja, Samsungin  Galaxyja, Talvivaaran ihmeitä, Guggenheimin kulttuuriarvoja, vaalilupauksia, hallitusohjelmia, Meksikon muureja…..   Kukaan ei niihin usko, mutta ne saavat täysipäisetkin ihmiset toimimaan toisinaan kyseisten bullshit viestien liikkeellepanijan suunnittelemalla tavalla. 

Noista maailman laajuisista huuhaalupauksista on jo kirjoitettu liikaa.
Minulle riittää rajattomasti ihmettelyä oman kontaktialueeni ja elinympäristöni uusissa katteettomissa vedätyksissä. Toisinaan tilanne on se, että itse tuote on ihan kelpo tavaraa, mutta lupaukset sen saamiseksi tai sen hankkimisen vaikutukset ostajan elämään, menevät kaiken todellisuuden ulkopuolelle. Ihmisillä tuntuu olevan valtava halu, tai ehkä taustalla onkin laiskuus, uskoa ilmaisiin lounaisiin ja Joulupukkiin.

Digtaaliteknologia on muuttanut lukemattoman määrän eri ammattien  käytänteitä ja poistanut  säännönmukaisesti työt uusiin virtauksiin sopeutumattomilta.  Niiden joukossa lukuisilta valokuvaajilta, ryhmältä jonka elinolosuhteet tunnen muita ammatteja syvemmin.  Kuluttajalaatuisen  ja
–hintaisen digikuvauskaluston kehittyminen käsittämättömän suorituskykyiseksi,  on luonnollisesti pienentänyt yksityisten ostokuvamarkkinoita aivan radikaalisti. Kuten on tehnyt yrityskuvausten puolella myös niiden harveneminen, isojen sulauttaessa itseensä pienemmät kilpailijansa.  Ainoa edelleen kasvava ammatillisen kuvantamisen sektori lienee turvallisuuspuolen, arkistoinnin ja tieteen sovellukset.  Luonnollisesti näppäilymuistokuvien jatkojalostusvälineistön lisäksi.

Tämä kehitys on tuonut valokuva-alalle muutaman uuden harhan, jota erilaiset vedättäjät lypsävät suruttomasti ja vastuuttomasti. Muun työn puuttuessa kuvaamisen kouluttamisesta on tullut yhä useamman  sekä pätevän että, ikävä kyllä, ammatillisesti  kuvaustaidottomankin,  toivottavasti väliaikaiseksi jäävä, tulonlähde.  Boomin aloitti peräti valtiovaltamme, myöntämällä jokaiselle oppilaspulassa kituvalle  perämetsien koululle  kaikki mahdolliset tutkintoluvat ja määräämällä tutkintovaatimukset sekä arviointiasteikot  sellaisiksi, joiden mukaan lähes jo opiskelijaksi ilmoittautuminen riitti myös muodollisen pätevyyden hankintaan.  Ja tuloksena  on satoja  uusia,  mutta kelvottomia, ”ammattilaisia”.  Valokuvataidepainotteisen muun , jo perinteisen, valtavan ylikoulutuksen lisäksi.

Siihen, ammattimielessä, harhaan ja katteettomaan ennusteeseen perustuen, että maailmassa kuvantekijöiden tarve ja käyttö lisääntyy koko ajan, alalle koulutusta on nyt rynnännyt tarjoamaan koko ajan kasvava joukko kaikenlaatuista pikkuyrittäjää mitä mielikuvituksellisimmilla  tuloshoukutuksilla. Koulutusyrittäjiä, joiden lahjakkuus kukkii vain  tuotteensa katteettomien ylisanojen viljelyn puolella.  Aidoilla politiikan ja vaalitaisteluiden sekä epäkuranttien roskatuotteiden perustekniikoilla.  Se haavemaailma, että kun ostat heti ylihintaan tikkuaskin kokoisen silikoniläpykän, olet  välittömästi huippuammattilainen laatoituksen  alalla, on nyt selkeästi vallannut koulutuskentänkin.  

Tarjolla on jo parin päivän koulutuksia  joka sektorin valokuvaajamestariksi. Ja kaikkiin muihinkin visuaalisiin ammatteihin. Luonnollisesti poskettomaan hintaan.  Eikä vieras ole enää tilannekaan, jossa  osaamismestaruuden varmistavan diplomin saa sillä, että sanoo käsipäivää ”ulkomailla useasti palkitulle  lahjakkuudelle”. Tai ostaa  oikeuden käväistä hänen videosaitillaan, ilman edes sitä käsikontaktia.  Sellaisen ”opiskelun” nimittäminen ”mestariluokaksi” näyttää muodostuneen jo vallitsevaksi käytännöksi digikuvien  genressä maailmanlaajuisestikin.  Niin muuttuvat sanojen perinteiset sisällötkin, jos siten voi tienata enemmän tyhmiltä.

Olen edelleen sitä mieltä, että poikkeavaa tietotaitoaan  saa sekä jakaa, että elinkeinonaan myydäkin, mutta sen harhan rahastaminen, että asiakkaalla, maksamalla muutaman päivän kuunteluoikeudesta, on heti edellytykset olla työelämässään verrattavissa vuosikausia ja tuhansia hikitunteja vaatineeseen osaamiseen,  on kyllä täydellista huijausta.  Lisäksi sen seurauksena alan työelämään  loikkaa edelleen kasvava massa muun ammatin ”elintasopakolaisia” joiden edellytykset selviytyä harhaan johtavien koulutuslupausten jäljintä ovat olemattomat.  Se johtaa vain työttömien valokuvaajien määrän kasvuun ja yhä uusien ”kouluttajien” ilmestymiseen haaskalle.  Mikä seuraava ala pystytään pilaamaan ammatillisesti yhtä totaalisti ja vielä yhteiskunnan suojelemana.

Allekirjoitan edelleen silti myös sen, että todella päteviä, ahkeria ja luovia  valokuvaajia mahtuu työelämään hyvin edelleen, mutta heitä ei synny  näillä instant menetelmillä ja  katteettomilla myyntiväittämillä.

MJK



perjantai 11. marraskuuta 2016

Ykden polun loppu.



Saapa nähdä montako tahdonvastaista pysähdystä vielä tarvitsen, ennen kuin teen sellaisen vapaaehtoisesti.  Jokainen niistä on tuonut elämääni hyviäkin seurauksia.  Aikaa ajatella ja tehdä harkittuja päätöksiä. Parin viikon täydellinen ponnistelukielto saamani aivotärähdyksen takia, toi tällä kertaa vastauksia yli viitisen vuotta kestäneeseen kirjoitustaitoetsintääni. Nyt tiedän ja päätin, kuinka jatkan kirjoitusharrastustani.  Kolikon toinen puoli oli tällä kertaa se, että alusteni talvipeittäminen ei ole edennyt lähes kuukauteen. Joka tietää paljon ja raskasta työtä aikanaan.

Kirjotuspersoonani on kuitenkin nyt päivitetty.  Siihen vaikutti oleellisesti sekä joka syksyinen kirjamessuvierailuni, että sen tuloksena uusin silmin tapahtuva lukemiseni analysointi. Merkittävä osuus on myös kirjoittajaryhmäni muiden jäsenten teksteillä ja arvostamani opettajan  palautteilla ja ohjeilla. Seuraavien havaintojeni ja tuoreiden päätösteni suhteen minulla on nyt mielenrauha:

-       En jatka molempien kesken olevien kirjojeni tavoitteellista kokoamista vapaalla ajoituksella. ”Matin kikat ja mokat”, 150 valokuvan tarina, jatkaa vain satunnaisena blogikirjoitteluna kun inspiraatiota  tai muuta aihetta on. Esimerkiksi jonkun lukijan toivomus käsitellä joitain sen jo valituista kuvista.

-       Sensijaan ”Vaarin veneet kertovat” menee painoon ennen ensi vuoden loppua siinä muodossa, kuin se sillä hetkellä on. Vaikkapa siitä aiheesta, epätodennäköisesti tosin, alkavan sarjan ensimmäisenä painoksena. Sen sisältöä muokkaan enemmän suuntaan , ”mikä”, ”millainen” ja ”miksi”. ”Mitä” ja ”miten” jäävät vähemmälle huomiolle, muttei niitäkään hylätä. Pyörikööt mukana, jos ovat syntyäkseen. Kertojan jo tapahtunut ulkoistaminen kulloinkin käsiteltäväksi veneeksi on minulle sopiva toteutusmuoto ja epämuodollinen jutusteleva tyylilaji istuu mielestäni kyseisten tarinoiden dokumenttihenkiseenkin kirjaamiseen.

-       Kirjoitustavoitteeni on siis vain jo tapahtuneiden todellisuuspohjaisten asioiden kirjaaminen sellaisella laadulla, jota siitä kiinnostuneen olisi hyvä ja sujuva lukea halutessaan. Haluan iloisesti muistellen kirjata veneilyharrastuksestani sellaista tietoa, josta lukijalle voisi olla hyötyäkin saman aihepiirin omissa valinnoissaan. Samalla siitä tietysti syntyy joku käsitys kirjoittajan kokemasta maailmasta ja hänen muustakin olemuksestaan ja arvoistaan. Eli persoonatonta faktaoppikirjaa en missään tapauksessa ole rakentamassa.

-       Sanataiteeseen ja fiktiivisten tarinoiden  synnyttämiseen minulla ei ole taitoa  eikä kutsumusta. Eikä myöskään sellaista pohjaksi tarvittavaa verbaalista lahjakkuutta, jota kannattaisi  määrätietoisesti ja tavoitteellisesti kehittää. Sensijaan oman kirjoitustaidon kehittäminen ohjatusti ja verrokkiryhmässä on erinomaisen kehittävää ja  tuloksia antavaa.  Myös ja erityisesti oman elämänsä kokonaisuuden hahmottamisessa ja ikäiselleni jo ajankohtaisessa altzheimerin torjunnassa.

-       Kaikenlainen kirjoittaminen, eli omien ajatustensa muokkaaminen selkeämpään muotoon ja järjestykseen on mielestäni jokaiselle erinomainen, ja aivan ilmainen henkilökohtaisen kasvun työkalu, täysin riippumatta siitä, tapahtuuko se taiteen vai ajanvietteen harrastusmuodossa, vain onko se osa aseman tai ammatin tuomaa välttämätöntä työskentelymuotoa. Kuten se oli minulla ennen kymmenen vuotta sitten tapahtunutta eläköitymistäni.  Silloin se kuitenkin tuotti yleensä ja vain sen pituisia lauseita, joista on esimerkki tämän kappaleen alussa.  Nekin saan ja toisinaan osaankin jo unohtaa. Ja tie jatkuu.


MJK

maanantai 10. lokakuuta 2016

Matkailu avartaa ja pysähdys kirkastaa?



Molemmista otsikon näkökulmista olen saanut lähaikoina kokemusta. Osittain tervetullutta ja liikaa sellaista, jota en olisi niin halunnut.
Olin sekä jäähyväisretkellä Rodoksella, että opintomatkalla Purjelaivapäivillä. Toista viikkoa ilman nettiä ja muutakaan mediapommitusta. Lisäksi flunssa pitää minut nyt hetken paikallaan.
Kiireisimpänä alusten syyshuoltosesonkina.

Elämäni ensimmäinen all included/aurinkoranta hotelliretki on nyt takana. Tämä lapsenlapselle kerran annettu lupaus on nyt täytetty. Viimeisenä mahdollisena  syksynä. Aikaa oli riittävästi sekä rannalla että valvottuina öinä pohtia asioita ja tehdä havaintoja.

En väitä, ettei paljon positiivistakin kokemusta ja uutta lisääntynyt, mutta monta sellaista ahdistavaa huomiota jäi mieleeni, joita en ole ennen tullut näin selkeästi rekisteröineeksi.  Kuten rantalomalaisten keskimääräisen elopainon merkittävä kasvu. Ikärakenteesta riippumatta.  Sama toistui vielä näkyvämmin hotellin buffet aterioilla ja baarissa. Ainoa looginen johtopäätös tästä on selkeä, ainakin länsimaisen, ihmiskunnan fysiikan laaja degeneroituminen liian löysän ja helpon elämän seurauksena. 

Aivan liikaa näin myös esimerkkejä saman törsäysvastuuttomuuden leviämisestä ihmisten asennemaailmaankin.
Se ruoka- ja juomamäärä, jonka ihmiset keräsivät pöytäänsä, syömättä sitä, vain napsien sieltä täältä, jolloin se joutui vain jätteeksi, oli sota-ajankin eläneen silmille enemmän kuin ahdistava. Räikeimmillään kahden hengen pöydän itse noudetulla, mutta syömättömällä, ruokamäärällä olisi kevyesti ruokkinut lisäksi hyvin monihenkisen perheen.  Vastuutonta törsäyskulttuuria yleisenä tapana.

Sama moraalinen välinpitämättömyys näkyi myös toisin puolin. Baarin, meille ilmaisen, kolajuoman sekä väri, että maku osoitti, ettei siihen juurikaan itse makutiivistetta tuhlattu haalean veden sekaan. Lapselle ei ollut aina maitoakaan saatavissa aterioille ja pöytien valmiin välinekattauksen koostumus oli useammin puutteellinen kuin kohdallaan.  Joustavasta työnkulusta ja palvelukyvystä puhumattakaan. Kuitenkin kansainvälisen luokituksen 4 tähden hotellissa, jolla oli aterioille myös pukeutumiskoodi. Jota suuri osa asiakkaista ei juurikaan noudattanut.

Paluulennolla tuli minulle ensimmäistä kertaa mieleen se uudistus, jonka joku  lentoyhtiö on jo ottanut käyttöönkin. Määritellään lipun hinta kuljetettavan painon mukaan. Niinhän se on pääsääntöisesti myös rahdin suhteen. Siitäkin on jo syntynyt vastamielenosoituksia lihavien syrjinnästä.  Vähemmän painavat ja -syövät ovat vain ikuisesti osallistuneet  nurkumatta enemmän ruokaa ja polttoainetta tuhlaavien kustannuksiin. Eikä kukaan ole julkisesti tulkinnut sitä heihin kohdistuvaksi syrjinnäksi. Nyt vasta itse huomasin, että normaalipainoiset ja kohtuullisesti kuluttavat ovatkin jo selkeä vähemmistö. Muuallakin kuin matkailualalla.

Näkemääni pohtineena valitsin julkisen, mutta yksityisen yrityksen operoiman, bussivuoron eiliseen Purjelaivapäiväretkeeni. Aivan puhtaasti pienemmän kulutuksen tavoitteella.  Matka sillä Tampereelta Helsinkiin ja takaisin maksoi vähemmän kuin edestakainen ja lisäksi yhteiskunnan tukema bussilippu Teiskosta Tampereen keskustaan ja takaisin.  Kaupungista edes poistumatta. Tämä tilanne on mahdoton ymmärtää johtuvan mistään muusta kuin epäonnistuneesta julkisen kaupunkiliikenteen suunnittelusta sekä yhteiskunnallisista päätöksistä vastuullisten  kyvyttömyydestä tai välinpitämättömyydestä.  Siis aivan samoista ilmiöistä kuin etelän retkellä kokemani asennemaailma. Kaikkea törsätään suruttomasti.

Samalla merihenkisellä retkellä törmäsin myös ensi kertaa siihen uuteen havaintoon, missä kunnossa nämä, nykyään trendikkään, saaristomatkailun, alukset todellisuudessa ovat.  Tutustuttavina olevista 13 aluksesta vain pari-kolme oli selkeästi huolenpidon ja asianmukaisen käsittelyn mukaisessa ulkoisessa kunnossa. Loput esimerkkejä tarpeellisen, mutta tekemättömän työn turmiollisesta vaikutuksesta arvokkaaseen omaisuuteen.  Minä, jos kuka, osaan sekä arvioida, että arvostaa sitä työmäärää, jonka nämä ihanat perinnealukset vaatisivat pysyäkseen edes käyttökuntoisina, esteettisestä ja henkisestä perinnöstä puhumattakaan. Sillä asteikolla mitaten osaamisen ja välittämisen puute oli lähes täydellinen.  Ellei sitten tämän päivän meriperinteen genre ole sama kuin  näyteikkunoiden muotifarkuissa. Reikien ja repaleiden pinta-ala jo ostotilanteessa on suurempi kuin ehjän ja puhtaan kangasosan. Ja hinta moninkertainen. Tiedän, ettei Suomen lyhyt sesonki tuota puualuksen kunnossapitoon tarvittavaa taloudellista tulosta, mutta jotenkin toivoisin, että tämän sektorin yrittäjillä olisi joku selkäranka alustenkin hyvänä pitoon kvartaalihyödyn laskentaperiaatteen sijaan. Paljon sellaista opin ja näin myös eilen, mistä ei olisi ollut nyt niin väliä. Haluaisin nimittäin edelleen pitää lapsenuskoni ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja järkevyyteen.

Paluu mediamaailmaan tapahtuikin sitten myös turhauttavimmalla mahdollisella tavalla. Erään jättivaltion presidenttipeliin liittyvän valheidentäyteisen väittelyn moninkertaisella aikapanostuksella valtamediassa.  Nyt minulla on entistä enemmän ymmärrystä nähdä keskeinen henkilökohtainen pointti  tässä lähiseudulla elävän tunnetun kalastaja/toisinajattelijan valinnoissa. Ja sen mahdollisesti hänelle tuomassa mielenrauhassa.

Se asia vain on itselläni edelleen pohdinnassa, miten löytyisi tasapaino tajuntaan väistämättä murtautuvan vastentahtoisenkin tietotulvan ja vain tarpeellisen osan siitä valitsemiseen.

MJK



maanantai 28. maaliskuuta 2016

Tekstiä ja kuvia



Olen seurannut innokkaasti menneen vuodenvaihteen valokuvakilpailuja. Niitä onkin riittänyt joka lähtöön. Useita kymmeniä.  On Fotofinlandiaa, Suomen ja Euroopan vuoden valokuvaajaa, Eisa Masteria, Vuoden Journalistia, Vuoden hääparia, World Cuppia, jne…….. Lisäksi on jaettu myös maailmanlaajuisesti ja kymmenien eri valokuva- ja valokuvaajajärjestöjen omia täysmestareita, puolimestareita, haastajamestareita, vuoden mestareita, kuukauden mestareita, viikon mestareita……..  Jokseenkin kaikissa edellisissä  kunnianosoitukset, palkinnot, kultaiset kamerat, mitalit, diplomit ja muutkin luokittelumerkit ja tunnukset jaetaan periaatteessa vain tekijänsä kuvallisista ansioista.

Pystyn keksimään vain yhden valokuvakilpailemisen muodon, jota ei ole vielä nähty.  Se olisi kuvakilpailu pelkällä tekstiratkaisulla. Eli voittajaksi valittaisiin paras selitys siitä, millainen voittajakuva olisi, jos se olisi tehty. Tai vaikkapa vain idea mitä aihepiiriä olisi kuvattu jos olisi käytetty kameraa. Hyvin lähellä näitä ratkaisuja ollaankin jo.  Riippuen siitä, mitä genreä valokuvan laajalla kentällä kussakin kilpailussa arvostetaan.  On selvästi alan kilpailuja, joissa vain aihepiiri tai kohde vaikuttaa finaalipaikkaan ja jopa lopullisiin palkintosijoihin.  Täysin kuvien osaamistasosta riippumatta. On myös niitä, joissa vain kuvien muka mystinen mitäänsanomattomuus ja täydellinen sommitteluharmonian tai –jännitteen puute on ainoa tie kultaan ja kunniaan.  

Myös sellaisia valokuvakilpailuja ja niissä palkittuja löytyy oikein korkojen kanssa, joissa rekvisiitan hankkija, kampaaja, puvustaja, lokaation hakija ja meikkaaja sekä toisinaan jopa kuvaajasta poikkeava jälkikäsittelijä ja hänelle kerätyt  sadat samaan kuvaan koottavat tiedostot vaikuttavat lopputulokseen moniverroin enemmän, kuin se kameraa käyttänyt, joka saa lopputuloksesta kunnian ja maineen.  Minun on vaikeaa hahmottaa ero sellaisen palkinnon saajan ja elokuvaohjaajien Oscarin välillä, paitsi että elokuvaan vaikuttaa vielä satakertainen määrä muita lahjakkuuksia ennen sen julkistamista.   Lisäksi elokuvan ohjaajalla on siinä kuukausien tai vuosien täysiaikainen ponnnistelu ja valokuvaajalla enimmillään viikon tai jopa kuukauden.  Joissakin kuvakilpailuissa kaikilla palkituilla mielestäni enintään muutaman minuutin ja täydellisen sattumanvaraisuuden.

Toisaalla löytyy ilokseni niitäkin kilpailuja, joissa myös perinteinen valokuva- ja valaisuestetiikka, hallittu kuvasommittelu, sekä teknisen toteutuksen puhtaus on  loppusuoralle päässeiden kuvien yhteinen nimittäjä.  Sellaisia löytyy useammin erityisesti vain ammattikuvaajille tarkoitetuissa  kansainvälisissä koitoksissa ja myös joidenkin FIAP:in jäsenmaiden amatöörijärjestöjen perinteisissä avoimissa  valokuvataiteen katselmuksessa.  Kunkin kilpailun suuntautumiseen ja palkittujen tyylilajiin näyttää  mielestäni vaikuttavan järjestäjätahon ajallisen perimän lisäksi kunkin kerran jyryn koostumus ja heidän kuvallinen suuntautumisensa.   Minusta olisi  kilpailuhalullisia valokuvaajia palveleva  teko, jos kaikissa valokuvakilpailuissa sitä arvioivien omat kuva-arvostukset julkaistaisiin muodossa tai toisessa jo ennen kilpailukuvien sisäänjättöpäivää. Säästyisi paljon turhaa aikaa ja rahaa, kun niitä kuvia ei lähetettäisi lainkaan mukaan, joiden menestyminen juuri siinä koitoksessa on täysin mahdoton vain  aihepiirinsä tai  genreen sopimattoman jopa liiallisen osaamistasonsa takia.  Sellaista tilannetta ei ole ainakaan minun näköpiiriini vielä tullut, jossa  jyryn aikaisempi jo tunnettu kuvien arvostus- ja tyylihyväksyntä olisi  laajentunut kilpailukuvien erilaisuuden vaikutuksesta.

Olen selkeä kuvasuvakki, eli sitä mieltä, että kyllä maailmaan kaikenlaisia kuvia ja niitä eri perustein arvostavia mahtuu. Suuressa maailmassa tilanne sen suhteen onkin varsin selkeä.  Eri tavoitteisille ja –tasoisille kuville on riittävästi kunkin tyylilajin  avoimia katselmuksia kilpailuhalullisten kierrettäväksi.  Saman genren samoilla kuvilla kun on taipumus menestyä oman tyylilajinsa  kilpailuissa toisensa jälkeen.  Jonka tarkoituksenmukaisuutta en ole vielä hahmottanut.

Täällä kotimaassamme kaikki on niin paljon pienempää ja maltillisempaa,  joten luulisi, että myös ainakin kuvasta leipänsä saavat  kannattavat kaikkien kukkien elinmahdollisuutta samalla pienellä niitylläkin.   Niin ei kuitenkaan tänäkään vuonna näyttänyt olevan  maan arvostetuimmaksi ilmoitetussa  valokuvakilpailussa.  Se osoittautui jälleen kerran pelkästään yhden marginaalisen kuvasuuntautumisalan  sisäiseksi mittelyksi, jonka finalistikuvien ansiot tarvitsisivat löytyäkseen jopa pitemmät verbaaliset selitykset kuin niissä nyt jo mukana oli.  Senkin tarpeellisuutta, että kuvansa saa valokuvakilpailussa laajasti selitellä jyrylle ja nämä selitystekstit jopa kuviin upotettuina ovat osa lopullistakin kilpailusarjaa, on minusta aika vaikeaa perustella, ellei sitten kysmyksessä ole juuri tuo idealla ja  aihepiirillä kilpaileminen, johon ei niitä itse kuvia varsinaisesti enää kaivattaisikaan.  Onpa tämä saman kilpailun pääpalkinnon muutama vuosi sitten voittanut sarja jonka jokaisessa kuvassa oli pääaiheena juuri kyseinen selitysteksiti.

Jollain tavalla minusta on samalla sekä koomista, että myös surullista, kun kyseisessä alamme suurtapahtumassa edes 15 palkittavan finalistin  joukkoon ei tänäkään vuonna  vahingossakaan mahtunut ainuttakaan niiden maailmalla arvostettujen ammattikuvaajien kuvasarjaa, jotka säännöllisesti ns. putsaavat pöydän kansasinvälissä satojen ja tuhansien kuvien ammattilaismittelöissä.  Siitä huolimatta, että hekin tähän kansalliseen ”huippulaadun” katselmukseen kuvakokoelmallaan osallistuivat.   Outoa olisi ajatella , että hyvän valokuvan käsite on avoimissakin laajemmissa kilpailuissa  niin paljon Suomen ”ainoasta oikeasta” poikkeavaa.  Tilanne muistuttaa minusta sellaista tilannetta, joka urheilussa tapahtuisi jos piirikunnallisissa kisoissa maailmanluokan menestyjät  sijoittuisivat säännöllisesti parinkymmenen harrastajakuntoilijan jälkeen. Poikkeuksetta.

Minusta olisi  sekä tarpeellista, että  valokuvan kulttuurihistoriallisen  merkityksen arvostamista ja myös taltiointia, jos myös ”arvostetuimman” kansallisen valokuvakilpailun genrelaji vaihtuisi vaikkapa vuosittan ja  se ilmoitettaisiin myös julkisesti etukäteen.  Silloin esille ja palkinnoille olisi mahdollista päästä  muillakin kuvaajakantän osaajilla, kuin  pelkkää kotimaista taidekuvan tämänhetkistä genreä edustavalla osaamisella. Tai sitten kyseisen ”arvostetuimman” kotimaisen kilpailun  järjestäjätaho, nimi  ja rahoittaja on syytä  pitää vain kyseisen valokuvauksen rajoitetun haaran piirissä.  Valokuvauksen koko kulttuuri on mielestäni edelleen  niin valtavasti laajempi kokonaisuus, että sen näyttäminen kokonaisuudessaan olisi  edelleen oman jo perinteisen palkintofooruminsa arvoinen.

Oma kantani kaikkeen kuvilla kilpailemisen toimintaan on se, että  todella hyvällä kuvalla tai niiden kokoelmalla voi menestyä millä avoimella foorumilla ja jyryllä tahansa, mutta niihin osallistumisen  todellinen merkitys on se taidollinen, ammatillinen ja inhimillinen kasvu  joka on väistämätön seuraus siitä, kun ponnistelee jatkuvasti ja säännöllisesti yhä parempiin kuvallisiin suorituksiin.

MJK