maanantai 28. maaliskuuta 2016

Tekstiä ja kuvia



Olen seurannut innokkaasti menneen vuodenvaihteen valokuvakilpailuja. Niitä onkin riittänyt joka lähtöön. Useita kymmeniä.  On Fotofinlandiaa, Suomen ja Euroopan vuoden valokuvaajaa, Eisa Masteria, Vuoden Journalistia, Vuoden hääparia, World Cuppia, jne…….. Lisäksi on jaettu myös maailmanlaajuisesti ja kymmenien eri valokuva- ja valokuvaajajärjestöjen omia täysmestareita, puolimestareita, haastajamestareita, vuoden mestareita, kuukauden mestareita, viikon mestareita……..  Jokseenkin kaikissa edellisissä  kunnianosoitukset, palkinnot, kultaiset kamerat, mitalit, diplomit ja muutkin luokittelumerkit ja tunnukset jaetaan periaatteessa vain tekijänsä kuvallisista ansioista.

Pystyn keksimään vain yhden valokuvakilpailemisen muodon, jota ei ole vielä nähty.  Se olisi kuvakilpailu pelkällä tekstiratkaisulla. Eli voittajaksi valittaisiin paras selitys siitä, millainen voittajakuva olisi, jos se olisi tehty. Tai vaikkapa vain idea mitä aihepiiriä olisi kuvattu jos olisi käytetty kameraa. Hyvin lähellä näitä ratkaisuja ollaankin jo.  Riippuen siitä, mitä genreä valokuvan laajalla kentällä kussakin kilpailussa arvostetaan.  On selvästi alan kilpailuja, joissa vain aihepiiri tai kohde vaikuttaa finaalipaikkaan ja jopa lopullisiin palkintosijoihin.  Täysin kuvien osaamistasosta riippumatta. On myös niitä, joissa vain kuvien muka mystinen mitäänsanomattomuus ja täydellinen sommitteluharmonian tai –jännitteen puute on ainoa tie kultaan ja kunniaan.  

Myös sellaisia valokuvakilpailuja ja niissä palkittuja löytyy oikein korkojen kanssa, joissa rekvisiitan hankkija, kampaaja, puvustaja, lokaation hakija ja meikkaaja sekä toisinaan jopa kuvaajasta poikkeava jälkikäsittelijä ja hänelle kerätyt  sadat samaan kuvaan koottavat tiedostot vaikuttavat lopputulokseen moniverroin enemmän, kuin se kameraa käyttänyt, joka saa lopputuloksesta kunnian ja maineen.  Minun on vaikeaa hahmottaa ero sellaisen palkinnon saajan ja elokuvaohjaajien Oscarin välillä, paitsi että elokuvaan vaikuttaa vielä satakertainen määrä muita lahjakkuuksia ennen sen julkistamista.   Lisäksi elokuvan ohjaajalla on siinä kuukausien tai vuosien täysiaikainen ponnnistelu ja valokuvaajalla enimmillään viikon tai jopa kuukauden.  Joissakin kuvakilpailuissa kaikilla palkituilla mielestäni enintään muutaman minuutin ja täydellisen sattumanvaraisuuden.

Toisaalla löytyy ilokseni niitäkin kilpailuja, joissa myös perinteinen valokuva- ja valaisuestetiikka, hallittu kuvasommittelu, sekä teknisen toteutuksen puhtaus on  loppusuoralle päässeiden kuvien yhteinen nimittäjä.  Sellaisia löytyy useammin erityisesti vain ammattikuvaajille tarkoitetuissa  kansainvälisissä koitoksissa ja myös joidenkin FIAP:in jäsenmaiden amatöörijärjestöjen perinteisissä avoimissa  valokuvataiteen katselmuksessa.  Kunkin kilpailun suuntautumiseen ja palkittujen tyylilajiin näyttää  mielestäni vaikuttavan järjestäjätahon ajallisen perimän lisäksi kunkin kerran jyryn koostumus ja heidän kuvallinen suuntautumisensa.   Minusta olisi  kilpailuhalullisia valokuvaajia palveleva  teko, jos kaikissa valokuvakilpailuissa sitä arvioivien omat kuva-arvostukset julkaistaisiin muodossa tai toisessa jo ennen kilpailukuvien sisäänjättöpäivää. Säästyisi paljon turhaa aikaa ja rahaa, kun niitä kuvia ei lähetettäisi lainkaan mukaan, joiden menestyminen juuri siinä koitoksessa on täysin mahdoton vain  aihepiirinsä tai  genreen sopimattoman jopa liiallisen osaamistasonsa takia.  Sellaista tilannetta ei ole ainakaan minun näköpiiriini vielä tullut, jossa  jyryn aikaisempi jo tunnettu kuvien arvostus- ja tyylihyväksyntä olisi  laajentunut kilpailukuvien erilaisuuden vaikutuksesta.

Olen selkeä kuvasuvakki, eli sitä mieltä, että kyllä maailmaan kaikenlaisia kuvia ja niitä eri perustein arvostavia mahtuu. Suuressa maailmassa tilanne sen suhteen onkin varsin selkeä.  Eri tavoitteisille ja –tasoisille kuville on riittävästi kunkin tyylilajin  avoimia katselmuksia kilpailuhalullisten kierrettäväksi.  Saman genren samoilla kuvilla kun on taipumus menestyä oman tyylilajinsa  kilpailuissa toisensa jälkeen.  Jonka tarkoituksenmukaisuutta en ole vielä hahmottanut.

Täällä kotimaassamme kaikki on niin paljon pienempää ja maltillisempaa,  joten luulisi, että myös ainakin kuvasta leipänsä saavat  kannattavat kaikkien kukkien elinmahdollisuutta samalla pienellä niitylläkin.   Niin ei kuitenkaan tänäkään vuonna näyttänyt olevan  maan arvostetuimmaksi ilmoitetussa  valokuvakilpailussa.  Se osoittautui jälleen kerran pelkästään yhden marginaalisen kuvasuuntautumisalan  sisäiseksi mittelyksi, jonka finalistikuvien ansiot tarvitsisivat löytyäkseen jopa pitemmät verbaaliset selitykset kuin niissä nyt jo mukana oli.  Senkin tarpeellisuutta, että kuvansa saa valokuvakilpailussa laajasti selitellä jyrylle ja nämä selitystekstit jopa kuviin upotettuina ovat osa lopullistakin kilpailusarjaa, on minusta aika vaikeaa perustella, ellei sitten kysmyksessä ole juuri tuo idealla ja  aihepiirillä kilpaileminen, johon ei niitä itse kuvia varsinaisesti enää kaivattaisikaan.  Onpa tämä saman kilpailun pääpalkinnon muutama vuosi sitten voittanut sarja jonka jokaisessa kuvassa oli pääaiheena juuri kyseinen selitysteksiti.

Jollain tavalla minusta on samalla sekä koomista, että myös surullista, kun kyseisessä alamme suurtapahtumassa edes 15 palkittavan finalistin  joukkoon ei tänäkään vuonna  vahingossakaan mahtunut ainuttakaan niiden maailmalla arvostettujen ammattikuvaajien kuvasarjaa, jotka säännöllisesti ns. putsaavat pöydän kansasinvälissä satojen ja tuhansien kuvien ammattilaismittelöissä.  Siitä huolimatta, että hekin tähän kansalliseen ”huippulaadun” katselmukseen kuvakokoelmallaan osallistuivat.   Outoa olisi ajatella , että hyvän valokuvan käsite on avoimissakin laajemmissa kilpailuissa  niin paljon Suomen ”ainoasta oikeasta” poikkeavaa.  Tilanne muistuttaa minusta sellaista tilannetta, joka urheilussa tapahtuisi jos piirikunnallisissa kisoissa maailmanluokan menestyjät  sijoittuisivat säännöllisesti parinkymmenen harrastajakuntoilijan jälkeen. Poikkeuksetta.

Minusta olisi  sekä tarpeellista, että  valokuvan kulttuurihistoriallisen  merkityksen arvostamista ja myös taltiointia, jos myös ”arvostetuimman” kansallisen valokuvakilpailun genrelaji vaihtuisi vaikkapa vuosittan ja  se ilmoitettaisiin myös julkisesti etukäteen.  Silloin esille ja palkinnoille olisi mahdollista päästä  muillakin kuvaajakantän osaajilla, kuin  pelkkää kotimaista taidekuvan tämänhetkistä genreä edustavalla osaamisella. Tai sitten kyseisen ”arvostetuimman” kotimaisen kilpailun  järjestäjätaho, nimi  ja rahoittaja on syytä  pitää vain kyseisen valokuvauksen rajoitetun haaran piirissä.  Valokuvauksen koko kulttuuri on mielestäni edelleen  niin valtavasti laajempi kokonaisuus, että sen näyttäminen kokonaisuudessaan olisi  edelleen oman jo perinteisen palkintofooruminsa arvoinen.

Oma kantani kaikkeen kuvilla kilpailemisen toimintaan on se, että  todella hyvällä kuvalla tai niiden kokoelmalla voi menestyä millä avoimella foorumilla ja jyryllä tahansa, mutta niihin osallistumisen  todellinen merkitys on se taidollinen, ammatillinen ja inhimillinen kasvu  joka on väistämätön seuraus siitä, kun ponnistelee jatkuvasti ja säännöllisesti yhä parempiin kuvallisiin suorituksiin.

MJK

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Alhaisin vai ylevin koulutus? Osa 4.



Olen usein sanonut, että maailmassa on muutama aihepiiri, joita määrittävät sanat on loppuun kulutettu. Eli niiden merkitys yksilöittäin vaihtelee niin paljon, ettei niiden alkuperäinen tarkoitus enää ole löydettävissäkään.  Esimerkiksi ”kauneus”, ”luovuus”, ”taide”, ”rakkaus”, ”totuus”,”vapaus”.  Kaikkine  oman kielemme johdannaisineen ja sijamuotoineen. Olen valmis liittämään sanan ”koulutus” samaan surulliseen jonoon. Pohdittuani sen sisältöä ja käyttöä eri merkityksissään nyt taas muutaman viikon.

Niin paljon inhimillistä hyvää ja arvokasta kuin koulutukseen, kouluttautumiseen ja muihin sen lähimuotoihin on liitettävissä, samoilla sanoilla on myös oma valtava musta varjonsa. Voiman pimeä puoli. Äkkiä ajatellen jopa laajemmin käytössä kuin mahdollinen alkuperäinen hyvää merkitsevä sisältö. ”Tieto lisää tuskaa”, on tässäkin käsitteenä ollut minulle enemmän kuin paikallaan.

Hyvin avartavaa on ollut huomata, että menneet aikuiselämäni viitisenkymmentä vuotta koulutuksen suurkuluttajana ja –jakajana  ovat aktiivisesti pitäneet taka-alalla mieleni sopukoissa kyseisen käsitteen ja toiminnan valtavan väärinkäytön. Siis jos ”väärin” sana halutaan ymmärtää minun sen ”oikeaksi” kokemassani merkityksessä. Eli mikä määrä harhaanjohtamista, huonoksi tai arvottomaksi määrittämistä, vallankäyttöä, julmuutta, manipulointia, riistämistä tai vain oikeudetonta hyväksikäyttöä ja muita inhimillisiä rikoksia onkaan puhdistettu hyväksyttäviksi ja jaloiksi toiminnoiksi pukemalla ne koulutuksen nimeen ja viittaan. En väitä, että se olisi ollut silti ainoa keino siihen, nuo muut ingressissä mainitsemani sanat ovat osallistuneet tähän määrittämällä sortamiseen aivan yhtä laajasti. Keskeinen ero saattaa olla silti siinä, että kouluttaminen on omalla tavallaan onnistuttu legitimoimaan viralliseen asemaan, jossa sen valtaa ei pysty asettamaan epäilyksen alaiseksi. Se sisältää valtavasti toivoa, lupauksia, onnea, mahdollisuuksia ja myös rajoja, uhkaa, jopa kuolemaa, jos sattuu syntymään väärään kulttuuriin ja vääränä sukupuolena. Hiukan samoin kuin muutamat eri  uskonnot kannattajilleen. Myös ristiriita periaatteiden ja toteutusten välillä on yhtä valtava. Kuten politiikassakin.

Koulutuksella, erityisesti yksilötasolla sen muodollisella puuttumisella, on kuitenkin edellämainittuja vielä laajempi päivittäinen yksilökohtainen valta koko ihmiskunnassa kulttuuririippumattomasti. Lisäksi sillä on ase, jota muilla maailmanlaajuisilla ja alueellisilla höntitysjärjestelmillä ei ole. Henkilökohtaiset ja ”väärentämättömät” A4 dokumentit. Niillä voidaan virallisesti ja muodollisesti todistaa taidot, vastuut, velvoitteet, arvostukset tai niiden puute.  Siitä riippumatta, että mitään reaalista todistearvoa mihinkään inhimillisesi oikeasti arvokkaaseen niillä ei ole. Liian usein ei taitotasoonkaan. Vain muoto, liian usein aivan ilman sisältöä. Parhaimmillaankin vain hiuksenohut korrelaatio ihmisen todellisiin voimiin, hyvyys, ahkeruus, uskollisuus, rehellisyys, mielenrauha, toisten kunnioittaminen………

Kuitenkin juuri muodollisen koulutuksen ja sen tutkintojen virallinen asema kaikkien kansojen hierarkiassa on edelleen luultavasti kasvussa. Eikä vähiten Suomessa. Siitä huolimatta, että me sen parissa työelämämme toimineet, olemme jokseenkin samaa mieltä sen osoittaman realistisen osaamistason valitettavasta heterogeenisyydestä.  Paitsi poliittiisissa juhlapuheissa. Viimeinen niitti maassamme kunnollisen koulutusmahdollisuuden löytymistaistelussa, on juuri kaikilla ammatillisen koulutuksen tasoilla voimaan tullut rahoitusmalli. Yhteisön jakamien vuosittaisten tutkintojen määrä indikoi seuraavaa saatavaa rahoitusresurssia. Josta ei seuraa mitään muuta kuin se, että yhä olemattomammilla valmiuksilla saa sen himoitun A4 roskapaperinsa.  Ja oppilaitos  aina kasvavan tekohengitysrahansa.  Yhä suuremman, yhä huonommilla koulutussuorituksilla.  Ja lumipallo kasvaa.

Joku lukija löytää varmasti, ehkä juuri omana projektionaan, tästä tekstistäni koulutuksen vastaisuutta tai halveksuntaa. Jokainen kanssani työskennellyt tietää, että sitä ei minusta löydy. Odotan vain sellaista koulutusjärjestelmän ryhtiliikettä, jonka aloitusmahdollisuus karkaa koko ajan yhä kauemmaksi. Ja tuskin toteutuukaan. Poliittis-demokraattis-byrokraattisessa päättämisprosessissamme.  Joka on selkeä esimerkki siitä, millaiseksi yhteiskunta kehittyy juuri muodollisen pätevyyden palvonnan seurauksena. Suhteellisesti yhä useampi päättäjän asemassa työskentelevä on sellainen, jolta puuttuu kokonaan sekä suoritustason kokemus, että myös tietämys.  Henkilökohtaisesta vastuun ottamisesta puhumattakaan. Tuloksena on se, että helposti asemaansa kiivennyt ei edes aavista todellisen tiedon ja osaamisen merkitystä. Eikä siten edes tajua toimia sellaisen mahdollisuuden edistämiseksi. Liekö nykyinen eduskuntamme pätevyystasoltaan tämän kehityksen selkein tuotos ja esimerkki.

Hahmotettuani itselleni nyt entistä selkeämmin virallisen koulutususkovaisuuden universaalin vallan sekä hyvän että pimeän puolen, minut valtasi kyllä sellainen voimattomuuden tunne, jonka oletan hyvin samanlaiseksi kuin monella tämän hetken kansainvaellukseen liittyvällä. Siis sekä siihen osallistujalla, että vastaanottomaiden vastuullisilla.  Haasteet ovat siinäkin epäinhimillisen kovat, jos sen hallinta ja harmonisointi on edes pitkän tähtäimen tavoitteena. Tällä hetkellä kun joissakin kulttuureissa pelkkä naisten koulutuskin, millä tasolla ja laadulla tahansa, riittää jo oikeutukseksi heidän tappamiseensa. Lohduttavaa tämän sanan moniarvoisessa historiassa sensijaan edes on se, että laajimmat, raaimmat  ja yleisimmät  ihmisoikeusloukkaukset kerääntyvät ylivoimaisesti juuri niihin maihin, joissa koulutus on suhteellisesti pienintä ja rajoitetuinta.

MJK





tiistai 29. joulukuuta 2015

Alhaista vai ylhäistä koulutusta. Osa 3.





Aate vai ammatti ?

Koska tulossa olevan silmäleikkauksen takia joululukeminen ja kirjoittelukin on ollut melko vaivalloista, aikaa on jäänyt monentasoiseen mietiskelyyn. Pari viikkoa sitten herännyt koulutuksen olemuksen ja ytimen henkilökohtainen selkeytys, edes itselleni, on todella täyttänyt melkoisen osan valveillaoloa ja kyllä unityöskentelykin on siitä osansa saanut. Aihe tuntuu poikivan vielä useita kirjotuskertoja. Lähes rajattomasti.

Vaikka olenkin työskennellyt  noin 20 oppilaitoksessa kouluttajavastuun eri tasoilla, eri ryhmille monella eri kriteerillä  ja eri pituisina  jaksoina,  todellista ja syvää kokemusta minulla on vain eri ikäisten ja eri elämäntilanteessa olevien aikuisten ammatillisesta koulutuksesta. Tosin sen kaikilta tasoilta. Ja kummaltakin puolelta kateederia. Muut ikä- ja tasoryhmät ovat olleet lähinnä vierailun luonteisia. Siksi mietteeni keskittyivät nyt  erityisesti siihen.

Olen myös käynyt lähes kaikki omat kouluttautumiseni tasan käänteisessä järjestyksessä.  Ensin toiminut ammatillisesti menestyksellisesti ammattialalla, usein myös  jatkanut sitä kouluttamassa ja lopuksi hankkinut myös muodollisen pätevyyden siihen.  Siis sekä ammattiini, että sen opettajana toimiseen. Järjestyksen järkevyyttä en ole pohtinut, eikä sillä enää olisi mitään merkitystäkään minun osaltani. Tapa näyttää kuitenkin edelleen jatkuvan.  Vakava kirjoittamisen opiskelu kun on edelleen alkuvaiheessaan vasta muutaman vuoden kestäneenä.  Ja alkaneena kaikkien aikaisempien vuosikymmenten tuhansien työni osana tuottamieni sivujen tekemisen jälkeen.

Tämä lähestymisjärjestys itse käymiini koulutuksiin, niiden 8 erilaiseen ja eritasoiseen tutkintoon, sekä sisällöstä ja laadusta vastuunalaisena ja opintosuoritusten lopullisena hyväksyjänä toimiminen reilusti yli kymmenessä eri tutkinnossa on antanut kuitenkin mielenkiintoisen näkökulman koulutuksen kenttään ja erityisesti ammatillisen koulutuksen mielekkäisiin ja mielettömiinkin erityispiirteisiin. Niihin mahtuu todella otsikon  molemmat  ääripäät. Sekä detaljitasolla että laajemmin. Joitakin vaikkapa suunnilleen kronologisessa viitekehyksessä.

Varsinaiseen säännölliseen koulutusvastuuseen jouduin ensimmäisen kerran silloin, kun menin senhetkisen opinahjoni rehtorille perustelemaan, miksi saamamme koulutus ei millään mittarilla ollut alan työelämän todellisuuteen relevanttia. Hänellä oli valta päättää seuraavan lukuvuoden tuntiopettajat sekä linjavastaavat, joten työelämäkokemukseni näyttöjen perusteella hän määräsi minut hoitamaan sen tontin.  Ja vastaamaan se sisällöstä.  Se periaate seurasi mukanani sitten  tähän päivään asti. Opettajakoulutuksen puute oli siihen aikaan ammatillisessa koulutuksessa enemmän etu kuin este.  Nykyään se voi olla sekä että.

Vaikka tuosta tilanteesta on jo vuosikymmeniä, kovin paljon näen ja kuulen eri koulutusyhteisöissä opiskelevilta  kyseisen työelämälle vieraan sisällön ja suoritusprosessin ongelman olevan edelleen yksi keskeisimmistä  puutteista. Alasta riippumatta.  Oppijoita ajatellen  vähintään alhainen teko.  Mutta virallisessa koulutusjärjestelmässä kaikki keskeiset, mutta tekemättömät parannukset, hautautuvat ryhmävastuun loputtomaan kaivoon.  Siksi useiden tuntemieni alojen työelämän ammatillisen koulutuksen puuttuva työelämävastaavuus lienee isältä pojalle periytyvä ammatillinen kirous. Kolmanteen ja neljänteen polveen.

Sen korjaamiseksi olen usein nähyt  yritettävän sellaista ratkaisua, että opiskeltavan alan työelämän silloinen kellokas tai muuten mediaseksikäs  osaaja on kutsuttu oppilaitokseen  luennoimaan tai joskus jopa vetämään lyhyt jaksokin. Vastuullisille  se on helppo ja suosiota lisäävä menetelmä. Mutta kohderyhmän useimmille  pelkkää melua ja oppimiseen käytettävissä olevan ajan varastamista heiltä.  Vapaaehtoiseen osallistumiseen perustuvan ja kalliisti laskutettavan alan kongressin  statustäky ei  varmasti ole, joitain äärimmäisen harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta, se tapa, jolla osaamiseen perustuva ammattitaito onkaan rakennettavissa.  Selvitin  kerran, asian tutkimiseksi,  kaikkien  julkkisgurun  luentopäivään osallistuneiden perustasoisten, mutta työelämässä jo leipänsä ansaitsevien  kuulijoiden lopullisen arvion kuluttamansa ajan hyödyllisyydestä. Ylivoimaiselle enemmistölle  päivä oli viihdyttävä, mutta omassa ammatillisessa kehittymisessään vakavasti huomioon otettavia hyödynnettäviä seikkoja  ei ollut muistissa ainuttakaan. Niiden kokeilemisesta todellisessa työtilanteessa puhumattakaan.  

Viihdytys  ja koulutus kun ovat täysin eri asioita.  Viihdyttäjän vastuu kun on lyhyt hetkellinen olotila tai nauru, mutta kouluttajan vastuu on koko kohderyhmänsä loppuelämän keskeiset ammatilliset valinnat. Vastuuttomuutta puolestaan on valita ja palkata  kummankin roolin  toteuttajat ilman heidän perusteellista valmentamistaan omaan osaansa.  Roolinsa, merkityksensä kohderyhmälle ja vastuunsa määrän ja luonteen selvittämistä.  Ja sama valmistelu kuulijoille. Juuri ne jäävät useimmiten tekemättä.  Ja kirous jatkuu.

Siitä lisää ensi kerralla.
MJK 

perjantai 18. joulukuuta 2015

Alhaista vai ylhäistä koulutusta? Osa 2.




 ”Siihen aikaan kun isoisä filmille kuvasi.”

Tämän Timo Suvannon filmityöskentelyä havainnollistavan blogin aihepiiri herätti netissä monenlaista ilmaa ja kommentteja filmiajan erilaisista osaamisista.  Jouduin itsekin pohtimaan niiden merkitystä, koska minutkin oli mainittu siinä viestinnässä.

Omaa kantaani pohdittuani päädyin tulokseen, että filmiajan ammatillisen sensi- ja densitometrian  teorian ja käytännön hyvä ja laaja-alainen hallinta helpottaa kyllä ihan olennaisesti myös digitekniikan kuvamaailman hahmottamista ja erityisesti sen ammattitaitoista soveltamista.  Ja luonnollisesti ihan valtavasti myös digimaailmasssa käyettävien graafisten kuvajaisten ja käyrien siirtämistä laadukkaan kuvan perusrakenteluun.  Ja lisäksi kyvykkyyttä opettaa ja havainnollistaa kummankin menetelmän käyttöä seuraavalle valokuvaajasukupolvelle. Valittavaksi oman ilmaisunsa tuotantovälineeksi.

Mutta välttämättömiä ne matemaattiset suureet ja laskelmat eivät enää ole, mitkä filmiaikana olivat jokseenkin pakollisia kunnollisen painokelpoisen jäljen ja teknisesti moittettoman kuvan tuottamisessa. Kuvauskaluston kehitys on kuitenkin johtanut nyt siihen, ettei niitä välttämättä tarvita enää tullakseen ainakin alaa pinnallisemmin osaavien tai sellaisten asiakkaitten korottamaksi valokuvaajaguruksi. Painopiste kuvan arvottamisessa on siirtynyt jo vuosikausia sen sisällön, idean ja aiheen kunnioittamiseen, moittettoman tekniikan väistyessä lähes täysin pakollisen ominaisuuden luettelosta.  Sinne on kyllä jäänyt kosolti sellaista pakollista muutakin taitoainesta, joka pitää lahjattomat ja laiskat poissa alan todellisen osaamiskärjen tavoittelusta. Mikä luonnollisesti onkin ikuinen todellisuus. Poikkeavaa osaamista kun saavuttaa vain poikkeavilla ponnisteluilla.

Myös kuvaajien pitkäjännitteisyys on havaintojeni perusteella seurannut nykyisen instant maailman trendejä, ja valomittausosaaminenkin taantunut ohoeikutasolle.  Siihen on liian aikaista vielä ottaa kantaa, onko tämä kehitys hyväksi vai pahaksi  kuvan lopulliselle viestille ja käytölle. Hyvää siinä ainakin on kuvaustapahtuman yleistyminen aina vain laajempien kansalaispiirien normaaliksi käyttäytymismuodoksi.  Pyramidin huippu kun voi nousta entistä korkeammalle vain kyllin suuren pohjapinta-alan mukaan. Minäkin tiedän jo useitakin arvostettuna valokuvaajana itsensä elättäviä, joiden kuvallinen ura on kasvanut vain omasta kuvaamisesta ja ilman päivänkään muodollista alan koulutusta. Ja ovat myös hyviä ammatissaan.

Digikuvausprosessin nykykalusto on jo sillä tasolla, että sen varsinaisesta teknisestä toiminnasta ei juurikaan tarvitse olla perillä, kunhan jaksaa lukea laitteensa käyttöohjeet huolellisesti ja ymmärtää niissä olevan kielen. Siitä käyttöohjeiden uuskielestä onkin tullut jo melkein yhtä monimutkaista insinööritiedettä, kuin aikanaan oli filmien ominaiskäyrät ja kehityskemikaalien gamma-aikataulukot.  Tosin minusta tuntuu, että suhteellisesti vielä harvempi kuvaaja hallitsee edes kameransa koko kapasiteetin, kuin filmiaikana koko tuotantoprosessin. Digitaalisen jälkikäsittelyn valtavasta maailmasta puhumattakaan.  Itsekin oletin, että kun hankin manuaalikäyttöisenä markkinoitavan ammattilaisdigikameran, selviäisin ajan, aukon ja herkkyyden, sekä värilämpötilan hallintakiekoilla, mutta sen muun menun hallinta niidenkin tarkoituksenmukaiseksi kuvaustilannekohtaiseksi säätämiseksi vaati 320 sivuisen oppaan  huolellisen tutkimisen ja kymmenien itselleni uusien sanojen ja käsitteiden selvittämisen. 

Varmaa siis kuitenkin edelleen on, että kuvaajavirtuoosiksi  kasvaminen on  pitkällisen ja monitasoisen itseopiskelun ja koulutuksenkin takana, vaikka jonkintasoisen tuloksen synnyttäminen, jopa painokelpoisena, onkin varmistettu nykylaitteiden lähes pakollisilla automaattitoiminnoilla.  Olipa sitten kysymys filmikuvauksen tai digikuvauksen huippusaajasta.

Selkeää lienee kuitenkin se, että kaupallisen kuvausyrittäjän valinta tekniikan suhteen on jo pelkistä kannattavuustavoitteista  ja ajankäytön paineista johtuen vain ja  ainoastaan digitekniikka. Filmitekniikka tarjoaa sensijaan vaativan ja mielenkiintoisen, lopputulosta ajatellen, vaihtoehdon kuvailmaisua intohimonaan harrastavalle.  Huippuluokan lopputulos on saavutettavissa kummallakin tekniikalla. Useimmissa suuntautumisaloissa valokuvauksen rajattomassa kentässä on tilaa valita kumpaa haluaa käyttää silloin, kun itse lopullinen valokuva on prosessin tavoite, eikä viivan alle jäävä verotettava tulo.

Siksi minusta on erinomaisen tärkeätä ja lohdullista, että myös meitä filmityöskentelyn syvällisesti halitsevia ja sen oppeja ja tietoutta mielellään jakavia on edelleen hengissä ja hopeakuvan lumoihin joutuneita, heidän sitä halutessaan, opastamassa. Meille puolestaan kohtuullisen syvällinen digiteknikan tuntemus on myös oiva lisäarvo tämänkin, massojen kokemusmaailmasta jo kadonneen, kansanperinteen siirtämisessä uusien kuvaajasukupolvienkin elämykseksi ja iloksi.  

MJK

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Alhaisin vai ylevin koulutus? osa1.



Huolimatta siitä, että olen vuoden päästä toiminut kouluttajana tasan 50 vuotta, alan ilmiöt jaksavat aina uudestaan hämmästyttää minua. Tällä kertaa useita erilaisia pohdintakohteita.  Sarja niistä alkaa tästä. Ne aiheuttavat paljon omaa pohdintaa, mutta myös selkeyttävät näkemystäni koko koulutusilmiöstä ja sen roolista.

” Toisen työn ottaminen kouluttamalla sen tekemiseen osaamattomia, on alhaisin mahdollinen teko.”

Tämä on suora lainaus hiljan saamastani sähköpostista. Joka väittämä levisi pari päivää myöhemmin saman henkilön toimesta laajalti myös somessa. Täysin aiheetta.  Lähettäjä ilmaisi tarkoittaneensa tällä juuri omaa ammattiaan, lehtikuvaaja, sivuavan koulutuksen  toteuttamista.  Hän myös löysi julkaisussaan sekä siihen että peräti muutaman kolleegan itsemurhaankin syylliseksi erityisesti vain yhden saman lähettäjän erikoisalaa sivuavan kouluttajan ja  yhden julkisen koulutuspäivän puolikkaan.  Sekin muualla kuin Suomessa.  Ja myös minut osasyylliseksi, koska näen asian kokonaisuutena ja hänen tällaisen tulkintansa siitä  liian yksipuolisena ja loppuun harkitsemattomana.  Tarpeettomana julkisena ja vääränä pahantahtoisena vastuuleimauksena koko lehtikuvaajan ammatin alasajosta vain yhden henkilön oman koulutustoiminnan  sivuaiheena. Huomioimatta lainkaan sitä Suomenkin todelisuutta, että maassamme koulutetaan yhteiskunnan varoilla pääosin työttömiksi vuosittain n. 600 uutta valokuvaajaa ja vähintään saman verran vähintään sivutoimisia toimittajia, joiden journalistisiin oppiaineisiin kuuluu lehtikuvaus. Ja lähes kaikilla heistä on se käsitys, että heidän muodollisella tutkinnolla vahvistettu taitonsa riittää myös lehtikuvaajan työtehtäviin.  29 valokuvausta yhtenä pääaineenaan opettavan oppilaitoksen ja yli sadan valo- ja lehtikuvaajakouluttajan työn seurauksena.

Minulle sensijaan tämä koulutustoiminnan  outo, mutta aivoja stimuloiva tulkinta, herätti paljon tarpeellista ja avartavaa pohdintaa. Koska aloitin suoralla lainauksella, jatkan suoralla otteella osasta vastauskirjettäni hänelle.

(lainaus alkaa)

tämän vastauksen jälkeen en enää osallistu tämän aihepiirin keskusteluun kanssasi, koska olet ilmeisesti sulkenut aivosi väistättömältä yhteiskunnan kehittymiseltä. Sinulle ehkä vain muuttumiselta.”

“ Tämä medioiden digitaalisaation juna on porskuttanut ja tulee sen yskimättä tekemään edelleen, vaikka kaikki Suomen lehtikuvaajat kahlehtisivat  itsensä sen raiteille. Niinhän se teki jo silloinkin kun alaltasi hävisi muutamassa vuodessa Suomesta yli 20,000 työpaikkaa, kaikki käsin-ja konelatojat, valolatojat, kuvalaborantit, asemoijat, kemigrafit, retusoijat, puhtaaksikirjoittajat, kirjanpitäjät, puhelinvaihteen hoitajat, telefaksin -foton hoitajat, toimituksen autokuskit, pakkaajat, ilmoitusmyyjät, päivälehtitaittajat, oikolukijat, graafiset kuvaajat, painopinnan valmistajat ja asioiden todenperäisyystarkastajat. 

Näistä ammateista useimmat on siirretty juuri tämän päivän, minunkin mielestäni, onnettoman ammattitaidottomille, kuvaaville ja taittaville toimittajille, mutta ei se ole heidän vikansa, eikä sen takia heitä pidä edes yrittää motittaa yhden journalismin keskeisen alueen ja -taidon ulkopuolelle. Eikä se olisi mahdollistakaan.  Sama karsiva kehitys tulee olemaan kylmä totuus myös kuvajournalismin päivittäisessä työprosessissa.  Tekninen kehitys tulee edelleen kehittämään valokuvaus- ja 3D tekniikkaa sellaiseksi, että pelkkien perinteisten teknisperustaisten valokuvaajataitojen varassa ammatissa selvitä yrittävälle kyyti tulee olemaan enemmän kuin jäätävää, Se ei ole kenenkään vika, eikä sitä tule mikään voima maailmassa kykenemään vastustaa.  Ainoa vaihtoehto tulee yksilötasolla olemaan itsensä sopeuttaminen ja valmentaminen tulevaan työmarkkinatilanteeseen ja nimenomaan siellä vaadittaviin valmiuksiin. Niistä keskeisin tulee pomminvarmasti olemaan teamityöskentelyssä vaadittavat sosiaaliset taidot. Luonnon valinta tulee empimättä karsimaan tuleviin väistättömiin muutoksiin sopeutumattomat yksilöt pois tästä ravintoketjusta. Mikään edellämainituista ei tule poistamaan loistavaan kuvajournalismiin kykeneviä poikkeusyksilöitä, heidän työskentelykanavansa vain muuttuvat, kuten ansaintamenetelmänsäkin. Ja varmasti heidän lukumääränsä tulee olemaan erittän pieni prosenttiosuus koko mediakentän populaatiosta. Niinhän se on jokaiselle muullakin alalla. Erkoisosaajia on erikoisen vähän. 

Tuo luokittelusi siitä, että aina uudempi koulutus on alhaista ja pahan tekemistä muille samalle alalle aikaisemmin koulutetuille, menee kyllä pullon tai pillerin piikkiin, noin tyhmä et todellakaan ole. Tuolla perusteella jokainen oman alansa ajanmukaista ja enemmän kuin tarpeellista  selviytymisvalmiutta kolleegoilleen jakava olisi selkeä yhteiskunnan vihollinen, vaikka kaikissa kulttuureissa juuri he ovat enemmän kuin tarpeen oman yhteisönsä tulevaisuuden selviämistaistelussa.  Ehkäpä sinun kannattaisi vielä kerran pohtia kantaasi siihen, mikä on sellaisen toiminnan moraali, jossa ihminen yrittää pysäyttää ajan pyörän ja vaatii muitakin tekemään sen. Mahtaako sillä olla joku yhteys siihen, että huomaa oman toimintansa olevan alansa nykyisiin vaatimuksiin riittämätöntä?  Ikiliikkujankin suunnittelulla on enemmän mahdollisuutta onnistua.

Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella
MJK “    

(lainausote päättyi)

Kaikki ammatillinen koulutus tähtää  opiskelijalleen tulevan työelämäpaikan varmistamiseen.  Ja useimmiten samalla väistämättä myös jonkun aikaisemmin koulutetun syrjäyttämiseen, aikanaan. Tai ainakin vapauttamiseen työelämän oravanpyörästä. Ja tapahtuen aina kullakin alalla olevan globaalin kehityksen ehdoilla.  Sellaisten, joille valtiovallankaan toimenpiteet  eivät ole edes hidaste. Joskus tosin etu tai haitta. Hyvin rajoitetun ajan. Täysin alasta riippumatta. Jokaisessa ammatissa ajantasakoulutukseen osallistuminen on työelämässä jatkamisen elinehto. Ei siis vältettävissä oleva valinta.

Keskustelun aloittaneen oudosta perspektiivistä tarkastellen myös parhaat koulutuspaikat ja parhaat opettajat olisivat sitten luonnollisesti ne moraalisesti kaikkein alhaisimmat  väärintekijät.  Hehän tuottavat parasta saatavissa olevaa uutta osaamista työelämän tarpeisiin.  Joka silloin väistämättä tarkoittaa myös kyseisiä alan töitä tekevän mutta jo jälkeenjääneen tai muuten sopimattoman aineksen leipäpuun tyrehtymistä.  Jokaisessa tavaratuotannon ja palvelujen kilpailutilanteessa. Myös koulutusalan. Tuolla ajattelutavalla kaikki se kehitys, mitä jokainen ala tarvitsee omassa tulevaisuudessaan, on ollut moraalitonta ja rikollista aikojen alusta asti. Silloinkin kun kyseisen syytteen esittäjä omaa työelämäosaamistaan varten opiskeli.  Mietin myös miten on käynyt sellaisen alan tai maan, jossa kerran jo opittuja ammatteja uudistava koulutus on kielletty.  Tai joissa yhteiskunnallinen määräysvalta perustuu jo kauan sitten menneen maailman arvoille ja rajoitteille. Siitä meillä on päivittään selkeitä havaintoesimerkkejä tämän päivän poliittisissa ja pakolaisongelmissa.

Sensijaan mielestäni oman koulutusalansa ja siihen johtavan opintoreittinsä vapaa valitseminen nimenomaan omien intohimojensa ja edellytystensä mukaisesti, on eräs ihmisen perusoikeuksia onnellisen ja harmoonisen elämänsä tavoittelussa. Jonka tulosta on sitten jatkokoulutuksella muokattava ja kehitettävä säännöllisesti koko loppuelämänsä. Yhä useammin se tulee tarkoittamaan yhtä tai kahta alan vaihtoa tai vähintään se uudelleen muotoilemista oman työuransa aikana.


MJK

perjantai 6. marraskuuta 2015

Alottaisiko myös valokuvablogin?



Sykysn tullen aloitin taas tämän talven kirjoitusopinnot.  Ryhmään pääsemisen ehtona on selkeä muisteluprojekti, kuten aikaisemminkin.  Tällaisen suunnitelman kanssa työskentelen tämän talven. Pohdin nyt sitä, julkaisisiko sen etenemistä myös blogisarjana.


MUISTOT  KIRJAKSI  KURSSIN  TYÖSUUNNITELMANI,    SYKSY- TALVI  2015-16

Matin suunnitelma.  Työnimi: ”Matin kikat ja mokat”.

Vuoden päästä olen toiminut ammattivalokuvaajien ja parin muunkin visuaalisen lähiammatin kouluttajana, nykyään erityisesti heidän jatko-opintojensa  tutorina ja kansainvälisten  laaturankkausten ohjaajana 50 vuotta. Sitä jatkan edelleen lähes  täysipäiväisesti.  Saman ajan olen toiminut myös mainosvalokuvaajana, lähivuodet enää vain sellaisissa monimutkaisissa ja –tasoisissa kuvausprojekteissa, jotka on voitu yhdistää samalla myös  koulutusryhmieni jatkokoulutustilanteiksi.  Esimerkiksi teimme tänä kesänä yhteensä 11 hengen teamin kanssa viikon projektina Lapissa kansainväliset lanseerauskuvat kolmesta uudesta korusarjasta.   Osuuteni siinä oli jo ikänikin takia  luonnollisessti enää koossapitävä ja teknis-henkisenä tukena toimiva taustaresurssi.

Näistä eri vuosikymmeninä suunittelemistani erilaisista ja –tavoitteisista kuvausprojekteista vuodesta 1967 lähtien on kertynyt suuri kokoelma erilaisia tilattuja ja julkaistuja asiakaskuvia, jotka olen nyt kerännyt ja valinnut niistä 150 sellaista, joiden viestinnällisen tarinan, tavoitteet ja teknisen toteutuksen erityismenetelmät haluan myös kirjoittaa ”testamentikseni” sekä yli 500 ammattilaisoppilaalleni, että erityisesti biologisille omille jälkeläisilleni, joille kerään kyseisen uuden kirjakokonaisuuden tuotokset valmiiksi originaalikansioksi sitä mukaa, kun kunkin kuvan tekstiosuus harjoituksenani valmistuu.

Oletan, etten elä niin kauan, että kokonaisuus lopullisessa määrässään ehtisi valmistua painokuntoon, joten toimin siten, että valmistan kunkin erillisen kuvakertomuksen koko ajan lopulliseen taittoon ja aineisto on sitten haluttaessa pantavissa hyvin pienellä viimeistelymuokkauksella suoraan painokoneeseen sen jälkeen, kun minun aikani loppuu, kirjoitustyön ollessa luultavasti edelleen kesken.  Tällä samalla toimintaformaatilla jatkan edelleen loputtomasti viime  talven ”Vaarin veneet kertovat”  kirjaprojektiani.  Sehän kertoo perheeni  ja rakentamieni veneitten historiaa ja tekniikkaakin vuodesta 1954 alkaen.  Edelleen jatkuen. Nyt minulla on työn alla tyttärenpojalleni perinnöksi ehkä jäävä, jo yli 100 vuotias klassikkoalus, jonka kunnostus aikansa tyyliesimerkiksi on myös loppuelämäni työkohde.

Molempia kirjojani jatkan siis niin kauan kuin voimani ja ajattelukykyni riittävät. Ja uusia tapahtumia molempiin teoksiin syntyy kerrottavaksi edelleen.  Kummastakin kirja-aihiosta saatetaan ottaa vaikkapa välipainos, jos tarvetta  ilmenee.  Tällä tämän talven projektikirjalla on jo jonkun verrankin alustavia ennakkotilauksia, mutta en ole halunnut sitoutua määräpäiviin, tai edes vuosiin, tarpeettoman stressin välttämiseksi.   Kirjojen varsinainen merkitys minulle kun on myös henkilökohtaisen alzheimerdementian viivästyttäminen.

Tämänkertaisen  kirjoituskurssin tarkoitus ja merkitys minulle on kaikenlaatuisen kirjallisen ilmaisun kehittäminen ja ymmärtäminen. Loputon opintie sen suhteen.  Ne tuhannet sivut, joita olen työni puolesta elämässäni kirjoittanut, ovat häpeällisen kömpelöitä  ja usein viestinnälliseltä tasoltaan kovin vaikeaselkoisia. Ja kieliopillisestikin virherikkaita. Valitettavasti.  Minulle ja erityisesti lukijoille on tärkeätä, että jälkeeni aikanaan jäävät lopulliset ajatus- ja ajankuvani olisivat selkeämpää ja mielenkiintoisempaa luettavaa.

Se asia, on vielä päättämättä., olisiko samalla syytä julkistaa näistä tarinoista esim. blogisarja, jotta muutkin ammattikuvaajat saisivat halutessaan lukea kerrottaviksi jo valitsemieni  kuvien ammatillis- historialliset  taustat.    Kikkoineen ja mokineen.    

MJK

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Tarkasti matemaattisia seikkailuja ja visuaalisluovaa kirjanpitoa. Hyvästit digitunteille loppujakso.


Pääsin vasta nyt, lähes parikymmentä vuotta digitaalisen kuvankäsittelyn fotarien työvälineeksi vakiintumisesta, havainnoimaan ja sisäistämään sen päivittäiskäytön mahdollisuudet taitavissa käsissä. Tähän asti useimmat näkemäni digikuvajaiset ovat olleet joko valokuvauksellisesti puolimatkaan jääneitä tai kömpelöitä erikoisuuden tavoittelu yrityksiä. Filmityöskentelyn tämän päivän huipputasoa en sitten olekaan nähnyt. Tai ainakaan tajunnut sitä katsovani. Mutta  sen aikaisemmista vaiheista tiedän riittävästi. Valtaosa niistäkin kun valitettavasti on ollut samantekeviä.

Tätä digi- tai analogista kuvantamista ja sen vaikutuksia muuhun elämisen tasoomme pohtiessani olen päässyt nyt henkilökohtaisen kantani suhteen rauhaan. Tällä hetkellä oma käsitykseni siitä on suunnilleen seuraava:

Kehittyminen kumman tahansa työskentelytavan mestariksi on pitkä ja raskas polku, useimmille käymätön. Vaatimukset poikkeavan laadukkaan lopputuloksen suhteen ovat monessa suhteessa yhteneväiset ja myös erilaiset. Niin myös niillä saavutettava lopputulos, niitä mihinkään arvojärjestykseen asettamatta.  Keskeisin ero onkin juuri matkassa, ja erityisesti sen aikana koettavissa tunteissa.  Syy jonka vuoksi juuri aloitinkin tämän aiheen pohdintani. Siitä tiivistelmä blogini otsikossa.

Jos ohitan tässä blogissa oman intohimoni, visuaaliskerronnallisen valaisutyöskentelyn, muita merkittäviä erovaisuuksia on silti aivan riittämiin.  Molemmissa tekniikoissa ne vaativat huipputasolla yhtä paljon harjoittelua ja erityisesti kokemusta määrättömästi. Harkittua tavoitteellista käsi- ja aivotyötä satoja tai tuhansia tunteja, riippuen tavoitelaadusta ja lähtötasosta myös.  Kummassakin huippulaatu on mahdoton saavuttaa ilman erittäin vankkaa visuaalista ja viestinnällistä pohjasivistystä. Ja sen jatkuvaa kokemuksellista kehittämistä. Siihen digimaailma tarjoaa ennen näkemättömät mahdollisuudet jokaiselle.

Jokapäiväiseen asiakastyöhön riittävä taso onkin sitten vain valinta- ja ahkeruuskysymys. Siihen digiteknikka on tuonut, pääsääntöisesti laiskoille ihmisille, liian yleisesti myös ammattilaisten käytössä olevan oikotien.  Helpon tien päässä olevine vaatimattominen tuloksineen ja tyydytyksineen.  Kukapa koneen suorituksista syvällisesti pääsisikään nauttimaan.  Tämän päivän kamerat ja kuvankäsittelyohjelmat kun ovat kehittyneet teknisesti niin taitaviksi, että ovat vieneet valokuvaajan tavoittamattomiin sen taikahetken, johon osa lajin tunnepohjaisesta hienoudesta tiivistyi.  Ja latistaneet myös jatkokäsittelyn tunnekokemukset kirjanpitotoiminnan tasolle. Visuaalisista lisämahdollisuuksista huolimatta.

En siis halveksi tässä kirjanpitoa, vaan totean sen prosessin olevan tiedon tarkkaa luettelointia ja järjestämistä, joka vaatii huomattavan määrän aivotoimintaa ja vaikeidenkin yhtälöiden soveltamista ja hallintaa. Kuvankäsittelyssä vielä lisättynä visuaalisten elementtien hahmottamisella ja valintaprosessilla.  Vaativaa työtä, jota arvostan kovasti, ja siinä huipulle pääsevä on kiistatta todellinen taiteilija ja työn sankari. Mutta sitten on se mentaalinen ja usein myös vahvuus puoli, jota digitekniikalla kuvaava ei tarvitse, eikä se siksi ehkä kehitykään muunkaan elämisen mausteeksi.  Siinä suhteessa digin keskeinen ominaisuus, ”oho eiku” on hyvin kaksiteräinen miekka.  Järkyttävän laaja valotusvara raw formaatissa ja kaiken korjattavuus, lisättävyys, poistettavuus sekä uusittavuus kuvankäsittelyssä pitää useita stressitekijöitä kyllä loitolla, mutta estää  samalla sen vastuullisen kehitysprosessin, joka hopeakuvan huippulaatua aina edelsi.  Kykyjä ja kokemuksia joiden soisin olevan edelleen osa kuvantajan elämysmaailmaa.  Myös valotyöskentelyn osalta.

Oma matematiikkansa ja tekninenkin virtuositetti filmiaikakauden huippukuvia kyllä edelsi, sitä monimutkaisempi, mitä vaativanpia visuaalisia ja kerronnallisia tavoitteita kuvilla oli, usein asiakaslähtöisesti.  Laadukkaan latentin valotuksen aikaansaaminen filmille ja kopiomateriaalille oli ja on edelleen jatkotyöskentelyn kivijalka. Mikään osa siitä ei ole uusittavissa laukaisuhetken jälkeen ja ja tieto sen onnistumisesta on saatavissa pääsääntöisesti vasta silloin kun itse  kuvaustilanteesta ei ole enää mitään korjattavissa. Aikansa huippudiafilmille, Kodacrome, kuvattaessa Suomessa vasta 2-3 viikkoa laukaisun jälkeen. Siksi täydellinen valotusmuuttujien hallinta toi  kuvaukseen aivan oman sellaisen lisämomentin, jota digissä ei käytännössä edes ole, tuskinpa kaivataankaan.  Se toi kuitenkin kuvaamiseen oman makunsa ja jännitteensä. Nimenomaan ammattilaisille, sillä ainuttakaan vajavaista tekniikkaa korjaavaa toimenpidettä asiakastyöhön ei ollut tehtävissä kehitysprosessin jälkeen.
 
Erityisesti dialle ja vaativassa asiakastyössä yleistä monivalaisu- ja valotustekniikkaa käytettäessä hallittavaksi pakollisten teknisten muuttujien määrä oli hurja. Valotus oli oltava kuvan pinta alan jokaisella neliäsentillä  1/3 aukon tarkkuudella  tavoitteellisesti oikea ja samalla lopullinen. Siihen pääsemiseksi  kaluston piti olla täysin trimmissä ja kalibroituna myös omaan silmään.  Värihallinta käsitti esim: emulsiotestit, resiprookkitaulukot ja –testit,  objektiivien korjaussuodatukset, värilämpötilan ja värivirheen korjaukset ja muunnokset, valaisinten välähdysaikojen korjaukset., latenttiajan värisiirtymät, toimintalämpötilan balanssoinnit, laboratoriokohtaisen virheen eliminoinnit  ja  kuvauspaikan värihäiriöiden poiston.  

N. 70 tarkkuussuotimella kuvaustilanteen kameralaukussa ja huolellisilla omilla testimuistiinpanoilla varustettuna pääsi sellaiseen tilanteeseen, että myös laukaisuhetken visuaalisille valinnoille riitti aivoenergiaa. Jatkona olikin sitten se jännittyneisyyden täyttämä odotus kehitysprosessin kestäessä, useimmiten päivän–pari. Ja palkintona kunnolla tehdystä työstä ilon ja ihastuksenkin tunteita lopputuloksen tyydyttäessä asiakasta ja itseäkin. Ja sitten se seikkailu oli ohi. Ja mieli avoinna seuraavaan koitokseen.

Juuri niitä tunteita joiden synty digityössä joko puuttuu kokonaan tai syntyy pieninä, lähes huomaamattomina  palasina käsittelyprosessin edetessä.  Ja tavallisimmin myös keskeytyessä silloin, kun kyseisen tuotoksen hieromiseen ei enää voi tai kannata käyttää maksullista työaikaa.  Jäljelle jää ainakin pieni ahdistus siitä ,mitä vielä olisi ollut tehtävissä lopputuloksen parantamiseksi.  Kesken jäänyt prosessi mieltä ja tunteita kuormittamassa. 

On makuasia, haluaako olla huolellisesti pedatusta ja jo toteutetun seikkailun tuloksesta  ihastunut ja usein yllättynytkin, vai vuorokausia koneen valoa tuijottaen  nakerretun kollaasin  ylpeä esittelijä.  Huippumiehiä kumpikin.  Joku tapa sopii toiselle se toinen toiselle.  Molempien suvereeni hallinta on oikeaa huippuammattitaitoa. Liian iso pala useimmille. Siis kannattaa iloita siitä, minkä on valinnut. Siinäkin on haasteita loppuelämäksi.


MJK