sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Invantaariolukuja ja -ajatuksia



25.2. 2019. Klo 03.58. Eilen, Matipäivänä, oli elämäni 27759 päivä. Arvostamani kolleega kertoi, miten synttäripäivä tässä iässä lasketaan. Enää ei sanota, että on taas vuoden vanhempi, vaan että on 365 päivää vähemmän aikaa toteuttaa niitä asioita joita haluaa vielä ehtiä tehdä. Ihmekös, että  ilmassa oli kiireen tuntua. Maalaamista, siivoamista, pakkaamista, kantamista, kuljettamista, muuttovaraston täyttöä.  Hiljaisella tahdilla, mutta kauan. Huomisia myyntikuvauksia varten on kotimme saatava näyttämään sopivan tyhjältä ja siistiltä. Kodin meikkauspuuhaa jatkuu vielä ensi yönäkin. Sen lisäksi, kun käyn viemässä tyttären perheen lentokenttäbussille yöllä tähän samaan aikaan.

Tänään puoleen päivään mennessä olen taas pankin toiveasiakas. Eli heille velkaa yli 300 000. Lainanhoitokuluja siitä kertyy yli 300 kuussa. Toivottavasti ei kauan, vain tämän talomme myyntiin asti.  Uuden kotimme kaikki asumiskustannukset  jäävät onneksi alle nykyisemme pelkän tonttivuokran. Lattianeliöthän putoavat tietysti kolmasosaan, ilmakuutiot viidesosaan ja työhuoneeni koko  kymmenesosaan. Paitsi siellä hengitettävissä olevien ilmakuutioitten osalta. Ne vähenevät alle kahdeskymmenesosaan. Rakastamani henkinen ja fyysinen avaruus katoaa sieltä muistoihini.

Se tarkoittaa kouriintuntuvasti ja henkisesti sitä, ettei meillä enää koskaan pidetä ryhmille koulutusta, valokuvaajien pikkujouluja, purjeitten kunnostusta, isoa kirjahyllyä, purjelaivamallikokoelmaa, kameravitriiniä, studiovalaistusta, video- tai muotokuvastudiota.  Tamän talon resursseista ja tunnelmasta yli neljän vuosikymmenen ajan iloinneena, mieleni on luonnollisesti haikea. Vaihdoin eilen tulostimiini uudet värijauheet. Ne mahtuvat uuteen työhuoneeseeni Macin, pienen kirjahyllyn, työtuolin ja vaatekaapin lisäksi.  Nyt on todellinen aika inventoida myös pääni. Pohtia mikä on tärkeintä, jota tulevilla tila- ja elinaikaresursseillani on tehtävissä.

Synttärionnittelujen määrä fb:ssä sai minut taas sekä onnelliseksi, että nöyräksi. Vaikka tiedänkin, että kyseinen verkko suorastaan pakottaa ihmisiä toistemme merkkipäivien huomioimiseen.  Silti niin monen kanssakulkijani nimi ja onnittelukommentti tuntuu jotenkin liian yltäkylläiseltä.  Nyt tuntuu konkreettisesti siltä, että se toteutunut pienikin auttamis- tai virikeosuuteni heidänkin elämänsä kulkuun, on nyt lopullisesti takana. Niin toiminnallisesti kuin ajallisestikin.

Olen tänään sanomattoman iloinen siitä, että olen jaksanut opiskella lähivuodet kirjoittamista. Vähän kerrallaan ja rauhalliseen tahtiin. Tulos ei ole hääppöinen, mutta selvää kehitystä on havaittavissa. Tärkeimpänä ehkä se, että kynnys aloittaa säännöllinen sanojen naputtelu koneelle on lähes kadonnut .  Kaikki kolme kirjaani etenevät koko ajan öisin vähän kerrallaan ja se neljäskin toisinaan.  Mikään niistä tuskin valmistuu koskaan painokuntoon. Niiden keskeinen funktio tässä tilanteessa onkin selkeä altzheimerintorjunta.  Sanoja, varsinkin ihmisten ja asioiden nimiä, häipyy jo koko ajan mielestäni hälyyttävällä nopeudella.

Minulle tyypilliseen tapaan, jonkinlaisen hyödyllisyyden ja mielekkyden säilyttäminen  ajankäytössäni on nyt keskeinen tavoite.  Tämän kevään ja kesänkin ajan sen kiireellisyysjärjestys  on jo ratkaistu.  Muutto ja myyntiprosessi, niin kodin, verstaan kuin laivojenkin osalta täyttää remontteineen jokaisen valveillaolo- ja jaksamistuntini  niin pitkälle eteenpäin kuin on ennustettavissa.  Siihen yleiseen ilmiöön, mitä nyt tekisin, tuskin koskaan tulen tutustumaankaan

Silti tämä kirjoittamisen prosessin ja toisinaan ilonkin  haluan pitää elämässäni niin kauan kuin siihen kykenen.  Päivitykset kirjoihini ja blogiini harvenevat nyt väistämättä, elleivät mahdolliset fyysiset pysähdykset pakota toisenlaiseen valintaan.  Tai se, että kotona ollessani, muunlaiseen puuhasteluun ei ole enää tilaakaan. Aika näyttää.

Tieto  jatkoajankin hupenemisesta ja loppusuoran lähestymisestä, on nyt päivittän läsnä valinnoissani.  Elämän arvaamattomuus voi silti jatkaa tätä tilannetta ja olosuhdetta vielä vuosikymmenenkin. Tuhansia uusia elämyspäiviä. Siksi uuteen kotiin ja sen rakenteluun on mentävä nyt innoissaan ja seikkailumielellä.  Suunnitelmia sen uudistamiseksi ja yksilöllistämiseksi mieleiseksemme vilisee päässäni kaiken aikaa.  Useat valinnat on silti tehtävä toisin. Sitä olen jo harjoitellut. Kalenterin buukkaukset tulee pitää minimissään.  Mitään sitoumuksia teoista, edes kuukausien päähän, ei saa tehdä.  Hetkessä elämisen taito olisi nyt se ensisijainen harjoittelun kohde, jos se enää on opittavissakaan.  Jokaisesta lisäpäivästä olisi osattava nauttia ja olla kiitollinen.  Ikä ei näytä haasteita ja opittavaa ainakaan vähentävän.

MJK







keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Opettajan yksinäisyys

           



” Miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi, vaikka työskentelen ihmisten kanssa koko ajan” kysyi vuosikymmeniä minua nuorempi naiskolleegani.  Vastasin, ” jos haluat, kerron miten olen sen itselleni jäsentänyt ja saanut sen suhteen rauhan. Tarina tosin on melko pitkä, enkä tiedä,  sopiiko käsitykseni siitä myös sinun tilanteeseesi ”.

Sinun on siksi syytä suhtautua tähän, kuten kaikkien muidenkin näkemyksiin. Yhdelle tärkein seikka, on toiselle samantekevää. Sen ilmiön sisäistäminen on yksi opettajan perusoivalluksia.  Lisäksi sen soveltaminen työhösi riippuu kokonaispersoonallisuudestasi.  Jotkut uskovat ”neutraaliin”, vain faktoista koostuvan, tiedon  siirtoon  päästä toiseen. Kenties joissain asioissa se toimiikin, muttei kokemukseni mukaan minun eikä sinun työkentälläsi.

Tärkeimmät taidot meidän alallamme ovat kokonaisvaltaisia tunneprosesseja. Siksi  työsi on sitä merkityksellisempää, mitä syvemmin olet siihen omalla tunnekapasiteetillasi sitoutunut. Luonnollisesti laajan tietoarsenaalisi lisäksi.  Tulokset on myös arvioitava samanlaisella mittarilla. Ei numeroina, kiloina tai prosentteina, vaan sillä, miten tuotoksesi vaikuttavat kohteensa mieleen.  Eli joka ihmiselle erilaisilla mittareilla. 

Sinun on hyväksyttävä se, että työsi ei onnistu toivomallasi tavalla, ellet kykene siirtämään oppilaillesi osaa omasta kyvystäsi kokea ja ilmaista voimakkaasti kaikenlaisia tunteita.  Elämä on syvimmältään vain tunnekokemusten ketju.  On väitetty, että tunteet ovat aivojen tuottamia harhoja ja kuka tahansa voi tuntea mitä tahansa. Itse otan niiden viestit hyvin vakavasti.  Minusta juuri tunteet ovat ihmisen puhtainta todellisuutta hänelle itselleen. Siksi ehdotan, että hyväksyt urasi edetessä kasvavan yksinäisyyden tunteesi voimavarana, etkä ahdistuksena. Tässä jäsentelyssäni käsittelen pelkästään tätä ihmiskontakteihin liittyvää yksinäisyyttä.  Enkä esimerkisi sellaisen tilanteen yksinäisyyttä, jolloin olet koko ympäröivän ryhmäsi kanssa aivan eri mieltä. Tai vain muissa suhteissa erilainen.

Yksinäisyyden tunne tulee toistumaan säännöllisesti elämässäsi.  Koet sen luultavasti jokaisen sellaisen työtilanteen jälkeen, jossa olet onnistunut siirtämään oppilaillesi kaiken sen henkisen kapasiteettisi, minkä he ovat silloin kyenneet vastaanottamaan. Itsekin sanoit, että intensiivisesti vetämäsi kurssin jälkeen tuntuu aina toivottoman tyhjältä, lähes turtuneelta.  Niin pitääkin. Silloin olet tehnyt osuutesi kaikkien kykyjesi mukaan. On tankkauksen aika seuraavaan koitokseen.  Sitten taas paluu yksinäisyyden kentältä johtamaan joukkojasi.  Opettaja on aina myös koulutusryhmänsä esimies. Se tarkoittaa, että sinun on pystyttävä olemaan kaiken sen esimerkki, mitä haluat heidän omaksuvan. Ei kopioivan sinun tapaasi, vaan luomaan oman näköisensä version siitä, mitä työssäsi olet kyennyt heille välittämään. Sinun on sisäistettavä se todellisuus, että he eivät opi sitä, mitä käsket, vaan sen, miten toimit ja elät. Myös silloin, jos toimintasi on ollut varoittava esimerkki.

Yksinäisyyden syvällinen ymmärtäminen omalla kohdallasi tarvitsee itsellesi selkeän kokonaishahmotuksen siitä, miten ja kehen sijoitat tunteesi. Niidenkään kapasiteetti ei ole rajaton. Selitän millaisen havainnerakenteen siitä olen itselleni rakennellut. Kutsukaamme sitä tässä vaikka opettajan kuusikerroksiseksi ihmiskontaktipyramiidiksi.  Kuten tiedät, pyramiidin kerrosten pinta-alat lisääntyvät ja vähenevät vähintään korkeuden neliössä, kun siirrymme sen sisällä  pystysuunnassa.  Niin käy myös esimerkkini ihmisten määrissä. Eli huipulla olet aivan yksin ja pohjalla eräs miljoonien muiden joukossa.  Alimman tason valtaviin ryhmiin sinulla tulee olla toisenlainen tunnesuhde ja sitoutuminen, kuin huippua lähinnä oleviin harvoihin. Kaikkien kuuden kerroksen asukkeihin sinulla on oltava keskenään erilainen, oma ja harkittu tasapainoinen tunnesuhde. Tämän ymmärtäminen ja kokoaikainen soveltaminen säästää voimiasi niiden auttamiseen, joihin sinä voit teoillasi ja tunteillasi vaikuttaa.  Tunnesuhteesi muutos pohjalta huipulle on muuttuu luonnollisesti portaattomasti, mutta olen selkeyden vuoksi ryhmittänyt pyramiidini kuusikerroksiseksi. Hahmottelen nyt sinulle, millaista väkeä kussakin kerroksessa majailee.  Samalla kerron ehdotukseni tunneintensiteettisi jakamisesta heidän suhteensa. Sinä päätät, onko se sinullekin toimiva suunnitelma voimiesi jakamiseksi tasapainoisesti.

Ensimmäinen kerros, massataso.

Pyramiidin alimman kerroksen valtava ihmismassa koostuu sekä globaalista, että oman yhteiskuntamme jäsenistöstä. Heidän olemassaoloaan siellä et voi kieltää, etkä väheksyäkään. Muttei sinun kannata sijoittaa heihin syviä tunteita. Eikä tuntea yksinäisyyttä siitä, ettei sinulla ole suurempaa kontaktipintaa heihin. He eivät yksilötasolla juurikaan vaikuta tunne-elämääsi ja valintoihisi muulla tavalla, kuin siten, että voit pyrkiä ottamaan heidän olemassaolonsa huomioon harmoonisella tavalla. Et vahingoita heitä eivätkä hekään konkreettisesti sinua.  Mutteivät he lisää eivätkä vähennä tässä puheena olevaa  yksinäisyyttäsi. Nimitän tätä tasoa massatasoksi.
  
Toinen kerros, kontaktitaso

            Jo toinen kerros ja siitä ylöspäin koostuu ihmisryhmistä, jotka sinun on huomioitava jollain sellaisella tunnetasolla, että se vaikuttaa elämääsi ja käyttäytymiseesi. Sellaisia ovat esimerkiksi oman yhteiskuntasi ja koulutusalasi päättäjät, poliitikot, viranomaiset, seuraamasi julkkikset, urheilijat, taiteilijat, jne. Lisäksi ne nimettömiksi jäävät henkilöt, joita kohtaat satunnaisesti, kuten bussikuskit, marketin myyjät, junamatkatuttavat, tietä sinulta kysyvät ja vastaavat. Heidän polkunsa risteää hetkellisesti omaasi. He eivät lisää kohtaamisenne jälkeistä yksinäisyyttäsi. Silti heihin kannattaa sijoittaa aitoja positiivisia tunteita, hymyä, avuliaisuutta, joustavuutta ja muita hyvään käytökseen kuuluvia riittejä. Ei siksi, että niin kuuluu tehdä, vaan siksi, että sillä voit luoda onnellisemman ja lämpimämmän ympäristön itsesi ja heidän elettäväkseen.  Kaikkien kohtaamiesi potentiaalista yksinäisyyttä on sillä tavalla pisaran verran vähennettävissä. Nimitän tätä toista tasoa kontaktitasoksi.

Kolmas kerros, kurssilaistaso.

            Tämän kerroksen väki koostuu niistä ihmisistä, joiden polku kulkee lyhyen aikaa vierelläsi. Sellaisia ovat esimerkiksi kursseillesi tai luennoitsijavierailullesi osallistuvat, etelän matkan viikkokaverit, yhteisen harrastuksen tai tavoitteen parissa useammin kohdatut ja vastaavat.  Luonnollisesti myös tilannekohtaisen mentaalisen ihastuksesi kohteet. Ihmiset jotka herättävät sinussa hetkellisiä yhteenkuuluvaisuuden tunteita.  Ammatillisesti, sosiaalisesti, inhimillisesti, seksuaalisesti tai vaikka kaikkia niitä.  Jotkut heistä jättävät yhteisestä ajastanne myös syvän ja pysyvän muiston.

            Eroaminen heistä aiheuttaa kyllä oman kirpeän kipunsa, muttei se minusta ole vielä sitä tasoa, että se lisäisi yksinäisyyttäsi pysyvästi.  Toisinaan jopa päinvastoin. Sinun ammattitaitoosi ja ihmisrooliisi kuuluu antaa heille kaikkesi sen lyhyen ajan jolloin polkunne yhtyvät. Anna se empimättä, mutta tietoisena siitä, että seuraavallekin ryhmälle on jätettävä energiaa. Kuten myös uuden ammatillisen ohikulkijaryhmän kohtaamiseen ja siihen valmistautumiseen.  Tämän tason, jota kutsun kurssilaistasoksi merkitys, sopivuus itsellesi ja siihen käyttämäsi energiamäärä sinun tulee pohtia huolellisesti.  Minkä osuuden työpanoksestasi aiot ja haluat käyttää tämän tason kontakteihisi. Tuovatko he sinulle lisävoimaa ja laajentavat näkemyksiäsi. Se olisi teille molemmille onnellinen mahdollisuus.  Vai onko heihin käyttämäsi aika pois niiltä kolmelta seuraavalta tasolta, joilla on todellista merkitystä elämäsi sisällölle ja kysymällesi yksinäisyyden kokemukselle.

Neljäs kerros, tutkintotaso.

             Ensimmäinen yksinäisyysjäsentelyni henkilökohtainen ja todella merkittävä taso on neljäs kerros. Nimitän sitä tutkintotasoksi.  Se saattaa monelle myös olla se korkein, johon hän pääsee.  Neljäs kerros voi olla jopa elämäsi onnen, tuskan tai merkityksen pääasiallinen työskentelytaso.  Sinun tulee ymmärtää tämän tason mahdollisuudet ja pyrkiä niiden optimaaliseen ja täyteläiseen soveltamiseen itsellesi.  Minä koen tämän tason toiminta- ja tunnemallin sisäistämisen elintärkeänä vaiheena kaiken muunkin merkityksellisen elämäsi kannalta. 

             Tyypillisiä tämän kerroksen asukkeja ovat esimerkiksi tutkinto-opiskelijasi, ne joiden ammatillisesta ja inhimillisestä kehityksestä olet pitempiaikaisessa koko- tai osavastuussa.  Muita tämän kerroksen avainryhmiä ovat ne opettajakolleegasi, joiden kanssa sinulla on yhteinen ihmiskuva, alaisesi, jos olet esimiesasemassa, tiimikaverit vaativissa pitkäaikaisissa yhteisprojekteissa ja vastaavat suhteet.  Usein myös perheenjäsenesi.  Onko heidän tälle tasolle ”jäämisensä” puolestaan hyvä vai huono asia, riippuu täysin keskinäisestä suhteestanne. Usein se on suositeltavampikin paikka mielessäsi heille, kuin seuraava ylempi taso.
Tämä neljännen kerroksen väki on opettajalle sillä tavalla koko jäsentelyni merkityksellisintä, että heidän kanssaan toimiminen tulee viemään ja myös ansaitsemaan valtaosan yhteistyöenergiastasi, valveilloloajastasi ja yhteiskunnallis-sosiaalisesta vaikutuksestasi.

              Se on myös se vedenjakaja, jonka merkityksen oikealla hahmottamisella voit lisätä tai vähentää omaasi ja  kanssaeläjiesi tuntemaa yksinäisyyttä. Ainakin tavoitteellisesti muuttaa sen olemusta ja sen sisältämää kokemusprosessiasi.  Tällä vedenjakajalla tarkoitan sitä, että jos sinulla ei ole mahdollisuutta tai kykyä toimia kahdella jäljellä olevalla tasolla, voit tällä neljännellä tasolla kokea ja ansaita riittävän ammatillisen tyydytyksen ja elämällesi sen merkityksen, jonka voit toteuttaa inhimillisen kanssakäymisen kautta.  Siihen en edes osaa vastata, ovatko nuo seuraavat kaksi tasoa niitä, joiden mahdollista puuttumista elämästäsi on syytäkään surra.  Nimenomaan sellaisen, jolle elämä ei ole suonut niillä elämiseen tilaisuutta.

             Suhteessasi neljännen kerroksen asukkeihin on merkityksellisintä vastuu, kiintymys ja ymmärrys. Koette toisenne tärkeiksi ja yritätte kykyjenne mukaan tukea toistenne näkemyksiä, tunteita ja tavoitteita.  Usein juuri ne ovatkin teitä yhdistävä tekijä. Yhdessä tai yhteisiin pyrkimyksiin sijoittamanne ajan lisäksi. Siitä seuraa väistämättä se, että toistenne fyysiset ja mentaaliset voitot ja menetykset heijastuvat kumpaankin osapuoleen tunnistettavasti. Se tarkoittaa, että toisistanne ja  toistenne tavoitteista ja arvoista syvällisesti tietoisena eläminen täyttää usein  niin kokonaisvaltaisesti  valveilloloaikanne, ettei noita kahta ylempää tasoa ehdi tai osaa kaivata. Niiden saavuttaminen, merkityksellisyydestään huolimatta, on hieman suuremmassa kädessä kuin omassasi. Se ei tarkoita, että rohkeaa niihin pyrkimistä kannattaisi jättää sallimuksen varaan. Pääroolia siinäkin pelaat sinä itse.

            Tällaisesta neljännen tason tasapainoisesta mutta symbioottisesta vaiheesta ja sen yksilöistä väistämätön luopumisesi aikanaan, tuottaa mielestäni jo sellaista yksinäisyyden tunnetta, jonka käsittelyä sinun on syytä harjoitella ja sen vaikutusta olemiseesi pohtia. Sinun on syytä löytää ymmärryksesi, tasapainosi ja rauhasi juuri sen suhteen. Silloin olet vapaa ja kyvykäs käyttämään tarvittaessa koko henkisen kapasiteettisi juuri tällä tasolla. Se on hyvin tärkeää erityisesti silloin,  kun seuraavien ylempien tasojen mahdollisuutta ei ole, ainakaan sillä hetkellä, käytettävissäsi.

Viides kerros, läheistaso.

           Tyypillisiä viidennen kerroksen asukkeja ovat puolisosi, perheesi, lapsesi, sydänystäväsi, sielunkumppanisi.  Muutokset tämän kerroksen henkilöiden olemuksessa tai määrässä vaikuttavat yksinäisyyden tunteeseesi poikkeuksetta. Muutos voi olla jopa jäytävää fyysistä armotonta kipua tai kenties vapauttavaa helpotusta. Sukulaisuusuhde, edes läheisenä, ei ole tae positiivisesta keskinäisestä vaikutuskentästä. Eikä syvästä yhteisestä arvomaailmasta.
Molemat edelliset syntyvät yleensä pitkän tai intensiivisen yhteisen kokemusmaailmanne aikana. Siksi niistä luopuminen merkitsee yksinäisyyden tunteesi voimakasta kohtaamisprosessia.

          Meriktyksellisintä tämän tason suhteille, on kokea ja elää täyteläisesti se keskinäinen tila, jossa voitte antaa tai saada apua luonnollisella tavalla. Luottamustila, jossa ei tarvitse selitellä osallistumistaan toistensa elämään, eikä myöskään, täydellisen yksityisyyden suomista kumppanillesi pidättäytymällä turhista kyselyistä. Tällainen taso on minun käsitemaailmassani se, jossa läheisen hyvä käy aina vaistomaisesti ja empimättä oman hyvän edelle. Siis ilman kenenkään tarvetta sen ansaitsemiseen vaihtokaupalla tai minkään suoritusehtojen mittarilla. Ehdoton antaminen, eikä debit-kredit kirjanpito. Ilman uhrautumisen tunnetta kenenkään puolelta. Iloista ja puhdasta antamista ja saamista. 

           Surullinen oletukseni on, että valtaosa ihmisistä ei saavuta tai kohtaa tällaista läheissuhdetta koskaan elämänsä aikana. Sen lohdutukseksi voidaan toivoa, ettei tätä tasoa matalampien kerroksien luopumiset aiheuta myöskään heille niin syvää yksinäisyyden tunnetta kuin aikanaan kohdattavat tämänkin viidennen kerroksen menetykset. 
  
Kuudes kerros, valinnan taso.

             Nyt tullaan siihen viimeiseen kerrokseen. Minusta on jotenkin käsittämätöntä, että, kokemukseni perusteella, valtaosa ihmisistä ei koskaan vakavissaan edes yritä kohdata sen ainoaa asukkia, itseään.  Todellinen itsesi kohtaaminen avoimesti ja rehellisesti onkin varmaan yksi elämäsi pelottavimpia kokemuksia.  Ehkä siksi sitä niin paljon vältellään.  Kysymyksessä on kuitenkin suurin löytöretki ja avaruus, joka jokaiselle ihmiselle on tarjolla. Samalla pisin matka, jonka voit ja saat kulkea. Kenenkään estämättä. Kenties suurin saavutuksesi onkin tulla juuri siksi joksi voit tulla. Vain siten voit päästä vapaan valinnan kentälle. Omien tunteittensa syiden ja seurausten mestariksi.  Tajuamaan  omien valintojesi mahtavan vaikutuksen jokaiseen elämääsi hetkeen. Valinnan mahdollisuus sekä onnen että yksinäisyyden kokemuksen merkityksestä.

               Opettajalle tämänkin kerroksen tinkimätön tavoittelu on erityisen välttämätöntä, jotta hän voisi sen mahdollisuuden ja arvon omalla esimerkillään havainnollistaa. Luonnollista seurausta siitä on, että sillä tiellä kohtaat lukemattomia valinnan mahdollisuuksia ja vaikeuksia. Se on osa itsekseen kasvamisen tuskaa ja samalla etuoikeutta. Palkintona on tyyneys myös yksinäisyytesi suhteen. Sen yksinäisyyden, joka tulee sinua seuraamaan erottamattomana varjonasi ja aina sitä tummenpana mitä kirkkaammassa valossa kuljet.  Sen kanssa jokaisen on koko matkansa tehtävä.

§§§

Todellista yksinäisyyttä on vasta se,  jos et löydä ketään,  jota voit auttaa.

§§§







tiistai 5. helmikuuta 2019

5.2.2019. Runeberginpäivänä





Kädessäni on nyt uudet kortit. Myös peli on uusi. Niin säännöt kuin siirrotkin. Tiesin tämän tapahtuvan joskus, mutta silti se pääsi yllättämään. On jälleen edettävä ”prima vista” ilman harjoittelemisen mahdollisuutta. Haaste on armoton, muttei siitä kieltäytymisen vaihtoehtoa ole enää valittavissa.  Täysillä päin ja vasta aika näyttää, tuleeko turpaan.

Kauan itänyt pohdinta luopumisesta itse rakentamastamme kodista sai uuden pika-aikataulun, kun loppuajaksemme sopiva asunto-osoite tuli myyntiin.  Mahdollisuus oli liian hyvä hukattavaksi, joten toimimme heti, vahvistimme kaupan eilen ja aloitamme tulevan kotimme remontoinnin ensi kuun alussa.  Sen eilinen kuntotarkastus karisti tämän muutoksen yltä kaikki siihen kertyneet unelmahattarat.  Haaveet rauhallisesta ja voimia säästävästä siirtymissopeutumisesta uusiin pieniin ja vähähoitoisiin tiloihin. Neljännen elämäni alkusisältö koostuu nyt toistaiseksi kahden asunnon, kahden lainan, kahden taloremonttikohteen, kahden verstaan, kahden kunnostettavan aluksen, kahden auton ja kahden perävaunun loukusta.  Joista yli puolet on lähdössä niin nopeasti kuin mahdollista.  Kunhan voimat riittävät ensin niiden myyntikunnostukseen.

Enpä ole tullut ennen ajatelleeksi, että vuosikymmenten intohimoinen harjoitus työskentelyn, valvomisen, stressin, opiskelun, fysiikan ja mielen rajojen laajentamiseksi, kohtaisi nämä haasteet vielä niiden jo hiipuessa pelottavalla nopeudella.  Milloinkaan ei periksiantamisen houkutus ole ollut niin voimakas kuin tällä hetkellä.  Pidän silti kiinni motostani, ”aina on vielä yksi keino, joka sekään ei ole koskaan viimeinen”. Lisäksi toivon, että jos tämä, tänään ylivoimaiselta tuntuva projekti, on viimeinen jaksamani, lähtö tapahtuisi saappaat jalassa.  Eikä  joskus myöhemmin vihanneksena muka laadukkaassa suomalaisessa  vanhuslaitoksessa.

Elämän erilaiset jaksot ja niiden merkitykset, ovat aina pohdituttaneet minua. Eikä vähiten nyt  lähivuosina, kokemuksiani kirjoitellessani. Siihen liittyy tämä jäsentelyni neljänneksi elämäkseni. Ensimmäisen elämäni, kolmisen vuosikymmentä, koen merkinneen itseni ja identiteettini etsimistä ja määrätietoista tietotaidon  kaivamista kaikista tarjolla olevista lähteistä.  Toinen  elämäni, myös kolmisen vuosikymmentä, täyttyi  intensiivisestä ahkeroinnista yhteiskunnan ja kanssaeläjien palvelemisessa  kykyjeni mukaan.  Kolmanneksi elämäkseni koen eläkkeelle jäämiseni jälkeisen ajan ja siihen liittyvät väistämättömät ajalliset, terveydelliset sekä taloudelliset muutokset. 

Tuleva valtava muutos, nyt alkavaksi neljänneksi elämäkseni, tuntuu, ainakin vielä tänään, ylitsepääsemättömältä rajoitteelta.  Siitä puuttuu jatkossa ne elementit, joiden olen kokenut antavan minulle elämisen oikeuden.  Resurssit auttaa kanssaeläjiäni niissä asioissa, joiden ratkaisutaitoja  ja –välineitä olen pystynyt toistaiseksi ylläpitämään.  Kenties olen rajoittunut kokemaan työosuuteni liian materiaali-, väline-, tietolähde ja tilaresurssipainotteisena.  Sen mahdollisuuden lopullinen katoaminen tässä muutoksessa on asia, jonka seurauksia en osaa vielä ennakoida muuna kuin jäytävänä ympärivuorokautisena ahdistuksena.

Onneksi tähän liittyy myös kutkuttavia haasteita. Kuinka oppia päivittäiseen ja yhä tavoitteelliseen elämään murto-osassa niitä kuutiometrejä ja työvälineitä, joiden mahdollisuuksia olen hyödyntänyt vuosikymmenet. Millaista on etsiä tyydytystä siitä, ettei työskentelyyn ole juurikaan muuta tilaa ja välineitä, kuin pääni sisällä olevat.  Miltä tuntuu totaali, mutta rakentava luopuminen niistä muistorikkaista kipeistä ja suloisista tarinoista, joiden esinesymboleita on kertynyt satamäärin työtiloihini liki kuuden vuosikymmenen työelämäni aikana.

Tulossa on seikkailu ja tutkimusmatka sellaiseen materiasta vapaampaan maahan, jossa en ole koskaan käynyt  yli kolmenkymmenen aikaisemman koti- tai työtilan muuttoni aikana.
Elämä kantaa. Tai sitten ei. Kuitenkin on tulossa opettavainen reissu.

                                                                                                                                                                                                      MJK

perjantai 25. tammikuuta 2019

Säästämisen kallis ja kivinen tie



Säästöprojektini sai unelmalähdön, kun kotini maavuokra kohosi pilviin. Kaupungin isät totesivat, ettei  kunnallisvero riitä tunnelin, ratikan ja aseman kannen tekoon. Siksi etsittiin lisää lypsettäviä. Niitä löytyi helposti kymmeniä tuhansia. Kaikkien  vuokratonttien asukit. Niihin minäkin kuulun. Asun vielä pienituloisten vuokratonttiseksi kaupunginosaksi kaavoitetussa, ihanassa Petsamossa. Suojeltavaksi miljööksi hiljan uudelleen kaavoitettu. Asukaskannan pakkovaihto on nyt meneillään. En ihan ymmärrä, miten se alueemme suojelua edistää.

Olen kunnostanut yli neljä vuosikymmentä isoa puutalokotiani puutarhoineen ateljeekseni ja vanhuuden kodikseni.  Huomioinut siinä sekä liikuntarajoitteeeni, että esteettisen kotimiljöön.  Molemmat ovat minun työs-säni tärkeät. Taloni siirtäminen täältä halvemmalle maapalalle ei teknisesti onnistu. Kotini seisoo nyt täällä yhteiskunnan ahneuden panttina. Laillista keinoa välttyä  kohtuuttomasta lisävuokrasta ei löytynyt.  Sen jättikorotus toteutettiin täysin vastoin tontin hankinta-aikani poliittisia päätöksiä ja lupauksia asukkaille.  Vuoden alusta pakollisiin kuluihin lisättiin vielä hulevasimaksut.  Tonteille, joissa ne edelleen imeytyvät puutarhojen multaan.

Kotitaloni jatkovuokraoikeudesta kertyi  maksettavaa  kaksitoistakertaisesti.  Tonttini koko nykyarvo noin kolminkertaisena sen uutena vuokra-aikanaan.  Ilman kotini alla olevien maaneliöiden lunastusoikeutta.  Kotinsa tontin kohtuuehdoilla ja -lupauksilla vuokranneet  siirtyivät laillistetun riiston kohteiksi.  Asukkailla on tänään huonompi oikeusturva  uusien rasitteiden suhteen, kuin maaorjilla oli satoja vuosia sitten länsimaissa ja torppareilla Suomessa sata vuotta sitten. Lakimme antoi heille kotinsa tontin lunastusoikeuden jo 1918. 

Kotini pienen maapohjan vuokraoikeus vie nyt  keskituloisen eläkeläisen noin kolmen kuukauden kaikki nettotulot vuodessa.. Se on kalliimpaa, kuin tilavan kotini kaikki muut asumiskustannukset yhteensä. Siihen lisätään Suomen virallinen laskennallinen kokonaisveroaste, välillisine veroineen noin 43 %.  Nyt taksvärkkivelvoite yhteiskunnalle nousi Petsamossa keskiarvoeläkeläiselle yli yhdeksään kuukauteen vuodessa.  Siihen ei auta eikä riitä enää voimat, terveys eikä sisukaan.  Etsin nyt kodikseni pientä taloa kaupungin ulkopuolelta.  Saadakseni asumiskuluni tuloihini mahtuviksi. Voidakseni pitää edelleen ilokseni ja keskeneräisille töilleni tärkeän  puuhailupihan ja edes pienen työhuoneen.  Talon omatonttisuus mahdollistaisi  asuinkustannusteni ennakoinnin ja suojan poliittisten päättäjien pahimmalta mielivallalta..

Lähdön  huolellinen valmistelu on opettanut paljon tulevan muuttoni kustannuksista.

Olen oppinut, että säästäminen tulee todella kalliiksi.  Nykykotini myynnin välityspalkkio  lakimääräisine energiatodistuksineen, kuntotarkastuksineen, piiloriskivakuutuksineen ja muine lisineen maksaa  yli yhden koko vuosituloni verran.   Uuden kotini varainsiirtovero, muut viralliset paperit ja ostotilanteen mahdollisavan lyhyen pankkilainan korot vievät yhteensä yli  toisen vuosituloni. Jos en ota riskiä väliaikaisesta  asunnottomuudesta. Ostoresurssieni  mukaisen uuden kodin väistämättömät muuttoremontit ja varsinaisen muuttotapahtuman kulukertymä ylittää kolmannenkin vuosituloni.

Yhteenlasku osoittaa, että uusitun maavuokran pakottamat muuttokuluni sellaiseen uuteen kotiin, johon en halua, mutta jossa asuminen on eläkkeelläni  mahdollista, tulee kaikkine kuluineen maksamaan noin neljän vuosituloni verran.  Jos haluan säilyttää edes kolmasosan siitä asuintilasta ja -laadusta, jonka olen vuosikymmeninä rakentanut  vanhuuteni iloksi ja olosuhteiksi.
 
Muutoksen pakolliset kulut  ovat suunnilleen saman verran, kuin nykyisen tonttini se tämänhetkinen arvo, joka on maavuokran uutena laskentaperusteena.  Tähän valmiiseen ja rakkaaseen 80 vuotiaaseen kotiini jäämistä ei tontin lunastusoikeudella mahdollisteta.  Siksi nyt on pakko onnistua myymään tämä sopivaksi rakentamani koti vähintään sata tuhatta kalliimmalla kuin seuraavan ostohinta veroineen. Vain siten tästä säästämisen mahdollisuudesta ei kertyisi uutta velkaa.  Sitä kun ei finanssivalvonnan ohjeiden mukaan, ikäiselleni ja tulotasolleni, enää anneta. Ei edes nykykotini maavuokran kokoisilla kuukausilyhennyksillä.

Todellista säästöä asumiskuluissani  alkaa siis kertymään ehkä, kun olen elänyt tulevassa  pienessä  kodissani yli kolmenkymmentä vuotta. Ikäni olisi silloin pitkälti toista sataa. Mutta vasta silloin tämän tarpeettoman ja vastentahtoisen muuton  lisäkustannukset  olisi asumissäästöin kuoletettu.

Onhan tässä hyviäkin puolia. Itse saan syvällisen kokemuksen  materiasta ja elintasosta luopumisesta sekä työskentelyni  minimaalistamisesta. Valtio ja kunta saa tästä pakkoevakkoretkestä  suoria ja välillisia, tosin aiheettomia, verokertymiä kymmeniä tuhansia lisää. Moni väliporras ja virkamies saa osan toimeentulostaan.

Ei ole säästäminen halpaa ei.


MJK

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Tulevaisuuden varastamista?



Hyvin surullisena olen seurannut tietoja toisen asteen koulutuksen kurjistamisesta ja laajamittaisesta oppimistapahtuman ulkoistamisesta säästösyistä. Erityisesti vastuullisen kouluttajan käytettävissä olevan oppilaskontaktiajan minimoimista.  Sen tuloksena yhä suuremman  ja sisältövastuullisille yhä kasvottomamman ryhmän heikkojen opintosuoritusten kirjaamista muka tutkintotavoitetuloksiksi yhä vähemmällä tuntimäärällä. Niin kouluttajien kuin suorittajienkin tekeminä.  Olen ahdistuksella seurannut sen vajoamista laadullisesti alemmas siitäkin tasosta, jolla se on jo valitettavasti ollut.  Tällä kertaa  hallituksen vaalilupausten  vastaisina  budjettipäätöksinä. Niiden, jotka tulevat vaikuttamaan oppimistapahtuman mielekkyyteen ja siltä edellytettävään kehitykseen ehkä vuosikymmeniä.

Kenties räikeimpänä lähipäivien esimerkkinä luin, että potilaan kuolemaan johtanut ja usean vastuullisen yhteisestä laskutaidon puutteesta johtunut morfiinin yliannostus rangaistiin vain tipan kiinnittäneelle hoitajalle ja pienemmällä  päiväsakolla, kuin liikenneturvallisuuden kannalta merkityksetön eikä todistettavasti edes harkittu hyvin pieni ylinopeus suoralla tyhjällä tiellä ja hyvissä olosuhteissa.   Terveydenhuollon monikäyttäjänä, luottamukseni sen turvallisuuteen taisi kadota jo pysyvästi, kun lisäksi  luin verikokeen ottamisen nykyiseksi koulutusmääräksi yksi harjoitusottopistos. Itsekin useita, oho eiku, pistoksia ja viallisia neuloja jo kokeneena.

Oman nykyisen vapaaehtoisen aikuisopiskeluni ja sen tavoittena olevan kirjan sivutuotteena sain kotitehtäväksi läksykäsitteen sisällön ja merkityksen pohdintaa.   Virallisen koulutusjärjestelmän  nykytila motivoi minua pohtimaan asiaa hieman laajemminkin, koska sen  tämänhetkinen julkistettu tavoite on siirtyä enenevästi oppijan  vastuulla olevaan itseohjautuvaan etäsuoritustoteutukseen.

Läksysana itsessään haisee minulle rangaistukselta tai velvoitteelta, tehtävä mahdollisuudelta ja projekti jopa omilta valinnoilta.  Osuutensa näihin tuntemuksiin on tietysti oppivelvollisuusajan koulumuistoillakin, erityisesti omista suorituksista  silloin saaduilla palautteilla. Surullisen monelta ne puuttuvat kokonaan tai ovat kylmiä gaussin jakauman rutiininumeroita.  Mautonta ja hajutonta tasapäistämisarviontia.

Kouluttajan ilmoittaman, vain opetussuunnitelmaan merkityn asian, tai lonkalta heitetyn tehtävän toteuttaminen tuottaa oppimaan pyrkivälle pelkkää keinotekoista ja usein vastentahtoista pakkosuorittamisen rutiinia. Velvollisuuksia ilman onnistumisen kokemusta.

Kotitehtäväprojektin toteutusmielekkyyden kivijalaksi tarvitaan itse asiakokonaisuuden ja osaamistavoitteen selkeä elämänmakuinen ja realistinen visio. Innostava ja uskottava lupaus siitä, miten tehtäväksi annetun kotitehtävän ahkeroiminen koko kyvykkyydellään vie tekijäänsä polullaan eteenpäin. Lisäksi selkeä ennakkotieto siitä, minkä osuuden kunkin omilla ja tarpeellisilla tiedon portailla kukin tehtävä viimeistelee.  Tehtävän annon tulee myös havainnollistaa ja luvata, millä tavalla tehtävän antaja on etäsuorittajan prosessiin sitoutunut ja käytettävissä sen mahdollisten ylivoimaisten solmujen aukaisemiseksi tarvittaessa.

Silloin on samantekevää onko sen nimi läksy, tehtävä, suoritus tai itsensä viihdytys oppimisen ilosta. Vapaaehtoisessa oppimisharrastuksessa tuo viimeinen on usein keskeinen tavoite, ammatillisessa koulutuksessa lyhyt mutta vaativa oma kehittymisprojekti sen nimityksenä kuvaa ilmiötä sopivammin

Vastuunsa tuntevalle kouluttajalle tämä tarkoittaa sitä, ettei koskaan ole olemassakaan yhteistä samanlaista ja lyhyttä ylimalkaista tehtävätoimeksiantoa koko oppijaryhmälle.  Jotta jokainen suorittaja hyötyisi maksimaalisen tavoitteellisen oppimiskokemuksen, myös tehtävän anto on suunniteltava ja valmisteltava oppijakohtaisesti ja vähintään yhtä huolella, kuin sen odotettavissa oleva paras suorituskin.  Se on kunnollisen kouluttajan realistinen lähtökohta. Oppijoiden suorituksen laatu tuskin ylittää kouluttajan toimeksiannon laatua ja sen valmisteluun käytettyä  sisällöllistä ja ajankäytöllistä paneutumista. Kouluttaja joka ei tätä tee varastaa samalla suuren palasen koulutettaviensa tulevaisuudesta.

Oppimisen laadun maksimoinnissa ollaan aina siinä tilanteessa, että oppijaryhmänsä  yksilöiden sekä heidän resurssiensa että rajoitteittensa tuntemisen syvyys on kouluttajan keskeisin työväline syvällliseen osaamiseen pyrkivässä tavoitetasossa.  Vasta silloin tehtävien etä- ja yksilösuoritukseen voidaan ohjeistaa kaikki ne elementit, jotka eri suorittajilla synnyttävät sisäistettyyn osaamiseen johtavan oman prosessin.  

Tällainen työskentelytapa on lähes kaikessa ammatillisessa koulutuksessa äärimmäisen harvinainen, mahdollisia yksilöurheiluvalmennuksen tilanteita lukunnottamatta. Huippu-urheilu kun on nykyään selkeää tavoitteellista panos-tuotos maksimointiin tähtäävää ammattitoimintaa.  Sellaisten urheiluvalmennuksen välttämättömien lisämausteiden kuten kunnianhimo, päättäväisyys, tunnollisuus ja itsekuri, toivoisin itse olevan jokapäiväisessä käytössä myös kaikilla muilla koulutusaloilla.  Nykyinen ammatillisen kouluksen kolmiportainen ja suorituksia latistava pisteytys toimii tosin äärimmäisen tehokkaana tällaisten järkevien ja tuloksellisten keinojen estäjänä. Valitettavasti.

Perinteisessä, jo vuosituhansia käytössä olleessa  yhden todellisen mestarin ja hänen oppilaansa mallissa tällainen koulutettavalle välttämättömien  kykyjen kehittäminen mahdollistui maksimaalisesti. Tosin vain silloin, kun kumpikin osallinen ymmärsi asemansa mahdollisuudet ja velvoitteet.  Tilannekohtaisesti se on mahdollisesti käyttökelpoinen edelleenkin joissakin ammateissa ja erityisesti  silloin kun tähdätään työhön, jossa tekijänsä oma persoonallisuus on syvällinen osa tuloksentekoa. Epävirallisesti se on mahdollista edelleen ja olen itsekin kohdannut urallani useita kyseisen menetelmän tuottamia uusia mestareita.  Heidän lopullinen kukkaan puhkeamisensa on useimmiten vaatinut myös annoksia perusmestarinsa ulkopuolisia tietoja ja virikkeitä sekä itsenäisiä ammatillisia lisähaasteita.

Siihen verrattuna tämän hetkiset toisen asteen lähiopetuksen ryhmien kasvatusvaatimukset, tuntien minimoinnit sekä koulutusvelvoitteen hajauttaminen enenevästi kirjavan tasoisiin työpaikkoihin on johdonmukaisen ja tuloksellisen oppimistavoitteen täydellinen irvikuva. Valitettavasti se peilaa liiankin tarkasti myös nykyisiä virallisia yhteiskunnallisia suuntauksia ja asenteita.  Oppijoiden tulevaisuudesta ei ole mitään väliä, koska se on seuraavien hallitusten vastuulla. 



MJK

tiistai 25. joulukuuta 2018

Löytöretkellä.



Kolmannen elämäni kymmenes vuosi pyörähti alkuun tänä yönä. Tätä ei kukaan olisi realistisesti olettanut  mahdolliseksi Tapaninpäivän aamuyönä 2009.  Silloin ystävällinen sydänkirurgi näytti minulle yöhiljaisen leikkaussalin screeniltä stentin kulkua sydämeeni. Lumitöiden aiheuttaman tuoreen infarktin  tukoksia aukomaan.  Verisuonien T risteyksiin se ei riittänyt, joten minut lähetettiin kotiin lepäämään ja vahvistumaan välillä. Mahdollistamaan seuraavan helmikuun 1 päivänä tehtävää kolmea ohitusleikkausta. Varaosia omista suonistani, kädestä, jalasta ja keuhkoistani siihen löytyi silloin riittävästi. Pelastetulla osalla sydäntä on sen jälkeen porskuteltu. Ei huippunopeudella, mutta kyllin luotettavasti. Kun on jo oppinut, mitä fyysisesti ei edes yritä.

Leikkauspäätöksen tekemisestä vastuussa oleva lääkäri haastatteli minut silloin sairaalassa hyvin perusteellisesti jatkoelämäni tavoitteista. Onnekseni hän totesi minulla olevan vielä riittävästi elämässäni tervettä suoritusnälkää. Sen tutkiminen oli hänen velvollisuutensa, ikäni ja viikkoa aikaisemmin tapahtuneen työelämästä eläkkeelle siirtymiseni takia. Pikkuauton hinnan verran yhteiskunnan leikkauskuluja ei silloinkaan haluttu sijoittaa liian lyhytaikaiseen ja tuottamattomaan käyttöön.  Sen korjausvelan olen nämä jatkovuoteni sinnittelemällä jo maksanut veroissani reippaasti takaisin korkoineen. Jopa senkin, mitä tämä lähivuosien laaja-alainen radikaali syöpäsädetyksenikin on osaltani kustantanut.

Usein on tullut silti mieleeni, onko tällainen jatkoaika onni vai rangaistus.  Sekä sitä, mitä sanoisin nyt jatko-operaation järkevyyttä pohtivalle päättäjälle.  Kenties he eivät siihen haastatteluun edes vaivautuisi nykytilanteessani.  Kerran sairaalassa kysyin tätä onnen ja rangaistuksen eroa hyvin iäkkäältä ja selvästi viisaalta huonetoveriltani. Hän vastasi sen riippuvan täysin siitä, kuinka terveeksi on  jatkoaikanaan itsensä tuntenut.  Tunne on siitä erikoinen ilmiö, että tasan samat olosuhteet voivat eri ihmiset tuntea niin täysin eri tavalla.  Esimerkiksi selviytymisen ilona tai periksiantamisen tuskana. Mahdollisuuksien runsautena tai vaihtoehtojen täydellisenä puutteena. Riippuen täysin heidän valitsemastaan asenteesta.

Siitä keskeisestä elämänasenteestani, että vasta mahdoton tehtävä on edes yrittämisen arvoinen, olen joutunut jo osittain luopumaan, mutta paljon vuosikymmenten aikana harjoittelemaani periksiantamattomuutta on edelleen käytössäni. Usein ihmettelen, montako vuotta se vielä saattaa kantaa. Ja sitä, onko se edelleen tarpeellista. Asenne ei samalla lailla ikääntyessään rapistu, kuten lihakset ja nivelet. Pikemminkin se vahvistuu kokemuspääoman  karttuessa. Samalla kun se puhdistuu ylimääräisistä rönsyistä.

Nykyinen tilanteeni, väistämätön luopumisen harjoittelu monesta minulle rakkaasta henkisestä ja materiaaalisesta asiasta, on luonnollisesti mietityttänyt minua jatkuvasti. Erityisesti tällaisina valvottuina öinä.  Aluksi se tuntui pelkästään häviöltä ja putoamiselta loputtomaan kuiluun. Nyttemmin olen löytänyt muitakin vaihtoehtoisia näkemyksiä.  Nykyisille, selvästi jo rajallisille,  kyvyilleni mahdollisten uusien ponnistusten ja valintojen etsiminen on osoittautunut mielenkiintoiseksi ja haastavaksi seikkailuksi.  Olen oppinut iloitsemaan niistäkin pienistä onnistumisista, joista aikaisemmin olisin ollut vain pettynyt tai häpeissäni. Niitä tulee kuitenkin jo vastaan sekä henkisen että fyysisen suorituskyvyn laskevissa rajapinnoissa. Tosin ilokin on hiljalleen hiipunut villistä tunneryöpystä hiljaiseen lämpöön ja tyytyväisyyteen. Eri asuun, muttei onneksi kokonaan kadonnut.

Yksi aivan erityinen ja jatkuva ilo on kuitenkin jäljellä. Oppimisen mahdollisuus. Vaikka siitä puuttuukin jo ajallinen jatkomo ja pysyvyys, muistin rapistumisen ja adaptiokyvyn uusien rajoitteiden takia.  Sitä puutetta näyttää korjaavan ilmeisesti koko elämän ajan ihmiselle kehittyvä oleellisen ja epäoleellisen pelkistys ja erotuskyvyn kehitys. Se tuo ulottuvilleni  rajattomasti niitä pienenpieniäkin havaintoja, joiden ymmärtämiseen ei nuorempana ollut aikaa, eikä kykyäkään.  On onnellista huomata, että jokaiselle ikäkaudelle on varattu ja olemassa loputtomasti niitä harmonian ja kiitollisuuden aiheita, joita muissa ikäkausissa ja olosuhteissa ei voisi löytääkään.

MJK



lauantai 22. joulukuuta 2018

Talviaamuna



Seison kotimäelläni katsemassa sinisen hämärän haihtumista ja oranssin talviauringon nousua. On vuoden lyhin päivä. Sula puro verhosi laakson yöllä pakkashuurullaan. Kuuset koreilevat nyt valkoisten kiteiden kimalluksella. Auringon matalat säteet pyyhkivät hellästi pehmeän sumun pintaa. Ne tanssivat siinä kuin vaahtopäät aallonharjoilla. Valkoinen rauhan meri. Tähän näkyyn en voi milloinkaan kyllästyä.

Kuulen puron iloisen solinan läpi jotain muutakin kirkasta. Lapsen naurua. Naapurin nelivuotias Maija. Hänen joulunpunaiset huopikkaansa ja viittansa vilkkuvat jo näreiden lomasta. Lienee tyttösen ensimmäinen kuusenhakuretki. Vaari näyttää olevan mukana. Puinen pokasaha  olkapäällä ja vyöllä Fiskarsin punateräinen Joulukirves.

Maija kirmaisee polun puolelta toiselle ja potkaisee joulupuuksi sopivia kuusia pikkuruisella saappaallaan. Sitten hän hykertelee iloissaan, kun valonsäteissä kimmeltävät kiteet ropisevat oksilta ja tuovat esille ehdokkaiden todelliset muodot.  Hän hylkää silti pikkukuusen toisensa jälkeen ja kipittää tutkimaan seuraavaa.  Vaari seuraa kärsivällisesti perässä, mutta selvästi hitaammin.

Nyt Maija on jo vieressäni. Hän katselee minua tutkivasti, jopa ihailevasti ja viittoilee vaariaan paikalle.  Voi ei, näinkö tässä on käymässä, päädynkö  suloisen pikkutytön joulupuuksi.
Eihän se hirveä kohtalo olisi, mutta olen aina toivonut  pääseväni aikanaan uljaan purjelaivan mastona kiertämään seitsemää valtamerta ja kohtaamaan sekä niiden tyvenet että tyrskyt tulevilla matkoillani. Olen toivonut kokevani  Cap Hornin pauhaavat hyökyaallot ja takilan vienon kuiskailun  Kauriin  kääntöpiirin leppeissä pasaatituulissa.

Vaari puuskuttaa myös viereeni. Hän sanoo Maijalle.

-                                      Ei kultaseni tuota puuta me emme ota.  Se on tämän metsän ainoa  siperianlehtikuusi. Meillä laivapuusepillä on aivan erityistä käyttöä sille, kunhan se kasvaa ensin yli 30 metriseksi, tai jopa 50 metriseksi. Mikään muu meidän puistamme ei kasva yhtä suoraksi ja pienioksaiseksi, eikä kestä niin hyvin sään hammasta ja muita maston rasituksia.

MJK

Koska saduissa on perinteisesti myös opetus, mietin, mitä se tässä olis. Ehkäpä seuraava?

Meille jokaiselle on, erilaisuudestamme huolimatta, tai ehkä juuri siksi, joku tehtävä, jossa olemme muille tarpeellisia ja sellaisina myös onnellisia. Meidän pitää vain huomata ja hyväksyä se. Löydämme oikean paikkamme ehkä eri ikäisenä kuin joku toinen, tai kenties vaihdammekin sitä useaan kertaan, jos saamme elää kyllin kauan.  Kuitenkin sen tajuavalle, itse elämä on joka päivä uusi ihme.

sama