tiistai 27. maaliskuuta 2018

Ammattina melkein Joulupukki. Toisinaan.





Kävin mennäyönä tytärtäni vastassa lentokentältä. Hän tuli työkeikalta Irlannista kansainvälisestä palkintojenjako gaalasta. Jo toisesta sellaisesta kolmeen päivään. Ja kolmannen eri kilpailun finaalista. Ei saamasta, vaan jakamasta yhteensä toistasataa hyvin ansaittua kunnianosoitusta.  Sekä organisoimasta satoja eri tasoisia yksityiskohtia niiden juhlatilaisuuksien mahdollistamiseksi. Niin ympärivuotisesti kuin toisinaan akuutistikin. Ratkaisuja mahdottomiin tilanteisiin.  Niitä ratkaisevia detaljeita, joita ei muiden isoon juhlahumuun osallistuvien ole tarkoitus huomatakaan.  Monilla eri kielillä ja toisistaan hyvin poikkeavissa toimintakulttuureissa. Hän tuli reissustaan hyvin väsyneenä, mutta onnellisena.  Se on se suuri palkinto, jonka saa ilon ja menestyksen jakamisesta sen ansainneille.

Odotellessani yöllä häntä, minulla oli aikaa pohdiskella omiani. Tässä iässä muistiongelmia esiintyy ensiksi lähimuistin yksityiskohdissa, mutta kaukaisemmat tapahtumat ja tunteet ovat edelleen hämmästyttävän tarkkoja. Muistin elävästi toisen sydänyön hetken, kun ymmärsin kirkkaasti kansainvälisten kontaktien ja toisten kulttuurien valokuvaajien henkilökohtaisten tapaamisten avainmerkityksen alamme kehityksen siemenenä. 

Se tapahtui keväällä 1969  säkkipimeällä öisellä rotkotiellä Sain Paul De Vencen lähellä Ranskassa, jossa oli käveltävä vain korviinsa luottaen omien askeltensa kaikuna viereisestä kalliosta, verrattuna  onttoon mustaan äänettömyyteen toisella puolen. Parin tunnin vaellus aivan ilman näköhavaintoa ja vain varpaillaan kivipintaa lukien, sai minut pohtimaan siellä olemisen tarkoitusta ja sen hyödyntämisvelvoitettani ammattikuntani tulevaisuuteen. Olin silloin ensimmäisellä järjestetyllä kansainvälisellä nuorten ammattikuvaajien  3  viikon seminaarityöpajassa, jonka olin saanut palkinnoksi siitä valokuvauskilpailusta, jossa sitä tavoiteltiin pääpalkintona.  Asenteeni ja näkemykseni valokuvaajan ammatista ne viikot muuttivat pysyvästi.

Sen suorana jatkumona lukemattomien välivaiheiden jälkeen,  vielä nytkin, 50 vuotta myöhemmin, tyttärelläni on mahdollisuus tehdä oma osuutensa alan suuremmassa kokonaiskuvassa. Luoda henkisesti etuoikeutettuna työnään ja intohimonaan jo toista kymmentä vuotta valokuvaajille sekä syitä, että mahdollisuuksia, ponnistella taitonsa kehittämiseksi ja tukea sekä innostaa heitä sen sadonkorjuuhetkilläkin.

Tapahtumamääriltään ja myös maantieteellisesti on kuljettu pitkä matka siitä tilanteesta, kun alan kansainvälinen lehdistö piti mielenkiintoisena sen hetkisen Europhotin edistysaskeleena, kun meikäläinen, ”Photographic Finn, first directors board member, coming behind iron curtain” äänestettiin vastuulliseen rooliin kansainvälisessä alan järjestöelämässä.  Myös poliittisten rajojen tuntemus lienee niistä ajoista hieman kehittynyt.

Enpä tänään voi muuta kuin olla läpeensä iloinen ja innostunut siitä tilanteesta, jossa tyttäreni ja hänen oman ikäluokkansa yhteisökumppanit SAV:ssa ja  ammatissaan nyt elävät.

Milloinkaan ennen ei;

-           ole ollut näin montaa mahdollisuutta näyttää säännöllisesti ja julkisesti omaa ammatillista osaamistaan, tyyliään ja näkemystään sekä saada siitä organisoidusti hyödyllistä palautetta

-       näin montaa  SAVilaista ole palkittu säännöllisesti useiden arvostettujen kansainvälisten ammattikuvaajien kilpailuiden korkeimmilla sijoilla

-       näin montaa SAVilaista ole valittu ammattikunnan kansainvälisten tapahtumien ja alan kulttuurin kehittämisen globaaleihin päättäjäportaisiin


-       SAV:llä ole jäsentensä tueksi ja ammatilliseksi opastukseksi näin montaa kansallista ja kansainvälistä ammatillisen mestariarvon saavuttanutta

-       ole ollut suomalaisen ammattikuvaajakentän käytettävissä näin monen ulkomaalaisen alan yhteisön maailmanlaajuisesti arvostettuja tuomareita omiin kilpailuihimme

-       ole suomalaisilla alan tuomareiksi pätevöityvillä ollut niin paljon kysyntää ja arvostusta kuin tällä hetkellä

-       Suomella ole ollut nykyistä vuosittaista maajoukkueosallistumista  koko maailman laajuiseen kuvalliseen kilpailusarjaan

-       ole ollut näin täydellisiä mahdollisuuksia pysyä tietoisena alan suuntauksista kuvineen maksuttomasti ja jopa tosiaikaisesti juuri sillä hetkellä kun jotain oleellista tapahtuu.

-       ole ollut tarjolla niin paljon muokattavissa olevaa media-aineistoa valokuvaajan käyttöön korvauksetta, oman menestyksensä tiedottamisen maksimoimiseksi


-       ole ollut näin monipuolisia välineitä ja tekniikoita valokuvaajan luoman kuvajaisen muokkaamiseksi tekijänsä tahtomaan muotoon ilman mitään välikäsiä tai alihankkijoita.

-       ole ollut näin tehokkaita ja suoria keinoja välittää kollegoilleen tai asiakkailleen tietoa,              taitoa ja mielipiteitään

-       ole ollut tekniikkaa, taitoa ja välineitä tarjota omille asiakkailleen niin monipuolista tuotteiden ja palvelujen kirjoa kuin valokuvaajalla on tänä päivänä.

-       ole ollut niin monia palkitsevia mahdollisuuksia tuottaa kollegoilleen, asiakkailleen ja yhteistyökumppaneilleen iloa työnsä ja asenteensa kautta

Kyllä siitä voivat sen mahdollistajat jo vähän Joulupukkifiilistäkin tuntea.


MJK

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Suunta on löytynyt, nyt tarvitaan enää hienosäätöä.



Kevättalven perinteinen kotimainen valokuvakilpailuruuhka on päättymässä. Tänä vuonna se oli tavallista opettavampi ja mielenkiintoisempi. Pienet skandaalikäryn poikaset  toivat  myös lisää mediapalstamillimetrejä.  Lopputulos oli uutismielessä vähän lattea.  Ei onneksi kuvien osalta vaan siksi, että parhaat kuvat ja tekijät putsasivat jälleen pöydän. Taisivat norjalaisten urheilijoiden tyyliin, tehdä tahallaan parempia kuvia kuin muut.

Se ei tietenkään enää ollut enää kovin mielenkiintoista. Paitsi ammattilaiselle, joka etsii ja lukee kuvista toisia  asioita kuin kadun tallaaja.  Kummankin tyydytykseksi tällä kertaa. Aihetta julkiseen ja omaankin pohdintaan löysivät varmasti niin kokeneet konkarit, kuin vasta tähän kuvamaailmaan ensi askeleitaan ottavat, sekä tietysti, muitten tekemisistä valittamisen aihetta etsivätkin.  Keskustelu kävi vilkkaana, ainakin tuloksien julistamisen asti. Tyyli oli suomalaiskansallinen, eniten valittamista oli niillä, jotka asian eteen vähiten tekivät.

Minä katselin asiaa järjestelypuuhista jo vetäytyneen, mutta aktiivisen seuraajan intohimovapaasta henkilökohtaisen maun ja mieltymysten vinkkelistä.

Fotofinlandian sekä toteutus, että tulos, oli minusta täysosuma.  Enemmän ilmaisia mediamillejä kuin koskaan ennen, enemmän osallistujia, enemmän päteviä ja riippumattomia tuomareita sekä heillä enemmän kokemusta kansainvälisen laatuvalokuvan tasomäärittelystä koko kentän laajuudelta kuin koskaan ennen. Enemmän onnellisia voittajia, heille sekä innostusta että oman työnsä positiivista tiedotusmateriaalia, useammalle jakaantuneet palkintorahat ja osallistuneista kuvista koostuva ennen näkemätön kuvallinen ajantasakatsaus tämän päivän suomalaisen valokuvauksen koko kentästä.  Mansikkana kakun päällä, lopputulos oli täysin matemaattinen, eikä kenelläkään ollut edes mahdollisuutta manipuloida muita tuomareita oman mielipiteensä taakse.  Kisa oli esimerkki rakentavan yhteistyön synergiasta.  Tästä on hyvä jatkaa.

Sarjojen voittajista en haluaisi itsekään vaihtaa ketään muulle sijalle kilpailuun tarjotussa kuvamateriaalissa. Järjestykselle oli jyryllä selkeästi hyvät perusteet.
 
-       Mainoskuvien voittajakuva havainnollistaa nimenomaan viestinsä klassisen kuvakerronnan tyylilajissa, mutta käyttäen juuri nykytekniikan mahdollisuudet sanomansa kirkastamiseen. Minusta tässä sarjassa tulisi kuvaan liittää myös tieto siitä, mikä, ja kenen kustantama on ollut kuvan tavoite. Sillä on merkitystä tuloksen arvioinnille.

-       Muotokuvasarjan voittaja, miljöökuva, käyttää erinomaisella tavalla tyylilajinsa klassiset kerronnalliset mahdollisuudet.  Todellisen henkilön todellinen miljöö, malli kyllin suurena ja korostettuna valokuvauksellisilla keinoilla nykytekniikan avustamana ja tekstissä riittävä todellinen tieto henkilöstä. Siis oikea työasema ja –rooli ei erisnimi. Minä vierastan edelleen sellaisia muotokuvan nimellä ja kategoriassa kilpailevia tuotoksia, joissa päähenkilö kuorrutetaan tuntemattomaksi hänen päälleen stailatulla rekvisiitalla tai häneen liittymättömällä valokuvauksellisella miljööllä.

-       Hieman samaa miljööllä hämäämistä oli sitten hääkuvasarjan koko finalistiryhmässä, jopa niin selkeästi, että  päähenkilöiden tunneilmaisu jäi kokonaan asentojen varaan ja sekin melkein hukkui muun pinta-alan yltäkylläisyyteen. Tässä sarjassa tällainen valokuvamaisematekninen suuntaus näyttää levinneen taas Suomen hääkuvaajien keinovarastoonkin. Hieman pettymys tämä koko sarja minulle oli, muttei muissakaan kilpailun hääkuvissa tainnut niille vakavaa kilpailijaa löytyä. Tässä sarjassa näkyi ehkä muita selvemmin kyseisen tyylin kansainvälinen vaikutus maailmalla nyt arvostettavasta hääkuvaustyylistä.  Hauskaa sinänsä oli taas kerran todeta erilaisten tyylien yhden sukupolven eli n. 25-30  vuoden toistuminen, sillä lopetin Suomessa noiden voittajien tyylisten ja asentoisten maisemahääkuvien demoamisen ja opettamisen 1990 luvun alussa silloin liian vanhentuneina ilmaisukeinoina.

-       Kuvitussarjan, nimenomaan kuten tässä, yhdistettynä digitaaliseen kuvankäsittelyyn,  kerronnan kuuluukin mielestäni olla jotain sellaista  joka antaa epätodellista tehoa kuvan kertomukselle. Juuri sellaisin keinoin, joita suora valokuvaus ei voikaan tavoittaa.  Ammattilaiselle oli lisäksi mukava nähdä finalisteissa sekä ”dokumentointi”henkisiä, että täysin fantasiapohjaisia ratkaisuja tällä tekniikalla ja tavoitteilla. Sen tavoitteen tai kuvituksen aiheen ilmoittaminen tässäkin kategoriassa olisi mielestäni myös tuonut arvioijille merkityksellistä infoa kuvien ”paremmuuden” päättämiseen.

-       Sama koskee lehtikuvan kategoriaa, jossa voittajakuva toi kertomukseensa inhimillistä  ja tunteellista näkökulmaa selkeästi enemmän kuin kahden muun finalistin ”valokuvauksellisen perspektiivin” ratkaisu. Finalistikuvien valonkäyttö kuvan selkeänä rakenteellis-kerronnallisena elementtinä poikkesi myös merkittävästi edukseen vain journalismiin keskittyneen äskettäisen kansallisen kilpailun valollisesta tasapaksuudesta.

-       Taidekuvasarjassa on mielestäni selviö, että sen ilmaisukeinoille ei aseteta mitään toteutusteknisiä  tai viestinnällisiä rajoitteita, mutta juuri siitä suurin mollausmelu somessa olikin. Jyryn päätös voittajasta noudattaa siinä selkeästi ja perustellusti nykyistä maailmalaajuista suuntausta, jossa virtuoosiosaaminen tekijän teokseensa valitsemassa teemassa sijoittuu säännönmukaisesti ammattitaidolliselta osaamiseltaan  huonosti toteutetun mutta ”mystisen” tulkinnanvaraisuuden edelle. Olen aina ja julkisesti ilmaissut omana taiteellisena kantanani sen, että huonosti toteutetussa  mitäänsanomattomuudessa ei ole mitään taiteellista. Sama koskee myös muiden kategorioitten ”hyljeksittyjä” kuvia.

-       Toisen ”taiteelliskriteerein” painottuvan kategorian, portfoliot , lopputulos noudattaa myös perustellusti sitä globaalia trendiä, että portfoliossa arvostetaan, minusta tosin nykyään jo liikaa, tarkasti saman teeman suppeaa variointia. Siis monipuolisemman kuvakokonaisuuden sijaan.  Tässä suhteessa  kyseinen portfolio sana on ajautunut mielestäni liian suppean sisältöiseen yleiseen tulkintaan.  Siltä pohjalta ajatellen voittaja tässäkin ryhmässä oli selkeä valinta ja hyvin paikkansa ansainnutkin.  Itse en olisi hämmästynyt lainkaan, vaikka siitä olisi tullut kokonaisvoittajakin.  Minusta merkittävää tässä voittajaportfoliossa  oli jälleen myös tekstin merkitys kokonaisuuden ymmärtämiselle, ja se että se edusti ansiokkaasti korjailemattoman valokuvan perinnettä. Minusta oli hyvää tässä sarjassa myös se, että finaaliin mahtui myös päinvastaista, epätodellista ja muokattua jälkeä edustavia ansiokkaita portfolioita.

-       Myös kokonaisvoittajakuvasta joka löytyi luontokuvasarjasta olen avoimesti iloinen. Se  osoittaa puhtaan ammatillisen osaamisen ja valokuvasommittelullisen perinteen olevan edelleen täysin kilpailukelpoinen minkä muun valokuvauksessa käytetyn tekniikan tai tyylilajin kanssa tahansa. Yksi alamme kehityksen hienoista  ominaisuuksista onkin se, että kaikki aikaisemmat hyvät tyylit ja kokemukset jäävät myös seuraavien sukupolvien löydettäviksi ja käytettäviksi.

MJK


Ps.  Tämän kirjoittamisen aikana tänään, aivan sananmukaisesti, saavuttivat suomalaiset kollegat taas lukuisia loistavia tuloksia ammattikuvaajien  The European Professional Photographer of the Year 2018 kilpailussa, jonka Limingan lahja maailman valokuvaukselle, Onni W Kinnunen ratkaisi edukseen jo satumaisen voitokkaan viikkonsa kruunuksi. Ensimmäisenä suomalaisena kautta aikojen. Myös muita loistavia suomalaisia ammattivalokuvaajia oli finaalissa ja palkittuina useitakin. Arvostetuksi sarjavoittajaksi ja Kultaisen kameran haltijaksi digikuvituksen kivikovassa kategoriassa ylettyi monilahjakas rautainen ammattilainen, ihana Mikaela Holmberg.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Sulka hattuun Finnfoto, kaikki kukat kukkikoot !








En tiedä, moniko jaksaa katsoa netistä läpi sen yli puolentoista tunnin slideshown, joka sisältää kaikki 2018 Fotofinlandiaan osallistuneet kuvat.  Minä katsoin sen kahdesti. Eri päivinä. Ajatuksella ja pohdiskellen sen merkitystä. Mitään näin merkittävää katsausta keräilyajankohtansa  suomalaisen valokuvan todellisuuteen sen koko laajuudessa, ei ole ollut milloinkaan ennen nähtävissä.  Kaikki aikaisemmin näkemäni alan kotimaiset kilpailut ovat olleet rajoittuneita vain jollekin valokuvauksen osa-alueelle.  Fotofinlandian aikaisemmat vaiheet mukaan lukien.

Tällä kertaa löytyi sellainen muoto, joka mielestäni olisi pitänyt olla käytössä alusta asti. Valokuvauksen eri haarat  riittävän tasa-arvoisesti. Nyt on kenen tahansa nähtävissä, aivan ilmaiseksi netissä, sellainen lähes parin tuhannen valokuvan kokoelma, joka kattaa kansainvälisessä yleisessä käytössä olevan  osa-aluejaon mukaisesti ne tämän hetken suomalaiset kuvat, joiden tekijät ovat ne itse valinneet osallistumaan maamme merkittävimpään avoimeen valokuvakilpailuun.  Ilman tällaista kilpailutapahtumaa ja sen merkittäviä rahapalkintoja, ei tällaista kulttuuritekoa olisi ollut mahdollista toteuttaakaan. Talkoot pelkän aatteen tai kunnian puolesta kun eivät vastaa nykyihmisten arvomaailmaa niin läheisesti, että se tuottaisi tällaisen arvokkaan ja laajan otoksen.

Tuloksen merkittävyyteen verrattuna, minusta on aivan samantekevää, mitä mieltä katsoja on kilpailemisesta kuvilla, tai millään muulla osittain makuasioihin perustuvalla kentällä  yleensä. Tämän kilpailun lopputuloksen, kokoelman, asemasta tämän alan uutena merkkipaaluna,  jopa käännekohtana, ei kannata riidellä.   Se, että näytteillä on nyt kaikki mukaan lähetetyt kuvat, ilman mitään kuratointia tai muunlaista ennakkokarsintaa, on myös arvo sinänsä. Jonkun toisen mielestä, ehkä kiistanalainen. Jos arvostaa vain omaa näkemystään. Tässä kun niitä on katsottavana koko skaalalta.

Toinen arvokas mittari oli nyt se, että kaikki tuomaroijat olivat tämän pienen ja kateellisen maan ulkopuolisia kiistattomia asiantuntijoita, joita ei painanut kenenkään osallistuneen ansaittu tai hyljeksitty asema missään omassa kotimaisessa kuppikunnassaan, vaan he  voivat  aivan paineitta keskittyä pelkästään osallistuviin kuviin. Ja arvioida niitä sellaisilla kansainvälisillä kriteereillä, jotka oli kaikille osallistujille tasa-arvoisesti ilmoitettu kilpailun säännöissä. Kuten kaikissa muissakin mittelöissä, varmasti tulee ilmenemään monenlaista purnaamista menestymättömien puolelta, mutta sehän on yleistä todellisuutta myös niissä kilpailuissa, joissa keskinäinen paremmuus mitataan vaikkapa kellolla, kiloilla, metreillä tai maaleilla.  Tässä, kuten kaikissa muissakin maku- ja tyyliasioihin painottuvissa kilpailussa, lopputulos on vain ja ainoastaan sen tämänkertaisen tuomariston mielipiteiden matemaattisesti mitattu tulos tarjolla olevasta aineistosta.  Ja sellaisena kiistaton mittari näillä eväillä ja tavoitteilla tänään. 

Tässä kilpailuissa on todellisuudessa satoja, jopa tuhansia voittajia, vaikkei heidän pussiinsa niitä palkintorahoja nyt  herukaan. Pääpalkinnon saaja on tietysti siinä rahaosuudessa omassa sarjassaan, mutta jokaiselle finalistille tapaus on myös ainutlaatuinen henkinen, joillekin myös taloudellinen  motivaatiopotku eteenpäin urallaan. Jokaiselle osallistujalle tämä on ollut merkittävä oman kehityksen ja kasvun ponnistelu- ja arviointipaikka ja –mittari, joka tulee varmasti näkymään heidän tuotannossaan positiivisesti.  Jokaiselle katsojalle niin tulos, kuin kaikkien osallistuneiden kuvienkin selailu on erinomainen sivistyksellinen laajennus valokuvan merkityksestä ja  monipuolisuudesta nyky- yhteiskunnan kuvavaltavirran heijastajana. Maamme kymmenille tuhansille valokuva-amatööreille, tämä nyt  syntynyt kokoelma on loputon inspiraation, pohdinnan ja vaikkapa rakentavien väittelyidenkin aarrearkku. Jopa niillekin, joiden mielestä tämänkertainen toteutus ja sen tulos on väärin ja huono, tämä antaa kosolti ajattelemisen aihetta ja mahdollisuuden toisenlaiseen pätemiseen, jälkiviisauteen. Viimeksi mainitut ehkä eivät kovinkaan rakentavia toimintoja. Ellei niistä ota opikseen.

Oma kantani kuitenkin on se, että kunnia heille, jolle se kuuluu ja tässä tapauksessa suon sen ilomielin ja kunnioittaen koko Finnfoton organisaatiolle, sen hallitukselle ja jäsenjärjestöille sekä erityisesti  todellisen osaamisensa tässä kilpailussa julkisen arvioinnin kohteeksi tarjonneille sadoille valokuvaajille. 

Sellaiseen jälkihoitoon toivon vielä jostain löytyvän taloudellisia resursseja ja talkoohenkeä, että tämä jo syntynyt merkkipaalu päätyisi kuvateokseksi kaikkien  niiden käsiin, jotka voivat siitä saada esteettissisällöllisiä pohdintoja ja rakentavia virikkeitä omaan kuvalliseen kehittymiseensä.

Suurkiitos, oli kiva olla näkemässä tämäkin tarpeellinen kehitystapahtuma alallamme.


MJK

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Opiskelua vai oppimista ?





Ammattinsa valitseminen ja siihen opiskeleminen on yksi jokaisen elämän suurimpia ja vastuullisimpia päätöksiä ja valintoja. Vuodenvaihde on monelle nuorelle ja vanhemmallekin sellaista aikaa, jolloin tuo kysymys tulee konkreettisesti ajankohtaiseksi.  Lupasin edellisessä blogissani kertoa pian ajatuksiani siitä asiasta. Lähipäivien paukkupakkaset ovat estäneet telakalla työskentelyn, joten tässä niitä nyt on.

Päätin joskus, etten bloggaa aiheista, joita en tunne kyllin syvällisesti. Tämän tunnen. Laskin pikaisesti, että olen itse opiskellut tutkintohakuisesti eri koulutustasoilla n. 16 oppilaitoksessa, opettanut ammattiopintojen tutkinto-opiskelijoita eri tasoilla n. 20 eri koulussa, ollut vastuullisena valitsemassa heitä oppilaiksi yhdeksään (9) niistä ja valitsemassa heille opettajia seitsemässä (7) oppilaitoksessa. Oman ammattisektorini koulutuksen koko käynnistysvaiheesta vastuullisena, myös kaikilla eri tutkintotasoilla, olen toiminut neljässä (4) organisaatiossa.  

Niissä saamieni hyvien ja huonojen kokemusten pohjalta olen perustanut  myös yhden täysin yksityisen oppilaitoksen, joka sekin suoritti minun rehtoriaikanani opetustehtäväänsä yhteiskunnan asteikolla kolmella eri tutkintotasolla. Kuukausipalkkaa itse maksavana työnantajana olen palkannut yrittäjänä toimimisvuosinani yhteensä n. 30 ja haastatellut satoja.  Kuriositeettina lienee huomion arvoinen sekin, että olen vuosien varrella myös keskeyttänyt tarpeettomana oman tutkinto-opiskeluni viidessä (5)  eri tasoisessa oppilaitoksessa. Normaaleja oman alani ammatillisia toimeksiantoja tein myös koko 40 vuoden kouluttajaurani ajan, vaihtelevalla ajankäytöllä.
Viimeisimmän kuluneen eläkeläisvuosikymmenen kuitenkin vain konsultoimalla entisiä oppilaitani heidän kasvupyrkimyksissään.

Nyt itse asiaan. Tiivistettynä: Tieto on aina parempi sijoitus kuin tutkinto. Myöskin opiskelupaikkaa etsiessä ja valitessa. Jotenkin minusta on tosi outoa, että autoa, polkupyörää, suksia tai tietokonetta ostaessa ihmiset tutkivat huolella eri mahdollisuuksia, käyvät koeajamassa ja lukevat testejä niiden ominaisuuksista, mutta elämäuran avaintuotteen, ammattikoulutuksen, he ostavat useimmiten kuin sian säkissä. Vaikka kaiken mahdollisen tiedon, tunteen ja kokemuksenkin hankkiminen juuri siitä olisi koko loppuelämään vaikuttava päätös. Ei kuitenkaan siitä lopuksi saatava tutkintopaperi, vaan sen antama tietosisältö ja siellä adaptoitavissa oleva asennemaailma. 

Tiedän kokemuksesta, että yhtään useitten tutkintojeni todistusta en ole koskaan tarvinnut mihinkään muuhun, kuin tuntipalkan parin euron prosenttikorotukseen opetuksesta valtion kouluissa, mutta sekä ensimmäisen alan työpaikkani, että sen aikana käymäni iltakoulun asennemaailmaa ja taitoja olen tarvinnut ja arvostanut joka päivä.

Kaikista sadoista oppilaistani vain yksi (1) toteutti sen, mikä minun mielestäni jokaisen itselleen sopivaa koulutusta etsivän tulisi etukäteen tehdä. Hän pyysi luvan tulla tutustumaan laitokseen ja aikomansa opintosuunnan todelliseen käytännön opetukseen jo abivuotensa aikana. Hän osallistui aivan normaaleihin opetustilanteisiin, haastatteli tauoilla sekä alkuvaiheen, että valmistuvan ryhmän oppilaita ja paikalla olevia opettajia, keräsi sieltä valmistuneitten kontaktitietoja, tutustui opintosuorituksiin ja niiden arviointeihin, sekä teki vasta sen jälkeen päätöksen opiskelijaksi hakeutumisestaan. 

Tämä teko oli ajankäytöllisesti todella pieni, mutta mittaamattoman arvokas sijoitus omaan tulevaisuuteensa.  Vielä tärkeämpi se olisi ollut silloin, jos hän olisi siitä huomannut, ettei tarjolla ollutkaan hänen toivomaansa ja tarvitsemaansa tietoa. Sellaisessa tilanteessa hänellä olisi säästynyt  valtavasti opiskeluaikaa ja turhautumista väärästä valinnasta.

Näitä vääriä valintoja näyttää olevan joka alalla tarjolla oikein roppakaupalla kaikissa sellaisissa medioissa, joita kuvitella saattaa.  Toinen toistaan houkuttelevammin lupauksin, jotka nykytyyliin ovat pullollaan ylisanoin kuvailtuja lupauksia helposta ja miellyttävästä mutta täysin epärealistisesta opintiestä unelma-ammatteihin. 

Surullisinta siinä on se, että niihin luottava saa pahimmassa tapauksessa kyllä mukavan laiskottelu/opiskeluajan, mutta sen jälkeinen ammattielämä onkin sitten joko täynnä pettymyksiä, tai kokonaan tavoittamattomissa täysin puutteellisten valmiuksien tai väärän asennemaailman takia. Se ei ole kenellekään työnantajalle mikään uusi tieto, että valtaosassa oppilaitoksista, useimmat niistä valmistuneet eivät ole vielä siinä vaiheessa työelämäkelpoisia, ennen perusteellista taito- ja asenneremonttia. Valitettavasti.

Minusta on enemmän kuin kummallista, että maamme kaikkien ylioppilaitten tutkintotieto julkistetaan joka vuosi valtakunnallisissa medioissa, mutta ammatillisista tutkinnoista valmistuneiden nimien antaminen kyseiseen oppilaitoksen hakua harkitseville on intimiteettisuojan kannalta  ei toivottavaa. Se kun olisi aivan ratkaisevasti höttömainontaa varmempi keino heille saada validia tietoa kussakin laitoksessa opiskelemisen kannattavuudesta. Sama käsittämätön rajoitesuositus koskenee ilmeisesti myös  eri oppilaitoksissa suoritettujen sellaisten lopputöiden julkaisemista, joista opetuksen taso ja tuloksellisuus on jokaisen kyseistä ammattia vähänkin tuntevan helposti arvioitavissa.  Nämä kun ovat niitä todellisia tietolähteitä, joita hakutavoitteisen on syytä tutkia vähintään yhtä huolellisesti, kuin auton turvavyön kiinnitystä  ennen liikkeelle lähtöä. Tässä kun valmistaudutaan elämän mittaiselle matkalle.

Suomi on niin pieni maa ja talous, että varmasti jokainen aktiivinen nuori tietää tai tuntee jonkun, joka voi johdattaa häntä aikomansa alan arvostuksien ja arvostettujen osaajien kontaktiin tavalla tai toisella. Samoin niiden osaamisten kriteereihin joita hän tavoittelee.

Se, millaisiin työpaikkoihin, asemiin ja saavutuksiin kustakin oppilaitoksesta lähivuosina valmistuneet  ovat työelämässä ja ammattialalla sijoittuneet, on oikea ja lahjomaton mittari heidän kouluksensa laadusta. Jokainen oppilaitos, joista ei saa tällaisten avainasioiden selvittämiseen johtavaa tietoa, on varmasti sellainen, johon ei ainakaan kannata hakea. 
Edes sellaisen, joka oman laiskuutensa takia ei viitsi ponnistella tätä oikeiden henkilöiden etsimisen ja oikeiden työnäytteiden kohtaamisen polkua.

MJK




maanantai 19. helmikuuta 2018

Neljäskö elämä?



25 vuotta on suunnilleen  yksi sukupolvi. Siten neljäs on minulla pian alkamassa.  Puolta vuosisataani juhlimme isolla joukolla 1993  ja seuraavaa tuskin koskaan. Matinpäivänä täyttyy vasta kolmas varttisata, joten pizzeriassa käynti riittänee sen juhlistamiseen. Senkin teemme matkoilla ja vaimon kanssa kaksistaan.  Poissa netin ulottuvilta ja aikataulujen raameista. Lyhyttä laatuaikaa yhdessä niin kauan, kuin siihen on mahdollisuus ja molemminpuolista haluakin.

Pari vuotta valmistelin oman uuden tarinakirjan julkistamista tämän ikätavoitteeni saavuttamisen  kunniaksi, mutta aika ja voimat eivät siihen tällä kertaa riittäneet.  Omista kirjaprojekteistani ensimmäisen lopullisen, jonka tein 70 vuotispäiväni inspiroimana, harjoittelin vain kokeakseni, miltä sellainen tuntuu.  Kirjan tekoa vaikkapa elämänsä väli-inventaarioksi, voin suositella kokemuksena jokaiselle, eikä se nykydigitekniikalla tule kalliiksikaan. Muutaman kappaleen painos kunnollisesta kovakantisesta teoksesta, vaikka lähiomaisille lahjaksi tai muistoksi omille jälkipolville, maksaa vähemmän kuin etelänmatka. Ja tietysti tekemisen vaivan.

Kirjan tekeminen omana kokemuksena ja elämyksenä kannattaa jokaisen varmasti  eräänlaisena  välitilinpäätöksenä tehdä, aikoo sen painattaa, tai ei.  Se selkeyttää, ainakin tekijälleen, sekä eletyn elämänsä keskeiset vaiheet, että niistä löytämänsä kokemuksellisen viisauden. Se on myös erinomaista meitä aikanaan uhkaavan altzheimerin torjuntaa.
On hämmästyttävää todeta, kuinka monta jo unohtunutta ovea ja elämystä aukeaa uudestaan, kun kaivaa muististaan esiin muita samanaikaisia tapahtumia.

Kaikki kirjaprojektini ovat olleet todellisia löytöretkiä sekä elämäni, että kunkin kokemani ajanjakson laajempaankin ymmärtämiseen.  Siitä riippumatta, että  kolme niistä on edelleen työn alla.  Kuten elämänikin.  Jo viisi vuotta rauhalliseen tahtiin kirjoittamistani  venetarinoista ”vaarin veneet kertovat” on yli viidesosa jo kirjoitettuna ja sen satojen tarinoiden kokonaisuunnitelma sekä taittoskeema on valmiina.  Toisen, eli kuvatarinakirjani  ”matin kikat ja mokat”  koko 150 kuvan lopullinen kuvitus on valittu, mutta itse tarinoista on kirjoitettuna vain noin kymmenesosa.  Nämä molemmat ovat nyt toistaiseksi tauolla kypsymässä tämän uusimman ”haave erilaisesta opetuksesta” ajalliseksi mahdollistamiseksi. Aikaa ja voimia minulla on kerrallaan vain yhteen. Jos siihenkään. Tämä uusin jo aloitettu kirjaprojekti tuntuu nyt tärkeimmältä.

Minulle on ollut ominaista, että teen isojakin asioita käänteisessä järjestyksessä. Erityisesti omien opintojeni suhteen. Siten, että olen opiskellut päämäärätavoitteisesti ja johdonmukaisesti niitä asioita, joita olen ensin tehnyt kyllin kauan. Vuosia tai vuosikymmeniä, jopa työkseni.  Minusta on loogista, että juuri siksi olen tavallisesti tullut opinnoissani erilaisiin johtopäätöksiin ja tekoihin, kuin perinteisessä järjestyksessä omaan osaamiseensa edenneet. 

Niin on tapahtunut tämän uuden kirjaprojektini suhteenkin. Uusin on oikeastaan vanhin ja neljästi jo kirjoittamanikin. Ensimmäinen versio peräti kolme vuosikymmentä sitten, mutta sen jokainen sana ja lause on nyt editoitava kokonaan eri muotoon.  Vasta silloin se vastaa nykyistä näkemystäni sen sisällöstä ja viestistä.

Tämä vuosikymmenten kypsyttäminen on mielestäni seurannut oikeaa kirjan syntyprosessia kohtuullisen tarkasti. Ensimmäinen versio oli tuhatsivuinen, siitä tiivistämäni noin 500 ja seuraava n. 250.  Sen hetkisen syntyprosessin lopputulos oli n. 125 sivuinen A 4 , joka ei koskaan päätynyt painokoneisiin, mikä näin jälkikäteen arvioiden on hyvä asia.

Aika ja oma kypsymiseni on vanhentanut sen sisältöä muutoinkin, kuin kielellisen ilmaisun osalta. Olen oppinut sen aihepiiristä aivan oleellisesti lisää vielä viimeisimmän varttivuosisatani aikana.  Nyt on siis aika yrittää sen kirjoittamista kokonaan uudelleen ja nyt painetuksi kirjaksi. Lopullista valmistumista en uskalla tosin nytkään luvata, mikään automaattitulos kun ei kirjoitusprosessi koskaan ole. Vaikka onkin jo pelkkänä tekona tärkeä.

Tämä neljäs kirjaprojektini liittyy aikuiselämäni keskeisimpään sisältöön, oppimisen ja opettamisen filosofiaan ja käytäntöön sellaisena kuin minä olen sen kokenut, nähnyt ja ymmärtänyt. Ensimmäinen varttisata kertyi luonnollisesti opettamisen kohteena olemisen kokemuksista ja ongelmista. Sen vaiheen oivalluksista ja virheistä.  Toinen varttisata painottuu elämääni ja toimintaani liike- ja järjestöelämässä.  Sen vaikutukseen opettamisen syvimmän olemuksen etsintääni.  Tutkimiseen, kokeilemiseen, epäonnistumiseen, korjaamiseen ja löytämiseen.  Onnistumisista ja kohtalokkaista virheistä syntyneisiin, sekä tyydytyksiin että kasvukipuihinkin.  Kolmas varttisata painottuu selkeytymiseen ja  valitsemaani oppimisen ja opettamisen tiehen juurtumiseen sekä aikanaan sen  syvälliseen hyväksymiseenkin.  Ylä ja alamäkineen.

Kirjaprojektini punaisena lankana polveilee palasia elämäni jokaisen uuden alun, alan, tutkinnon, oppilaitoksen, opintoryhmän, projektin ja erillisen tehtävän, jopa tentinkin johdonmukaisesta vaikutuksesta oman opettajuuskäsitteeni kehittymiseen sellaisena kuin minä olen sen kokenut ja soveltanut. Tuloksena on satakunta pientä tarinaa siitä, kuinka ja miksi olen  tullut tekemiini kanssaoppimisen valintoihin omassa työssäni. Niihin, jotka poikkeavat merkittävästi, toisinaan täysin, kaikissa tuntemissani oppilaitoksissa yleisimmin käytössä olevasta pedagogiikasta.

Yhä suurempi osa omasta ajastani menee nykyään entisten oppilaitteni sparraamiseen ja konsultointiin. Koska usean heistä ajasta ja toimeentulosta erilaiset opetustehtävät muodostavat  koko ajan suurenevan viipaleen. Siksi tähän aihepiiriin omakin paneutumiseni, vielä kerran, tuntuu nyt perustellulta valinnalta  viimeisen varttisatani aluksi ja ensimmäiseksi pohdintasisällöksi.  Tiedän, että se kirja jota työstän nyt, ei ole millään mittarilla absoluuttinen totuus mistään asiasta. Sen tehtävä olisi täytetty sillä, jos se antaisi potentiaalisille lukijoilleen erilaista ajateltavaa ja virikkeitä oman, itsensä näköisen, polkunsa etsimiseen. Erityisesti silloin, kun sen yhtenä osana olisi tienviittanakin oleminen taas seuraaville etsijöille.

MJK




maanantai 15. tammikuuta 2018

Oppimistarjonta aktivoitui jälleen.



Vuoden vaihteen jälkeinen lehdistö on täynnä  ammatillisia opiskeluhoukutuksia. Ne lupaavat ruusuista tulevaisuuta lähes jokaisen sektorin oppijalle. Milloin minkäkin tittelin tai tutkintopaperin takaamana. Vähän niin kuin  parin viikon takainen joulupukkisatu olisi siirretty aikuisten maailmaan. Ennen pyrittiin siihen, että karsinnan kautta opiskelemaan valittiin vain niitä kyseiseen työelämän sektoriin ja sen  vaatimuksiin sopivia yksilöitä,  jotka tavoittelivat vakavasti oman kiinnostuksensa kohdeammattia. Nykyään sisäänvetoilmoituksia kenen tahansa houkutukseksi on lehdissä sivutolkulla.   Myös ”mediaseksikkäisiin” ammatteihin tai ainakin niihin päätymistä muka helpottaviin ”oikoteihin”.

Päättyneenä vuotena osallistuin säännöllisesti koulutuksellisiin tapahtumiin, välillä tuottajana, toisinaan myös kohteena.  Ajallisesti eniten viestinnän jatko-opintojaan ponnistelevien tutorina ja heidän ammattiosaamisensa riippumattomana arvioijana. Siksi sain päivitettyä itselleni varsin selkeän kuvan myös ammatillisen tutkinto-opetuksen nykytilasta. Sitä pohdiskelin jälleen jokseenkin päivittäin.

Nykyisen näkemykseni mukaan, ammatillista opetusta tarjoavissa laitoksissa on erityisesti taitojen opetuksessa usein ongelmana,  että se yleensä painottuu  täysin jäsentymättömään sirpale- ja nippelitietoon.  Kaikenlaisia irtokikkoja kaupataan monenlaisilla ennakkohyvitetyillä- ja etäsuorituksilla, webinaareilla ja erikoistarjouksilla, mutteivät ne ankkuroidu mihinkään yhteiskunnalliseen  tai koulutukselliseen kokonaisnäkemykseen alan ammattitoiminnan perusteista.

Useimmat nykyiset tutkintotodistukset nojaavat sellaisiin opintosuorituksiin ja tentteihin, joissa kysytään joko vanhenevaa senhetkistä tekniikkaa ja käsityksiä tai ilman suoranaista ammatillista käyttöarvoa olevaa historiaa. Lisäksi ns. yhteiset aineet eivät juuri koskaan integroidu lainkaan ammattiaineita tukemaan. Kuitenkin koulutusta säätävä ja siksi tutkinto-opetuksessa pakkonoudatettava ohjeisto sallii edelleen joka tavalla mielekkään opetuksen toteutuksen, jos opettajalla vain on kanttia ja viitseliäisyyttä rakentaa sellainen. Sekä luonnollisesti asian vaatima vahva ammatillinen ja pedagoginen kyvykkyys. Tämän mahdollisuuden käyttämättömyyttä pakoillaan laajasti muka liian tiukan ohjeiston ja taloudellisen resurssipulan taakse.

Tässä mielestäni onkin tämän ongelman avainkysymys.  Ainakin ”luovien” alojen opetuspaikat on täyttänyt ennen näkemättömän heterogeeninen pätevyystaso ja sen mukana se ”osaaja” aines, joka opettajan suojatyöpaikkaan hakeutuu ja myös jää.  Digitaalisuuden läpimurto kaikkiin työtehtäviin mahdollisti ja myös aiheutti liian hallitsemattoman siirtymän uusia toteutustaitoja ja omaa opiskelua vaativasta työelämästä vanhentuneiden tietojen ja asenteiden  jakamisammatteihin yhteiskunnan tuella tekohengitettyjen instituutioiden unelmatehtaisiin.  Hyvin laaduttoman tavoitteettoman ja sirpaloituneen ”oppimis” tapahtuman vastuullisiksi.

Sillä tarkoitan tilannetta, jossa omaltakin ammatilliselta osaamiseltaan keskeneräinen  ”opettaja” ei edes kykene toimimaan siten, että opetus keskittyisi ammattiaineissa itse oppimistapahtumaan ja siinä syntyviin ja riittävästi sisäistettyihin ajattelu - ja toimintaprosessien kokemiseen ja harjoittelemiseen  mielekkäällä ammatillisella tavalla. Sen synnyttämiseksi pitäisi joka ainoa tunti valmistaa sekä yksilöllisesti siihen tilanteeseen ja olosuhteeseen, että aina uudella tavalla kulloisenkin oppilaan senhetkisten valmiuksien  ja motiivien mukaan, eikä minkään vanhan kaavan toistaminen olisi kertaakaan mahdollista myöskään opetuksessa.

Tämä tarkoittaisi moninkertaista työmäärää nykyiseen verrattuna. Koska palkka maksetaan vain pidetyiltä luokkatunneilta, eivät useimmat opettajat edes kuvittele niin tekevänsä. Vaikka pitäisi kyllä.

Toinen seikka on se, että useimpien koulutusinstituioiden opettajanhuone on paikka, jossa kokonaisvaltainen ammatillinen ja pedagoginen todellinen tuloksellisuus on  tabu, josta ei keskustella eikä siihen etsitä yhteistä kaavaa.   Opettaja, joka saa aikaan, suuntautumisalasta riippumatta, oppilaissa aitoa kehityshakuisuutta ja uuden oman tiedon tuottovalmiuksia on liian usein muille opettajille todellinen maanvaiva. Sellaisen "käsittelemät"oppilaat kun alkavat vaatia kaikilta opettajilta oman valmiutensa hyödyntävää opetusta, joka taas useimmille ei sovi pelkän henkisen laiskuuden ja ammatillisen kyvyttömyyden takia, tosin sitä useimmiten nimitetään kauniisti "työmarkkinapolitiikaksi".

Tällaisen todellisen ja hyödyllisen oppimisen opettamisella tarkoitan erityisesti sitä, että  useimpien laitosten "oikein " ja "väärin" nimilapuilla varustettujen tiedonsirpaleitten ja suoritusmallien sijaan, oppilaan kokonaiskäyttäytymistä kehitetään koko hänen koulutusaikansa ja jokaisessa aineessa etsiväksi, tutkivaksi sekä tuotantoaktiiviseksi vastuulliseksi yksilöksi. Lähes kaikki opetuksen uudistajathan ovat lähestyneet tavalla tai toisella juuri tätä käsitettä.  Sitä, ettei oppilaille yritetä kaupata  muiden viisauksia, eikä omiakaan, vaan auttaa häntä löytämään ja tekemään omansa. Sekä tarvittaessa tukemaan häntä niissä kivuissa  jotka häntä sillä tiellä varmasti odottavat. Sitä kovempina, mitä käyttökelpoisenpaa tietoa hän itselleen synnyttää.

Juuri siinä on mielestäni asian ydin. Oppilas elää tärkeimmän tuotannollisen elinkaaarensa siinä tulevaisuudessa, jonne hänen kehittymisestään vastuullinen ei koskaan pääse kurkistamaankaan, paitsi joskus ihan vähän oppilaan opastamana vieraana. Siksi koulutettavan tulee asioista ja tekotavoista muodostaa se oma totuutensa, johon hän kokemusperäisesti voi itse aina luottaa ja josta hänellä on sekä faktinen että tunteenomainen tieto, kuinka se toimii juuri hänen käytössään. Opettajan tulee todella toimia aina sen mukaan että, kalleinkin oma kultajyvä on oppilaan tulevassa maailmassa parhaimmillaankin vain mielenkiintoisen historiallisen maailman ymmärtämistä auttava detalji.

En väitä meidän edellisten sukupolvien keräämää tietoa, taitoa, kokemusta ja asenteita mitenkään hyödyttämäksi rakennusaineeksi oppilaspolvelle. Vain se vaatimus ja asenne, että heidän olisi käytettävä niitä meidän tavallamme ja arvotettava ne meidän tärkeysjärjestykseemme, on mielestäni oppilaan kehityksen tuhoamista.

Mikä siis ratkaisuksi? Tarvitaan muutosta , mutta missä . Kaikkialla. Paikkoja on lukemattomia. Se prosessi johon tarvitaan kokonaismuutos, kestää jokaisen oppilaan kohdalla n. 20-25 hänen ensimmäistä elinvuottaan. Siksi myös henkilöitä joiden mallikäyttäytymistä, asennoitumista häneen ja tapoja vaatia häneltä oppimiseen liittyviä suorituksia, on kymmeniä, jopa satoja.

Ehkäpä opettajankoulutus peruskoulutasolla voisi olla looginen muutoksen alkupiste koska oppilas saa oppimistapahtumassa hyväksyttävien suoritusten mallit juuri siellä. Sekin tietysti tarkoittaa että "vallankumous" pitäisi aloittaa siis niissä opettajanhuoneissa, joissa opetetaan nuoria ihmisiä peruskoulun opettajiksi. Kokemukseni ja kuulemani perusteella ne ovat kuitenkin samanlaisia vanhoillisuuden linnakkeita kuin muutkin vastaavat paikat yleensä ovat. Mutta muutos on mahdollinen vaikkakaan ei todennäköinen. Varmasti myös kipeä.  Kysymys onkin siitä, kuinka kauan maallamme on varaa siihen henkisten voimien latistamiseen, johon koko koulutusjärjestelmämme pääsääntöisesti keskittyy.

Se tarkoittaisi myös koko koulutusjärjetelmäämme sisäänrakennetun piilo-opetussuunnitelman täydellistä uudelleen arvioimista ja sen kokonaisvaltaista muuttamista.  Tiedän, että se on utopistinen ajatuskin, mutta ei mitenkään estä minkään  sellaisen laitoksen sisällä tapahtuvaa kehitystä, josta löytyisi riittävä tahtotila.  Nykyisen tietämykseni perusteella sekin taitaa olla toteutumaton haave.

Omassa työelämän työskentelyssäni, vuosikymmenet pääsääntöisesti ammatillisen koulutuksen eri tasoilla, oppilasainekseni oli ja myös on  ammatissaankin jo kokeneita aikuisia, jotka edelleen opiskelevat paremmiksi taiteilijoiksi, viestijöiksi, eri alojen suunittelijoiksi, osa myös opettajiksi.  Suurin henkinen ja ajallinen painolasti koko ensimmäisen koulutusvuoden aikana alaansa etsiville, on ollut kasvattaa opintojaan alkavat  lahjakkaat ja viisaat nuoret ihmiset pois peruskoulussa ja lukiosssa opetusta  opettajan "oikeaksi" ilmoittamasta tiedosta ja suoritustavasta. Pois myös siitä, että jokainen työ ja työvaihe pitää olla opettajan hyväksymä tai päättämä ja tehtäväksi antama. Sensijaan totutettava siihen valintaan , että vastuu niin tiedon saamisesta, kuin sen käyttämisestä tai käyttämättömyydestä on otettava itselleen.
Samoin kehittää heille puuttuvat ryhmätyöskentelyvalmiudet, jotka pätevät myös todellisissa työelämän ongelmanratkaisuprosesseissa. Tämä operaatio on joittenkin kohdalla todella raskas ja jopa tuskallinenkin, mutta mielestäni aina kannattava ja välttämätön ennenkuin  se oppimaan opettaminen voi edes alkaa.

Sekin käsitemaailma, oppimaan opettaminen, on jo aika monta vuotta päässäni muhinut ja todella monen oppilaspolven aikana hiotunut ja hioutukoon vaan edelleen muotoon, jossa sitä kulloinkin käytän senhetkisessä tilanteessa. Siitä kehittynyttä tapaani  toimia oppimisprosessin katalysaattorina on usein pidetty varsin "kerettiläisenä" jopa ”käänteisenä opetuksena” vaikka sen tulokset oppilaitten ammatillisina todellisina valmiuksina ovat kentän palautteen perusteella enemmän kuin rohkaisevat. Luultavasti kaikilla muillakin tavoilla oppilaitaan opettavista opettajista tuntuu samalta  omien menetelmiensä ja kokemustensa perusteella.  Minulle riittäköön toistaiseksi että itse pyrin kehittämään ja toteuttamaan joka päivä opetuksessani oppimisvalmiutta ja omaa vastuullista tiedonhankinta- ja ongelmanratkaisukykyä kehittävää tavoitetta ahtaan ammatillisen faktamaailman sijaan. Jotka useimmat ”faktat” viestintämaailmassa ovat enemmän tai vähemmän suhteellisia ”mutuja”.

MJK

Ps. Pohdin juuri, miten monta asiaa nuoren kannattaa ottaa huomioon ja selvittää ennen hakupäätöstään, omaa ammatillista opiskelupaikkaansa valitessaan. Kirjoitan siitä ohjeen seuraavaan blogiini varsin pian.

Sama.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Laillista maaorjuutta nykysuomessa.


Seurasin hyvin ristiriitaisin tunnelmin eduskunnan 100 v. juhlaistunnon puheiden katteettomien korulauseiden vyöryä, enkä voinut olla vertaamatta sitä siihen todellisuuteen,  joka on tänäänkin totta kymmenille, ellei jopa sadoille tuhansille suurten kaupunkiemme vuokratonteilla asuville.





Kaupungin tonttivuokralainen saadaan Suomessa laillisesti pakottaa raskaampiin taloudellisiin velvoitteisiin ja huonompaan oikeusturvaan, kuin maaorjat 1500 luvulla tai torpparit sata vuotta sitten.


Vein juuri postiin kaupungin vaatiman asuntotontin vuokralaisen ”tahdonilmaisulomakkeen”, jotta kotitonttimme vuokrasopimusta voidaan jatkaa seuraavat 50 vuotta.  Tunnelmani oli jäätymisrajan alapuolella.  Onkohan olemassa mitään muuta ”länsimaista tasa-arvodemokratiaa”, jossa tällainen on mahdollista.  Täysin laillisesti.  Evakkotie tuhansille asiansa moitteetta hoitaneille tavallisille veronmaksajille rauhan aikana poliittisin päätöksin. 

Riisto pahempaa kuin torppariaikana yli 100 vuotta sitten.


Sain valita kotikaupunkini vaatiman ”tahdonilmaisuni” kahdesta vaihtoehdosta, joko ilmoitan parin viikon kuluessa kirjeeni saamisesta ”tahtoni”, että maksan kotini alla olevasta 699 neliön maapalasta 1.5.2018 alkaen pelkkää vuokraa, kiinteistöveroa ja vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella olevia muita kiinteitä tonttikuluja kaupungille noin 400 euroa kuukaudessa, tai tonttini on ensi keväänä oltava tyhjä, kuoppa täytetty, taloni purettu ja viety  kustannuksellani kaupungin kaatopaikalle, siellä vaaditulla sekajätteen tonnihinnalla, noin 200 € tonni + kuljetus, purkutyö- ja maansiirtokustannus. Arviolta ehkä 100-200 000 € kustannus rahoilla, joita minulla ei ole.
  
Tietysti on vaihtoehto, minun on myytävä kotini nyt pikaisesti nuo edellämainitut muut reunaehdot sisältävänä, eli perämetsässä sijaitsevaa aaltopeltihallia halvemmalla neliöhinnalla.   Siis tehdä todella huonot ja vastentahtoiset kaupat, myydä kotimme alle puolella siihen sijoittamistamme kunnostuskuluista tai menettää koko omaisuutemme.   Tai allekirjoittaa nyt välittömästi ”tahdonilmaisuni” sitä seuraavaan kohtuuttomaan velkaorjuuteen.  Lopuksi elämääni.  Jos haluan edelleen asua itsellemme rakennetussa ja maksetussa kodissamme.

Kun ostimme 40 vuotta sitten kaupungin laidalla olevasta työläiskaupunginosaksi kaavoitetulta ja siksi vuokratonteiksi jaetulta alueelta, yhden perheen 110 m2 vanhan omakotitalon, sen pienen tontin elinkustannusindeksiin sidottu maavuokra vuodessa vastasi noin viikkoa tilastollisesti keskituloisen verotettavista bruttotuloista. Uskoin vielä silloin sopimuksemme kirjaimen tai ainakin hengen jatkuvan lopun elämäämme pääpiirteiltään ja mittakaavaltaan samoin maksuvelvoittein, sekä sen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kohtuullisuuteen.

Nyt se tarkoittaa, indeksin mukaisen jo 6 kertaistumisen lisäksi, uutta, nyt 11 kertaista tonttivuokran kertalisäystä ja vuokralaisen mahdollisen sopimustulkintavirheen kohtuutonta sanktiota 25 kertaisella koko vuosivuokran summalla.  Eli maksettava kertamaksuna  300 
( kolmesataa ! ) kertainen sopimuksemme nykyinen vuosivuokra. Lisäksi uusi  ”tahtomani” sopimus sallii kaupungille jatkossa muunkin vuokran nosto-oikeuden, kuin indeksin. Mutta ei vuokramiehelle sen lunastusmahdollisuutta koskaan, millään hinnalla.  Maksat tai myyt.  Jos ostajia näillä velvoitteilla löytyy.

Kiinteistöveroa irtaimistosta.


Kunnostimme, laajensimme ja varustelimme taloamme yli kymmenen vuotta loppuelämän kodiksemme.  Suunnittelussa ja toteutuksessa huomioitiin tulevan eläkeaikamme fyysiset rajoitteet ja toiveet.  Paransimme taloa tarpeidemme mukaiseksi, alueemme talotyylin säilyttäen, mutta talotekniikan kaukonäköisesti uusien. Kunnostus tuli todella kalliiksi, sitä seuranneesta kiinteistöveron moninkertaisesta korotuksestakin päätellen,  Kaupunki verottaa siis myös kiinteistöverolla, vaikka talomme on juridisesti irtaimistoa, jonka säilyttämisen pelkästä oikeudesta tällä kaupungin omistamalla vuokratontilla, maksetaan maavuokran lisäksi pelkkää kiinteistöveroakin vuodessa jo nyt yli viikon osuus keskipalkkaisen eläkeläisen tuloista.

Sähkölämmityksen uusi jättikorotus suunnitteilla.


Muita ennakoimattomia jättikustannuksia asuntomuotoomme syntyi siitä, kun uusimme vanhentuneen petroolikaminalämmityksen suoraksi sähköksi.  Se oli silloin sekä edullisin, että lähes ”kansalaisvelvollisuus” yhteiskunnan suosituksesta. Nyt suora sähkölämpö on suunnnilleen ”ympäristörikos” ja sen käyttökustannukset jopa kymmenien prosenttien   vuosikorotuksineen selkeä rangaistus siitä.  Nykytietojen mukaan valmisteilla on hinnoittelu-uudistus, joka perustuu maksimikulutuksen mukaan laskutettavaan kokonaismaksuun, sillä perusteella, että sen verran yhteiskunnan on varauduttava k.o. hyödykettä meille tuottamaan.  Suorasähkötalossamme pääsulake on 63 A eli suurin mahdollinen yksityiselle kuluttajalle ja ehkä tarpeenkin talven lyhyelle pakkasjaksolle. Siten tuon uudistuksen realisoituessa tullee maksettavaksi moninkertainen kiinteä sähkölasku.  Nykyinen pelkkä sähkön perusmaksu on jo vuodessa yli viikon palkka kuukaudessa keskituloiselle.  Käytön mukainen kulutuslasku rokottaa sitä lisää jo nyt noin kahden kuukauden tulot vuodessa.

Hulevesimaksu lisää asumiskuluihin.


Jo päätetty uusi pakollinen lisäkulu 2018  alkaen on hulevesimaksu. Tontillamme vesi imeytyi  maahan ja tiellä valui katuojia pitkin sadevesiviemäriin. Nyt oja on rotvallikivineen poistettu ja katua korotettu asfaltioinnilla siten, että pihallemme valuu risteäviltä kaduilta sadevedet parin sadan metrin valuma-alueelta.  Pihamme on toisinaan nyt lätäkkö ja silloista katutasoa korkeammalle rakennetun autotallin pohjalla viisi senttiä vettä. Koska alueemme uudet hulevesiviemärit uusittiin n. puolitoista metriä talomme salaojien yläpuolelle, meillä pyörii roteva poistopumppu 24/7 vuoden ympäri nykyisinä vetisinä aikoina.  Sekin tontin vuokrasopimuksemme kalliita lisäkuluja.  Muihin sellaisiin vakiomaksuihin, joihin emme voi mitenkään vaikuttaa, on yhteiskunta velvoittanut monopolisopimuksillaan nuohouksen, vaikka emme polttaisi klapiakaan, vesimaksun vaikka emme käyttäisi litraakaan, ja jätekuljetuksen, vaikka emme roskaisi kassillistakaan. Näistäkin kertyy  lisää vakiokuluja se keskituloisen viikon tulojen verran vuodessa. 

Taitettu indeksi ja raippavero puolittaa maksukyvyn.


Yhteiskunta laskuttaa asumismuodostamme automaattisesti pelkkinä perusmaksuina  jo nyt noin kuukauden keskitasoisen palkansaajan nettotulot vuodessa, vaikka emme kotonamme kävisikään. Kun tulomme ovat jo 12  eläkeläisvuoden taitetun indeksin ja raippaveron takia enää alle 50 % lähtösummastaan, se tarkoittaa keskituloiselle eläkeläiselle noin parin kuukauden koko tiliä pelkiksi lähtökustannuksiksi yhteiskunnan osuudeksi.  Plus muuttuvat kulut.  Eli kulutettu sähkö, vesi ja kotivakuutus vielä päälle. Ne ovat nyt yhteensä noin kolmen kuukauden tulot.   Siis 5 kk. koko tulokertymä oikeudesta tässä kaupungissa tähän asumismuotoon. Nyt alkavan tonttivuokrakorotuksen jälkeen siihen kuluu jo  yli 7 kk. tulot eli n. 60 % kaikista keskipalkkaisen käytettävissä olevista eläkeläistuloista.

Uusi tonttivuokra on yksinään tuplasti yli asumisen tilastollisen kokonaiskustannuksen.


Tilastokeskuksen mukaan keskimääräinen koko asumiskustannus maassamme on   keskituloluokassa vuokra-asunnossa n. 20 %  ja velattomassa omistusasunnossaan asuville noin 10 % käytettävissä olevasta tulon määrästä.  Alimmissa tuloluokissa, eli suhteellisesti kalleimmin asuvillekin, se on heille lakisääteisesti annettavien asumistukien jälkeen max  n. 24 % luokkaa.  Tässä uudessa pakkosopimuksessa pelkkä omistuskotimme alla olevan maan pelkän tonttivuokran osuus on samaa 20 % prosenttiluokkaa tilastollisesta keskieläkkeestä!  Ilman mitään muita asumiskuluja. 

Perustelut eivät mahdu oikeustajuun.


Kaupunki korottaa siis nyt, ”tahdonilmaisumme” juridisesti valtuuttamana, tonttivuokramme nykyisestä 11 kertaiseksi, eli vuodessa n. kahden kuukauden keskituloisen koko eläkkeen verran. Se perustuu heiltä saamillani tiedoilla siihen, että se on linnuntietä nyt lähellä keskustaa, n. 3 km, tontilla on yli 200 neliötä suojelukaavan alaista rakennusoikeutta ja bussipysäkille on alle 200 metrin matka.  Muita perusteluja vastauksessa lähettämääni kirjalliseen valitukseen on se, että kaupungin poliittinen linjapäätös on 4 % reaalituotto omistamalleen maalle ja että kaikkia tonttivuokralaisia on laskutettava samoin perustein.   Lisäksi tuli  kirjallinen ilmoitus, että kaupunki ei tule käyttämään sitä, jos vetoamme sopimuksessamme nyt olevaan lunastuspykälään siinä tapauksessa, ettei tulomme riitä tontillamme jatkamiseen, emmekä enää ehdi myydä kotiamme kohtuullisilla ehdoilla kaupungin jo tekemän sopimusrikkeen takia. Lisäperusteluina oli se, että kaupunki tarvitsee rahaa palvelujensa ylläpitämiseen.

Mikään tuon 11 kertaisen tonttivuokran korotuksen perusteluista ei mielestäni ole pitävä.

Tonttimme on harpilla mitaten  edelleen samalla etäisyydellä keskustasta, kuin se on ollut aina, mutta kaikilla muilla merkitsevillä mittareilla se on nyt selkeästi kauempana, kuin sitä vuokratessamme.   Tänne pääsi silloin ajamaan neljää eri katua ja bussikin kulki keskimäärin 3-4 kertaa tunnissa. Alueella oli 4 elintarvikauppaa, pari muutakin myymälää ja kampaajaa, suutari, 2 yleistä saunaa ja jopa pankkikonttori. Kaikki kohtuullisella kävelyetäisyydellä. Yhtään niistä ei ole enää. Jopa lähimpään postiin, pankkiin tai  päivittäismarkettiin on nyt yli parin kilometrin taival suuntaansa, omin keinoin tai harvoin kulkevalla julkisella liikenteellä.  Kuitenkin nyt n. kilometrin kauempana kartalla, mutta moninkertaisesti tiheämmän ja selkeästi meitä nopeamman liikenneyhteyden päässä olevien asuintonttien vuokrataso on aivan oleellisesti halvempi.

Alueemme on nyt eristetty muusta kaupungista meluisalla kanjonilla, joka rajoittaa tänne ja pois pääsyn vain yhdelle, mutta ruuhkaiselle läpiajotielle. Sekin on nyt kavennettu niin, ettei se mahdollista edes kahden auton kohtaamista, kuin joissakin kohdin, mutta toimii silti nykyään lähialueiden urheilukenttien, sairaalan ja oppilaitosten käyttämänä ruuhkatäytenä parkkialueena, sekä vastuuttomien kuljettajien kiihdytystestiratana 30 km/t nopeusrajoituksesta huolimatta.  Julkinen liikenne on ruuhka-aikoina pari kertaa tunnissa, muulloin vähemmän.   Ratikan valmistumisen jälkeisen tilanteen jo julkaistussa suunnitelmassa, se vähenee entisestään.  Että se siitä etäisyydestä ja kaikkien tonttivuokralaisten tasa-arvosta.

Kaupungin rahantarpeen kattamiseksi yhteiskuntajärjestelmässämme on käytössä useita muita laillisia keinoja, kuin eläketuloillaan tähän asti toimeen tulleen yksittäisen omakotiasujan pakollisten maksujen yksipuolinen nostaminen kaikkia velvoittavasta kunnallisveron viidenneksestä tässä nyt pakkovaadittavaan kahteen kolmasosaan koko tuloistaan. Siis tilanteessa, jossa asujan eläke perustuu tilastolliseen keskiarvoon. 

Kohtuuttomasti ylimitoitettu tuottovaatimus.


 4 % reaalituottovaatimus  vuokratulona täysin riskittömästä tonttimaasta on puolustusoikeudettomien riiston malliesimerkki.  Koko pääomahan on jo moneen kertaan maksettu, sekä säilyy edelleen täysin koskemattomana, että myös nousee arvossaan koko vuokra-ajan.  Jopa paraneekin vuokramiehelle sopimuksessa velvoitetuilla toimilla.  Epäoikeudenmukaisesti tämä ”tuotto”vaatimus  kohdistuu maksajiin, joilla ei ole tästä uudesta 11 kertaisesta asumiskulurasitteesta mitään neuvotteluoikeutta, eikä todellista mahdollisuutta valita nyt toisin. Puhumattakaan oikeudesta maksaa itsensä siitä vapaaksi.

Laskentaperusteen, eli tontin uuden sopimustekstin ” käyvän” arvon uusi määritteleminen ja päättäminen yli kymmenkertaiseksi on kaiken yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden irvikuva.   Siksi, että se tehdään vasta nyt, kun vuokramies on nykyisen sopimuksensa oikeuttamana, velvoittamana ja entisen sopimuksensa ”kohtuullisuus” määreeseen uskoen sijoittanut tulonsa jo vuosikymmenet kotirakennukseensa ja sen tulevaan käyttökelpoisuuteen loppuelämänsä tarpeisiin.   Vasta nyt monopoliomistaja synnyttää maksuperusteeksi yksipuolisesti täysin teoreettisen ”käyvän markkina-arvon”. Ja sen poliittisen 4% tuottovaatimuksen.  

Se tapahtuu täysin mielivaltaisesti alueelle, josta ei ole koskaan ollut, eikä tiettävästi koskaan tulekaan myyntiin yhtään tonttia ja jonka nykyisten tonttien koko todellinen hankintakulu on on jo nykyisissä tonttivuokrissa moninkertaisesti maksettu kaupungille.  Senttiäkään kaupungin rahallista nykyistä pääomaa ei siis ole enää sijoitettuna näihin tontteihin, joten ”sijoituksen reaalituottovaatimus” on kaikkea todellisuutta vailla.
 
Jos vuokramiehellä olisi edes mahdollisuus lunastaa tonttinsa nyt määritellyllä ”käyvällä   markkina-arvolla”,  jostain kohtuullisuudesta voisi edes puhua.  Tämä, meiltä nyt poliittisin päätöksin estetty mahdollisuus, määrättiin Suomen laissa jo torpparien kotien suojelemiseksi noin sata vuotta sitten. ( laki 135/1918.  Laki vuokra-alueiden lunastamisesta. ). Myös maaorjilla oli jo useita vuosisatoja sitten länsimaissa pääsääntöisesti sama oikeus.

Kaupungin vastauksessa valituskirjeeseeni vedotaan siihen, että vanhoille tonteille on määrättävät samat tuotto-odotukset, kuin uusille, nyt vuokrattavaksi tarjolla oleville.  Tilanne on luonnollisesti meillä vuosikymmeniä jo täällä asuneille ja vuokransa täysin maksaneille täysin toinen, kuin kokonaan uutta rakentamatonta tonttia kaupungilta vuokrattaessa, jolloin vuokrausta harkitsevalla vuokramiehellä on mahdollisuus myös siitä aikeesta vetäytymiseen, koko omaisuuttaan menettämättä.  

Tuottovaatimukset moninkertaiset vapaaseen rahoitustoimintaan verrattuna.


Vapaan rahoitustoiminnan piirissä tällaisen täydellisesti riskivapaan ja koko ajan itsestään kasvavan ”pääomasijoituksen” korkotuottovaatimus olisi aivan korkeintaan 1 % luokkaa.  Nykyisten pankkilainojen negatiivisista korkoprosenteista puhumattakaan.  Ääritapauksessakin kohtuulliseksi kuviteltava ”reaalikorko” olisi enintään tilastollisen talouskasvun suuruinen, joka on sota-aikaa lukuunottamatta ollut 0 - 2% %. luokkaa vuosittain.  

Siinäkin tapauksessa, että tämä 4 % vuosivuokra nousisi vain oletetun tyypillisen pitkäaikaisen indeksin n. 1,5 % mukaan vuodessa, vuokraa tonttimme  nykyisen ”reaaliarvon” n.100 000 € mukaan laskettuna, tulee maksettavaksi uuden sopimuksemme aikana yli viisinkertaisesti koko ”sijoituksen” nykyinen ”käypä” arvo ja saman alkupääoman arvo nousisi 4 % vuosi/tuottokorolla samassa vuokra-ajassa yli seitsenkertaiseksi. Tällä nykyisellä  4 %  perusteella tontistamme olisi silloin sopimusaikamme loppuvuosina ja sopimusta uusittaessa vaadittava vuosivuokraa nykyrahassa lähes 30 000 €/v ! 

Suhteellisesti vuokrasumma on jo tässä korotuksessa sitäkin suurempi esim. hyvin tuntemassani tilanteessa, jossa sen maksaja on todellisen työtulonsa mukaisen yrittäjäeläkkeen itselleen 40 työvuotta maksanut pienyrittäjä. Se on jo nyt mahdoton yhtälö. Pienyrittäjäeläkeläisen eläkelain mukainen koko nettotulo kun ei riitä tämän noston jälkeen edes kaupungin laskuttamaan osuuteen omakotiasujan kuukausittaisista maksuista.

Maksukyky edes keskituloisella ei riitä.


Sanomattakin on selvää, ettei keskituloisen ansaitseman eläkkeen nykysummalla ja näillä tulevilla todellisilla asumiskululla saisi minkään pankin maksukykylaskurilla edes tonttimme ”reaaliarvon” kokoista lainaa minkään prosentin korolla.   Tällä vuokramiehen ”tahdonilmaisulla” meidät sitoutetaan silti täysin yksipuolisesti kuitenkin maksamaan omaan kotiimme jäämisen oikeudesta vuokra-aikanamme vielä lisää noin viisinkertaisesti tontin nykyinen ”reaalihinta”.  Tällaisilla 5 kertaisilla sijoitetun riskittömän pääoman ”tuottoehdoilla”, siis ilman sen lyhentämisoikeuttakaan, velvoitettu rahoituslaitoksen laina olisi välittömästi Finanssivalvonnan käsittelyssä ja sellaiset ehdot vaativa pankki lakkautettu asiakkaattomana. 
Eikä tässä tonttivuokrassa ole kysymys edes lainasta, vaan koko ajan kasvavasta pakkovelvoitteesta omassa kodissaan asumisensa oikeuttamiseksi. 

Kuitenkin tällä hetkellä Suomessakin on vapailla rahoitusmarkkinoilla tarjolla sellaisia tonttimme ”reaaliarvon” summaisia 20 vuoden lainoja, joiden koko kuolettamiseen  ja korkoihin riittävä kuukausittainen summa on käytännössä saman suuruinen kuin  tulevan tonttivuokran maksuvelvoite samassa ajassa.  Vuokra puolestaan ei edes vähene vaan kasvaa korkoa korolle periaatteella koko saman ajan ja siitä eteenpäinkin yhä progressiivisemmin. Eli vuosi vuodelta yhä epäoikeudenmukaisempana.

Olisi mahdotonta olettaa, ettei jokaiselle sellaiselle tämänkin alueen asukkaalle, jolle on taloudellisesti enää mahdollista jäädä tänne uudella tonttivuokralla, olisi mahdollista ja haluttua hankkia tarvittava laina tonttinsa lunastamiseksi.  Se toteutuisi nyt  saman kokoisilla kokonaislyhennyksillä 20 vuodessa kokonaan omaksi, kuin kuolleen lehmän maksaminen vuokramiehenä saman ajan.  Pakkositoutuminen kasvavaan vuokraan jatkuu sen lisäksi vielä 30 vuotta. Kasvaen.  Jonka tien päässä olisi vain uusi riistosopimus ja koko ajan halpeneva oman omaisuuden osuuden arvo. Kodin arvo  puolestaan nousisi lainan maksun tahdissa vähintään siitä maksetun summan verran.

Sivutuotteena saataisiin kaupungin budjetin ensi vuoden alijäämä kuitattua täysin ilman lisälainaa. Pelkän pienen asuinalueemme tonttikaupoilla. Joista kertyisi kaupungille lähes välittömästi n. 30 miljoonaa euroa aivan uutta rahallista pääomaa.  Ja yhteiskunnan päättäjille rauhallinen yöuni, oikeudenmukaisista uusista päätöksistä.

Eikä tässä ollut vielä läheskään kaikki uuden ”tahdonilmaisumme” velvoitteet. 

Perusteettomasti kiristyneet muutkin vuokraehdot.


Uskomattomimmat yksipuoliset uudistukset  ”tahtomassamme” sopimuksessa on ensiksi se, että vuokran ei tarvitse enää olla  ”kohtuullinen” vaan ”käypä” ja nyt on kaupungilla oikeus korottaa sitä sopimusaikana yksipuolisesti muillakin perusteilla kuin elinkustannusindeksi.  Jos kaupunki jostain syystä yksipuolisesti haluaakin käyttää tonttiamme,  sen velvollisuus maksaa kodistamme lunastusta, on sopimuksessa nyt pudonnut vain 60 % sen ”sellaisesta teknisestä arvosta, jossa rakennuksen ikä on otettu huomioon” eli ikävähennyksineen ehkä vain 10 - 30 % sen mahdollisesta, ennen lunastustilannetta olleesta myyntiarvosta. 

Valtava sanktio kestämättömän kalliin vuokraoikeuden siirrosta. 


Vielä törkeämpi uusi ehto koskee tilannetta, jossa talomme tuhoutuisi tulipalossa, emmekä esim. ikämme takia enää pysty vakuutuskorvauksella, joka on kattavimmallakin täysarvovakuutuksella alle kolmasosa vastaavan uuden ja suojelukaavan samanlaiseksi velvoittaman rakennuksen kustannuksista, pystyttämään kahdessa vuodessa samanlaista.
Jos siksi päättäisimme siirtää vuokraoikeutemme rakennusvelvollisuuksineen lapsellemme, meidän on maksettava siitä välittömästi kaupungille sopimussakkoa 25 kertaisena sen hetkisen vuosivuokran summa.  Hyvin tulkinnanvaraisen sopimusrikon sakko nousi siis tässä uudessa sopimuksessa yksipuolisesti 25 kertaiseksi.  Ollen siis tämä päivän ”reaaliarvolla”  noin 100 000 € !  Jonka lisäksi ilmaisen siirron saajan olisi maksettava siitä vielä lahjavero ”reaaliarvon” summasta.  Tässä, jos missä, toteutuisi silloin sananmukaisesti hokema, ”viedään tuhkatkin pesästä”.

Edelliset esimerkit ovat nyt kuitenkin ”tahtomamme” uuden vuokrasopimuksen meitä sitovina ehtona, samalla kun tämän saman kaupungin omistama ja hallinnoima verovapaa säätiö voi, mediasta luetun kertoman mukaan, myydä pelkän rakentamattoman ja vain vuorokauden omistamansa tontinvuokrasopimuksen yli miljoonalla eurolla grynderille, käytännössä sanktioitta.  Ellei sanktiona pidetä sitä, että säätiö sai, edelleen median kertomuksen mukaan, kehoituksen toimia omien sääntöjensä mukaisesti. 

Jopa ”torpparilaki” olisi ratkaisevasti kohtuullisempi.


Tällaiseen nykyaikaiseen maaorjuuteen verrattavissa olevaan, yksityisen tonttivuokralaisen oikeusturvattomuuteen, toisi jopa vuoden 1918 ”torpparilaki” ( 135/1918 ) sovellettuna nykyaikaan, sekä siinä vahvistetut lakisääteiset oikeudet oman asuntomaansa lunastamiseen, aivan mullistavan taloudellisen ja henkisen helpotuksen.

Taloamme vuosikymmeniä rakentaessamme ja maksaessamme, emme todellakaan osanneet edes kuvitella tai pelätä asumisoikeutemme omassa kodissamme päättyvän näin.  Poliittisesti valmisteltuihin ja päätettyihin sellaisiin perusteettomiin riistovelvoitteisiin tontinvuokralaisia kohtaan, joiden täyttämiseen ei edes pienyrittäjänä yli 40 v. lakisääteisesti oikein jo maksettu ja saatu koko eläketulo enää riitä.

Ymmärrän ja hyväksyn nyt täydellisesti useiden ihmisten kokemusperäisen epäluulon yhteisiä asioitamme hoitavien päättäjien motiiveista ja yhteisiin asioihin paneutumisen syvällisyydestä.


MJK