keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Tarkasti matemaattisia seikkailuja ja visuaalisluovaa kirjanpitoa. Hyvästit digitunteille loppujakso.


Pääsin vasta nyt, lähes parikymmentä vuotta digitaalisen kuvankäsittelyn fotarien työvälineeksi vakiintumisesta, havainnoimaan ja sisäistämään sen päivittäiskäytön mahdollisuudet taitavissa käsissä. Tähän asti useimmat näkemäni digikuvajaiset ovat olleet joko valokuvauksellisesti puolimatkaan jääneitä tai kömpelöitä erikoisuuden tavoittelu yrityksiä. Filmityöskentelyn tämän päivän huipputasoa en sitten olekaan nähnyt. Tai ainakaan tajunnut sitä katsovani. Mutta  sen aikaisemmista vaiheista tiedän riittävästi. Valtaosa niistäkin kun valitettavasti on ollut samantekeviä.

Tätä digi- tai analogista kuvantamista ja sen vaikutuksia muuhun elämisen tasoomme pohtiessani olen päässyt nyt henkilökohtaisen kantani suhteen rauhaan. Tällä hetkellä oma käsitykseni siitä on suunnilleen seuraava:

Kehittyminen kumman tahansa työskentelytavan mestariksi on pitkä ja raskas polku, useimmille käymätön. Vaatimukset poikkeavan laadukkaan lopputuloksen suhteen ovat monessa suhteessa yhteneväiset ja myös erilaiset. Niin myös niillä saavutettava lopputulos, niitä mihinkään arvojärjestykseen asettamatta.  Keskeisin ero onkin juuri matkassa, ja erityisesti sen aikana koettavissa tunteissa.  Syy jonka vuoksi juuri aloitinkin tämän aiheen pohdintani. Siitä tiivistelmä blogini otsikossa.

Jos ohitan tässä blogissa oman intohimoni, visuaaliskerronnallisen valaisutyöskentelyn, muita merkittäviä erovaisuuksia on silti aivan riittämiin.  Molemmissa tekniikoissa ne vaativat huipputasolla yhtä paljon harjoittelua ja erityisesti kokemusta määrättömästi. Harkittua tavoitteellista käsi- ja aivotyötä satoja tai tuhansia tunteja, riippuen tavoitelaadusta ja lähtötasosta myös.  Kummassakin huippulaatu on mahdoton saavuttaa ilman erittäin vankkaa visuaalista ja viestinnällistä pohjasivistystä. Ja sen jatkuvaa kokemuksellista kehittämistä. Siihen digimaailma tarjoaa ennen näkemättömät mahdollisuudet jokaiselle.

Jokapäiväiseen asiakastyöhön riittävä taso onkin sitten vain valinta- ja ahkeruuskysymys. Siihen digiteknikka on tuonut, pääsääntöisesti laiskoille ihmisille, liian yleisesti myös ammattilaisten käytössä olevan oikotien.  Helpon tien päässä olevine vaatimattominen tuloksineen ja tyydytyksineen.  Kukapa koneen suorituksista syvällisesti pääsisikään nauttimaan.  Tämän päivän kamerat ja kuvankäsittelyohjelmat kun ovat kehittyneet teknisesti niin taitaviksi, että ovat vieneet valokuvaajan tavoittamattomiin sen taikahetken, johon osa lajin tunnepohjaisesta hienoudesta tiivistyi.  Ja latistaneet myös jatkokäsittelyn tunnekokemukset kirjanpitotoiminnan tasolle. Visuaalisista lisämahdollisuuksista huolimatta.

En siis halveksi tässä kirjanpitoa, vaan totean sen prosessin olevan tiedon tarkkaa luettelointia ja järjestämistä, joka vaatii huomattavan määrän aivotoimintaa ja vaikeidenkin yhtälöiden soveltamista ja hallintaa. Kuvankäsittelyssä vielä lisättynä visuaalisten elementtien hahmottamisella ja valintaprosessilla.  Vaativaa työtä, jota arvostan kovasti, ja siinä huipulle pääsevä on kiistatta todellinen taiteilija ja työn sankari. Mutta sitten on se mentaalinen ja usein myös vahvuus puoli, jota digitekniikalla kuvaava ei tarvitse, eikä se siksi ehkä kehitykään muunkaan elämisen mausteeksi.  Siinä suhteessa digin keskeinen ominaisuus, ”oho eiku” on hyvin kaksiteräinen miekka.  Järkyttävän laaja valotusvara raw formaatissa ja kaiken korjattavuus, lisättävyys, poistettavuus sekä uusittavuus kuvankäsittelyssä pitää useita stressitekijöitä kyllä loitolla, mutta estää  samalla sen vastuullisen kehitysprosessin, joka hopeakuvan huippulaatua aina edelsi.  Kykyjä ja kokemuksia joiden soisin olevan edelleen osa kuvantajan elämysmaailmaa.  Myös valotyöskentelyn osalta.

Oma matematiikkansa ja tekninenkin virtuositetti filmiaikakauden huippukuvia kyllä edelsi, sitä monimutkaisempi, mitä vaativanpia visuaalisia ja kerronnallisia tavoitteita kuvilla oli, usein asiakaslähtöisesti.  Laadukkaan latentin valotuksen aikaansaaminen filmille ja kopiomateriaalille oli ja on edelleen jatkotyöskentelyn kivijalka. Mikään osa siitä ei ole uusittavissa laukaisuhetken jälkeen ja ja tieto sen onnistumisesta on saatavissa pääsääntöisesti vasta silloin kun itse  kuvaustilanteesta ei ole enää mitään korjattavissa. Aikansa huippudiafilmille, Kodacrome, kuvattaessa Suomessa vasta 2-3 viikkoa laukaisun jälkeen. Siksi täydellinen valotusmuuttujien hallinta toi  kuvaukseen aivan oman sellaisen lisämomentin, jota digissä ei käytännössä edes ole, tuskinpa kaivataankaan.  Se toi kuitenkin kuvaamiseen oman makunsa ja jännitteensä. Nimenomaan ammattilaisille, sillä ainuttakaan vajavaista tekniikkaa korjaavaa toimenpidettä asiakastyöhön ei ollut tehtävissä kehitysprosessin jälkeen.
 
Erityisesti dialle ja vaativassa asiakastyössä yleistä monivalaisu- ja valotustekniikkaa käytettäessä hallittavaksi pakollisten teknisten muuttujien määrä oli hurja. Valotus oli oltava kuvan pinta alan jokaisella neliäsentillä  1/3 aukon tarkkuudella  tavoitteellisesti oikea ja samalla lopullinen. Siihen pääsemiseksi  kaluston piti olla täysin trimmissä ja kalibroituna myös omaan silmään.  Värihallinta käsitti esim: emulsiotestit, resiprookkitaulukot ja –testit,  objektiivien korjaussuodatukset, värilämpötilan ja värivirheen korjaukset ja muunnokset, valaisinten välähdysaikojen korjaukset., latenttiajan värisiirtymät, toimintalämpötilan balanssoinnit, laboratoriokohtaisen virheen eliminoinnit  ja  kuvauspaikan värihäiriöiden poiston.  

N. 70 tarkkuussuotimella kuvaustilanteen kameralaukussa ja huolellisilla omilla testimuistiinpanoilla varustettuna pääsi sellaiseen tilanteeseen, että myös laukaisuhetken visuaalisille valinnoille riitti aivoenergiaa. Jatkona olikin sitten se jännittyneisyyden täyttämä odotus kehitysprosessin kestäessä, useimmiten päivän–pari. Ja palkintona kunnolla tehdystä työstä ilon ja ihastuksenkin tunteita lopputuloksen tyydyttäessä asiakasta ja itseäkin. Ja sitten se seikkailu oli ohi. Ja mieli avoinna seuraavaan koitokseen.

Juuri niitä tunteita joiden synty digityössä joko puuttuu kokonaan tai syntyy pieninä, lähes huomaamattomina  palasina käsittelyprosessin edetessä.  Ja tavallisimmin myös keskeytyessä silloin, kun kyseisen tuotoksen hieromiseen ei enää voi tai kannata käyttää maksullista työaikaa.  Jäljelle jää ainakin pieni ahdistus siitä ,mitä vielä olisi ollut tehtävissä lopputuloksen parantamiseksi.  Kesken jäänyt prosessi mieltä ja tunteita kuormittamassa. 

On makuasia, haluaako olla huolellisesti pedatusta ja jo toteutetun seikkailun tuloksesta  ihastunut ja usein yllättynytkin, vai vuorokausia koneen valoa tuijottaen  nakerretun kollaasin  ylpeä esittelijä.  Huippumiehiä kumpikin.  Joku tapa sopii toiselle se toinen toiselle.  Molempien suvereeni hallinta on oikeaa huippuammattitaitoa. Liian iso pala useimmille. Siis kannattaa iloita siitä, minkä on valinnut. Siinäkin on haasteita loppuelämäksi.


MJK

3 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjasin vähän tekstiä, joten tästä on poistettu vain alla olevan versio. Toivoisin, että näistä hyvin erilaisista lähtökohdista annetuista kommenteistani olisi jotain iloa Matin mietteiden lukijoille. Vaikka näkökulmani valokuvauksen ammattina on niin paljon kapeampi ja ohuempi kuin Matin, niin yhdestä asiasta olemme hyvin yksimielisiä. Tässä yhteydessä minulla on tapana siteerata amerikkalaista amerikkalaisen jalkapallon valmentajaa Vince Lompardia. "Menestys tulee ennen työtä vain sanakirjassa" (Dictionary is the only place that success comes before work). Olisiko jotain symbolista siinä, että sanojen välimatka on suomalaisessa sanakirjassa selvästi pidempi kuin englantilaisessa?

      Poista
  2. Oman valokuvauksen erikoisalani, fysikaalisten ilmiöiden kuvaamisen, aloitin jo filmiaikana. Ensin varsinaiseen työhöni fysiikan opettajana liittyvänä harrastuksena ja sitten pikkuhiljaa jopa sivuammattina. Suomessa ei ole päätoimiseksi tulonlähteeksi näin marginaalisesta valokuvauksen osa-alueesta.

    Varsinkin liikettä ja valon ominaisuuksia esittävät valokuvat vaativat usein pitkiä valotusaikoja ja/tai moni valotuksia. Vaikka Matin yllä oleva filmille kuvaajan vaatimusten luettelo pudotettaisiin murto-osaan, niin kuvausaiheeni vaativat monenmoisia ominaisuuksia kuvaajalta. Järjestelmällisyyttä, huolellisuutta, kärsivällisyyttä, kokonaisuuksien hallintaa. Nämä noin päällimmäisinä mieleen tulevina. Valitettavasti vain juuri niitä ominaisuuksia, jotka minulta joko puuttuvat kokonaan tai ovat sieltä heikommasta päästä.

    Siksi digitaalinen prosessi, jossa lopullisen kuvan synty voidaan pilkkoa osasuorituksiksi, tuli minulle taivaanlahjana. Kun aikaisempi kaupallinen toimintani kasvatti lähinnä Fujin, Kodakin ja Foto Ykkösen liikevaihtoa, niin nyt otettujen ruutujen ollessa "ilmaisia" alkoi kuvista jäädä jotain viivan alle minunkin kirjanpitooni.

    Valokuvaajien (ainakin joidenkin) vakioitku siitä, miten ahneet amatöörit vievät leivän ammattilaisten suusta, ei pätenyt minun suhteeni. Päinvastoin tilaukset alkoivat lisääntyä kirjapainotekniikan siirryttyä kunnolla digiaikaan. Kun kuvan skannaaminen ja värierotteleminen painokuntoon jäi pois prosessista, kuvia saattoi huoletta käyttää enemmän. Nythän kuvista piti maksaa enää "vain" kuvaajalle. Ei paljon, mutta ihan kohtuullisesti. Kuvituskuvat asiakkaani hankkivat kuvapankeista, minulle jäivät ne aiheet, joita ei pankeista saanut. Kuvapankkien bulkkikuvien kanssa onkin mahdotonta kilpailla, mutta omalla erityisosaamisella saattaa hinnan/laadun saada sellaiseksi, että se on kannattava sekä myyjälle että ostajalle. Tähänhän kaikki menestyvä liiketoiminta ainakin pidemmällä aikavälillä perustuu.

    Otetaan nyt minun digityössäni käytetystä ajastakin yksi kertaluokka pois. Kun kameran, valojen ja tietokoneen kanssa on askarreltu pari kolme tuntia, niin kuvan pitäisi olla valmis. Siis sellaisen, että sen kehtaa päästää käsistään siihen käyttöön, mihin se on tilattu. Tyydytystä se tuottaa minulle sekin ihan samalla tavalla kuin kerta laakista filmille onnistuneet, monesti enempi vähempi onnenkantamoiset.

    Menkööt tässä esimerkkinä filmiajasta kuva ja vähän tarinaakin bumerangin heitosta. Kuvahan ei ole kaksinen millään nykypäivän mittareilla, mutta tätäkin kuvattiin useita päiviä ja monia filmirullia. Hyvältä edes tällaisen kuvan aikaansaaminen tuntui silloin. Nyt olen välistä miettinyt, että pitäisikö koettaa uudestaan digimenetelmin. Tuppaa vain olemaan, että taakse jääneet projektit ovat sellaisia, että niihin ei ole enää oikein intoa palata. Ei edes digin tuoman lisäarvon vuoksi. Ellei sitten joku sattuisi tilaamaan kuvaa bumerangin lentoradasta.

    http://timosuvanto.blogspot.fi/2015/07/bumerangin-lento.html

    VastaaPoista