sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Kuolema on usein lottovoitto, lähtijälle.




Sisareni Eila kuoli toissapäivänä. Tasan 50 vuotta ja 5 päivää isäni jälkeen. Molemmat vuosia kestäneen toivottoman saattohoidon väsyttäminä. Toinen 7 ja toinen 3 vuotta saattoterminaalissa, josta on vain yksi vapautumistie, kuolema.  Tapahtuma sai minut jälleen pohtimaan tätä ilmiötä ja omaa suhdettani siihen. Sekä kuolemaan, että avustettuun armokuolemaan, jota noista lähdöistä kumpikaan ei ollut. Tuo heidän maallisen vaelluksensa tiedottoman vaiheen aivan ylipitkä loppusuora on yksi niistä kulttuurin tuotoksista, johon vaikuttaminen on omien keinojeni ulkopuolella. Kuten useimpien muidenkin rivikansalaisten.  Vain oman kantani siihen saan päättää. Toivon että kun minun aikani kerran tulee, sitä ei olisi enää eettisesti tai juridisesti pakko pitkittää yhtään kemiallisella elämällä luonnollisen ja ihmisarvoisen poistumani estämiseksi.

Kuolema on kulkenut kovin lähellä vierelläni aina synnytyslaitoksen liian kuristavasta napanuorasta lähtien.  Tunnen kokemusperäisesti jo vuosikymmeniä sen kivun, jonka takia ihmisten sanotaan pelkäävän kuolevansa ja myös sen josta päästäkseen toivoo sitä. Olen kohdannut viikatemiehen lähietäisyydeltä useamman kerran kuin nyt muistankaan.  Sekä fyysisen, että mentaalisen  olemukseni  remontointiretkillä.  Aina hän on minut kuitenkin lopuksi kiertänyt ja valinnut jonkun toisen  matkaansa.  Toissapäivänä  siis lähti viimeinen muu jäsen lapsuuteni perusperheestä.  Olen siitä viitekehyksestä siis seuraava. Aikanaan.

Kuluneen vuoden aikana olen lukenut kymmeniä teoksia kuolemasta, siihen valmistautumisesta ja saattohoidosta sekä erityisesti  eri kantaa edustavia näkemyksiä myös eutanaasian etiikasta. Eri kulttuurien, eri uskontojen ja erilaisten yhteiskuntien tuotoksina. Puhtaasti  biologiasta ja lääketieteellisistä alkaen aina kaunokirjallisiin tarinoihin ja mietelmiin asti.  Olen myös selvittänyt  juridiikan vaatimat velvollisuudet vainajan lopullisen tilinpäätöksen kirjaamisesta ja käyttökelpoisten osien sekä omaisuuden hyödyntämisestä. 

Tieto näistä asioista on ollut hyödyllistä, joskin toisiaan toistavia faktoja ja näkemyksiä on löytynyt kyllästymiseen asti. Kuitenkin kaiken senkin tietoisuuden voi ja saa käyttää läheistensä jatkoelämän helpottamiseen hoitamalla kykyjensä mukaisesti ajoissa  kuntoon kaikki mahdolliset henkilökohtaiseen kuolemiseensa  liittyvät  ja ennalta tehtävissä olevat valmistautumiset. Sen sijaan, että välttäisi tabuna puhumastakin tästä luontoon kuuluvasta väistämättömästä tapahtumasta.  Meidän kulttuurissammehan sen  vaaatimien järjestelyjen omaehtoinen hoitaminen on usein tulkittu jopa hoitoa vaativaksi mentaaliseksi häiriötilaksi.  Se on myös liiankin herkästi liitetty itsemurha-aikomuksiin, vaikka juuri se kuolintapa on tasan ainoa, jossa lähtevä saa ja voi valita sekä ajan että tavan.  Ja sellaisena on mielestäni omalla tavallaan arvokkain ja inhimillisin.  Kaikki muut tavathan ovat ihmisen oman valinnan ulkopuolella. Sekä usein paljon julmempia tapoja taistella väistämättömän pitkittämiseksi, vastoin lähtevän ilmaisemaakin tahtoa.

Selvitysteni perustella vakaumukseni on yhä selvemmin blogini otsikon mukainen, lähtijä pääsee helpoimmalla todella suuressa prosentissa vainajista.  Hänen ei tarvitse hoitaa juridista jälkipyykkiä, elää maailmassa josta lähteneen osuus työpanoksena, tunneilmaisuina, älyllisinä haasteina ja fyysisenä läheisyytenä puuttuu, eikä etsiä palautuskeinoja siedettävän jatkoelämäharmonian löytämiseksi. En silti väitä, että helpoimmalla pääseminen olisi mikään erityinen tavoite.  Käsitystäni elämän tavoitteista täytynee pohtia toisen kerran. Joten palaan nykyiseen käsitykseeni kuolemasta.

Mitä enemmän olen siitä kerännyt tietoa ja ymmärrystä, sitä positiivisemmaksi ja luonnollisemmaksi on suhteeni siihen kehittynyt.  Olen nykyään enemmän kuin vakuuttunut siitä, ettei kyseinen normaali luonnonilmiö ole ainakaan missään tapauksessa  se  useimmin visualisoitu mustakaapuinen äärimmäisen pelottava viikateluuranko joka  vaanii säälimättömästi saalista, vaan pidän sitä nyt enemmän pehmeänä hellänä valona, joka lähdön hetken koittaessa  kietoo lämpimään rauhoittavaan sumuun ja  vapauttavaan unohdukseen  väsyneen tai maallisessa  elämässään liiaksi vaurioituneen kulkijan.

Mielestäni, kuoleman arvokkuutta mitenkään halveksimatta, jo peruskoulussa tulisi kuoleman jokapäiväinen luonnonmukaisuus ottaa opetuksessa ja keskusteluissa positiiviseksi peruskäsitteeksi niin biologiassa kuin elämänkatsomustiedossa  ja yhteiskuntaopissakin sekä hävittää lopullisesti siihen kertynyt  mystiikan ja pelkojen painolasti. Jokaiselle ihmiselle tulisi antaa oikeus ja asiantuntija-apua siihen, että hän voi kasvattaa sitä kohtaan sellaisen asenteen, että kun se väistämättä tulee kunkin kohdalle ennemmin tai myöhemmin, sitä tervehdittäisiin ystävänä ja lopullisen vapauden tuojana. Sitähän se jokatapauksessa on silloin lähtijälle.  Lottovoitto.

MJK

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Gerotranssendenssin vuosi




Sain tänään, isänpäivänä, tilaisuuden kirjoittaa ensimmäisen blogini puoleen vuoteen. Sen mahdollisti  aamuinen selkäni venäytys purjelaivani mastoissa kiipeillessä niiden talvikuntoa tavoitellessani. Talvehtimishuolto saa nyt odottaa toistaiseksi.  Kirjoittamista olen kaivannutkin jo monta kertaa kuluneena kesänä. Asiaa kun mielestäni olisi usein ollutkin, ja haasteitakin siihen myös lukijoiltani.  Kesä kului kuitenkin fyysisissä merkeissä ja vain niissä, ahkeran asialukemisen lisäksi.

Aiheita useisiin pohdintoihin siis riittäisi liikaakin tuleville vuosille asti. Jatkan nyt kuitenkin tämänhetkisen tilanteen päivityksestä. Siis tästä gerotranssendenssiin painottuneesta vuodestani.  Tuo erikoinen sana oli minullekin tuntematon vuoden alussa. Mutta tuli vastaan usein kuluneen vuoden psykofyysisiä muutoksiani tutkiessani. Sana tarkoittaa siis erityisesti korkeamman iän antamaa mahdollisuutta  sellaisiin minän  kehittymisen muutoksiin, joita nuorempana ei ole ollut mahdollisuutta kohdata. Olen kovin iloinen, että ehdin nyt niitäkin kokea. Se on tullut todelliseen tarpeeseen. Myös jatkossa.

Vuoden alussa aloitettu hyvin  ärhäkän adenokarsinoomatyyppisen syöpäni  radikaali hoitojakso on jo lähellä tämänkertaista päättymistään. Onnekseni se ehti tuottaa todella paljon sellaista ajattelua ja oppimista, jonka tulen vielä tarvitsemaan, oli jatkokehitys mikä vaihtoehto tahansa. Tämä sota ei ole lopussa, mutta ainakin tämänkertaisessa taistelussa näytän saavan selkeän erävoiton.  Sille en kuitenkaan voi mitään, että sen varjo tullee seuraamaan minua lopun elämääni. Ja syistä, jotka ainakin aavistan. Enkä voi jättää huomioimatta.

Todella kouriintuntuvasti olen ollut nyt toteamassa ihmisen psykofyysisen  kokonaisuuden yhteistä voimaa, kun kaikki fyysisesti tehtävissä olevat menetelmät yhdistetään mielen mahdollistamaan  tavoiteasenteeseen. 

Päätin keväällä, että koska keskussairaalan henkilöstö tekee kaikkensa fysiikkani pelastamiseksi, minä en voi enkä saa olla se heikompi lenkki. Joten ravintotietouden lisäämisen tuloksena jätin haikeat jäähyväiset aikaisemmille mieliruoilleni ja keskityin tiukasti kehon puolustuskyvyn ja ja kemiallisen tasapainon  kehittämiseen.  Luonnollisesti ympärivuorokautisen mielen harjoittelun lisäksi. Tulos oli yli 10 kilon painon pudotus ja jatkuvan toimintakunnon ylläpitomahdollisuus sekä kotitalon remonteissa että laivan kunnostamisessa.  Työpäivät jatkuivat  kesän ja edelleenkin varsin pitkinä, mutta rytmi ja  kellotaajuus ei luonnollisesti  vastaa ennen sydänleikkaustani vallinnutta kuntoa. Mieli on sensijaan lähes tunnistamattomaksi  muokkautunut.  Elämäni tarkoituksen ja rauhan sekä sen mielekkään jatkon löytäminen onkin jo lähes muotoutuneessa hahmossa.

Suositellut viikottaiset lepopäivät jäivät kyllä pitämättä, mutta uskon intohimoni ja tyydytykseni käsin tekemiseen ja sen tuloksiin korvanneen ainakin osan niiden puutteesta.   Kolme täysin erillistä lepoviikkoa kuitenkin sain mahdutettua vuoteen. Siis paikoissa, joista käsin oli mahdotonta ahkeroida talo- tai laivatyömaalla. Mutta  ne mahdollistivat lukemiseen keskittymisen ja ennen kokemattoman tyydytyksen siitä.  Kunnioitukseni kirjailijoita ja inhimillisen tiedon muita levittäjiä  kohtaa on kasvanut edelleen kiihtyvällä vauhdilla. Loistavaa tekstiä lukiessani ero omien sepustuksieni ja oikeiden sanavirtuoosien välillä venyy tavoittamattomaksi. Mutta heidän taidostaan nauttiminen on noussut mielessäni ennen kokemattomaan arvoon. Jopa uskomattoman viisaita ja ilmaisukykyisiä runokirjojakin olen ostanutkin tänä vuonna useita. Ja lukenutkin niitä. Halulla.

Jatkon suunnitelma on nyt selkeä. Ja rauha siihen johtaneiden päätösten suhteen. Sen symboliksi sopii vaikkapa seuraava Mitja Kortepuron loistava kuva laivaltani kesän viimeiseltä purjehdukselta.  Kuva jonka haluan pitää päivittäin näkyvissäni muistaakseni  varmasti tavoitteeni.




Minulle tämän kuvan viesti tuntuu tänään seuraavalta:   Vaikka vastassa on musta maisema kuitenkin useine kirkkaine  pisteineen, sinne mennään täysin purjein ja empimättä.

Käytännössä se tarkoittaa mm.:

Uskon edelleen aina noudattamaani keskeiseen työnteon  periaatteeseen. Jos on kyllin tärkeitä tehtäviä riittävän monta kesken, ja eri aikatauluillakin, voimat useimmiten riittävät ainakin niiden ajan.   Tähän asti ainakin se on onneksi riittänyt.  Siksipä: 

Molemmat kirjani ovat edelleen kesken, mutta tavallaan valmiita.  Suunnitelma kummankin toteutuksesta on detalji- ja yli sadan niiden tarinan aihe- ja otsikkotarkkuudella lopullinen, myös kuvitusten osalta. Ne vain täytyy vielä kirjoittaa. Ja osa kuvituksista toteuttaa  suunnitteleminani lasimaalauksina. Vuosien työ. Johon taitojakin pitäisi hankkia merkittävästi lisää.

Laivani 100 vuotisjuhlavuosi on ensi kesänä.  Siihen mennessä on uuden, tyyliin sopivan, tammijollan valmistuttava, samoin koko rikin uudet pylpyrät, yli 40 kpl,  kansilaatikoiden peruskorjaukset, kahvelien uusinta ja koko reelingin hionta, muotoilu ja loppukäsittely. Potkurin akselin ja  vannelaakerin sekä niiden tiivisteiden vaihto. Kaikkien kolmen ison meridieselin, irroitukset, kunnostukset ja  ja säädöt. Uudet purjeet ja patjojen päälliset  jos aika ja voimat sallivat. Monien kuukausien tiukka ahkerointi pienimmilläänkin. Eikä luultavasti valmistukaan, edes parissa vuodessa. Mutta aikanaan kyllä, jos aikaa riittää.

Lisäksi olisi todella tärkeätä saada loppuun tänä kesänä kesken jäänyt kotitalon maalaus ja voimien mukaan aloitettava myös anopin talo.  Myös pakun maalaus ja  uuden siirrettävän työmaakoppimodulin rakentaminen trailerilla rantaan vietäväksi aina tarvittaessa. Kukin erikseen ainakin muutaman viikon ponnistelu, mutta vain säiden mahdollistaessa.

Sekin projekti, jonka tarkoitus on fyysisesti mahdollistaa tulevan talven ponnistelut, päätettiin pari päivää sitten.  Työpajani muuttaa puolet lähemmäksi kotiamme. 24 kilometristä 12 kilometriin, Ylöjärven Yliseltä Lempäälän Sääksjärvelle ja sen tila pienenee lähes kymmenenteen osaansa.  Eli rakentelua, karsintaa ja muuttokuljetusta on tiedossa rajattomasti. Ehkä noin vuodeksi. Senkin hyvä puoli on, että ylimääräistä fyysisen kunnon ylläpitojumppaa ei tarvitse suunnitella eikä toteuttaa.

Summa summarum:  En ole vielä keksinyt, miten tähän sopisi myös bloggaus, eli aika näyttää, oliko tämä viimeinen ponnistus tällä sektorilla. Monta sellaista blogiaihetta, joiden käsittelyä myöhemmin olen luvannut ja haluaisinkin,  on vielä odottamassa.  Taitoni sanojen käsittelyssä on edelleen alkutekijöissään. Saatan silti  yrittää jatkaa tätäkin jos siltä tuntuu ja siihen on myös henkilökohtaista tarvetta ja voimia. Aion silti elää rauhassa noiden muiden projektien ajallisen priorisoinnin kanssa.

Joten toivotan tässä lukijoilleni kaikkea hyvää jatkossa, ja odotan kiinnostuneena sen muotoutumista sellaiseksi, millaisena se on kohdattava.

MJK