sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Valokuvataiteen/taidon synkkä menneisyys osa 5



Huolimatta tästä taiteenalaksi erittäin lyhyestä menneisyydestä, nimenomaan erityisesti muihin kuin elokuvataiteeseen verrattuna, valokuvauksella on takanaan kokonainen vuori sekä ennakkoluuloja ja myyttejä että väistämättömiä teknisen kehityksen aiheuttamia vallankumouksia. Joitakin palasia sieltä:

-       Vaikka valokuvan keksiminen liittyi ensisijaisesti tavoitteeseen helpottaa kirjanpainajien työtä nimenomaan sävykerronnassa, siihen päästiin teknisesti vasta noin sata vuotta myöhemmin, kun autotypia, painorasterin käyttö, yleistyi kirjapainossa.  Eli pitkä oli sen aikainen tuotekehitys, mutta useita muita sivutuotteita  se myös tuotti.  Joitakin mielestäni jopa hyvinkin vahingollisia.

-       Aivan alkupään jarruna 1800 luvun alussa toimi se yleinen käsitys että  koska kuva on niin terävä ja ”luonnonmukainen”, se on selvästi jumalanpilkkaa. Johon osaltaan liittyi myös sellainen alkupään uskomus, että samasta ominaisuudesta johtuen  se on myös mahdoton toteuttaa. Ja että ne, jotka kertoivat sellaisen kummajaisen kuin valokuvan edes olevan olemassa, olivat höynäytettyjä hölmöjä.  Ei tuntematon käsite tänäänkään.

-       Eräs uuden taidelajin  alemmuutta korostava tekijä oli se, että sellaiset kuvataiteilijat, joiden visuaalinen osaaminen ja sosiaaliset kyvyt eivät riittäneet elannon hankkimiseen sen aikaisilta  kuvantuottomarkkinoilta, siirtyivät valokuvaajiksi, jolloin kuvan teki ”luonto” kunhan itse hallitsi kemiallisen prosessin sen saattamiseksi pysyvään tilaan.  Miten tuokin kuulostaa edelleen surullisen  tutulta. Vain menetelmät ovat eri.

-       Eräs alkuaikojen perusvirheistä oli naisten pitäminen sen aikaisten  kuvaajakerhojen ulkopuolella.  Tekninen kehitys ja useat sitkeät ja kyvykkäät naiset ovat myöhemmin kääntäneet asian lähes päinvastaiseksi  ”fiiliksen” muodostuttua patenttiselitykseksi tyhjänpäiväisiinkin otoksiin.  Ja naiset meitä miehiä usein verbaalisesti lahjakkaampina ovat tietysti olleet myös tuon höntitystavan  käytölle alttiimpia.  Onneksi useat tai maasta riippuen jopa useimmat tämän taidelajin mestarit  edustavat sitäkin sukupuolta.  Kysymyksessä on siis nykyään todellisuudessakin ”sukupuolineutraali”  ilmiö taidemaailmassa. Onneksi.

-       Eräs korvaamaton perustuho, monen hyvän muun vaikutuksensa ohella tuli vaativan  valokuvataiteen ja –taidon kehitykselle tunnetusta mainosväittämästä, ”painakaa te nappia, me teemme loput”.   Sen takia valokuva sai lähes sadan vuoden viitan ihmisten mielissä ilmiönä, jonka ratkaiseva vaihe tapahtuu pimeässä ja kemiallisesti, eikä ennen laukaisuhetkeä, johon se minunkin mielestäni kuuluu. Edelleen.

-       Edelliseen tavallaan liittyvä tämän päivän todella masentava ilmiö on se, kun jopa useat ammattilaisetkin  kuvaavat ”koneen ruokaa”, josta he uskovat photoshopissa jalostavansa kunnollisia kuvia.  Aivan kuin säveltäjät tekisivät tasapaksun jumputuksen väärillä nuottipituuksilla ja ilman rytmiä tai ideaa, johon sovittaja lisää sitten melodian ja muutaman oikeinkin kirjoitetun nuotin väliin.  Tämä on todella vahingollista katsojienkin silmille, sillä myös huonoon visuaaliseen laatuun tottuu niin, ettei sitä edes huomaa enää. Kuten muutamat musiikkilajitkin ovat  sittemmin osoittaneet.  Tasapaksua saastetta, joka ei täytä ainuttakaan minkään taidelajin kriteeriä. Pätee myös valtaosaan niin taiteellisia kuin  käyttökuviakin. Meidän kaikkien vahingoksi.

-       Toinen, myös hyvin ristiriitainen viitta syntyi  myös siitä perusteettomasta yleisestä maallikkojen uskosta että valokuva on totta.  Siis aivan yhtä ”totta” kuin jokaisen historiankirjoittajan aivan oma täysin henkilökohtainen näkemys kustakin asiasta ja tapahtumasta.  Sen suora jatkovaihehan on nykyään yhä yleisempi ja aivan yhtä väärä suuren yleisön mielikuva  siitä, että jokainen kuva on manipuloitu valheeksi.  

-        Siihen taas, onko joku tapahtunut asia itsessään sen todempi kuin sen kokeneitten sisäinen tunne ja mielikuva siitä, en osaa ottaa kantaa.  Tiedän vain niiden olevan hyvin erilaisia. Muutaman kerran oikeussalissa käyneenä. Myös sen tiedän että oman voimakkaankaan mielikuvansa toteuttaminen hallitsematta  lainkaan valokuvauksen tekniikkaa, on yhtä utopinen juttu, kuin täyttä fiktiota oleva historian totuudeksi väitetty tapahtuma.

Tästäpä päästiinkin luontevasti jo omakohtaisiin kuvallisiin kokemuksiini ja käsityksiini niistä valokuva-alan ja myös sen taidesiiven ilmiöistä, jotka ovat tapahtuneen minun ammatissa oloaikanani  ja joiden merkityksellisyyteen minulla on ollut usein jopa velvoite päättää oma käsitykseni. Usein myös omat toimenpidevalintani. Ja elää myös niiden mukaan.

-       Mielestäni eräs keskeisiä nykyisen valokuvataidekäsityksen juuria oli jo edesmenneen Polaroid yhtiön  taiteen uniikkisuuteen nojaava kampanja ja sen tuloksena syntynyt Polaroid-kokoelma  koko laajalla valokuvauksen skaalalla  sellaisista kertalaukaisuista, joita periaatteessa ei voi enää koskaan maailmanhistoriassa toistaa sellaisenaan.  Ja ellei kaikki, niin ainakin valtaosa oman aikansa kiistattomien mestareiden toteuttamana.  Siis vain ja nimenomaan juuri heidän.  Minunkin mielestäni valokuvataidetta millä mittarilla tahansa. Kyseisen kokoelman nähdessään ei kyllä käytännössä voi tulla muuksi kuin hartaaksi. Ja kasvaa  kuvaajana.

-        Jatko ongelma olikin sitten  miljoonittain huonoja yrityksiä  samaan.  Polaroidin bisnes menestyi siitä viitekehyksestä maailmanlaajuisestikin kunnes digitaalisuus söi sen tekniset kaupalliset ainutlaatuiset ominaisuudet ja myös hävitti jokseenkin lopullisesti eron alkuperäisen ja samasta tiedostosta tulostettujen kopioiden välillä.  Syntyi eräs niistä ongelmista joka nykytaiteilijoiden monella alalla täytyy pian ratkaista, koska  digioriginaalien kopioitavuus  popularisoi jokseenkin kaiken.  Mikä ei ole ainakaan uniikkitaiteen tuottajien toiveiden mukaista.  Kansan visuaalisen lukukyvyn ja taiteen demokraattisen leviämisen kannalta suotavaa ehkä.

-       Suomessa niihin aikoihin kun tulin itse aktiivisemmin mukaan valokuvan maailmaan, valokuvataide tarkoitti jokseenkin yksiselitteisesti graafisia sävypudotuksia 2-4 sävyisiksi, nykykielellä ”posteroiduiksi” kuviksi. Ja todella usein ihan käsittämättömän puutteellisella tekniikalla. Vaikka itse sainkin ensimmäiset kansainväliset palkintoni ja tunnustukseni juuri kyseisen tyyppisillä kuvilla 60 luvun alussa, olin iloinen kyseisen tyylisuunnan valtakauden hiipuessa varsin pian unhon yöhön ja juuri vaivalla synnytettyjen valokuvataiteen apurahojen menevän joskus muillekin kuin sitä ilmaisutyyliä harjoittaville.

-       Ammattilaispuolella Suomessa kyseinen aika oli värikuvan läpimurtoa. Eräs aivan ensimmäisiä julkisia kurssikierroksiani ammattilaispiireissä olikin nimeltään ”läpi harmaan kiven” jonka tarkoitus oli saada ammattilaiset siirtymään asiakastarjonnassaan värillisiin kuviin. Kuten kaikkea uutta kohtaan, torjunta oli sitkeä ja kova, sillä lisää osaamista tarvittiin todella paljon, ennen toivottua laatua, ja sen puutteen syyllisiä etsittiin joka  tekovaiheesta.   Useimmin kuultu vanhakantaisten mestarien selitys taisi olla se, että eihän värillä voi saada aikaan kyllin ”taiteellista ” vaikutelmaa, ja että valaisutaitoa  ei värillä kuvaava voikaan edes oppia, väri kun on liian helppo!  Me, nyt  muutama muukin vaihe eläneenä tiedämme jo, että  saman oloisia väitteitä  esitettiin varsin laajasti digin ja photoshopin valloittaessa pimiön toisensa jälkeen. Kuvan kestävyydestä puhumattakaan.

-       Kuten kaikki tiedämme, Suomen kokoiseen maahan mahtuu alallemme vain yksi taiteellinen suuntaus  kerrallaan.  Valokuvataiteen puolella seuraava salonki- ja apurahakelpoinen suuntaus olikin sitten yhteiskunnasta mahdollisimman syrjäytetyt. Juopot, syrjäseudun köyhät, joka tavalla poikkeavat……    Ja ehdottomasti mustavalkoisena ja rakeisena.  Saman asian  valokuvataiteen jatkumo liittyi sitten itse aiheen ”sisällön” tulemiseen ehdottomasti kaikkea toteutustaitoa tärkeämmäksi.  Taiteellista arvostusta oli tarpeetonta edes yrittää, ellei aiheenvalinta ollut solidaarisuuteen ja työväenluokan ihannointiin lähes poikkeuksetta itäisestä perspektiivistä mukana. Jokainen kaupallisiin tarkoituksiin sekä suunniteltu että valmistettu kuva oli automaattisesti  ulkona valokuvataiteen kentältä. Pysyvästi. Lehtikuvitustarkoituksiin tehdyt  kuvat sinnittelivät  vielä toisinaan mukana, kuten tapahtuu edelleenkin.

-       Tässä vaiheessa  minä katsoin  oman osuuteni  yhteiskunnan ylläpitämän koulutusjärjestelmän  ketjussa  tarpeettomaksi ja  valitsin oman työni viitekehykseksi funtionaalisen , tilatun, tavoitteeltaan etukäteen määritellyn kuvan,  jolla  ammattivalokuvaaja tietää jo ennen sen valmistamista ansaitsevansa elantonsa.  Ja jonka tekniset vaatimukset tulee aina sovittaa muuhunkin massajulkaisutekniikkaan kuin yksin kappalein seinälle ripustettavaksi.  Kaikkine rajoituksineen ja valokuvataidollisine  valmistusedellytyksineen. Ja tinkimättömän työn senkin mahdollistamiseksi.

-       Suomen valokuvataiteessa  kehitys jatkoi kulkuaan ja valtavirraksi muodostui seuraavaksi  jo  80 luvulle tullessa sellainen ns. ”oman navan tutkimisen” aikakausi, jota kahdessa edellisessä valtavirrassa olisi pidetty järkyttävänä pyhäinhäväistyksenä. Mielenkiintoista todeta miten nopeasti muuttui mainen kunnia ja arvostukset tällaisella  nuorella taiteen muotoutumattomalla kentällä. Näin pienessä ja suljetussa piirissä kuin maassamme on, jokainen vahva karismaattinen ulkomaan guru täällä vieraillessaan pystyy nopeasti saamaan tiiviin ja keskenään samanmielisen jengin opetuslapsia joiden vaikutus omiin opetuslapsiinsa on myös välitön. Ja liian usein myös kritiikitön.  Ja laimenee joka siirtymässä, kunnes katoaa kokonaan……

-       Onneksi on todettava, että nämä ”lähettiläät”  muualta ovat olleet pääosin hyvin valittuja ja jättäneet runsaasti myös positiivisia vaikutteita maamme  äärimmäisen lyhyeen valokuvataiteelliseen historiaan.  Mielestäni se olisi ollut pelkästään eduksi suomalaisen  valokuvakulttuurin  ja – taiteen monimuotoisuudelle, ellei resurssit olisi samaan aikaan käytetty vain siihen, ammatillista perusosaamista  minun mielestäni  huomattavasti laiminlyöden. Jonka tulokset ovat jokaisen kunnollisen valokuvaajan perusammattitaidon omaavan ja sitä kautta sen arvioimiseen kykenevän, nähtävissä.

-       Tällä en väitä mitään siitä, missä kunnossa varsinaisen ammattikentän osaaminen on tänään, mutta siitä olen enemmän kuin varma, että se olisi aivan merkittävästi paremmassa, jos yhteiskunnan panostus siihen olisi ollut tasa-arvoisempi kuin nyt on ollut tilanne.  Siihen panostukseen suhteuttaen, meillä veronmaksajilla on oikeus ja syytäkin vaatia suomalaiselta nykyvalokuvaustaiteelta näkyviä ja arvostettuja tuloksia.

Huomasin taas, että niihin valokuvauksellisiin laatukriteereihin, joita minun mielestäni  on syytä edellyttää kaikilta, suuntautumisalasta riippumatta,  todelliseen laatuun pyrkiviltä,  en vieläkään päässyt. En hautaa asiaa, vaan jatkan kunnes olen sanomiseni tähän saanut kirjoitettua. Tapahtuuko se osassa 83 vai jo aikaisemmin, en tiedä.

MJK



4 kommenttia:

  1. Ikäväkseni on todettava, että olen MJK:n kanssa samaa mieltä suunnilleen kaikesta valokuvataiteen nimellä kulkevasta ilmiöstä. Samaa mieltä olevien ajatusten toisto on haaskausta, joten odottelen Matilta tekstejä, joista olen eri mieltä. Niitäkin on ja palataan sitten vuoropuheluun.
    Jos Matti jaottelee valokuvan karkeasti käyttö- ja näyttökuvaan, niin minä edustan lähinnä jonkinlaista välimuotoa: käypäistä kuvaa.
    Vaikka olen suorittanut VVI:ssa sekä Valokuvaajan ammatti- että erikoisammattitutkinnon, niin minun visuaalisilla taidoillani ja kroonisella laiskuudella ei valokuvaajana saisi korkeintaan voita, ei enää leikkeleitä leivän päälle.
    Siksi olenkin ryhtynyt moniosaajaksi (moniosaamattomaksi, sanoisi Jore Puusa, Keravan lahja maailman kuvajournalismille), jossa valokuva palvelee muuta toimintaani.
    Tällä esi- ja mainospuheella kutsun tämän palstan seuraajat myös omalle poikkitieteelliselle palstalleni, jossa käsitellään valokuvaa sen minulle merkityksellisellä prosenttiosuudella. (Tällä hetkellä 8,3%). Sieltä ei löydy hienoja valokuvia, mutta sitäkin enemmän tekstiäni tukevia käypäisiä kuvia.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. ps. Liekö johdatusta vai merkki ylhäältä, että roskapostia ehkäisevä sanavahvistus yllä olevaan oli MEVVKK. M:n ja K:n välissä EVVK. Vain J puuttui.

    VastaaPoista
  4. pps.

    Blogin osoite unohtui

    http://timosuvanto.blogspot.com/

    VastaaPoista