Valokuva ja -taide?

Tämä ikuinen kysymys aktivoitui taas kun eräs entinen poikkeuksellisen kyvykäs ja ahkera oppilaani päätti suunnata urakehityksensä, ainakin väliaikaisesti,  käyttökuvasta  näyttökuvaan.  Hän kertoi minulle kuinka innostunut hän oli jo siihen tähtäävän koulutuslaitoksen  valintahaastatteluista, niistä saamistaan virikkeistä ja itselleen uusista lähestymistavoista.  Joita VVI:n opetukseen ei sisältynyt.

Luonnollisesti tämä viritti minussakin tarpeen pohtia omaa lähestymistäni siihen asiaan ja erityisesti sen  siihen valintaan, että olen pitänyt valokuvataiteen omalla opettajaurallani vain lyhyesti ohitettavana  sivuviitteenä.  Sen ytimeen paneutumatta.  Ainakin seuraavista syistä:

-       Jos sanotaan että valokuva on aivan liian pieni sana kattamaan  koko sen valtavan maailman jota se tarkoittaa, niin minulle jo sen jokainen eri osa-alue  on aivan käsittämättömän suuri yhden ihmisen hallittavaksi edes siinä laajuudessa että osaisi sen keskeisiin sisältöihin  antaa muille edes avainta asian syvempään tutustumiseen.

Varsinkaan ilman siihen käytettävissä olevaa aikaresurssia. Ja myös omakohtaista syvällistä kokemusta siitäkin alan sektorista.

-       Juuri siksi  olen halunnut tehdä oman osuuteni aina vain ja nimenomaan sillä ruohonjuuritasolla, jossa annetaan uransa alussa olevalle valokuvaajalle vain keskeisiä työkaluja ammattilaispakkiinsa oman valokuvatalonsa rakentamiseen, puuttumatta lainkaan siihen, mihin paikkaan siinä valtavassa  valokuvamaailmassa  hän sen aikoo rakentaa.

-       Tilanne on ollut minulle aivan sananmukaisesti  sama myös kaikkien muiden valokuvauksen erikoistumisalojen, muoto-mainos-teollisuus-lehti-dokumentti-maisema-luonto-jne alojen  suhteen.  Yhteenkään niistä en ole tällä perustasolla paneutunut myöskään juurikaan taidekuvausta syvemmälle,  minun osuuteni kun on ollut tarkoituskin täsmäpalvella jokaisen opiskelijan sitä alaa jota hän jo opiskeluaikanaan päivätyössään tekee.  Siis  siihen valokuva-alan isompaan suuntaukseen,  jossa sitoudutaan maksamaan rahallista korvausta ammattivalokuvaajan sellaisista kuvista, joita ei ole vielä edes aloitettu. 

Täysin toisin  kuin  valokuvataiteen  yhtä kaupallis-ekonomisella kentällä.

-       Olisin tietysti usein halunnut lähestyä sekä tuntieni sisältöä että etätehtäviä oman erityisalani, kuvitus-mainoskuvauksen työelämän todellisista vaatimuksista käsin, mutta  senkin ohittaminen on mielestäni ollut  aina tarkoituksenmukaisinta  oppilaitteni tavoitteiden ja sen hetkisen ammattiymmärrystason  sisäistämisen kannalta.  Eli olen ymmärrykseni rajoissa  pysynyt valokuvauksen perustekniikan yleispätevissä  lähestymistavoissa ja –keinoissa.

-       Toimintani selkeä tavoite ja siihen tähtäävä toteutus  on ollut rakentaa käyttökuvaukseen aikovalle opiskelijalle siinä tarvittavaa sellaista  teknis-visuaalista kellarin kivijalkaa, joita ilman millään muullakaan valokuvauksen käyttökuvan alueella ei ole realistisia edellytyksiä  sen päälle mitään kunnon taloa rakentaa.

-       Minun opetusosuuteni kunkin oppilaani  ammattiuran käynnistämiseen viimeiset  30 vuotta ei ole koskaan  ollut kokonaisuutenakaan yli 30 työpäivää ja tehtäväkritiikkipäivät poisluettuna tuskin puoltakaan siitä.   Eli maksimissaankin enintään  2  työviikkoa ammattitaidon niitä perusteknisiä ja – visuaalisia perusteita jotka ovat mielestäni enemmän kuin välttämättömiä edes rahasta tehtävän valokuvan avainilmiöiden harjoitteluun. Akateemiseen valokuvauksen opetukseen eli  4-6 kokopäiväiseen lukuvuoteen verrattuna siis noin  1-2% luokkaa. Kaikkineen.

-       Tästä lähestymistavasta johtuen valokuvataiteen edellisestä poikkeavien periaatteitten sekä mahduttaminen tähän aikaresurssiin että oma kyvykkyyteni niihin edes paneutua  on varmasti  niin puutteellinen,  että  selkeä valintani jättää valokuvataiteeseen suuntautuminen kokonaan niille joille sen kustantaa yhteiskunta, on ollut varmasti paras ratkaisu tähän seikkaan.   En ole koskaan kokenut epäreiluksi sitä, että olen keskittynyt  tuottamaan yhteiskuntaan sellaisia valokuvaajia joiden verotuloilla on voinut kustantaakin  muutaman  apurahataiteilijankin  toimeentulon.

-       Tästä  tullaankin  siihen ilmiöön jota en ole koskaan ymmärtänyt, en edes mahdollisimman arvovapaaksi ponnistelemani pohdinnan  jälkeen.   Esim:

Jos piirretään jana jonka toisessa päässä on  mahdollisimman epäluova  ja maksimaalisen kaupallinen henkilökuva ja toisessa päässä on taidemuseokelpoista ja sinne haluttavaa valokuvataiteen  Fotofinlandia kilpailun finalistikuvat  eli se on se luovin pää janassa, löytyy seuraava tosielämän tapahtunut esimerkki:

Epäluovan pään esimerkiksi sopinee nykymääräysten mukainen ja koneellisesti luettavaksi kelpaava passikuva, ei valoa, ei varjoja, ei ilmettä, ei perspektiiviä, ei sommittelua, valkoinen tausta.  Toinen luovan pään kuva on tasan samat vaatimukset täyttävä henkilökuva, jonka ainoa visuaalis-kerronnallinen ero edelliseen  on se että se on hieman epäterävä ja myös hieman värivirheellinen eli putkivalosta johtuen hennosti kellanvihreä.  Poliisin passintarkistuskone hyväksyisi silti molemmat, jos ne olisivat määräysten mukaista kokoa. Ja epäterävyys siedettävissä rajoissa.

Näkemästäni hämmentyneenä kysyin läsnä olevalta valokuvataidetta ostavalta ja jyryävältä tunnetulta suomalaiselta asiantuntijalta, mikä on kyseisten loppusuorakuvien valintaperuste, hän sanoi, niiden ilmaisu.  Johon minä: En kysy tätä ironisoidakseni vaan oppiakseni, mitä näissä kuvissa tarkoitat sillä ilmaisulla.  Ja vastaus oli: Ellei sitä itse näe, sitä ei sellaiselle voi edes selittää.

Joten näiden kummankin valokuvamaailman ääripäiden väliin mahtunee  rajaton  määrä välimaastossa olevia kuvia.  Täytynee palata lähiaikoina pohtimaan oikeasti niitä asioita,  joista minun  mielestäni   kaikki kestävä ja arvokas valokuvataidekin  syntyy ja josta se on minun mielestäni tunnistettavissa.  Sitä on niin moni oikea asiantuntija  jo pohtinut että sen minunkin  ruohonjuuripään ajatuksia olisi syytä määritellä.  Jos niitä siis edes on.

MJK