Aikataulutettu kehitystavoite?

Kun kuukausi sitten sitouduin parin vuoden päivittäiseen vapaaehtoistyöskentelyyn ammattivalokuvaajien arvonimiprojektissa, en osannut aavistaa, kuinka monitasoisten näkökulmien  ratkaisuihin siinä jouduin. Ensin kunkin asiakokonaisuuden selkeytys omassa päässä ja sitten tuloksen perustelu ja yhteinen toteutus myös muun ryhmän ehdoilla.  Ja heidän auttamisekseen. Kaupan päälle eri tavoitteisiin ja eri vakavuudella sitoutuneiden motivointi. 

Moni asia on jo osoittautunut aivan eri sisältöiseksi, sama pikaisesti kuultuna ja juteltuna, tai vastuullisesti pitempään pohdittuna.  Esimerkiksi jo ensimmäisellä kokoontumiskerralla esille noussut näkökulma, että ryhmässä, johon osallistumisvaatimuksena oli oma julkinen tavoitteellisesti ja ajallisesti suunniteltu ammatillinen projekti, jokaisen osallistujan ilmaisema todellinen tavoite olikin laajempialaisen ammatillisen kokonaiskehittymisen kausi.  Luonnollisesti nämä asiat eivät ole keskenään ristiriidassa, mutta  käytännön työskentely tarkasti rajattuna aikana määriteltyyn tavoitteeseen  pääsemiseksi, on niin eri tyyppistä, että vain toinen voidaan näillä käytettävissä olevilla työtunneilla kyllin laadukkaasti saavuttaa. Ja liiallinen kompromissiin pyrkiminen voi vesittää molemmat. Ainakin väliaikaisesti.

Ihannetapauksena työelämässä pidän itse tilannetta, jossa pitkäjänteisessä ammatillisessa toiminnassa jokaiseen uuteen toimeksiantoon voi ja saa liittää senhetkisen osaamisensa havaittavissa olevan ylittämisvaatimuksen ja -tavoitteen. Tämä on luonnollisesti käytännössä utopiaa useimmissa ammateissa ja tuotos-panos talouskulttuurissa. Valokuvaaja on siinä kokonaisuudessa kuitenkin juuri yksi niistä etuoikeutetuista ammateista, joissa tuo mahdollisuus on lähes poikkeuksetta ja laaja-alaisena tarjolla. Usein tosin taloudellista tulosta, ainakin väliaikaisesti, pienentäen. Mutta mielestäni jopa suurin palkkaetu elämän pitkässä juoksussa.  Ammatillinen kehittyminen mielestäni tarkoittaa kykyä ja motiivia toimia tuolla jatkuvalla taitojen ja asenteiden ylitystavoitteella yhä useammin ja yhä tietoisemmin.  Sitä kun kehitys juuri on. Siirtää jokaisessa tietoisessa teossaan kaiken osaamisensa rajaviivaa edes pisaran laajemmaksi. Niin teknisesti, kuin taiteellisesti ja myös eettisesti. Säännöllisesti, jokapäiväisesti, tietoisesti. Ja rakastaen juuri sitä mahdollisuutta.

Ajoitettu ja tarkasti suunniteltu, ulkoiselta tulokseltaan mitattavissa oleva projekti puolestaan sopii luonnollisesti tuohon kokonaiskuvaan ja pitkään tavoitteeseen äkkiä ajatellen saumattomasti. Niin se ei kuitenkaan syvällisemmällä menetelmä- ja toteutustasolla aivan ole. Siihen tasapainoiseen jatkuvaan tietoiseen kehittymiseen kun jokainen tarvitsee täysin yksilöllisen kypsymisajan, omaan kellotaajuuteensa harmoonisesti istuvan ponnistelun ja levon rytmin. Ajoitettu projektityöskentely puolestaan vaatii hyvin kurinalaista ja monelle stressaavaa, usein ylivoimaistakin ajoitettua työskentelymäärää ja –rytmiä.  Toimintaresurssien laajaa käyttöä muodossa, joka ei ole riittävästi tekijänsä kehittymisen suunnassa ja usein tasossakaan, ainakaan väliaikaisesti.  Mutta joka kehittää silti luonnollisesti muita selviytymistaitoja. Se vain on jokaisen pääteltävä itse, onko ammatillisesti näyttävä projektiponnistelu niiden haittavaikutusten arvoinen, joita se poikkeuksetta, vaikkakin vain väliaikaisesti, aiheuttaa tekijänsä elämänrytmiin.

Olen yhä useammin tullut pohtineeksi juuri tuollaisia, kaikille pakollisia, valintoja. Sen ainoan elettävissä olevan nykyhetken käyttötunteet. Ovatko ne sidotut mitattavaan ulkoiseen päämäärään, ansioon ja mahdolliseen kunniaan asiakkaiden ja kolleegoiden mittareilla. Vai onko se sama julkinen osaamistaso juuri itselle niin merkittävä sisäinen palkinto, että myös sen tavoittelussa kohdattavat ahdistukset ovat silti itselle tietoinen ja kasvattaava valinta ja hinta. Ilo sen havaitsemisesta, että aina saa ja voi valita itselleen yhä suuremman ja kiinnostavamman  uuden haasteen. Äkkiä voisi ajatella, että edellisen yleisin vaihtoehto, ottaa iisisti, ja antaa virran viedä jonnekin, kunhan ei tarvitse hikoilla ja stressata, voi katsella auringonlaskuja ja kävyn putomista puusta, olisi myös houkutteleva valinta. Se vain kun tahtoo johtaa aikanaan muihin sellaisiin ongelmiin, joita tuossa toisessa valinnassa ei kohtaa. Ja näiden vaihtoehtojen välissä on lukematon määrä variaatioita. Lopullinen mittari kun on vasta kunkin omassa päässä ja sydämessä. Niin syy kuin seurauskin.

Tähän nykyiseen omaan ammattikuvaajien arvonimiprojektiini tein oman valintani, iloni, vastuuni ja tulevat vastoinkäymiset sillä tiedolla ja kokemuksella jonka olen nyt itselleni oikeaksi pohtinut ja tutkinut.  Minulle kaikki tekeminen, kuvien, kirjaimien, laivojen, koneiden ja ihmisten parissa ilman kaiken aikaisemman osaamiseni päivittäin ylittävää tavoitetta on turhaa ja merkityksetöntä ajan kuluttamista. Vielä tällä iälläkin. Se, että se sitoutuu ajallisesti mitattavissa ja päätettävissä oleviin raskaisiinkin projektijaksoihin, on hyvä käytännön toimintatapa, minulle, puutteistaan huolimatta.  Kaikilla menetelmillä syntyy omat hintansa ja tappionsa ja ne ovat se osa elämää, johon aikaisemmat voitot ja häviöt ovat opettaneet suhtautumaan rakentavasti. Ilon ja harmonian löytäminen jokaisesta projektistaan ja lepopäivästään niin pienistä kuin suuristakin asioista on myös kyky jota saa ja voi harjoittaa koko elämänsä. Ja se on myös tarpeen.

MJK