Never say never 2. Valaisupajat alkoivat.

Ensimmäinen työkuukausi on takana kunnianhimoisten ammattilaiskollegojen opiskeluluotsina jälleen. Pitkiä päiviä ja tuntien puheluita. Ympärivuorokautista alan seurantaa. Unissakin. Datasiirtoa ennätysmäärin koneilleni kuvien tulvissa. Tiedon etsimistä, omaksumista ja jakamista. Jäähdyttelyvuosinani olin lähes unohtanut, kuinka kivaa tavoitteellinen ja intohimoinen ammattikuvaus onkaan. Samalla viihdyttävää, opettavaa ja tuottavaakin. Ainakin tyydytystä. Rahaa kun tästä nykyroolistani ei edes ole tarjolla. Mutta enpä vie siinä kenenkään muunkaan leipää, mitään tunkua kun tähän rooliin ei ole näköpiirissä. Vielä. Sensijaan autettavista  ja ohjattavista ei synny puutetta, eikä onneksi tuloksistakaan. Niiden kasvava virta saatiin nyt käyntiin, harjoituskerralla omien tavoitteitten tarkistamiseksi ennen maksavien asiakkaiden tiedossa olevia sellaisia keikkoja, joihin sisältyy kunkin pajaisäntänä toimivan valokuvaajan seuraava osaamisporras. Tässä kuvamaistiaisia tammikuun itselleni onnellisimmista päivistä. Ahkerat ihmiset kun ovat ikuinen ilo silmilleni.

Tällainen oli tämän kerran teami. Vielä n. 18 tunnin työn jälkeen. 

Kun ensin oli vähän kannettu kalustoa kuvauspaikalle.

Neuvoteltu toteutustavasta ja työnjaosta.

Siirrelty kalusteet uusiin paikkoihin.

Lajiteltu hyödylliset apuvalaisimet käyttäpaikkansa ja -tarkoituksensa mukaisiin ryhmiin.

Vedetty valaisun säätöön tarvittavat uudet kaapeloinnit.

Valmisteltu muotokuvaosuuden mallit käyttökuntoon.

Taustan huolellinen valaisu ja kontrastinhallinta tuotti  ensiksi kyseisen tilan edustuskuvat sen tulevaa myyntiä tukemaan aikanaan.

Sitten olikin aika hyödyntää sama työ tilassa asuvan pariskunnan juhlallisena ja myös todellisena rubiinihääkuvana, jonka tarkoitus on jäädä ikuiseksi jälkipolven perhekalleudeksi.

Samaa valopohjaa hyödynnettiin vielä uudella erilaisella somistuksella tilan käytöstä myös sen arkisemmassa työtupaolemuksessa isännän laivan pylpyrä- ja purjeverstaana. 

Se kuva nähdään aikanaan toisessa viitekehyksessä.

Sitten olikin jo aika purkaa viritykset ja pakata kamat kotimatkalle.  Maallikko ei ikinä hahmottaisi, että työ tällä huolellisuudella vaati noin viikon valmistelu- ja viimeistelyvaiheen. Nelisenkymmentä uutta väliaikaista virtajohtoasennusta tilan oman valaistuksen lisäksi, nelisenkymmentä Eurospottia, yhdeksän Dedolightia, kahdeksan Elincrome kompaktisalamaa henkilöiden ilmeen hallitsemiseksi.

Ja parisenkymmentä tuntia varsinaista koulutus/kuvaustilannetta, useamman hengen urheilusuorituksena. Tavoitteena kun oli tuottaa sellaiset asiakaskuvat, joita tilausbriefi ( löytyy SAV:n jäsensivuilta) edellytti ja jotka toivat lisää ymmärrystä ja osaamista koko osallistujajoukon ammatilliseksi taitopääomaksi.

Tämän joukon ammattilaisille se on kuitenkin jo aika luonnollista.

Hauska on huomata, että on ammatissa, jossa eläkeiän jälkeenkin riittää rajattomasti löydettävää ja työnilosta nautiskelua. Sen nykyvoimilleni fyysisen rasittavuuden korvaa kyllä moninkertainen ja ikuinen oppimisen ilo.

MJK

ps. Tämän kirjoituspäivän kruunasi juuri saapunut tieto lukuisien SAV:n kollegoitteni tuorein menestys ammattilaisten kansainvälisissä mittelöissä. Kansamme kokoon nähden edustamme jälleen suhteellisesti kovinta tasoa. Monella eri suuntautumisalalla ammattikuvauksessa. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, että kuvitus/fine art kategoriassa kymmenen kärjessä oli kolme SAVilaista. 

Ja valaisupajan tarkoitus on tuottaa juuri sitä kansainvälisesti tunnustettua ammattiosaamista edelleen.