Osaamisen suhteellisuudesta.

Katsoin tänä aamuna Woody Allenista kertovan dokumentin.  Siinä hän sanoi, että hän yrittää mielummin liian vaikeaa ja epäonnistuu siinä,  kuin tekee erinomaisesti vähemmän vaikeaa. Ajattelin ensin, että siinä on hyvä ajatus kenelle tahansa. Mutta sitten jatkoin ajatuksen pohtimista hieman pitemmälle.  Huomasin, että tuossa oli erinomainen esimerkki asioiden suhteellisuudesta. Ja siitä, kuinka se havainnollistaa myös omia työskentelyvalintojani parille lähivuodelle. Oletuksella, että ne ovat olemassa. Ja muut samaan haasteeseen osallistuvat.

Olen luvannut toimia nyt pari vuotta haasteellisen ammattikuvaajaryhmän, SAV:n Valaisupajan, vapaaehtoisena ja ilmaisena kiintopisteenä sekä toimistona.  Organisoijana, motivoijana, synnyttäjänä, imettäjänä, ohjaajana, neuvottelijana, ajoittain myös kouluttajana ja kaiken aikaa vastuullisena myös vaikeista päätöksistä. Niistä, joita kukaan muu ei halua tehdä, mutta jotka ovat ryhmän tavoitteille elintärkeitä.  Keskeinen tavoite kun on jokaiselle ryhmään kuuluvalle ylittää selkeästi ja jatkuvasti oma ammatillinen suorituskykynsä ja tehdä se todistettavalla ja julkisestikin mitattavalla tavalla. Tehtävä on siis vaikea, eikä epäonnistumiseen varautuminen siinä edes ole valittavissa oleva vaihtoehto.  Sensijaan jokaisen, aluksi liian vaikean, kuvausongelman kehittäminen itselleen helpoksi, mutta tulokseltaan myös kyllin kaupalliseksi, on  edellytys kunkin henkilökohtaisen projektin etenemiselle. Ja arvokas tavoite,  jopa päämääräkin myös sellaisena.

Jatkuva kehittyminen laaja-alaisesti ammattitaidossaan on sinänsä jo hyvin vaativa suoritus ja tässä projektissa  sen  kunkin saavutetun tason vakiinnuttaminen itselleen niin helpoksi, mutta samalla hyvälaatuiseksi suoritukseksi,  että se täyttää myös kaupallisuuden vaatimukset, vasta antaa tuen seuraavalle tasolle nousuun, on juuri yhdistelmä tuota alkulauseiden valintaa.  Molemmat vaihtoehdot samassa haasteessa. Ne molemmat on tässä haluttava.  Muuten sen tekeminen ammattityön ohella ja kustantamana ei ole mahdollista.

Juuri tuo haasteiden toteuttajakohtainen suhteellisuus on  kiehtova pohdittava.  Esimerkiksi valokuvauksessa se väittämä, että tekniikka ei ole tärkeätä, vaan näkemys.  Se kun on tekniikan suvereenisti  hallitsevan alan mestarin sanomana täydellinen vastakohta sisällöltään samaa väittävälle  ja alan tutkinto-oppiarvon kyllä omaavalle, mutta jolta puuttuu silti tuo ensin mainittu, vaikka onkin akateemisen opinnäytteensä läpäissyt.   Ja joita joka alalla on selkeä koulutusvastuullisten enemmistö.  Siksi tässä on nyt toimittava viralliseen koulutusjärjestelmän ja sen mittausmenetelmien ulkopuolella. Työelämän ehdoilla ja myytävissä olevalla laadulla.

Tässä haasteessa liikutaan tuon muodollisen oppijärjestelmän vastalaidalla, kunkin on oltava oma koulutusvastuullisensa. Ja tavoitetasomäärittelijänsä. Tekijä ja arvioija.  Lahjomattomasti. Ja kehityttävä niin tekniikassa, kuin näkemyksessäkin. Säännöllisesti ja sitkeästi. Ja minun se opas, joka osaa auttaa osallistujia löytämään oman keinonsa siihen. Täysin tietoisena, että osan ryhmästä lopputulokseksi jää silti vain osa siitä kehityksestä, joka tarvittaisiin julkiseen uuteen tasonäytteeseen.  Mutta sekin on suhteellisesti paljon enemmän, kuin olisi ollut yksin yrittäminen.  Ja siihen käytettävän kahden vuoden arvoinen.  Vaikka se tapahtuukin työelämän ohessa osaamisen ruohonjuuritasolla. Tai ehkä juuri siksi.

MJK