Never say never

Never say never.  Tuo kulunut sanonta on tullut lähipäivinä toistuvasti mieleeni omia puuhiani seuraillessani. Olen taas tiellä, jonne en uskonut enää koskaan palaavani.  Mutta teen sen nyt silti täysin sydämin. Vapaasta halusta, en velvollisuudesta tai kunnianhimostakaan.  Tuo viimeinen ei ole minua kyllä ennenkään vaivannut.

Tähän, vielä uuteen, tilanteeseen johti muutama keskeinen tapahtuma.  Katsoin FEP:n tuplamasterin  Vicente  Estebanin  uusimman MQEP arvonimisarjan kehitysvammaisten osallistumisesta taidekasvatusprojektiin.  Ja huomasin, että on taas se aika, jolloin oikeaa raskasta valokuvaustaitoa arvostetaan hyvinkin korkealle, ainakin kansainvälisillä ammattilaisfoorumeilla.  Sitten tulivat tulokset Loupe Awardeista ja Suomen  ammattivalokuvaajien jäsenten laaja menestys niissä. Erityisesti ilahduin tietysti  kovin arvostamani  oululaisen valokuvaaja-digitaiteilija Onni W Kinnusen  tarkasta palkintopöydän putsauksesta. Hän osallistui 8 kuvalla, jotka kaikki palkittiin.  Lahjakkuuden ja tinkimättömän ahkeruuden johdonmukainen seuraus. Tämän selvempää todistusta  oikean taito-osaamisen paluusta en tarvinnut.  Se on suuntaus, johon luotan ja jossa voin olla edelleen kollegoilleni avuksi. Luomalla heille mahdollisuuksia  kehittää itseään siinä.

Asiaa  kärjisti vielä kuluneen loppusyksyn  varsin vastentahtoinen leikkaustoipumisaikani, jolloin minulla on ollut paljon aikaa seurata ja pohtia suomalaisen  valokuvakulttuurin  laadullista ja sisällöllistä aaltoilua ja  siihen liittyvää vähintään moniarvoista  some keskustelua.  Siitä onnellisesta  lähtökohdasta käsin, että minulla ei ole mitään tarvetta osallistua siihen, tai olla mitään mieltä sen suunnasta ja tuloksista. Mieluiten  lähinnä unohtaa ne. Niin kuvat kuin mielipiteetkin. Puhumattakaan alan ikuisista ristiriidoista. Kuten esim. amatööri-ammattilainen keinotekoisesta taloudellisesta vastakkainasettelusta.  Tai alan koulutukseen liittyvistä  urbaanilegendoistakaan.

 

Sen sijaan minua edelleen viehättää sellaisen järeän ammattitaidon kehittäminen, johon  näyttää  olevan osa ammattilaisten parhaimmistoa jo hakeutumassa.  Makuasioiden ja taidekuvakeskustelun sekalöpinän yläpuolelle.  Trimmaamaan omaa instrumenttiaan sellaiseen vireeseen, että  laatueroja  kuvatarjonnan  määrälliseen massahässäkkään  ei tarvitse, eikä ole mitään syytä edes pohtia.  Kun visuaalinen jälki ilmoittaa tyhmemmällekin sen, mistä on kysymys.  Osaamisesta, eikä  sellaisesta kuvamaailmasta, missä vallitsee  tykkäämispeukkujen enemmän kuin perusteeton lukumääräkulttuuri. Ja jossa mikä tahansa koiranoksennus on ”ihana” tai  ”luova”. Tai ainutlaatuinen ”fiilis”.  Tai jossa kuvan hinta on sen ainoa laatumittari. Tai aiheen valinta ainoa "luovuuden" kriteeri.

Huomasin haluavani olla jälleen yksi pieni katalysaattori siinä kehityksessä, joka mahdollistaisi  osalle  valokuvaajakenttää  sen tien kulkemisen, joka johtaa sekä kiistattomaan ammattiosaamiseen, että sen antamaan mielenrauhaan.  Koko ammattiuran ajaksi.

Tästä roolista ja sen mahdollisuudestakin luulin kokonaan luopuneeni tasan viisi vuotta sitten saamani sydäninfarktin ja sen jälkeisestä ohitusleikkauksesta toipumisvuoden jälkeen. Kun sitä seurasi lähes kolmen vuoden syöpätaistelu ja edelleen kesken oleva muiden leikkausten sarja, oletin  hitaan luopumisprosessin olevan  ainoa oikea lähestyminen asiaan.  Harjoittelin  toimimaan täysin eri kellotaajuudella kuin aikaisemmin ja opettelin hyväksymään fyysisen suorituskykyni uuden, mutta selkeän, rajallisuuden.  Ja sen, ettei minun tekemisilläni ole enää merkitystä rakastamani alan ja  siellä edelleen ponnistelevien ystävieni auttamiseksi. Huomasin, että aivoni adaptoivat  liian hyvin rajoitteeni ja ne alkoivat elää jo omaakin puoliksi sammutettua elämäänsä.  Siispä päätin tehdä siitä lopun ja tutkia myös täyskäännöksen vaikutuksen tilanteeseen.  Nyt jatketaankin näin. Täydellä vauhdilla uuteen seikkailuun.

Olen valmistellut  muutaman päivän, käsileikkauksen tikkien poiston jälkeen, uutta sellaista ammatillista projektia, jonka uskon vankasti jaksavani ja siinä ylläpidon, organisoijan ja motivoijan  roolissa viihtyväni  seuraavan kahden vuoden ajan.  Kunnianhimoisten ja tavoitteellisten SAV:n ammattivalokuvaajien valaisupajaa.  Tinkimätöntä ja osallistujien omaan aikatauluun merkityn tavoiteponnistelun runkoa.  Porukkaa, jonka  lähtökohtana on  ylittää jokaisella työpajakerralla koko aikaisempi osaamisensa, sekä tuottaa itselleen ja asiakkailleen sellaisia työnäytteitä, joita kukaan ei heiltä edes osaisi  tilata. Mutta joita he haluaisivat tehdä. Sekä rahasta, että rakkaudesta omaan ilmaisuvälineeseensä.

Ryhmää, jossa kuvista ja ammattitaidosta pitää ja saa puhua suoraan. Ilman  muka-osaamisen katteetonta ja hedelmätöntä ihailua. Ryhmää, jossa luovuus on erottamaton osa ahkeruutta ja ammattitaitoa, eikä vaikeaselkoisuudella sumuttamisyritystä.  Ryhmää, jossa tavoitellaan pilviä ja pidetään silti  jalat tukevasti kiinni kalliossa sekä taidollisissa, että  taloudellisissa realiteeteissa.  Ryhmää, jonka jokainen jäsen on sitoutunut aikanaan myös julkiseen arvioon  oman ammattityönsä  tuloksesta.  Ryhmää, johon sitoutuneet saavat tilaisuuden  kohdata todellisen ammattiminänsä, kylmästi ja armottomasti, silmästä silmään, mutta myös vankkaa apua omaan kasvuunsa, jos  sen itse valitsee ja kestää.   Itseni mukaan lukien.

Minun osaltani tämä viiden vuoden talviuni on nyt ohi,  seuraavaksi katsotaan seuraako sitä todella kevät ja kesä. Mutta tätä päätöstä ei pureta.

MJK