Tiellä mestariksi.

Linnan Tuntematon sotilas teoksessa on kohtaus, jossa rintamalle lähetetty mandoliini toi mukanaan kirjeen, jossa sen lahjoittanut kertoi upottaneensa siihen koko sielunsa. Kimeänlainen sielu, totesi sitä näppäillyt jermu. Asiassa on kuitenkin totuuden siemen. Taide, usein taitokin, on sieluttomana vain osaamista. Koskettaakseen vastaanottajaa, teoksessa tulee tunnnistaa sielun värinä. Tämä ilmaisu Tabermannilta lainattuna.  Olin eilen suomalaisen ammattikuvaajan,  Krister Löfrothin,  valokuvanäyttelyn avajaisissa Helsinki-Vantaan lentoasemalla, jossa myös  julkistettiin hänen uusin runokirjansa.  Molemmat kolahtivat, ainakin minuun, kuin metrin halko, tuntemattomalta ajattelijalta  lainatulla määritelmällä.  Kristerin molemmissa näytöissä ei tarvittu muilta lainauksia, niissä puhui sekä  taito, että sielu. Pohjalaisella jämeryydellä ja onneksi myös herkkyydellä.

Jo kouluttajaurani alkuvuosina 60 luvulla  havaitsin, että jokainen visuaalisen ja verbaalisen ilmaisijan synnyttämä vapaailmaisullinen tuotos on tekijänsä omakuva.  Poikkeuksetta.  Lopputuloksen teemasta  tai  ulkoisesta  muodosta riippumatta. Sitä voimakkaampi, mitä enemmän sen pohjana on elämää ja sisäistä kokemuspohjaa, mitä ilmaista.  Osasin siksi odottaa tästä julkistamistilanteesta pidemmälle kuin vain osaamispuoleen liittyvää  ns. ”kovaa kamaa” mutta  silti yllätyin perusteellisesti, ja positiivisesti,  kummankin tuotoksen kypsyydestä ja sisäisestä ilmaisuvoimasta.  Erinomaiset esimerkit siitä, miten  ns. kaupallinenkin kuvaaja  ja  tunnettu huuliveikko  tykittää taideilmaisun kentällä silloin, kun on mistä ja miksi tykittää. Ja riittävä varasto elettyä elämää sen virikkeinä.

Sekin olisi todella mielenkiintoista  tietää, kuitenkin toivon niin tapahtuvan, vaikuttavatko nämä teokset yhtä  totaalisti satunnaiseen katselijaan tai lukijaan, ilman sitä parin vuosikymmenen toisistaan tietoisena elämistä,  joka minutkin tekijään yhdistää.  Siitä olen kuitenkin enemmän kuin  vakuuttunut, että  niin valokuvaaja kuin tekstintekijäkin  kypsyy ja  kehittyy koko ammatillisen uransa ajan. Jos on kypsyäkseen.  Eli ymmärtääkö pitää  silmänsä ajatuksella auki, ja harjoittelee sitkeästi  kumpaakin ilmaisukeinoaan.  Sekä tuo sen tuotokset raakaan julkiseen arviointiin riittävän usein. Ylpeänä, jos siihen on realistisia perusteita.  Tällä kertaa oli.

Yksi asia ainakin on varmaa, ja monelle lohdullistakin, että kaikki elämisen mukanaan tuomat kokemukset, vastentahtoisetkin,  lisäävät  sitä rikasta  kokemusvarastoa,  johon on ilmaisullisesti rakennettaessa mikä muoto tahansa. Jos myös taidot riittävät.   Tai ovat sitkeydellä sellaisiksi  kehitettävissä.  

Tämän näyttelyn, jonka tulee näkemään sen aukioloaikana  arviolta  n. 20 miljoonaa silmäparia, keskeisin viesti Kristerin ammattikollegoille on mielestäni sen antama esimerkki siitä, miten muotokuvauksenkin kentällä  on aina tilaa hyville uusille omaperäisille  kuville ja tulkinnoille.

Täysin samantekevää sensijaan on, halutaanko ne  määritellä taidekuvauksen vai käyttökuvauksen kentälle.  Tässä näyttelyssä ja sen luojassa on kapasitettia molempiin. Siihen tulisi mielestäni jokaisen vakavissaan valokuvaajaksi pyrkivän taitopäämääränsä asettaa.  Se tie kun jokaisen mestariksi kasvamaan pyrkivän kun on syytä, ja pakkokin, kulkea.

MJK