Kuvien ja sanojen synnystä, arvonimisarjat. osa 5.

Lupasin jatkaa kilpailukuvapohdintaa tällä arvonimisarjan hahmottamisella heti kun jaksan.  Sehän poikkeaa aivan olennaisesti muusta kilpailukuvafilosofiasta ja myös teknisistä toteutuksista.

Kun muissa selkeissä valokuvakilpailuissa etsitään veret pysäyttävää ainutlaatuista visuaalista laukausta, keskittyy tällainen arvonimen hakukokoelma ammatillisen erinomaisen laadun tasaisuuden ja luotettavuuden varmistamiseen.  Siten esimerkiksi joku aivan ainutlaatuinen kilpailuvoittajakuva saattaa vaarantaa koko sarjan, ellei se ole sen  muuhun kokonaisuuteen riittävän istuva. Tässä kun on kysymyksessä mielestäni aivan erityisesti  valmiin ja laadukkaa tasaisen kokonaisuuden  päivittäisen toteutustaidon ja –vastuun esittämisestä  ilman ainuttakaan muun sarjan korkeasta ammatti laadusta putoavaa kuvaa.

Siis hyvin erilainen vaatimus kuin muissa kuvataiteissakaan on tilanne.  Vapaan kuvataiteen puolellahan ei tällaista mestariauktorisointia edes ilmene.  Eikä se sinne kuulukaan.  Siellä kun kauppaa käydään eri järjestyksessä.   Eli siten että ensin on kuva, jolle ehkä sitten löytyy siitä maksamaan haluava asiakas.  Ja valokuvassa käänteisesti, eli asiakas sitoutuu maksamiseen jo ennen teoksen tuottamisen aloittamistakaan. Muttei siellä makseta asiakaskuvista liikevaihtoveroakaan kuten ammattivalokuvaaja joka laukauksestaan.

Mielestäni ainoa oikea rehellinen tapa tällaisen ammatillisen arvonimikokonaisuuden rakentamiseksi, on kerätä se todellisista jo toteutuneista  asiakaskuvaotoksista.   Perustelen tätä siten, että esim. ammatillisen mestaritittelin keskeinen viesti on kertoa asiakkaille, että he voivat luottaa kuvausta tilatessaan siihen, että he saavat  poikkeuksetta vaativien  jyryammattilaisten punnitsemaa ja alan keskeisen järjestön takaamaa kuvauspalvelua. Ei siis sattumalta jollekin jyrylle jossain kilpailussa joskus  näytettyä tähdenlentoa.  Ero kuvavalinnassa ja myös hyvin tehdyn esityksen palkinnon pitkäjänteisessä kaupallisessa merkityksessä ja onnistuneen kuvaajan ammatillisessa jatkovastuussa on siis hyvin oleellinen. 

Ajoin aikanaan alan järjestöissä  ns. eettisten sääntöjen säilyttämistä alan järjestöjen jäsenyysehdoissa,  mutta jäin vähemistöön ja  minusta valitettava ”epäeettisen” työnäytevalikoiman ja jäsenyysvaatimusten aika  myös arvonimihauissa alkoi, jatkuen edelleen.  Nykyään siis voi jopa alan mestariarvoakin ja muitakin julkisia kansainvälisiäkin kvalifikaatioita hakea kuvilla, joita valokuvaajan todellisille asiakkailleen ei voi myydä tai jopa edes näyttää.  Se, että sillä tavalla kasvatettaisiin uudenlaisia asiakastoiveita ei ole minusta tässä tilanteessa hyväksyttävä selitys, vaikka kuvat edustaisivat ammattiarvioijakollegoille  minkälaista huippulaatua tahansa.  Se vanhojen eettisten sääntöjen henki, että valokuvaaja ei julkisesti nimellään näytä muunlaista kuvaa, kuin jokaisen asiakkaan saatavissa olevaa,  pätisi minusta edelleenkin riittävänä eettisenä ohjeena tällaisessa tilanteessa.  Siis selkeästi irrallisista kilpailutilanteista poiketen. Joita kansainvälisiäkin kilpailuja järjestetään jopa puhtaasti liiketoimintanakin siten, että valtava suhteellinen osa kilpailukuvista, esimerkiksi n. 50 joka sarjasta palkitaan ja diplomoidaan  kilpailuun maksusta osallistuneen kaupalliseksi myynninedistämisaineistoksi.  Tällaisen ammatillisen arvonimisarjan kaupallinen tavoite on luonnollisesti  sama, mutta  tuloksesta vastuullisen järjestön laatutakaamana.

Mielestäni tällaisen arvonimisarjan arvioijien tulee kohdata ja ottaa huomioon myös sellainen lisävaatimus ja –tieto, että millaisissa olosuhteissa ja asiakasprofiilin sekä  kuvankatseluperinteen maantieteellisella alueella  arvonimen hakija toimii.  Nyrkkisääntönä se tarkoittaa sitä, että eteläsuomen keskuksissa vaadittava laatu on tuskin kaupallisesti ja tyylillisesti elinkeinokelpoista pohjoisen pienemmillä paikkakunnilla ja ehdottomasti myös päinvastoin.  Internet on lähentänyt  etelä ja pohjoisosan tyyli- ja laatutrendejä, mutta maamme etäisyyserot ovat edelleen useita vuosia ja  eri paikkakuntien  kuvavisuaaliset  riitti- ja katsojaperinteen  vaatimukset vielä merkittävästi suuremmat.

Vaikea tehtävä siis arvioijille, mutta tämänkin seikan huomiotta jättäminen olisi ehdottomasti väärin eri olosuhteissa toimiville hakijolle. Erityisesti siinä, mielestäni oikeassa tilanteessa, kun hakusarja on koottu nimenomaan toteutuneista asiakastoimeksiannoista.

Mitä tulee sitten varsinaiseen hakusarjaan, juuri se on keskeinen elementti joka paljastaa hakijan ammatillisen jatkuvan asiakaslaatutason ja  julkisesti näytettäväksi kelpaavan kokonaissuorituskyvyn rajat.  Siksi minusta hakijan on kiinnitettävä sarjan kokoamiseen aivan erityistä huomiota ja varauduttava myös sitä tehdessään hylkäämään joitakin  tai jopa useitakin parhainakin otoksinaan pitämiään kuvia jos ne poikkevat liikaa muusta kokonaisuudesta.  Jos  hakija on selkeästi jo löytänyt oman henkilökohtaisen tyylinsä, sarja voi muodostua vain yhdestä kokonaisuudestakin, kunhan se myös osoittaa samalla riittävää varioinnin  kykyä. Erityisesti minusta hakijan tulee kiinnittää huomiota siihen, että sarjasta ei silti löydy kahta kuvaa joiden erona on vain eri malli.

Luontevinta minusta useimmille valokuvaajille olisi koota sellainen hakukokonaisuus, jossa kuvat on jaettu selkeästi jonkun teeman tai tyylilajin tai muun yhdistävän tekijän  osoittamiin pienempiin ryhmiin, joissa on ryhmän sisällä selkeästi osoitus kyseisen tyylin hallinnasta  ja sitten selvä ”hajurako” jolla seuraava pienempi kokonaisuus eroitetaan häiritsemästä vierekkäisten osioiden kokonaisuutta.  Ja viimeisteltävä sekä tulostettava jokainen koko ryhmä ehdottomasti samanaikaisesti  pienienkin sävy-ja kontrastierojen hallitsemiseksi tavoitteen mukaiseksi.  Mikään ei estä tietenkään koko sarjan suhteen samanaikaista tulostamista, mutta eri kuvaustilanteiden vaatimat poikkeamat näissä asioissa onnistuvat yleensä helpommin ja varmemmin vain muutaman kuvan kokonaisuuden sisällä.

Tällaisen useasta pienemmästä kokonaisuudesta koostuvan hakusarjan lopullinen esitystapa ja  -järjestys  olisi minusta ihannetapauksessa esitettävä aidossa asiakasympäristössään  vaikka luonnollisesti se on harvoin mahdollista.  Keskeistä siinäkin kuitenkin on, että mielestäni kenenkään mestarisarjaa ei tule arvioida suhteessa johonkin toiseen hakijaan vaan juuri ja nimenomaan  hakijan ammatilliseen todellisuuteen ja toimintaympäristöön.  Tämä saattaa kyllä siltikin joskus tarkoittaa sellaistakin tilannetta, jossa usean erinomaisen mestarivalokuvaajan paikkakunnalla  hakusarjalta onkin edellytettävä  laadukkaampaa kokonaisuutta kuin  sellaisessa tilanteessa, jossa lähin muu mestari on muutaman sadan kilometrin etäisyydellä.  Myös tämä on realistinen tilanne usean hakijan todellisuudessa maassamme.

Vaikka oma mestarisarjani onkin jo vuodelta 1979 ja jo silloin näiden periaatteiden mukaan rakennettu, monen muun myöhemmänkin hakijan täyttäessä edes nämä hänelle kertomani periaatteet, myös onnistuminen haussa on ollut tähän asti  jokseenkin sataprosenttista.

Myös niitä, jotka ovat olettaneet vähemmänkin harkinnan ja valmistelun riittävän, olen seurannut muutaman vuosikymmenen, heidän ansaitsemallaan tuloksella. Kyllin hyvillä kuvilla, vaikka tässä havainnollistamaani sekavammalla kokonaisuudella  yrittäneet  hakijat ovat silti heistäkin onnistuneet. Ilman ammatilllisesti  hyviä ja laadukkaita sekä omaan toimintareviiriin istuvia kuvia ei pääsääntöisesti ole onnistuttu.

MJK