Talo 41 v. ja 3 kk. kotinani.

Viimeinen yö tässä kodissa. Huomenna tiedän, miltä tuntuu tulla tänne vain töihin. Jatkamaan talon myyntikunnostusta. Olen tehnyt sitä nyt yli 5 kuukautta. Yhtään ostotarjousta ei ole vielä saatu. Eipä tosin ole ostajiakaan nähty. Näin suuri talo ei ole monenkaan toivelistalla. Kuntotarkastaja  laski menneellä viikolla lämmitettäviksi lattianeliöiksi 381. Autotalli, parvet, vintit ja parveke päälle. Bruttokoko siis 450 m2 luokkaa. Jokainen neliö täynnä muistoja. Onnellisia ja kipeitä, rauhaa ja kuumeista puurtamista. Jatkossa vain jälkimmäistä. Väistämättömään myyntihetkeen asti. Luopumisen surutyö on silloin tehty. Neliöitä en varsinaisesti jää kaipaamaan, vaan niiden mahdollistamia henkisiä ja toiminnallisia resursseja.

Tämä ei ollut minulle vain talo. Sen jokainen hirsi, lauta ja ikkuna oli minulle sekä haaste, että mahdollisuus. Rakentaa jotain, jolla oli merkitystä. Hakata lukemattomia nauloja ja vääntää ruuveja puun neitseelliseen ja tuoksuvaan pintaan. Levittää kymmeniä litroja lakkoja, maaleja, liistereitä. Monen kokoisilla ja karheuksisilla teloilla ja siveltimillä. Kaivaa maan alla saunaan lisäkorkeutta kovaan saveen ja huojua katon harjalla galvanoitua peltiä säältä suojaamassa.  Ikuinen projekti raskasta työtä ja myös sen suunnittelun iloa. Kotitaloni ei ollut minulle  esine, vaan elävä ja hengittävä kumppani. Vaativa ja palkitseva.  Tästä luopuminen ei tapahtunut vapaaehtoisesti, vaan järjen äänen vuosia hokeman hiljaisen hyväksymisen kautta. Surullisena, mutta kiitollisena. Siirtymänä hallitusti tilaan, jossa ei eletä enää suurten tavoitteitten, vaan käytössä olevien voimien ehdoilla.

Oletin, että olen monivaiheisessa elämässäni jo kokenut jokseenkin kaikki tarjolla olevat tunteet. Olin taas väärässä. Lopullisuus tässäkin asiassa on silti eri tavalla syvää kuin odotin.  Osasyynä lienee luultavasti nyt samanaikainen elämäni usean eri sektorin saattohoitoon verrattava tilanne ja olosuhde.  Tulee olemaan todella mielenkiintoista seurata päänsä siirtymää niin monen vastentahtoisen henkilökohtaisen ilmiön hyväksymistilaan.  Jokaisen kauan ja intensiivisesti  eläneen kohtaama vanhuus on todella oman mielenkiintoisen kokemuksensa arvoinen omalla tavallaan. Ainakin sellaiselle, joka jaksaa ja haluaa löytää siitäkin kaiken oppimisen arvoisen.  Toivottavasti se on viimeinen tarpeeni, jonka saan pitää oman hiljalleen rapistuvan tajuntani käytössä. Jatkossakin.

Onneksi seikkailut eivät ole sidottuja mihinkään ikään, ne ovat vain erilaisia.

MJK