25.2. 2019. Klo 03.58. Eilen, Matipäivänä, oli elämäni 27759
päivä. Arvostamani kolleega kertoi, miten synttäripäivä tässä iässä lasketaan.
Enää ei sanota, että on taas vuoden vanhempi, vaan että on 365 päivää vähemmän
aikaa toteuttaa niitä asioita joita haluaa vielä ehtiä tehdä. Ihmekös,
että ilmassa oli kiireen tuntua.
Maalaamista, siivoamista, pakkaamista, kantamista, kuljettamista, muuttovaraston
täyttöä. Hiljaisella tahdilla,
mutta kauan. Huomisia myyntikuvauksia varten on kotimme saatava näyttämään
sopivan tyhjältä ja siistiltä. Kodin meikkauspuuhaa jatkuu vielä ensi yönäkin.
Sen lisäksi, kun käyn viemässä tyttären perheen lentokenttäbussille yöllä tähän
samaan aikaan.
Tänään puoleen päivään mennessä olen taas pankin
toiveasiakas. Eli heille velkaa yli 300 000. Lainanhoitokuluja siitä kertyy yli
300 kuussa. Toivottavasti ei kauan, vain tämän talomme myyntiin asti. Uuden kotimme kaikki asumiskustannukset
jäävät onneksi alle nykyisemme
pelkän tonttivuokran. Lattianeliöthän putoavat tietysti kolmasosaan, ilmakuutiot
viidesosaan ja työhuoneeni koko kymmenesosaan.
Paitsi siellä hengitettävissä olevien ilmakuutioitten osalta. Ne vähenevät alle
kahdeskymmenesosaan. Rakastamani henkinen ja fyysinen avaruus katoaa sieltä muistoihini.
Se tarkoittaa kouriintuntuvasti ja henkisesti sitä, ettei
meillä enää koskaan pidetä ryhmille koulutusta, valokuvaajien pikkujouluja,
purjeitten kunnostusta, isoa kirjahyllyä, purjelaivamallikokoelmaa,
kameravitriiniä, studiovalaistusta, video- tai muotokuvastudiota. Tamän talon resursseista ja tunnelmasta
yli neljän vuosikymmenen ajan iloinneena, mieleni on luonnollisesti haikea. Vaihdoin
eilen tulostimiini uudet värijauheet. Ne mahtuvat uuteen työhuoneeseeni Macin,
pienen kirjahyllyn, työtuolin ja vaatekaapin lisäksi. Nyt on todellinen aika inventoida myös
pääni. Pohtia mikä on tärkeintä, jota tulevilla tila- ja elinaikaresursseillani
on tehtävissä.
Synttärionnittelujen määrä fb:ssä sai minut taas sekä
onnelliseksi, että nöyräksi. Vaikka tiedänkin, että kyseinen verkko suorastaan
pakottaa ihmisiä toistemme merkkipäivien huomioimiseen. Silti niin monen kanssakulkijani nimi
ja onnittelukommentti tuntuu jotenkin liian yltäkylläiseltä. Nyt tuntuu konkreettisesti siltä, että
se toteutunut pienikin auttamis- tai virikeosuuteni heidänkin elämänsä kulkuun,
on nyt lopullisesti takana. Niin toiminnallisesti kuin ajallisestikin.
Olen tänään sanomattoman iloinen siitä, että olen jaksanut
opiskella lähivuodet kirjoittamista. Vähän kerrallaan ja rauhalliseen tahtiin.
Tulos ei ole hääppöinen, mutta selvää kehitystä on havaittavissa. Tärkeimpänä
ehkä se, että kynnys aloittaa säännöllinen sanojen naputtelu koneelle on lähes
kadonnut . Kaikki kolme kirjaani
etenevät koko ajan öisin vähän kerrallaan ja se neljäskin toisinaan. Mikään niistä tuskin valmistuu koskaan
painokuntoon. Niiden keskeinen funktio tässä tilanteessa onkin selkeä
altzheimerintorjunta. Sanoja,
varsinkin ihmisten ja asioiden nimiä, häipyy jo koko ajan mielestäni
hälyyttävällä nopeudella.
Minulle tyypilliseen tapaan, jonkinlaisen hyödyllisyyden ja
mielekkyden säilyttäminen
ajankäytössäni on nyt keskeinen tavoite. Tämän kevään ja kesänkin ajan sen
kiireellisyysjärjestys on jo
ratkaistu. Muutto ja
myyntiprosessi, niin kodin, verstaan kuin laivojenkin osalta täyttää
remontteineen jokaisen valveillaolo- ja jaksamistuntini niin pitkälle eteenpäin kuin on
ennustettavissa. Siihen yleiseen ilmiöön,
mitä nyt tekisin, tuskin koskaan tulen tutustumaankaan
Silti tämä kirjoittamisen prosessin ja toisinaan
ilonkin haluan pitää elämässäni
niin kauan kuin siihen kykenen.
Päivitykset kirjoihini ja blogiini harvenevat nyt väistämättä, elleivät
mahdolliset fyysiset pysähdykset pakota toisenlaiseen valintaan. Tai se, että kotona ollessani, muunlaiseen
puuhasteluun ei ole enää tilaakaan. Aika näyttää.
Tieto
jatkoajankin hupenemisesta ja loppusuoran lähestymisestä, on nyt päivittän
läsnä valinnoissani. Elämän
arvaamattomuus voi silti jatkaa tätä tilannetta ja olosuhdetta vielä vuosikymmenenkin.
Tuhansia uusia elämyspäiviä. Siksi uuteen kotiin ja sen rakenteluun on mentävä nyt
innoissaan ja seikkailumielellä.
Suunnitelmia sen uudistamiseksi ja yksilöllistämiseksi mieleiseksemme vilisee
päässäni kaiken aikaa. Useat valinnat
on silti tehtävä toisin. Sitä olen jo harjoitellut. Kalenterin buukkaukset
tulee pitää minimissään. Mitään
sitoumuksia teoista, edes kuukausien päähän, ei saa tehdä. Hetkessä elämisen taito olisi nyt se
ensisijainen harjoittelun kohde, jos se enää on opittavissakaan. Jokaisesta lisäpäivästä olisi osattava
nauttia ja olla kiitollinen. Ikä
ei näytä haasteita ja opittavaa ainakaan vähentävän.
MJK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti