Löytöretkellä.

Kolmannen elämäni kymmenes vuosi pyörähti alkuun tänä yönä. Tätä ei kukaan olisi realistisesti olettanut  mahdolliseksi Tapaninpäivän aamuyönä 2009.  Silloin ystävällinen sydänkirurgi näytti minulle yöhiljaisen leikkaussalin screeniltä stentin kulkua sydämeeni. Lumitöiden aiheuttaman tuoreen infarktin  tukoksia aukomaan.  Verisuonien T risteyksiin se ei riittänyt, joten minut lähetettiin kotiin lepäämään ja vahvistumaan välillä. Mahdollistamaan seuraavan helmikuun 1 päivänä tehtävää kolmea ohitusleikkausta. Varaosia omista suonistani, kädestä, jalasta ja keuhkoistani siihen löytyi silloin riittävästi. Pelastetulla osalla sydäntä on sen jälkeen porskuteltu. Ei huippunopeudella, mutta kyllin luotettavasti. Kun on jo oppinut, mitä fyysisesti ei edes yritä.

Leikkauspäätöksen tekemisestä vastuussa oleva lääkäri haastatteli minut silloin sairaalassa hyvin perusteellisesti jatkoelämäni tavoitteista. Onnekseni hän totesi minulla olevan vielä riittävästi elämässäni tervettä suoritusnälkää. Sen tutkiminen oli hänen velvollisuutensa, ikäni ja viikkoa aikaisemmin tapahtuneen työelämästä eläkkeelle siirtymiseni takia. Pikkuauton hinnan verran yhteiskunnan leikkauskuluja ei silloinkaan haluttu sijoittaa liian lyhytaikaiseen ja tuottamattomaan käyttöön.  Sen korjausvelan olen nämä jatkovuoteni sinnittelemällä jo maksanut veroissani reippaasti takaisin korkoineen. Jopa senkin, mitä tämä lähivuosien laaja-alainen radikaali syöpäsädetyksenikin on osaltani kustantanut.

Usein on tullut silti mieleeni, onko tällainen jatkoaika onni vai rangaistus.  Sekä sitä, mitä sanoisin nyt jatko-operaation järkevyyttä pohtivalle päättäjälle.  Kenties he eivät siihen haastatteluun edes vaivautuisi nykytilanteessani.  Kerran sairaalassa kysyin tätä onnen ja rangaistuksen eroa hyvin iäkkäältä ja selvästi viisaalta huonetoveriltani. Hän vastasi sen riippuvan täysin siitä, kuinka terveeksi on  jatkoaikanaan itsensä tuntenut.  Tunne on siitä erikoinen ilmiö, että tasan samat olosuhteet voivat eri ihmiset tuntea niin täysin eri tavalla.  Esimerkiksi selviytymisen ilona tai periksiantamisen tuskana. Mahdollisuuksien runsautena tai vaihtoehtojen täydellisenä puutteena. Riippuen täysin heidän valitsemastaan asenteesta.

Siitä keskeisestä elämänasenteestani, että vasta mahdoton tehtävä on edes yrittämisen arvoinen, olen joutunut jo osittain luopumaan, mutta paljon vuosikymmenten aikana harjoittelemaani periksiantamattomuutta on edelleen käytössäni. Usein ihmettelen, montako vuotta se vielä saattaa kantaa. Ja sitä, onko se edelleen tarpeellista. Asenne ei samalla lailla ikääntyessään rapistu, kuten lihakset ja nivelet. Pikemminkin se vahvistuu kokemuspääoman  karttuessa. Samalla kun se puhdistuu ylimääräisistä rönsyistä.

Nykyinen tilanteeni, väistämätön luopumisen harjoittelu monesta minulle rakkaasta henkisestä ja materiaaalisesta asiasta, on luonnollisesti mietityttänyt minua jatkuvasti. Erityisesti tällaisina valvottuina öinä.  Aluksi se tuntui pelkästään häviöltä ja putoamiselta loputtomaan kuiluun. Nyttemmin olen löytänyt muitakin vaihtoehtoisia näkemyksiä.  Nykyisille, selvästi jo rajallisille,  kyvyilleni mahdollisten uusien ponnistusten ja valintojen etsiminen on osoittautunut mielenkiintoiseksi ja haastavaksi seikkailuksi.  Olen oppinut iloitsemaan niistäkin pienistä onnistumisista, joista aikaisemmin olisin ollut vain pettynyt tai häpeissäni. Niitä tulee kuitenkin jo vastaan sekä henkisen että fyysisen suorituskyvyn laskevissa rajapinnoissa. Tosin ilokin on hiljalleen hiipunut villistä tunneryöpystä hiljaiseen lämpöön ja tyytyväisyyteen. Eri asuun, muttei onneksi kokonaan kadonnut.

Yksi aivan erityinen ja jatkuva ilo on kuitenkin jäljellä. Oppimisen mahdollisuus. Vaikka siitä puuttuukin jo ajallinen jatkomo ja pysyvyys, muistin rapistumisen ja adaptiokyvyn uusien rajoitteiden takia.  Sitä puutetta näyttää korjaavan ilmeisesti koko elämän ajan ihmiselle kehittyvä oleellisen ja epäoleellisen pelkistys ja erotuskyvyn kehitys. Se tuo ulottuvilleni  rajattomasti niitä pienenpieniäkin havaintoja, joiden ymmärtämiseen ei nuorempana ollut aikaa, eikä kykyäkään.  On onnellista huomata, että jokaiselle ikäkaudelle on varattu ja olemassa loputtomasti niitä harmonian ja kiitollisuuden aiheita, joita muissa ikäkausissa ja olosuhteissa ei voisi löytääkään.

MJK

Talviaamuna

Seison kotimäelläni katsemassa sinisen hämärän haihtumista ja oranssin talviauringon nousua. On vuoden lyhin päivä. Sula puro verhosi laakson yöllä pakkashuurullaan. Kuuset koreilevat nyt valkoisten kiteiden kimalluksella. Auringon matalat säteet pyyhkivät hellästi pehmeän sumun pintaa. Ne tanssivat siinä kuin vaahtopäät aallonharjoilla. Valkoinen rauhan meri. Tähän näkyyn en voi milloinkaan kyllästyä.

Kuulen puron iloisen solinan läpi jotain muutakin kirkasta. Lapsen naurua. Naapurin nelivuotias Maija. Hänen joulunpunaiset huopikkaansa ja viittansa vilkkuvat jo näreiden lomasta. Lienee tyttösen ensimmäinen kuusenhakuretki. Vaari näyttää olevan mukana. Puinen pokasaha  olkapäällä ja vyöllä Fiskarsin punateräinen Joulukirves.

Maija kirmaisee polun puolelta toiselle ja potkaisee joulupuuksi sopivia kuusia pikkuruisella saappaallaan. Sitten hän hykertelee iloissaan, kun valonsäteissä kimmeltävät kiteet ropisevat oksilta ja tuovat esille ehdokkaiden todelliset muodot.  Hän hylkää silti pikkukuusen toisensa jälkeen ja kipittää tutkimaan seuraavaa.  Vaari seuraa kärsivällisesti perässä, mutta selvästi hitaammin.

Nyt Maija on jo vieressäni. Hän katselee minua tutkivasti, jopa ihailevasti ja viittoilee vaariaan paikalle.  Voi ei, näinkö tässä on käymässä, päädynkö  suloisen pikkutytön joulupuuksi.

Eihän se hirveä kohtalo olisi, mutta olen aina toivonut  pääseväni aikanaan uljaan purjelaivan mastona kiertämään seitsemää valtamerta ja kohtaamaan sekä niiden tyvenet että tyrskyt tulevilla matkoillani. Olen toivonut kokevani  Cap Hornin pauhaavat hyökyaallot ja takilan vienon kuiskailun  Kauriin  kääntöpiirin leppeissä pasaatituulissa.

Vaari puuskuttaa myös viereeni. Hän sanoo Maijalle.

-                                      Ei kultaseni tuota puuta me emme ota.  Se on tämän metsän ainoa  siperianlehtikuusi. Meillä laivapuusepillä on aivan erityistä käyttöä sille, kunhan se kasvaa ensin yli 30 metriseksi, tai jopa 50 metriseksi. Mikään muu meidän puistamme ei kasva yhtä suoraksi ja pienioksaiseksi, eikä kestä niin hyvin sään hammasta ja muita maston rasituksia.

MJK

Koska saduissa on perinteisesti myös opetus, mietin, mitä se tässä olis. Ehkäpä seuraava?

Meille jokaiselle on, erilaisuudestamme huolimatta, tai ehkä juuri siksi, joku tehtävä, jossa olemme muille tarpeellisia ja sellaisina myös onnellisia. Meidän pitää vain huomata ja hyväksyä se. Löydämme oikean paikkamme ehkä eri ikäisenä kuin joku toinen, tai kenties vaihdammekin sitä useaan kertaan, jos saamme elää kyllin kauan.  Kuitenkin sen tajuavalle, itse elämä on joka päivä uusi ihme.

sama

Opettajan vastuusta

Puolisen vuotta ”testamentikseni” tarkoittamani ja kokemani kirjan jokaöistä työstämistä on jo takana. Vaikka se ei koskaan tavoittaisi yhtään lukijaa, sen vaikutus omaan ymmärrykseeni opettamisen ja oppimisen ydinprosessista, on tehnyt siitä minulle  jälleenkirjoittamisen arvoisen.  Lähes kolme vuosikymmentä edellisen versioni jälkeen. Moni  minulle  keskeneräinen ja muotoutumaton asia-ameeba on saanut mielessäni  vasta nyt selkeän hahmon.

Vaikka olen työstänyt tätä aihepiiriä säännöllisesti ja konkreettisesti yli puoli vuosisataa, vasta nyt näyttää, minulle lopullisten, kirkkaitten oivallusten sato olevan kypsymässä.  Ne eivät ole yhtä tärkeitä monellekaan muulle, muttei se haittaa niistä iloitsemista. Eikä omasta nykykäsityksestänikin  luopumista, jos syytä on.  Se onkin yksi viimeaikaisen työskentelyni tärkeistä sivuoivalluksista.  Ei kannata ahdistua siitä, mitä muut eivät koe. Maailma on täynnä hyviäkin asioita,  joiden jakamattomuus muille ei ole keneltäkään pois.   Ehkä yksi lähivuosien keskeimmistä löydöistä itselleni onkin se, etten ongelmoidu siitä, jos muut eivät löydä niitä tietoja ja asioita, jotka minulle merkitsevät  elämän kokoisia ja makuisia tunteita, taitoja ja kokemuksia.

Kouluttajan työ, jonka ”tlinpäätöstä” olen jälleen työstänyt, on ollut usein  tuon aihepiiriin käytännön pulmien ratkomista.  Kuinka saisin vain sellaisen, mutta riittävän,  osan omasta ammatillisesta ja inhimillisestä  kapasiteetistani siirrettyä  oppijoilleni, että se motivoisi ja mahdollistaisi heille etenemisen niillekin alueille, joista minulla ei vielä ole aavistustakaan, mutta jotka ovat heille tulevaisuudessa elinehtoja.  Kuinka osaisin itse jättää tässä siirtoprosessissa  pois kaikki ne vaiheet, jotka olivat itselleni kehittymisen ehto, mutteivät ole sitä enää heidän todellisuudessaan. Jotka olisivat heille vain turhaa painolastia viemässä tilaa kaikelta siltä tärkeältä, mitä vasta he voivat elämästään ja ammateistaan löytääkään.

Yhtenä omana työvälineenäni käyttämäni työväenopiston kirjoituskurssin kanssaeläjien  kirjoitukset, palautteet, ohjeet ja kommentit ovat tuoneet aiheeni käsittelyyn ja pohdintaan aivan merkittävästi uusia näkökulmia, pohdintoja, kyseenalaistamista ja asioiden ytimien lisäpohdintaa.  Ryhmän vaikutus yksilösuoritustemme paranemiseen on ollut ilmeinen.  Ainakin sellaisille, joiden oma avoimmuus on riittänyt  kuullun ja luetun prosessointiin ja omien käsitystensä uudelleen arviointiin.  Oma käsitykseni onnistuneen oppimistapahtuman viitekehyksestä on saanut tämänkin oppijaryhmän tapahtumista konkreettista vahvistusta.

Suurella mielenkiinnolla olen seurannut lähiaikoina medioissa vellonutta kiivastakin keskustelua sekä peruskoulun että ammatillisten oppilaitosten tulosten ja resurssien heikkenemisestä.  Viimeisimmästä yliopistomaailman ”vallankumouksellisesta”  ylivoimaisen tehokkasta uutuudesta ”flippausmenetelmästä” puhumattakaan.  Jota menetelmää useimmat, minun mittarillani, hyvät kouluttajat ovat käyttäneet vasta  vuosisatoja. Itse olen aina pitänyt sitä ehkä tehokkaimpana oppimisprosessin syntytapana. Minun koulutusalallani jopa ainoana hyvin toimivana. Sille ei vain ole ennen lanseerattu tätä uutta mediaseksikästä nimikäsitettä.  Yliopistotasollakaan se ei ole ollut niin laajassa käytössä, kuin olisi mielestäni ollut tarpeen. Itse asiassa juuri siellä lienee sen käyttämättömyys ollut yleisintä ja vanhentuneiden opetus/oppimismenetelmien perinne vahvimmillaan.

Tällä hetkellä minulle on voimakkaasti vahvistunut tunne siitä, että koko yhteiskunnallisesti organisoidun ja elintärkeän tutkintotavoitteisen oppimistapahtuman  keskeisin elementti ja katalysaattori, opettajakoulutus, on  edelleen suurimman uudistuksen tarpeessa.  Kuten on mielestäni ollut jo vuosikymmeniä.  Ne äärimmäisen keskeiset asiat, joista opettajan työn tulos, oppijoiden ja koko maan tulevaisuus, rakentuu,  ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle kaiken nippeliteknokratian ja muotosidonnaisten hierarkioiden viedessä liian suurelta osin opettajiksi kouluttautuvien lukemis- ja kypsymisenergian.  Merkittävien yhteiskunnallisten ja inhimillisten taitojen ja valmiuksien tavoitteellisen kehittämisen sijaan.

Mitenkään väheksymättä esimerkiksi terveydenhuollon, turvallisuuden ja ruoantuottamisen parissa työskentelevien merkitystä, mielestäni juuri opettajien laatu ja  oppijan tulevaisuutta ajatellen oikein suunnattu ammattitaito on tämän yhteiskunnan kaiken jatkokehityksen keskeisin vaikuttaja, jopa globaalillakin tasolla.  ”Sivistysmaissa” jokainen vasta herkimmässä kehittymisvaiheessa  oleva ihmistaimi, joka on tulevaisuuden yhteiskunnallinen päättäjä, käyttää suurimman osan valveillolo- ja kehittymisajastaan enemmän  opettajiensa kanssa, kuin kenenkään muun  rooli- tai muuna mallina olevan aikuisen. 

Suomessa siis useimmiten noin parivuotiaasta vähän yli parikymppiseen.  Noin 20 vuoden sellainen vastuu ihmiseksi kasvusta, jonka vaikutus tuntuu hänen jokaisena elinpäivänään kuolemaan asti. Josta ovat keskeisessä esimerkki- ja asennevastuussa  jokainen hänen sillä polulla kohtaamansa  kouluttajat. Tietoineen, taitoinen, heikkouksineen ja näkemyksineen. Jokainen heistä vastuulleen koko siksi ajaksi joutuneelle ryhmälle samanaikaisesti. Koko työssäoloaikansa js usein myös sen ulkopuolisenkin. Lähes kolmasosa koko väestöstämme päivittäin.  Onkohan mitään muuta ammattiryhmää, jolla on vastaava elinikäinen vastuu jokseenkin jokaisen kansalaisemme henkisestä ja taloudellisestakin tulevaisuudesta  tässä  mittakaavassa?

MJK

Sanojen merkityksistä: "suurin kaikista on rakkaus"

Tämä sana ”rakkaus” on tullut meitä jokaista vastaan lukemattoman monta kertaa. Milloin missäkin merkityksessä. Ja millä tahansa tavoitteella.  Jopa myydä lisää hampurilaisia, tai kätkeä vallanhimonsa valheelliseen nimitykseen siitä. Siksi minä olen vierastanut sitä niin paljon. Koska luotan suoriin ja selkeisiin ilmaisuihin, tämän sanan tuhannet tulkinnat ja tavoitteet ovat saaneet minut varuilleni aina sen tavatessani. Usein myös kyyniseksi.

         Siksi se on kuulunut niihin tabusanoihin, joita en käytä kuin äärimmäisissä sellaisissa tilanteissa, joissa kuulijoilla on edellytykset ja syy mahdollisesti ymmärtää se kanssani yhteneväisessä merkityksessä.  Sana rakkaus, on äärimmäisen pieni nimi sille valtavalle maailmalle merkityksiä, joita sen koetaan tarkoittavan eri olennoille, eri tilanteissa ja eri kulttuureissa. Useimmat valheellisia ja mitään todellista tarkoittamattomia. Itse asiassa toivoisin sen olevan korvattavissa useissa tilanteissa jollain täsmällisemmällä sisällöllä. Kuten esimerkiksi, rakastuminen, rakasteleminen, rakkaudettomuus, rakkaudellinen, arkirakkaus, pyhärakkaus, mm.

         Ajattelen ja ilmaisen itseäni luontevimmin konkreettisemmilla ruohonjuuritason käsitteillä. Ja teoillakin. Siksi itselleni sen sanan käyttökelpoisia synonyymejä ovat monet muut arkisemmat sanat, tunteet ja teotkin.  Niiden kautta näen ympärilläni valtavasti rakkauden päivittäisiä sovelluksia aivan muissa kuin juhlapuheiden ylväinä symboleina ja ihanteina. Sellaisia voivat minulle olla vaikkapa, kunniallisuus, velvollisuus, vapaaehtoisuus,  työpanos, ystävyys, luottamus, kaipaus, auttaminen, kuunteleminen, kosketus, hellyys.  Itse asiassa lukematon määrä erilaisia sanoja, tekoja ja tunteita joiden pohjana on, minun mittarillani, rakkaudellinen ajattelu ja sen toteutus. Niistä vain ei käytetä tätä ”pyhäksi” legitimoitua sanaa ”rakkaus”. Jotenkin se on varattu ”puhtaaksi” yläkäsitteeksi. Mutta käytetty maailmanlaajuisesti, rajattomasti ja säälimättömästi kaikkien muiden mahdollisten tavoitteiden piilottamiseen.

         Pohdiskelin vuosikausia, uskallanko edes ajatella loppuun kunkin hetkistä omaa käsitystäni ja sovellustani tästä rakkauden käsitteestä. Kirjallisuus, kirkollisuus ja muutkin juhlapuheet olivat niin täynnä sen pyhittämistä ja ainutlaatuistamista. Vihkivaloja myöten. Ja ikonisia madonnankuvia. Lähes kaikkien  uskontojen lupauksista puhumattakaan. Käsitteitä jotka olivat  liian tavoittamattomia ajatusrakennelmia pienelle arkipäiväiselle ihmiselle.  Kuten maailmankaikkeuden käsittäminenkin. Siitä huolimatta, että joissakin kulttureissa sen arkipäiväisempää sanaa kuten esim. love ja tunteen nimittämistä ei löydykään.  Oma perinteemme on kuitenkin pitänyt sen eräänlaisella jalustalla. Hyvine ja huonoine seurauksineen.

Päätin lopulta selvittää itselleni, mitä se faktisesti minulle tänään tarkoittaa. Yllätyin. Rakkautta ei ole mielestäni mitenkään edes erotettavissa omaksi, sanalla määriteltäväksi, osakseen jokapäiväistä elämääni. Huomasin, että tarkemmin ajatellen se on käytännössä jokaisen tekemäni päätöksen takana. Riippumatta siitä onko päätökseni tai tekoni luonteeltaan kielteinen tai myönteinen. Perustuuko tunteeni ja sen jatkeena oleva toimintani siihen, että teen sen koska rakastan, vai siihen, että kieltäydyn jostakin samasta syystä.  Oleellista on, että ajatellessani ja toimiessani  olen syvällisesti tietoinen seikoista joiden perusteella teen valintani.  Ja, suureksi hämmästyksekseni, sieltähän se löytyi. Minun tänään käsittämässäni merkityksessä.  

       ;

MJK

Noppsanailun jälkihoitokirjoitus - onni ?

Teimme kirjoituskurssilla nopeita lauseheittoja kuvallisten noppien avulla. Yhdestä heitostaan tuli kirjoittaa kotiläksy. Minulle sattui arpakuution kuva.

En itse usko sellaiseen sattumatuuriin, jota arpakuutio symbolisoi. Minusta lähes kaikkiin asioihin on löydettävissä selkeä ja looginen syy-seuraus suhde. Poikkeuksena ehkä jotkut odottamattomat onnettomuudet. Muiden asioiden ennustettavuus on minulle joskus harmillisen helppoa ja suoraviivaista. Toisinaan myös tuskallista. Useammin kuin haluaisin.

Siksi en halua missään nimessä olla ennustetietoinen omasta, enkä läheistenikään tulevaisuudesta.   Sen yhteyttä tulevaan globaaliin maailmanjärjestykseen odotan sekä surulla, että hieman pelollakin.  Mikään merkki ei mielestäni ennakoi sitä, että ihmiskunnan mahdollinen viisaus siirtyisi päättäjiin. Edes siten, että ne toimenpiteet, jotka voisivat estää kotiplaneettamme biologisen katastrofin, tulisivat tehdyiksi. Yhdestoista hetki asian korjaamiseksi, on hyvin todennäköisesti jo takana.  En tiedä tulisiko olla onnellinen, kun en ole enää henkilökohtaisesti sitä näkemässä. Onko onni ehkä pelkästää yksilökohtaisesti määriteltävissä ja koettavissa oleva tunne? Siitä huolimatta, että monet maailmanlaajuiset selvitykset ovat rankanneet Suomen jatkuvasti pallomme onnellisimpien maiden kärkisijoille. Sekin lienee vain ja juuri sovituilla kriteereillä mitattavissa olevaa faktaa, muttei usealle sisäinen tunnetila.  Edes väliaikaisesti. Liian monen minulle läheisen kanssakulkijani  ennenaikainen itsemurha on siitä omana tunteenani hyvin konkreettinen kokemus.

Itse asiassa en edes muista minkälainen kokemus on onnellisuuden tunne. ”Kell onni on, se onnen kätkeköön” sanoi kuuluisa runoilija. Ohje ei liene, ainakaan minulle,  ajankohtainen. Liekö kenellekään edes tarkoituksenmukainen. Ainakaan ennen sen löytämistä. Tai jo tapahtuneen löytönsä tajuamista.  Jotkut pitänevät onnen tavoittelua jopa elämänsä keskeisenä motiivina. Heihin en ainakaan kuulu. Ellei merkityksellinen elämä ole sama asia, vain toisella sanalla määriteltynä. 

                       ”Onni on hyvin eletyn elämän sivutuote, eikä sitä voi etsiä” sanoo toinen aforismi ja ”onni on johonkin pyrkimisessä, eikä sen saavuttamisessa” sanoo kolmas . Niiden tekijät lienevät sitä pohdiskelleet. Jopa minun ymmärrykseeni tarttuvalla tavalla. Kirjallisuus on  pullollaan mielenkiintoisia onnen kuvauksia ja määritelmiä, laulujen sanoituksista puhumattakaan.  Lukemisharrastajana ajattelen kyllä usein niiden sanomaa, kyseisiä kuvauksia kohdatesssani.  Mikään niistä ei ole kuitenkaan kolahtanut minuun niin, että kokisin sen myös omaksi totuudekseni.

Jäin miettimään, mistä tiedän kohtaavani onnen, jos se jostain pyrähtää polulleni. Tarvitseeko minun edes tajuta kohdanneeni sen.  Siinä, kun kylähulluista joskus puhuttiin ”vähän onnellisina” saattoi olla enemmän totuutta kuin puhujat arvasivatkaan. Tiedon tuskaa lisäävästä vaikutuksesta on useimmilla meistä omakohtaista kokemusta. Siitä huolimatta tiedon ja varsinkin ymmärryksen, kehittäminen on selkeästi henkilökohtainen intohimoni.  Oikotie onneen se ei varmaankaan ole. Tosin sekin riippuu ehkä määritelmästä.

Mahtaako siitä onnellisuuden tunnistamistiedosta olla jotain sellaista iloa, jota olisi edes syytä tavoitella ja odottaa. Onnen tunteesta on epäilemättä lukemattomia eri vahvuisia kokemuksia, riippuen kokijansa herkkyydestä sen havaitsemiseen. Sen taipumuksen kehittämiseen olisi jokaisella valmis tarve. Kukapa ei haluaisi elämäänsä voimakkaita ja usein koettuja onnen tunteita. Silläkin hinnalla ehkä, että niiden kokemiseen liittyy myös yhtä voimakkaasti koettu vastapooli,  kipuja ja pettymyksiä.  Tunteet ovat kuitenkin elämän todellinen suola. Kuka tahansa voi tuntea mitä tahansa omalla mittarillaan ja sellaisessa omassa todellisuudessaan, jota kukaan sivullinen ei pääse tuomaroimaan. Siksi  suhtaudun itse suurella pidättyvyydellä kanssaihmisteni tunteiden luokitteluun totuuksiksi tai harhoiksi, onneksi tai vastoinkäymisiksi.

Minusta tuntuu, että ikäluokkani, joka on kasvanut merkittävän suorittamissuuntautuneessa sodanjälkeisessä ilmapiirissä, ei ole kovin onnellisuusaddiktiivista.  Meille on ollut tyypillistä kokea onnellisuuden aihetta ja oikeutta, vasta kun se on tuntunut suorituksellamme ansaitulta.  Esimerkiksi, kun oman läheisryhmän meille ilmaisemat tarpeet  on  tulleet ensin toimestamme tyydytetyiksi. Olemme olleet niitä hahmoja, jotka reissussa kantavat ryhmän heikoimpien taakat ja lähtevät bileistäkin viimeisinä siksi, että jonkun on siivottava yhteiset sotkut. Itse tiedän kuuluvani juuri tuohon  tunnolliseen suorittajaryhmään. En koe, että se on ollut huono osa. Lapsena omaksumani mallioppiminen on tehnyt siitä minulle niin luontevan käyttäytymismaneerin, etten ole asettanut sitä edes kyseenalaiseksi. Niissäkään tilanteissa, joihin se ei kuulu. Tai joissa sitä ei tarvita.

Sellaisen menneisyyden ja kasvatuksen seurauksena olen perinyt ainakin kyvyn hallita tekojani ja käyttäytymistäni kaikissa toistaiseksi eteeni tulleissa tilanteissa. Sitä en tiedä onko se ollut tarpeen. Muuan viisas opettajani kysyi minulta kerran kolmen vuoden rankan yhteistyön jälkeen. ” Pystyisitkö edes kuvittelemaan tilannetta, jossa menettäisit itsekontrollisi?”. Aikani mietittyäni vastasin ”en”.   Jos  se on todellinen syy, etten osaa myöskään määritellä verbaalisesti tai  edes intuitiivisesti onnea, siihen lienee nyt tyydyttävä. Ainakin toistaiseksi. Riittääpä haastetta  ja tavoitteita lisäkasvulleni.

MJK

Kuvia ja kirjaimia

”Löysin pisteet ja pilkut, sekä välttelemään lauseenvastikkeita”, sanoin innoissani palatessani kolmen päivän kirjoituskurssilta. Ensimmäiseltä eläissäni. Muttei todennäköisesti viimeiseltä.

”Kuinka hienoa oppilaillesi olisi ollut, jos tämä olisi tapahtunut jo puoli vuosisataa sitten” sanoi vaimoni. ”Niinpä”, totesin, ”mutta kenties tämä löytö oli minulle mahdollista vasta hyvän ohjauksen ja muutaman tuhannen liuskan monimutkaisen kirjoitusahdistuksen jälkeen”.  Sitä emme tosin saa koskaan tietää. Nyt voin vain iloita siitä, että tunnistettavaa kehitystä on vielä tässä iässä tapahtunut.

Ryhdyin tähän vapaavalintaiseen kirjoitusharrastukseeni erään viisaan ystäväni motivoimana  syyskuussa 8 vuotta sitten. Oletin silloisten voimieni riittävän vain kirjoittamisen fyysisiin ponnisteluihin. Sydänleikkaukseni pitkän toipumisajan perusteella.  Nyt oli siis aikakin tapahtua jotain verbaalista kehitystä. Tai ainakin muutosta. Yhden valmiin kirjan ja neljän vielä kesken olevan jälkeen. Niitä kaikkia jatkan edelleen vaihtelevalla frekvenssillä.  Erityisesti talvisin, jolloin alusteni jatkuva huoltotarve ei kutsu minua rantaan ylivoimaisen houkuttelevana. Niiden rakentelu on ollut minulle vielä tärkeämpää fyysisen toimintakyvyn ylläpitokeinona. Se näyttää nyt lähestyvän finaaliaan, mutta antoi  vuosien ilon ja tyydytyksen saamalleni jatkoajalle.  Sen lopetus  lähestyy nyt Munterin ja Kesishiman jo alkaneilla myyntitoimenpiteiden aktivoimisella.  Prosessi ei tule olemaan helppo, mutta väistämätön.

Etsimättä tulee mieleen myös liian tyypillinen kuvantekijän kehitys. Ilman kunnon ohjausta tuloksena saattaa olla tuhansia kuvia, jotka eivät kiinnosta ketään. Ainoastaan hävettävät tekijäänsä, jos hän vaivautuu niitä uudestaan katsomaan.  Kuten minulle on käynyt kaikkia vuosien takaisia kirjoituksiani pohtiessani.  Minunkin menneisyyteeni  kuuluu rajattomasti sekä kuvia , että sanoja, joiden kertova sisältö ei edes erotu kaikesta siitä visuaalisesta ja verbaalisesta melusta, jota taitamattoman tekijän tuotoksiin kertyy väistämättä.  Kenties vasta muutaman ratkaisevan kuvaus- tai kirjoitusneuvon jälkeen niihin saattaa löytyä jatkossa selkeä kertomus, kiinnostavuus, harmonia tai esteettinen kiinnostavuus. Automaatio sellainen kehitys ei luonnollisesti ole kenellekään.  Mutta apua siihen on maassamme rajattomasti saatavissa. Monessa eri muodossa.

Kunnollinen ohjaus jo alkutaipaleella voi säästää rajattomalta määrältä voimia kuluttavia harharetkiä.  Näin syksyn tullessa kaikki kanavat minkä tahansa aihepiirin tiedon hanoista aukeavat jälleen etsijöille. Niitä kannattaa käyttää. Ensi kesään mennessä saattaa tiedon ja taidon etsijän ilmaisukyky olla täysin toisella tasolla kuin  tänään. Itsensä ja ympäristönsä iloksi.

MJK

Ammattina melkein Joulupukki. Toisinaan.

Kävin mennäyönä tytärtäni vastassa lentokentältä. Hän tuli työkeikalta Irlannista kansainvälisestä palkintojenjako gaalasta. Jo toisesta sellaisesta kolmeen päivään. Ja kolmannen eri kilpailun finaalista. Ei saamasta, vaan jakamasta yhteensä toistasataa hyvin ansaittua kunnianosoitusta.  Sekä organisoimasta satoja eri tasoisia yksityiskohtia niiden juhlatilaisuuksien mahdollistamiseksi. Niin ympärivuotisesti kuin toisinaan akuutistikin. Ratkaisuja mahdottomiin tilanteisiin.  Niitä ratkaisevia detaljeita, joita ei muiden isoon juhlahumuun osallistuvien ole tarkoitus huomatakaan.  Monilla eri kielillä ja toisistaan hyvin poikkeavissa toimintakulttuureissa. Hän tuli reissustaan hyvin väsyneenä, mutta onnellisena.  Se on se suuri palkinto, jonka saa ilon ja menestyksen jakamisesta sen ansainneille.

Odotellessani yöllä häntä, minulla oli aikaa pohdiskella omiani. Tässä iässä muistiongelmia esiintyy ensiksi lähimuistin yksityiskohdissa, mutta kaukaisemmat tapahtumat ja tunteet ovat edelleen hämmästyttävän tarkkoja. Muistin elävästi toisen sydänyön hetken, kun ymmärsin kirkkaasti kansainvälisten kontaktien ja toisten kulttuurien valokuvaajien henkilökohtaisten tapaamisten avainmerkityksen alamme kehityksen siemenenä. 

Se tapahtui keväällä 1969  säkkipimeällä öisellä rotkotiellä Sain Paul De Vencen lähellä Ranskassa, jossa oli käveltävä vain korviinsa luottaen omien askeltensa kaikuna viereisestä kalliosta, verrattuna  onttoon mustaan äänettömyyteen toisella puolen. Parin tunnin vaellus aivan ilman näköhavaintoa ja vain varpaillaan kivipintaa lukien, sai minut pohtimaan siellä olemisen tarkoitusta ja sen hyödyntämisvelvoitettani ammattikuntani tulevaisuuteen. Olin silloin ensimmäisellä järjestetyllä kansainvälisellä nuorten ammattikuvaajien  3  viikon seminaarityöpajassa, jonka olin saanut palkinnoksi siitä valokuvauskilpailusta, jossa sitä tavoiteltiin pääpalkintona.  Asenteeni ja näkemykseni valokuvaajan ammatista ne viikot muuttivat pysyvästi.

Sen suorana jatkumona lukemattomien välivaiheiden jälkeen,  vielä nytkin, 50 vuotta myöhemmin, tyttärelläni on mahdollisuus tehdä oma osuutensa alan suuremmassa kokonaiskuvassa. Luoda henkisesti etuoikeutettuna työnään ja intohimonaan jo toista kymmentä vuotta valokuvaajille sekä syitä, että mahdollisuuksia, ponnistella taitonsa kehittämiseksi ja tukea sekä innostaa heitä sen sadonkorjuuhetkilläkin.

Tapahtumamääriltään ja myös maantieteellisesti on kuljettu pitkä matka siitä tilanteesta, kun alan kansainvälinen lehdistö piti mielenkiintoisena sen hetkisen Europhotin edistysaskeleena, kun meikäläinen, ”Photographic Finn, first directors board member, coming behind iron curtain” äänestettiin vastuulliseen rooliin kansainvälisessä alan järjestöelämässä.  Myös poliittisten rajojen tuntemus lienee niistä ajoista hieman kehittynyt.

Enpä tänään voi muuta kuin olla läpeensä iloinen ja innostunut siitä tilanteesta, jossa tyttäreni ja hänen oman ikäluokkansa yhteisökumppanit SAV:ssa ja  ammatissaan nyt elävät.

Milloinkaan ennen ei;

-           ole ollut näin montaa mahdollisuutta näyttää säännöllisesti ja julkisesti omaa ammatillista osaamistaan, tyyliään ja näkemystään sekä saada siitä organisoidusti hyödyllistä palautetta

-       näin montaa  SAVilaista ole palkittu säännöllisesti useiden arvostettujen kansainvälisten ammattikuvaajien kilpailuiden korkeimmilla sijoilla

-       näin montaa SAVilaista ole valittu ammattikunnan kansainvälisten tapahtumien ja alan kulttuurin kehittämisen globaaleihin päättäjäportaisiin

-       SAV:llä ole jäsentensä tueksi ja ammatilliseksi opastukseksi näin montaa kansallista ja kansainvälistä ammatillisen mestariarvon saavuttanutta

-       ole ollut suomalaisen ammattikuvaajakentän käytettävissä näin monen ulkomaalaisen alan yhteisön maailmanlaajuisesti arvostettuja tuomareita omiin kilpailuihimme

-       ole suomalaisilla alan tuomareiksi pätevöityvillä ollut niin paljon kysyntää ja arvostusta kuin tällä hetkellä

-       Suomella ole ollut nykyistä vuosittaista maajoukkueosallistumista  koko maailman laajuiseen kuvalliseen kilpailusarjaan

-       ole ollut näin täydellisiä mahdollisuuksia pysyä tietoisena alan suuntauksista kuvineen maksuttomasti ja jopa tosiaikaisesti juuri sillä hetkellä kun jotain oleellista tapahtuu.

-       ole ollut tarjolla niin paljon muokattavissa olevaa media-aineistoa valokuvaajan käyttöön korvauksetta, oman menestyksensä tiedottamisen maksimoimiseksi

-       ole ollut näin monipuolisia välineitä ja tekniikoita valokuvaajan luoman kuvajaisen muokkaamiseksi tekijänsä tahtomaan muotoon ilman mitään välikäsiä tai alihankkijoita.

-       ole ollut näin tehokkaita ja suoria keinoja välittää kollegoilleen tai asiakkailleen tietoa,              taitoa ja mielipiteitään

-       ole ollut tekniikkaa, taitoa ja välineitä tarjota omille asiakkailleen niin monipuolista tuotteiden ja palvelujen kirjoa kuin valokuvaajalla on tänä päivänä.

-       ole ollut niin monia palkitsevia mahdollisuuksia tuottaa kollegoilleen, asiakkailleen ja yhteistyökumppaneilleen iloa työnsä ja asenteensa kautta

Kyllä siitä voivat sen mahdollistajat jo vähän Joulupukkifiilistäkin tuntea.

MJK

Suunta on löytynyt, nyt tarvitaan enää hienosäätöä.

Kevättalven perinteinen kotimainen valokuvakilpailuruuhka on päättymässä. Tänä vuonna se oli tavallista opettavampi ja mielenkiintoisempi. Pienet skandaalikäryn poikaset  toivat  myös lisää mediapalstamillimetrejä.  Lopputulos oli uutismielessä vähän lattea.  Ei onneksi kuvien osalta vaan siksi, että parhaat kuvat ja tekijät putsasivat jälleen pöydän. Taisivat norjalaisten urheilijoiden tyyliin, tehdä tahallaan parempia kuvia kuin muut.

Se ei tietenkään enää ollut enää kovin mielenkiintoista. Paitsi ammattilaiselle, joka etsii ja lukee kuvista toisia  asioita kuin kadun tallaaja.  Kummankin tyydytykseksi tällä kertaa. Aihetta julkiseen ja omaankin pohdintaan löysivät varmasti niin kokeneet konkarit, kuin vasta tähän kuvamaailmaan ensi askeleitaan ottavat, sekä tietysti, muitten tekemisistä valittamisen aihetta etsivätkin.  Keskustelu kävi vilkkaana, ainakin tuloksien julistamisen asti. Tyyli oli suomalaiskansallinen, eniten valittamista oli niillä, jotka asian eteen vähiten tekivät.

Minä katselin asiaa järjestelypuuhista jo vetäytyneen, mutta aktiivisen seuraajan intohimovapaasta henkilökohtaisen maun ja mieltymysten vinkkelistä.

Fotofinlandian sekä toteutus, että tulos, oli minusta täysosuma.  Enemmän ilmaisia mediamillejä kuin koskaan ennen, enemmän osallistujia, enemmän päteviä ja riippumattomia tuomareita sekä heillä enemmän kokemusta kansainvälisen laatuvalokuvan tasomäärittelystä koko kentän laajuudelta kuin koskaan ennen. Enemmän onnellisia voittajia, heille sekä innostusta että oman työnsä positiivista tiedotusmateriaalia, useammalle jakaantuneet palkintorahat ja osallistuneista kuvista koostuva ennen näkemätön kuvallinen ajantasakatsaus tämän päivän suomalaisen valokuvauksen koko kentästä.  Mansikkana kakun päällä, lopputulos oli täysin matemaattinen, eikä kenelläkään ollut edes mahdollisuutta manipuloida muita tuomareita oman mielipiteensä taakse.  Kisa oli esimerkki rakentavan yhteistyön synergiasta.  Tästä on hyvä jatkaa.

Sarjojen voittajista en haluaisi itsekään vaihtaa ketään muulle sijalle kilpailuun tarjotussa kuvamateriaalissa. Järjestykselle oli jyryllä selkeästi hyvät perusteet.

 

-       Mainoskuvien voittajakuva havainnollistaa nimenomaan viestinsä klassisen kuvakerronnan tyylilajissa, mutta käyttäen juuri nykytekniikan mahdollisuudet sanomansa kirkastamiseen. Minusta tässä sarjassa tulisi kuvaan liittää myös tieto siitä, mikä, ja kenen kustantama on ollut kuvan tavoite. Sillä on merkitystä tuloksen arvioinnille.

-       Muotokuvasarjan voittaja, miljöökuva, käyttää erinomaisella tavalla tyylilajinsa klassiset kerronnalliset mahdollisuudet.  Todellisen henkilön todellinen miljöö, malli kyllin suurena ja korostettuna valokuvauksellisilla keinoilla nykytekniikan avustamana ja tekstissä riittävä todellinen tieto henkilöstä. Siis oikea työasema ja –rooli ei erisnimi. Minä vierastan edelleen sellaisia muotokuvan nimellä ja kategoriassa kilpailevia tuotoksia, joissa päähenkilö kuorrutetaan tuntemattomaksi hänen päälleen stailatulla rekvisiitalla tai häneen liittymättömällä valokuvauksellisella miljööllä.

-       Hieman samaa miljööllä hämäämistä oli sitten hääkuvasarjan koko finalistiryhmässä, jopa niin selkeästi, että  päähenkilöiden tunneilmaisu jäi kokonaan asentojen varaan ja sekin melkein hukkui muun pinta-alan yltäkylläisyyteen. Tässä sarjassa tällainen valokuvamaisematekninen suuntaus näyttää levinneen taas Suomen hääkuvaajien keinovarastoonkin. Hieman pettymys tämä koko sarja minulle oli, muttei muissakaan kilpailun hääkuvissa tainnut niille vakavaa kilpailijaa löytyä. Tässä sarjassa näkyi ehkä muita selvemmin kyseisen tyylin kansainvälinen vaikutus maailmalla nyt arvostettavasta hääkuvaustyylistä.  Hauskaa sinänsä oli taas kerran todeta erilaisten tyylien yhden sukupolven eli n. 25-30  vuoden toistuminen, sillä lopetin Suomessa noiden voittajien tyylisten ja asentoisten maisemahääkuvien demoamisen ja opettamisen 1990 luvun alussa silloin liian vanhentuneina ilmaisukeinoina.

-       Kuvitussarjan, nimenomaan kuten tässä, yhdistettynä digitaaliseen kuvankäsittelyyn,  kerronnan kuuluukin mielestäni olla jotain sellaista  joka antaa epätodellista tehoa kuvan kertomukselle. Juuri sellaisin keinoin, joita suora valokuvaus ei voikaan tavoittaa.  Ammattilaiselle oli lisäksi mukava nähdä finalisteissa sekä ”dokumentointi”henkisiä, että täysin fantasiapohjaisia ratkaisuja tällä tekniikalla ja tavoitteilla. Sen tavoitteen tai kuvituksen aiheen ilmoittaminen tässäkin kategoriassa olisi mielestäni myös tuonut arvioijille merkityksellistä infoa kuvien ”paremmuuden” päättämiseen.

-       Sama koskee lehtikuvan kategoriaa, jossa voittajakuva toi kertomukseensa inhimillistä  ja tunteellista näkökulmaa selkeästi enemmän kuin kahden muun finalistin ”valokuvauksellisen perspektiivin” ratkaisu. Finalistikuvien valonkäyttö kuvan selkeänä rakenteellis-kerronnallisena elementtinä poikkesi myös merkittävästi edukseen vain journalismiin keskittyneen äskettäisen kansallisen kilpailun valollisesta tasapaksuudesta.

-       Taidekuvasarjassa on mielestäni selviö, että sen ilmaisukeinoille ei aseteta mitään toteutusteknisiä  tai viestinnällisiä rajoitteita, mutta juuri siitä suurin mollausmelu somessa olikin. Jyryn päätös voittajasta noudattaa siinä selkeästi ja perustellusti nykyistä maailmalaajuista suuntausta, jossa virtuoosiosaaminen tekijän teokseensa valitsemassa teemassa sijoittuu säännönmukaisesti ammattitaidolliselta osaamiseltaan  huonosti toteutetun mutta ”mystisen” tulkinnanvaraisuuden edelle. Olen aina ja julkisesti ilmaissut omana taiteellisena kantanani sen, että huonosti toteutetussa  mitäänsanomattomuudessa ei ole mitään taiteellista. Sama koskee myös muiden kategorioitten ”hyljeksittyjä” kuvia.

-       Toisen ”taiteelliskriteerein” painottuvan kategorian, portfoliot , lopputulos noudattaa myös perustellusti sitä globaalia trendiä, että portfoliossa arvostetaan, minusta tosin nykyään jo liikaa, tarkasti saman teeman suppeaa variointia. Siis monipuolisemman kuvakokonaisuuden sijaan.  Tässä suhteessa  kyseinen portfolio sana on ajautunut mielestäni liian suppean sisältöiseen yleiseen tulkintaan.  Siltä pohjalta ajatellen voittaja tässäkin ryhmässä oli selkeä valinta ja hyvin paikkansa ansainnutkin.  Itse en olisi hämmästynyt lainkaan, vaikka siitä olisi tullut kokonaisvoittajakin.  Minusta merkittävää tässä voittajaportfoliossa  oli jälleen myös tekstin merkitys kokonaisuuden ymmärtämiselle, ja se että se edusti ansiokkaasti korjailemattoman valokuvan perinnettä. Minusta oli hyvää tässä sarjassa myös se, että finaaliin mahtui myös päinvastaista, epätodellista ja muokattua jälkeä edustavia ansiokkaita portfolioita.

-       Myös kokonaisvoittajakuvasta joka löytyi luontokuvasarjasta olen avoimesti iloinen. Se  osoittaa puhtaan ammatillisen osaamisen ja valokuvasommittelullisen perinteen olevan edelleen täysin kilpailukelpoinen minkä muun valokuvauksessa käytetyn tekniikan tai tyylilajin kanssa tahansa. Yksi alamme kehityksen hienoista  ominaisuuksista onkin se, että kaikki aikaisemmat hyvät tyylit ja kokemukset jäävät myös seuraavien sukupolvien löydettäviksi ja käytettäviksi.

MJK

Ps.  Tämän kirjoittamisen aikana tänään, aivan sananmukaisesti, saavuttivat suomalaiset kollegat taas lukuisia loistavia tuloksia ammattikuvaajien  The European Professional Photographer of the Year 2018 kilpailussa, jonka Limingan lahja maailman valokuvaukselle, Onni W Kinnunen ratkaisi edukseen jo satumaisen voitokkaan viikkonsa kruunuksi. Ensimmäisenä suomalaisena kautta aikojen. Myös muita loistavia suomalaisia ammattivalokuvaajia oli finaalissa ja palkittuina useitakin. Arvostetuksi sarjavoittajaksi ja Kultaisen kameran haltijaksi digikuvituksen kivikovassa kategoriassa ylettyi monilahjakas rautainen ammattilainen, ihana Mikaela Holmberg.

Sulka hattuun Finnfoto, kaikki kukat kukkikoot !

En tiedä, moniko jaksaa katsoa netistä läpi sen yli puolentoista tunnin slideshown, joka sisältää kaikki 2018 Fotofinlandiaan osallistuneet kuvat.  Minä katsoin sen kahdesti. Eri päivinä. Ajatuksella ja pohdiskellen sen merkitystä. Mitään näin merkittävää katsausta keräilyajankohtansa  suomalaisen valokuvan todellisuuteen sen koko laajuudessa, ei ole ollut milloinkaan ennen nähtävissä.  Kaikki aikaisemmin näkemäni alan kotimaiset kilpailut ovat olleet rajoittuneita vain jollekin valokuvauksen osa-alueelle.  Fotofinlandian aikaisemmat vaiheet mukaan lukien.

Tällä kertaa löytyi sellainen muoto, joka mielestäni olisi pitänyt olla käytössä alusta asti. Valokuvauksen eri haarat  riittävän tasa-arvoisesti. Nyt on kenen tahansa nähtävissä, aivan ilmaiseksi netissä, sellainen lähes parin tuhannen valokuvan kokoelma, joka kattaa kansainvälisessä yleisessä käytössä olevan  osa-aluejaon mukaisesti ne tämän hetken suomalaiset kuvat, joiden tekijät ovat ne itse valinneet osallistumaan maamme merkittävimpään avoimeen valokuvakilpailuun.  Ilman tällaista kilpailutapahtumaa ja sen merkittäviä rahapalkintoja, ei tällaista kulttuuritekoa olisi ollut mahdollista toteuttaakaan. Talkoot pelkän aatteen tai kunnian puolesta kun eivät vastaa nykyihmisten arvomaailmaa niin läheisesti, että se tuottaisi tällaisen arvokkaan ja laajan otoksen.

Tuloksen merkittävyyteen verrattuna, minusta on aivan samantekevää, mitä mieltä katsoja on kilpailemisesta kuvilla, tai millään muulla osittain makuasioihin perustuvalla kentällä  yleensä. Tämän kilpailun lopputuloksen, kokoelman, asemasta tämän alan uutena merkkipaaluna,  jopa käännekohtana, ei kannata riidellä.   Se, että näytteillä on nyt kaikki mukaan lähetetyt kuvat, ilman mitään kuratointia tai muunlaista ennakkokarsintaa, on myös arvo sinänsä. Jonkun toisen mielestä, ehkä kiistanalainen. Jos arvostaa vain omaa näkemystään. Tässä kun niitä on katsottavana koko skaalalta.

Toinen arvokas mittari oli nyt se, että kaikki tuomaroijat olivat tämän pienen ja kateellisen maan ulkopuolisia kiistattomia asiantuntijoita, joita ei painanut kenenkään osallistuneen ansaittu tai hyljeksitty asema missään omassa kotimaisessa kuppikunnassaan, vaan he  voivat  aivan paineitta keskittyä pelkästään osallistuviin kuviin. Ja arvioida niitä sellaisilla kansainvälisillä kriteereillä, jotka oli kaikille osallistujille tasa-arvoisesti ilmoitettu kilpailun säännöissä. Kuten kaikissa muissakin mittelöissä, varmasti tulee ilmenemään monenlaista purnaamista menestymättömien puolelta, mutta sehän on yleistä todellisuutta myös niissä kilpailuissa, joissa keskinäinen paremmuus mitataan vaikkapa kellolla, kiloilla, metreillä tai maaleilla.  Tässä, kuten kaikissa muissakin maku- ja tyyliasioihin painottuvissa kilpailussa, lopputulos on vain ja ainoastaan sen tämänkertaisen tuomariston mielipiteiden matemaattisesti mitattu tulos tarjolla olevasta aineistosta.  Ja sellaisena kiistaton mittari näillä eväillä ja tavoitteilla tänään. 

Tässä kilpailuissa on todellisuudessa satoja, jopa tuhansia voittajia, vaikkei heidän pussiinsa niitä palkintorahoja nyt  herukaan. Pääpalkinnon saaja on tietysti siinä rahaosuudessa omassa sarjassaan, mutta jokaiselle finalistille tapaus on myös ainutlaatuinen henkinen, joillekin myös taloudellinen  motivaatiopotku eteenpäin urallaan. Jokaiselle osallistujalle tämä on ollut merkittävä oman kehityksen ja kasvun ponnistelu- ja arviointipaikka ja –mittari, joka tulee varmasti näkymään heidän tuotannossaan positiivisesti.  Jokaiselle katsojalle niin tulos, kuin kaikkien osallistuneiden kuvienkin selailu on erinomainen sivistyksellinen laajennus valokuvan merkityksestä ja  monipuolisuudesta nyky- yhteiskunnan kuvavaltavirran heijastajana. Maamme kymmenille tuhansille valokuva-amatööreille, tämä nyt  syntynyt kokoelma on loputon inspiraation, pohdinnan ja vaikkapa rakentavien väittelyidenkin aarrearkku. Jopa niillekin, joiden mielestä tämänkertainen toteutus ja sen tulos on väärin ja huono, tämä antaa kosolti ajattelemisen aihetta ja mahdollisuuden toisenlaiseen pätemiseen, jälkiviisauteen. Viimeksi mainitut ehkä eivät kovinkaan rakentavia toimintoja. Ellei niistä ota opikseen.

Oma kantani kuitenkin on se, että kunnia heille, jolle se kuuluu ja tässä tapauksessa suon sen ilomielin ja kunnioittaen koko Finnfoton organisaatiolle, sen hallitukselle ja jäsenjärjestöille sekä erityisesti  todellisen osaamisensa tässä kilpailussa julkisen arvioinnin kohteeksi tarjonneille sadoille valokuvaajille. 

Sellaiseen jälkihoitoon toivon vielä jostain löytyvän taloudellisia resursseja ja talkoohenkeä, että tämä jo syntynyt merkkipaalu päätyisi kuvateokseksi kaikkien  niiden käsiin, jotka voivat siitä saada esteettissisällöllisiä pohdintoja ja rakentavia virikkeitä omaan kuvalliseen kehittymiseensä.

Suurkiitos, oli kiva olla näkemässä tämäkin tarpeellinen kehitystapahtuma alallamme.

MJK

Opiskelua vai oppimista ?

Ammattinsa valitseminen ja siihen opiskeleminen on yksi jokaisen elämän suurimpia ja vastuullisimpia päätöksiä ja valintoja. Vuodenvaihde on monelle nuorelle ja vanhemmallekin sellaista aikaa, jolloin tuo kysymys tulee konkreettisesti ajankohtaiseksi.  Lupasin edellisessä blogissani kertoa pian ajatuksiani siitä asiasta. Lähipäivien paukkupakkaset ovat estäneet telakalla työskentelyn, joten tässä niitä nyt on.

Päätin joskus, etten bloggaa aiheista, joita en tunne kyllin syvällisesti. Tämän tunnen. Laskin pikaisesti, että olen itse opiskellut tutkintohakuisesti eri koulutustasoilla n. 16 oppilaitoksessa, opettanut ammattiopintojen tutkinto-opiskelijoita eri tasoilla n. 20 eri koulussa, ollut vastuullisena valitsemassa heitä oppilaiksi yhdeksään (9) niistä ja valitsemassa heille opettajia seitsemässä (7) oppilaitoksessa. Oman ammattisektorini koulutuksen koko käynnistysvaiheesta vastuullisena, myös kaikilla eri tutkintotasoilla, olen toiminut neljässä (4) organisaatiossa.  

Niissä saamieni hyvien ja huonojen kokemusten pohjalta olen perustanut  myös yhden täysin yksityisen oppilaitoksen, joka sekin suoritti minun rehtoriaikanani opetustehtäväänsä yhteiskunnan asteikolla kolmella eri tutkintotasolla. Kuukausipalkkaa itse maksavana työnantajana olen palkannut yrittäjänä toimimisvuosinani yhteensä n. 30 ja haastatellut satoja.  Kuriositeettina lienee huomion arvoinen sekin, että olen vuosien varrella myös keskeyttänyt tarpeettomana oman tutkinto-opiskeluni viidessä (5)  eri tasoisessa oppilaitoksessa. Normaaleja oman alani ammatillisia toimeksiantoja tein myös koko 40 vuoden kouluttajaurani ajan, vaihtelevalla ajankäytöllä.

Viimeisimmän kuluneen eläkeläisvuosikymmenen kuitenkin vain konsultoimalla entisiä oppilaitani heidän kasvupyrkimyksissään.

Nyt itse asiaan. Tiivistettynä: Tieto on aina parempi sijoitus kuin tutkinto. Myöskin opiskelupaikkaa etsiessä ja valitessa. Jotenkin minusta on tosi outoa, että autoa, polkupyörää, suksia tai tietokonetta ostaessa ihmiset tutkivat huolella eri mahdollisuuksia, käyvät koeajamassa ja lukevat testejä niiden ominaisuuksista, mutta elämäuran avaintuotteen, ammattikoulutuksen, he ostavat useimmiten kuin sian säkissä. Vaikka kaiken mahdollisen tiedon, tunteen ja kokemuksenkin hankkiminen juuri siitä olisi koko loppuelämään vaikuttava päätös. Ei kuitenkaan siitä lopuksi saatava tutkintopaperi, vaan sen antama tietosisältö ja siellä adaptoitavissa oleva asennemaailma. 

Tiedän kokemuksesta, että yhtään useitten tutkintojeni todistusta en ole koskaan tarvinnut mihinkään muuhun, kuin tuntipalkan parin euron prosenttikorotukseen opetuksesta valtion kouluissa, mutta sekä ensimmäisen alan työpaikkani, että sen aikana käymäni iltakoulun asennemaailmaa ja taitoja olen tarvinnut ja arvostanut joka päivä.

Kaikista sadoista oppilaistani vain yksi (1) toteutti sen, mikä minun mielestäni jokaisen itselleen sopivaa koulutusta etsivän tulisi etukäteen tehdä. Hän pyysi luvan tulla tutustumaan laitokseen ja aikomansa opintosuunnan todelliseen käytännön opetukseen jo abivuotensa aikana. Hän osallistui aivan normaaleihin opetustilanteisiin, haastatteli tauoilla sekä alkuvaiheen, että valmistuvan ryhmän oppilaita ja paikalla olevia opettajia, keräsi sieltä valmistuneitten kontaktitietoja, tutustui opintosuorituksiin ja niiden arviointeihin, sekä teki vasta sen jälkeen päätöksen opiskelijaksi hakeutumisestaan. 

Tämä teko oli ajankäytöllisesti todella pieni, mutta mittaamattoman arvokas sijoitus omaan tulevaisuuteensa.  Vielä tärkeämpi se olisi ollut silloin, jos hän olisi siitä huomannut, ettei tarjolla ollutkaan hänen toivomaansa ja tarvitsemaansa tietoa. Sellaisessa tilanteessa hänellä olisi säästynyt  valtavasti opiskeluaikaa ja turhautumista väärästä valinnasta.

Näitä vääriä valintoja näyttää olevan joka alalla tarjolla oikein roppakaupalla kaikissa sellaisissa medioissa, joita kuvitella saattaa.  Toinen toistaan houkuttelevammin lupauksin, jotka nykytyyliin ovat pullollaan ylisanoin kuvailtuja lupauksia helposta ja miellyttävästä mutta täysin epärealistisesta opintiestä unelma-ammatteihin. 

Surullisinta siinä on se, että niihin luottava saa pahimmassa tapauksessa kyllä mukavan laiskottelu/opiskeluajan, mutta sen jälkeinen ammattielämä onkin sitten joko täynnä pettymyksiä, tai kokonaan tavoittamattomissa täysin puutteellisten valmiuksien tai väärän asennemaailman takia. Se ei ole kenellekään työnantajalle mikään uusi tieto, että valtaosassa oppilaitoksista, useimmat niistä valmistuneet eivät ole vielä siinä vaiheessa työelämäkelpoisia, ennen perusteellista taito- ja asenneremonttia. Valitettavasti.

Minusta on enemmän kuin kummallista, että maamme kaikkien ylioppilaitten tutkintotieto julkistetaan joka vuosi valtakunnallisissa medioissa, mutta ammatillisista tutkinnoista valmistuneiden nimien antaminen kyseiseen oppilaitoksen hakua harkitseville on intimiteettisuojan kannalta  ei toivottavaa. Se kun olisi aivan ratkaisevasti höttömainontaa varmempi keino heille saada validia tietoa kussakin laitoksessa opiskelemisen kannattavuudesta. Sama käsittämätön rajoitesuositus koskenee ilmeisesti myös  eri oppilaitoksissa suoritettujen sellaisten lopputöiden julkaisemista, joista opetuksen taso ja tuloksellisuus on jokaisen kyseistä ammattia vähänkin tuntevan helposti arvioitavissa.  Nämä kun ovat niitä todellisia tietolähteitä, joita hakutavoitteisen on syytä tutkia vähintään yhtä huolellisesti, kuin auton turvavyön kiinnitystä  ennen liikkeelle lähtöä. Tässä kun valmistaudutaan elämän mittaiselle matkalle.

Suomi on niin pieni maa ja talous, että varmasti jokainen aktiivinen nuori tietää tai tuntee jonkun, joka voi johdattaa häntä aikomansa alan arvostuksien ja arvostettujen osaajien kontaktiin tavalla tai toisella. Samoin niiden osaamisten kriteereihin joita hän tavoittelee.

Se, millaisiin työpaikkoihin, asemiin ja saavutuksiin kustakin oppilaitoksesta lähivuosina valmistuneet  ovat työelämässä ja ammattialalla sijoittuneet, on oikea ja lahjomaton mittari heidän kouluksensa laadusta. Jokainen oppilaitos, joista ei saa tällaisten avainasioiden selvittämiseen johtavaa tietoa, on varmasti sellainen, johon ei ainakaan kannata hakea. 

Edes sellaisen, joka oman laiskuutensa takia ei viitsi ponnistella tätä oikeiden henkilöiden etsimisen ja oikeiden työnäytteiden kohtaamisen polkua.

MJK

Neljäskö elämä?

25 vuotta on suunnilleen  yksi sukupolvi. Siten neljäs on minulla pian alkamassa.  Puolta vuosisataani juhlimme isolla joukolla 1993  ja seuraavaa tuskin koskaan. Matinpäivänä täyttyy vasta kolmas varttisata, joten pizzeriassa käynti riittänee sen juhlistamiseen. Senkin teemme matkoilla ja vaimon kanssa kaksistaan.  Poissa netin ulottuvilta ja aikataulujen raameista. Lyhyttä laatuaikaa yhdessä niin kauan, kuin siihen on mahdollisuus ja molemminpuolista haluakin.

Pari vuotta valmistelin oman uuden tarinakirjan julkistamista tämän ikätavoitteeni saavuttamisen  kunniaksi, mutta aika ja voimat eivät siihen tällä kertaa riittäneet.  Omista kirjaprojekteistani ensimmäisen lopullisen, jonka tein 70 vuotispäiväni inspiroimana, harjoittelin vain kokeakseni, miltä sellainen tuntuu.  Kirjan tekoa vaikkapa elämänsä väli-inventaarioksi, voin suositella kokemuksena jokaiselle, eikä se nykydigitekniikalla tule kalliiksikaan. Muutaman kappaleen painos kunnollisesta kovakantisesta teoksesta, vaikka lähiomaisille lahjaksi tai muistoksi omille jälkipolville, maksaa vähemmän kuin etelänmatka. Ja tietysti tekemisen vaivan.

Kirjan tekeminen omana kokemuksena ja elämyksenä kannattaa jokaisen varmasti  eräänlaisena  välitilinpäätöksenä tehdä, aikoo sen painattaa, tai ei.  Se selkeyttää, ainakin tekijälleen, sekä eletyn elämänsä keskeiset vaiheet, että niistä löytämänsä kokemuksellisen viisauden. Se on myös erinomaista meitä aikanaan uhkaavan altzheimerin torjuntaa.

On hämmästyttävää todeta, kuinka monta jo unohtunutta ovea ja elämystä aukeaa uudestaan, kun kaivaa muististaan esiin muita samanaikaisia tapahtumia.

Kaikki kirjaprojektini ovat olleet todellisia löytöretkiä sekä elämäni, että kunkin kokemani ajanjakson laajempaankin ymmärtämiseen.  Siitä riippumatta, että  kolme niistä on edelleen työn alla.  Kuten elämänikin.  Jo viisi vuotta rauhalliseen tahtiin kirjoittamistani  venetarinoista ”vaarin veneet kertovat” on yli viidesosa jo kirjoitettuna ja sen satojen tarinoiden kokonaisuunnitelma sekä taittoskeema on valmiina.  Toisen, eli kuvatarinakirjani  ”matin kikat ja mokat”  koko 150 kuvan lopullinen kuvitus on valittu, mutta itse tarinoista on kirjoitettuna vain noin kymmenesosa.  Nämä molemmat ovat nyt toistaiseksi tauolla kypsymässä tämän uusimman ”haave erilaisesta opetuksesta” ajalliseksi mahdollistamiseksi. Aikaa ja voimia minulla on kerrallaan vain yhteen. Jos siihenkään. Tämä uusin jo aloitettu kirjaprojekti tuntuu nyt tärkeimmältä.

Minulle on ollut ominaista, että teen isojakin asioita käänteisessä järjestyksessä. Erityisesti omien opintojeni suhteen. Siten, että olen opiskellut päämäärätavoitteisesti ja johdonmukaisesti niitä asioita, joita olen ensin tehnyt kyllin kauan. Vuosia tai vuosikymmeniä, jopa työkseni.  Minusta on loogista, että juuri siksi olen tavallisesti tullut opinnoissani erilaisiin johtopäätöksiin ja tekoihin, kuin perinteisessä järjestyksessä omaan osaamiseensa edenneet. 

Niin on tapahtunut tämän uuden kirjaprojektini suhteenkin. Uusin on oikeastaan vanhin ja neljästi jo kirjoittamanikin. Ensimmäinen versio peräti kolme vuosikymmentä sitten, mutta sen jokainen sana ja lause on nyt editoitava kokonaan eri muotoon.  Vasta silloin se vastaa nykyistä näkemystäni sen sisällöstä ja viestistä.

Tämä vuosikymmenten kypsyttäminen on mielestäni seurannut oikeaa kirjan syntyprosessia kohtuullisen tarkasti. Ensimmäinen versio oli tuhatsivuinen, siitä tiivistämäni noin 500 ja seuraava n. 250.  Sen hetkisen syntyprosessin lopputulos oli n. 125 sivuinen A 4 , joka ei koskaan päätynyt painokoneisiin, mikä näin jälkikäteen arvioiden on hyvä asia.

Aika ja oma kypsymiseni on vanhentanut sen sisältöä muutoinkin, kuin kielellisen ilmaisun osalta. Olen oppinut sen aihepiiristä aivan oleellisesti lisää vielä viimeisimmän varttivuosisatani aikana.  Nyt on siis aika yrittää sen kirjoittamista kokonaan uudelleen ja nyt painetuksi kirjaksi. Lopullista valmistumista en uskalla tosin nytkään luvata, mikään automaattitulos kun ei kirjoitusprosessi koskaan ole. Vaikka onkin jo pelkkänä tekona tärkeä.

Tämä neljäs kirjaprojektini liittyy aikuiselämäni keskeisimpään sisältöön, oppimisen ja opettamisen filosofiaan ja käytäntöön sellaisena kuin minä olen sen kokenut, nähnyt ja ymmärtänyt. Ensimmäinen varttisata kertyi luonnollisesti opettamisen kohteena olemisen kokemuksista ja ongelmista. Sen vaiheen oivalluksista ja virheistä.  Toinen varttisata painottuu elämääni ja toimintaani liike- ja järjestöelämässä.  Sen vaikutukseen opettamisen syvimmän olemuksen etsintääni.  Tutkimiseen, kokeilemiseen, epäonnistumiseen, korjaamiseen ja löytämiseen.  Onnistumisista ja kohtalokkaista virheistä syntyneisiin, sekä tyydytyksiin että kasvukipuihinkin.  Kolmas varttisata painottuu selkeytymiseen ja  valitsemaani oppimisen ja opettamisen tiehen juurtumiseen sekä aikanaan sen  syvälliseen hyväksymiseenkin.  Ylä ja alamäkineen.

Kirjaprojektini punaisena lankana polveilee palasia elämäni jokaisen uuden alun, alan, tutkinnon, oppilaitoksen, opintoryhmän, projektin ja erillisen tehtävän, jopa tentinkin johdonmukaisesta vaikutuksesta oman opettajuuskäsitteeni kehittymiseen sellaisena kuin minä olen sen kokenut ja soveltanut. Tuloksena on satakunta pientä tarinaa siitä, kuinka ja miksi olen  tullut tekemiini kanssaoppimisen valintoihin omassa työssäni. Niihin, jotka poikkeavat merkittävästi, toisinaan täysin, kaikissa tuntemissani oppilaitoksissa yleisimmin käytössä olevasta pedagogiikasta.

Yhä suurempi osa omasta ajastani menee nykyään entisten oppilaitteni sparraamiseen ja konsultointiin. Koska usean heistä ajasta ja toimeentulosta erilaiset opetustehtävät muodostavat  koko ajan suurenevan viipaleen. Siksi tähän aihepiiriin omakin paneutumiseni, vielä kerran, tuntuu nyt perustellulta valinnalta  viimeisen varttisatani aluksi ja ensimmäiseksi pohdintasisällöksi.  Tiedän, että se kirja jota työstän nyt, ei ole millään mittarilla absoluuttinen totuus mistään asiasta. Sen tehtävä olisi täytetty sillä, jos se antaisi potentiaalisille lukijoilleen erilaista ajateltavaa ja virikkeitä oman, itsensä näköisen, polkunsa etsimiseen. Erityisesti silloin, kun sen yhtenä osana olisi tienviittanakin oleminen taas seuraaville etsijöille.

MJK